Sokrates. Onko urheuskin toista kuin sulotunne?
Kallikles. Totta kai.
Sokrates. No muistakaamme nyt se: Kallikles Akharnaista[115] väittää
että suloisa ja hyvä ovat samaa, mutta että tiede ja urheus eroavat
keskenään sekä myös hyvästä.[116]
Kallikles. Ja Sokrates Alopekaista ei myönnä sitä -- vai myöntääkö hän?
Sokrates. Ei myönnä, eikä luulteni Kallikleskaan, jos hän vain oikein
tarkastaa omaa itseään. Tai sanoppa minulle: etkö luule niiden, joiden
käy hyvin, kokevan päinvastaista tunnetta kuin niiden, joiden käy
huonosti?
Kallikles. Luulen.
Sokrates. Jos siis nämä kaksi asiaa ovat toistensa vastakohdat, eikö
niiden suhde keskenään välttämättä ole sama kuin terveyden ja
sairauden? Sillä eihän ihminen yht'aikaa ole terve ja sairas eikä
hänestä samalla kertaa lähde terveys ja tauti?
Kallikles. Mitä sillä tarkoitat?
Sokrates. Sitä mitä näet, jos erikseen tarkastelet mitä ruumiin osaa
tahansa. Sairastaahan ihminen toisinaan silmätautia, jota sanotaan
hätäräsilmäisyydeksi?
Kallikles. Tietäähän sen.
Sokrates. Eihän samat silmät silloin ole terveet?
Kallikles. Ei suinkaan.
Sokrates. No entä sitten? Kun hän pääsee silmätaudista, meneekö häneltä
siinä myös silmien terveys, niin että häneltä lopuksi katoo kumpikin?
Kallikles. Ei nyt kumminkaan.
Sokrates. Sehän olisikin kummallista ja järjetöntä, vai miten?
Kallikles. Peräti.
Sokrates. Vaan vuoronsa kutakin hän, arvaan ma, saa ja menettää.
Kallikles. Myönnetään.
Sokrates. Eikö voiman ja heikkouden ole laita sama?
Kallikles. On kyllä.
Sokrates. Ja nopeuden ja hitauden?
Kallikles. Aivan.
Sokrates. Entäs hyvät olot ja onnellisuus ja toisaalta näiden
vastakohdat huonot olot ja kurjuus, eivätkö nekin ole samassa suhteessa
keskenään: vuorotellen ne saadaan ja niistä erotaan?
Kallikles. Varmaan.
Sokrates. Jos siis huomaamme joitakin asioita, joista ihminen samalla
eroaa kuin hän ne omaa, on selvä, etteivät ne ainakaan ole hyvä ja
paha. Olemmeko siinä yhtä mieltä? Tuumi tarkoin, ennenkuin vastaat!
Kallikles. Ihmeesti mielelläni minä sen myönnän.
LI. Sokrates. No, palataanpa nyt niihin, mitkä edellä sovittiin
tosiksi! Sanoitko isoamisen tuntuvan suloisalta vai tukalalta?
Tarkoitan itse nälän näkemistä.[116 b]
Kallikles. Tukalalta toki ainakin minusta; mutta syöminen nälkäiseen
vatsaan on suloisaa.
Sokrates. Niin minustakin, sen ymmärrän. Mutta isoaminen itsessään on
kuitenkin tukalaa -- eikö niin?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Ja eikö myös janoaminen?
Kallikles. Onpa kovinkin.
Sokrates. Tarvitseeko minun enempiä kysellä, vai joko myönnät jokaisen
kaipion ja himon olevan tukalaa?
Kallikles. Myönnän. Älä enempiä kysele?
Sokrates. Hyvä! Mutta janoissaan juomisen sanoit sinä olevan suloista,
eikö niin?
Kallikles. Sanoin.
Sokrates. Eikö siinä mitä sanoit tuo "janoissaan" osota kivuntunnetta?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Mutta juominen on kaipion tyydytystä ja tuntuu siis
suloisalta?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Sanot siis ihmisen juodessaan iloa nauttivan?
Kallikles. Varmaan.
Sokrates. Janotessaan siis?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Kipua tuntiessaan?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Tajuatko nyt, mitä sanoistasi johtuu? Kun sanot jonkun
janotessaan juovan, sanot hänen samalla tuntevan kipua ja mielisuloa.
Vai eikö tuo tapahdu yhdellä kertaa, samaan aikaan ja samassa paikassa,
sielussa tai ruumiissa, kummassa vain tahdot? Sillä eipä luullakseni
sillä ole väliä tässä. Onko niin vai eikö?
Kallikles. Niin on.
Sokrates. Vaan sanoithan, että kenen hyvin käy, hänen on mahdoton
samalla käydä huonosti?
Kallikles. Niin sanoinkin.
Sokrates. Mutta myönsit mahdolliseksi kipuakin tuntiessaan nauttia
sulotunnetta.
Kallikles. Siltä näyttään.
Sokrates. Ei siis sulotunteen nautinto ole onnellisna-oloa eikä tukalan
tunteminen ole onnetonnaoloa. Näin on siis sulotunteinen jotakin toista
kuin hyvä?
Kallikles. En tiedä, mitä viisastelullas tavoitat, Sokrates.
Sokrates. Tiedät vainkin, vaikka tahallasi tenäät vastaan ja tekeydyt
tuhmaksi, Kallikles. Ja pitkitä nyt vain eteenpäin!
Kallikles. Mitäs yhtenään lörpötät?
Sokrates. Jottas huomaisit, mimmoisena viisaana sinä minua neuvot
oikeaan. Emmekö me jokainen juotuamme samalla lakkaa janoamasta ja
suloa tuntemasta?
Kallikles. En minä tiedä, mitä sinä puhut.
Gorgias. Älä suinkaan suutu, Kallikles, vaan vastaa meidänkin takia,
jotta päästäisiin puheiden perille.
Kallikles. Niin, kun tuo Sokrates aina on tuommoinen, Gorgias! Pieniä,
tyhjänpäiväisiä juttuja hän jauhaa, kyselee ja kumoilee.
Gorgias. Mitäs sinä siitä väliä pidät? Eihän sinun ole siitä tili
tehtävä. Antau nyt vain Sokrateen kumoiltavaksi, miten hän vain tahtoo!
Kallikles. Kysele sitte edelleen vähäpätöisiä, joutavia juttujasi,
koska Gorgias niin mielii.
LII. Sokrates. Oletpa onnellinen, Kallikles, ettäs olet varemmin
päässyt perehtymään suuriin kuin pieniin salaisuuksiin.[117] Minä en
luullut sitä sallituksi. Mutta jatkappas nyt siitä, mihin jäit, ja
vastaa, lakkaammeko jokainen samalla janoamasta ja sulotunnetta
nauttimasta?
Kallikles. Lakkaamme.
Sokrates. Eikö ole samoin laita nälän ja muiden himojen: kivun lakattua
lakkaa myös nautinnon tunne?
Kallikles. Niin on.
Sokrates. Siis lakataan samalla tuntemasta kipu- ja sulotunteita?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Mutta eihän hyvät ja pahat asiat lakkaa yhdessä, sillä senhän
jo myönsit. Etkö nyt enää myönnäkkään?
Kallikles. Myönnän. Mitä sitte?
Sokrates. Sitä ystäväni, että hyvä ei ole samaa kuin sulotunteinen eikä
paha samaa kuin tukala. Sillä nämä lakkaavat yhdessä, mutta nuo toiset
eivät lakkaa. Kuinka siis sulotunteet olisivat samaa kuin hyvä tai
tukalan tunteet samaa kuin paha? Jos tahdot, niin katsele asiaa
tältäkin kannalta -- vaikka en luule sinun sittenkään myöntyvän. Mutta
luo nyt kumminkin silmäsi siihen --: Etkö kutsu hyviä hyviksi sentähden
että heissä on olemassa hyviä ominaisuuksia, samoin kuin kutsut
kauneiksi niitä joissa on kauneutta?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Sanotko siis hyviksi miehiksi älyttömiä ja pelkureita? Et
ainakaan äsken, vaan urheita ja järkeviä sinä niiksi sanoit. Vai etkö
semmoisia sano hyviksi?
Kallikles. Kaikin puolin.
Sokrates. No, näitkö milloinkaan ymmärtämättömän lapsen ilottelevan?
Kallikles. Näin monenkin.
Sokrates. Mutta älyttömän miehen et kai vielä nähnyt iloitsevan?
Kallikles. Luulen kyllä sitä nähneeni. Mutta mitä sillä tiedolla teet?
Sokrates. En mitään. Mutta vastaa sinä vain.
Kallikles. No, näin.
Sokrates. No, näitkö järkevän miehen surevan ja iloitsevan?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Kummatkohan enemmän iloinnevat ja surrevat järkevätkö vai
älyttömät?
Kallikles. En luule sillä juuri väliä olevan.
Sokrates. No liepä jo siinäkin kylliksi. Näitkö koskaan pelkurin miehen
sodassa?
Kallikles. Kuinka en niitä olisi nähnyt!
Sokrates. Entä vihollisten lähtiessä pois, kummat näyttivät sinusta
siitä enemmän iloitsevan pelkuritko vai urheat?
Kallikles. Kumpaisetkin enemmän, tai jollei niin, niin ainakin yhtä
paljon.[118]
Sokrates. Ei sillä väliä! Iloitsevatko siis pelkuritkin?
Kallikles. Kovasti.
Sokrates. Ja älyttömätkin, kuten näyttää?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Pelkuritko yksin surevat vihollisten lähestyessä, vai
surevatko urheatkin?
Kallikles. Kummatkin.
Sokrates. Yhtäläisestikkö?
Kallikles. Ehkä pelkurit pahemmin.
Sokrates. Eivätkö he niiden lähtiessä myös enemmin iloitse?
Kallikles. Luultavasti.
Sokrates. Siis, sinun puheesi mukaan, surevat ja iloitsevat niin
älyttömät kuin järkevätkin, niin pelkurit kuin urheatkin yhtäläisesti,
pelkurit kuitenkin enemmin kuin urheat.
Kallikles. Niin.
Sokrates. Mutta järkevät ja urheat ovat hyviä, vaan pelkurit ja
älyttömät huonoja.
Kallikles. Niin.
Sokrates. Yhtäläisestikkö siis hyvät ja huonot iloitsevat ja surevat?
Kallikles. Yhtäläisesti.
Sokrates. Yhtäläisestikkö siis hyvät ja huonot ovat hyviä ja huonoja,
vai ovatko huonot vielä enemmin hyviä ja huonoja?