Kallikles. Mitä tarkoitat?
Sokrates. Että kukin hallitsee omaa itseään. Vai eikö olekkaan tarpeen
hallita itseänsä, vaan ainoastaan muita?
Kallikles. Mitä tarkoitat tuolla "joka hallitsee itseänsä"?
Sokrates. En mitään sen kummempaa, vaan tarkoitan samaa mitä ihmiset
yleensä, nimittäin siveää ja itsensä-hillitseväistä, joka hallitsee
itsessään asuvia haluja ja himoja.
Kallikles. Kuinka herttaisen lapsellinen oletkaan! Sinä tarkoitat siis
noita yksinkertaisia hölmöjä, noita siivoja?
Sokrates. Vaikkapa niinkin! Tietäneehän jokainen, että niitä tarkoitan.
Kallikles. Aivan niitä, Sokrates.[100] Sillä kuinka ihminen voisi onnen
saavuttaa kenenkään toisen vallan alaisena? Ei, toista on hyvä ja oikea
luonnon mukaan, ja senpä esitän nyt sinulle suoraan ja ujoilematta. Ken
tahtoo oikein elää, hän laskekoon halunsa ja himonsa valloilleen
elköönkä niitä kuritelko, ja olkootpa jos kuinka suuret, pitää hänen
osata tarmollaan ja älyllään niitä palvella ja tyydytellä, mikäli himo
hänessä mihinkin syttyy. Mutta sepä ei olekkaan, luulen ma, useimpien
ihmisten vallassa, ja sentähden he häpeissään soimaavat noita toisia,
siten salatakseen omaa saamattomuuttaan, ja herjaavat hillimättömyyttä
rumaksi, tahtoen, kuten jo edellä sanoin, taivuttaa paremmankin
luontoisia ihmisiä orjan-ikeen alle; ja kun eivät itse osaa hankkia
himoilleen tyydytystä, veisaavat he raukkamaisuudessaan siveyden ja
oikeamielisyyden ylistystä. Niinpä tosiaan; sillä keitten osaksi
alkuaan tuli onni olla kuninkaan poikia tai luontaisella kyvyllään
hankkia itselleen joku arvo-asema tai yksinvalta tai herruus, mikähän
tosiaan olisi tämmöisille rumempaa ja pahempaa kuin itsensähillintö?
Nekö joilla on tilaisuus nauttia kaikkea hyvää, kenenkään panematta
esteitä heidän eteensä, nekö itse korottaisivat herraksensa tyhmän
joukon lakisäännöt, lorut ja porut?[101] Vai eikö tuo oikeuden ja
itsehillinnön ihanuus saattaisi heitä sangen surkeaan tilaan, kun eivät
kykenisi jakelemaan ystävilleen runsaampaa osaa kuin vihamiehilleen,
jopa vaikka hallitsevatkin yhteiskunnassaan? Ei, Sokrates, -- totuuden
mukaan, jota sanot harrastavasi, on asian laita näin: hekumassa,
hillimättömyydessä ja vapaudessa, jos niistä vain on auttajiksi
nautintoon, niissä se vasta onkin miehenkunto ja onnellisuus. Mutta
kaikki muut, nuo korukalut, nuo luonnottomat ihmisten keksimät
sopimukset ovat tyhjää lorua ja arvotonta rojua.
XLVII. Sokrates. Uljaasti ainakin sinä, Kallikles, ryntäät
mielipidettäni vastaan ja puhut ujostelematta. Sillä lausuthan nyt
selvään sen, mitä muut tosin ajattelevat, mutta eivät tahdo lausua.
Pyydän siis sinua ettet millään muotoa tee takaperoa, jotta todellakin
kävisi selville, miten on oikein eläminen. Sanoppa siis minulle:
väitätkö että himoja ei saa hillitä, jos tahtoo olla semmoinen kuin
tulee olla, vaan ne pitää päästää valloilleen ja antaa niille
tyydytystä jos jostakin päin ja että siinä on miehenkunto?
Kallikles. Kyllä niin vain väitänkin.
Sokrates. Ei siis olla oikeassa, kun onnellisiksi kiitellään niitä,
jotka eivät mitään kaipaa?[102]
Kallikles. Sitten kivetkin ja kuolleet haudassa olisivat onnellisimmat.
Sokrates. Mutta kyllä elämä sellainenkin kuin sinä suosit on
vaikea.[103] Enpä tosiaan kummeksisi, jos Euripides puhuu totta noissa
säkeissään:
"Ken tiesi, eikö elo tääll' oo kuolemaa ja kuolo elämää?"
ja emmekö oikeastaan olekkin kuolleita. Ja olenpa kuullutkin erään
viisaan miehen sanoneen, että me nyt täällä olemme kuolleet ja että
ruumiimme on hautamme[104] ja se sielumme osa, jossa himot asuvat, on
sitä laatua että se herkästi suostuu ja häilyy ylös ja alas. Siitäpä
joku sukkela mies, liekö tuo ollut Sikelialainen vai Italialainen, on
keksinyt vertauskuvan, vääntäen hiukan sanaa toiseen mieleen, ja
sanonut, että tuo mainittu sielun osa, ollen noin hetas uskomaan ja
aistillinen,[105] on kuin säkin hetale tai aistiastia. Samoin hän myös
sanoi että ohjattomat himon orjat ovat pohjattomat tyhmät kurjat[106]
ja sitä sielun osaa heissä, jossa himot sijaitsevat, se kun on aivan
hillimätön ja kyltymätön, vertasi hän sen täyttymättömyyden takia
reikäpohjaiseen astiaan. Päinvastoin kuin sinä, Kallikles, hän osottaa
että Tuonelassa -- jolla hän tarkoittaa näkymätöntä mailmaa
yleensä[107] -- nuo samat pohjattomat ovat surkeimmassa tilassa ja
kantavat pohjattomaan astiaansa vettä toisella samoin reikäpohjaisella
astialla, seulalla. Mutta seulalla hän, kuten kertojani minulle
selitti, tarkoittaa sielua. Seulaan vertasi hän taasen himollisten
sielua sentähden, että se on ikäänkuin reikiä täynnä, niin ettei siinä
pysy mitään sen löyhän uskon ja unheellisuuden tähden. Nuo ovat nyt
kyllä hieman outoja asioita, mutta ne selvittävät kuitenkin mitä tahdon
sinulle esittää saadakseni sinua, jos vain suinkin siihen pystyn,
muuttamaan mieltäsi, niin että tuon himojaan hillitsemättömän ja
kylläänsä saamattoman elämän edestä suosisit säädyllistä elämää ja
semmoista joka tyytyy hyvään, mitä milloinkin on saatavissa. Mutta
taivutankohan sinua muuttamaan mielesi, niin että uskot säädyllisten
olevan irstaita onnellisemmat, vai etkö sinä, vaikka sepittäisinkin jos
kuinka monta mointa tarua, siltä sen enempää muuta mieltäsi?
Kallikles. Tuo jälkimäinen arvelusi, Sokrates, oli todenmukaisempi.
XLVIII. Sokrates. Kuules, kun kerron sinulle vielä toisenkin kuvatarun,
joka on kotoisin samasta oppipajasta[108] kuin edellinen. Katso, eikö
kummankin, kohtuullisen ja hillimättömän ihmisen elämä, sen mukaan kuin
sinä sen esität, ole samanlaista kuin jos kahdella miehellä olisi
kummallakin paljon astioita:[109] toisen astiat ovat eheät ja täynnä
mikä viiniä, mikä mettä, mikä maitoa tai muita senkaltaisia nesteitä,
mutta näitä noruu niihin kuhunkin niukoista lähteistä, monen vaivan
takaa ja vaikeasti. Saatuaan nyt astiansa täyteen tämä toinen mies ei
enää juoksuta niihin lisää, eikä huolehdi mistään, vaan on sen asian
puolesta tyynellä mielin. Toisen miehen on tosin, kuten edellisenkin,
mahdollinen noruttaa lähteistä nesteitä, vaikka vaivalloisestikkin;
mutta koska hänen astiansa ovat rauskat ja reikiä täynnä, täytyy hänen
yöt päivät yhtenään ammennella niihin, tai kiusaantua kovissa tuskissa.
Jos nyt näiden kahden elintapa on tämänlaatuinen, kehunetkohan vieläkin
hillimättömän elämää onnellisemmaksi kuin siveän? Taivutanko sanoillani
sinua myöntämään että säädyllinen elämä on säädytöntä parempi, vai enkö
taivuta?
Kallikles. Et taivutakkaan, Sokrates. Sillä eihän tuolla, jonka astiat
aina ovat täynnä, enää ole mitään sulotunnetta, ja se onkin oikein
tuota kiven tapaista elämää, josta äsken puhuin: saatuaan astiansa
täyteen hän ei enää tunne iloa eikä surua. Mutta siinä se elämän
hauskuus onkin, että aina vahvalti valuu sisään.[110]
Sokrates. Mutta missä paljon valuu sisään, siinä täytyy kai myös paljon
vuotaa ulos ja isoista lävistä sitä juoksee pois -- eikö niin?
Kallikles. Varsin niin.
Sokrates. Mutta jotain nälkäkurjen[111] elämäähän siinä taas esitätkin,
etkä kuolleen tai kiven! Sanoppa minulle: tarkoitatko semmoista tilaa,
että isoo ja syö isotessaan?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Ja että janoo ja juo janotessaan?
Kallikles. Niin, ja väitänpä vielä, että kellä on kaikki himot ja voi
ne tyydyttää, hän iloitsee ja elää onnellisena.
XLIX. Sokrates. Hyvä juttu, ystäväiseni! Jatka siitä alusta eteenpäin
ja älä kainostele! Eikä minunkaan, kuten näyttää, tarvitse
kainostella.[112] Sano siis ensinnä: jos joku on rohtumissa ja niitä
syhyy ja hän saa mielin määrin kihnata ihoaan ja jatkaa kihnaamista
kaiken ikänsä -- elääkö hän onnellista elämää?
Kallikles. Kuinka sopimaton oletkaan, Sokrates! Ihan ilmeisesti
rahvaanpuhuja!
Sokrates. Siksipä, Kallikles, sainkin Poloksen ja Gorgiaan hämille,
niin että he nolostuivat. Mutta ethän sinä toki, joka olet niin
urhollinen, hämmästy etkä nolostu? Vastaa nyt vain!
Kallikles. No -- voipi vaikka tuokin, joka kihnaa syhelmäänsä, elää
ikänsä suloisasti.
Sokrates. Jos suloisasti, eikö siis myös onnellisesti?
Kallikles. Miksei!
Sokrates. Entäs jos hän ainoastaan kihnaa päätänsä vai -- kysynenkö
sulta vielä jotakin? Katso nyt, Kallikles, mitä siihen vastaat, jos
joku kysyisi sinulta kaikki muutkin tästä seuraavat seikat järjestään,
jopa sitäkin mikä näissä tämmöisissä on pääasia: eikö lastenraiskaajien
elämä ole rietas, katala ja kurja? Vai uskallatko väittää mokomainkin
olevan onnellisia, jos heillä on yltäkyllin saatavana, mitä himonsa
halajaa?
Kallikles. Etkö häpee, Sokrates, johtaa puhetta semmoisiin asioihin!
Sokrates. Minäkö sen sinne johdan, oiva veli, vai hänkö, joka
häikäilemättä väittää ilossa eläjien, miten hyvänsä iloinnevatkin,
olevan onnellisia, eikä tee vähääkään erotusta ilojen välillä, mitkä
ovat hyviä, mitkä huonoja? Mutta virka nyt vieläkin minulle: väitätkö
sulotunteisen ja hyvän olevan samaa, vai onko jotain sellaistakin
sulotunteista joka ei ole hyvää?
Kallikles. Ettei puheeni tulisi ristiriitaista, jos sanoisin olevan
jotain toisenlaistakin sulotunteista, väitän niiden olevan yhtä.[113]
Sokrates. Sinä pilaat edelliset puheemme, Kallikles, etkä enää voi
minun kanssani kunnollisesti tutkia totuutta, jos puhut toisin kuin
ajattelet.
Kallikles. Samoin sinäkin, Sokrates.
Sokrates. Jos niin teen, en suinkaan menettele oikein, yhtä vähän kuin
sinäkään. Mutta tarkasta nyt kuitenkin asiaa, sinä miekkoinen! Eihän
hyvä ole siinä, että kaikin keinoin nautitaan iloa? Sillä jos niin
olisi, seuraisi siitä ilmeisesti kaikki nuo ilkeät asiat, jotka äsken
annoin arvattavaksi ja paljo muutakin vielä.
Kallikles. Niin ainakin sinun arvelusi mukaan, Sokrates.
Sokrates. Pysytkö todella jäykästi mielipiteessäsi, Kallikles?
Kallikles. Pysyn kuin pysynkin.
L. Sokrates. Saammeko siis käydä käsiksi väitelmääsi siinä mielessä,
että sinä puhut tosissasi?
Kallikles. Vallan varmasti.
Sokrates. No niin! Koska siis olet sitä mieltä, niin selvitä minulle
tämä seikka: myönnätkö minkään tieteen olevan?
Kallikles. Myönnän vainkin.
Sokrates. Ja etkö jo ennen sanonut jonkun urheudenkin olevan olemassa
tieteen ohessa?
Kallikles. Sanoin niin.
Sokrates. Kaiketi siis ajattelit urheuden olevan jotakin muuta kuin
tieteen, niiden olevan kaksi eri asiaa?
Kallikles. Kaiketi niin!
Sokrates. Entäs ovatko sulotunne ja tiede samaa vai eikö?