Väkivallan työnkin oikeuttaa,
Sit' eistää käsin voimakkain,
Herakleen töistä päättäin: ostamatta hän -- --
jotenkin tuohon tapaan hän puhuu, sillä en muista laulua ulkoa: hän
kertoo miten Herakles ajoi pois Geryonin härät, niitä häneltä lahjaksi
saamatta tai ostamatta, koska luonnon oikeuden mukaista on, että härät
ja kaikki muukin huonompien ja vähäväkisten tavara kuuluu uljaammalle
ja väkevämmälle.
XL. Tämä on totuus, ja sen älyät itsekkin, jos heität menemään
filosofiasi ja ryhdyt tärkeämpiin asioihin. Filosofia on kyllä,
Sokrates, hauskaa, jos sitä nuoruuden aikana maltillisesti
harjoitellaan. Mutta jos sen harrastusta jatketaan kohtuullista
kauemmin, sukeuu siitä turmio ihmisille. Sillä olkoonpa joku vaikka
kuinka hyvälahjainen, jos hän harjoittaa filosofiaa vanhemmaksikin
tultuaan, täytyy hänen jäädä taitamattomaksi kaikissa niissä asioissa,
joihin tarvitsee perehtyä, jos aikoo tulla jaloksi kunnon mieheksi ja
saavuttaa mainetta ja vaikutusvaltaa. Nuo "filosoofit" jäävät
tietämättömiksi valtion asetuksista[84] ja siitä puhetavasta, jota on
käyttäminen, kun on tekemisissä ihmisten kanssa sekä yksityisissä
että julkisissa oikeus-asioissa; heillä ei ole ollenkaan tietoa
ihmisten mielihaluista ja intohimoista, sanalla sanoen ei heidän
mielenluonteestaan.[85] Kun he sitten ryhtyvät käsittelemään jotakin
yksityistä tai julkista asiaa, joutuvat he perin naurettaviksi, samoin
kuin luultavasti valtiomiehetkin, jos he vuorostaan rupeisivat
osallisiksi teidän keskusteluihinne ja jutelmiinne. Sillä tähän sopii
tuo Euripideen[86] lauselma: kukin loistaa sillä alalla
"ja suuntaa sinne rientojaan
ja siihen käyttää parhaan osan päivästään,
miss' oivimmaks on taidoltaan hän varttunut."
Vaan sitä alaa missä joku on huono, sitä hän karttaa ja herjaa, samalla
kuin hän kiittelee toista alaa, suosien siinä omaa itseänsä, koska
luulee siitä itselleenkin kiitosta valuvan. Vaan oikeinta on,
luullakseni, käydä keskutietä ja olla osallisena molemmista:
filosofiasta sen verran kuin sivistyksen takia on edullista sitä
omistaa; eikä nuoren miehen olekkaan sopimatonta harjoitella
filosofiaa. Mutta jos mies vielä vanhempanakin filosofoitsee, niin asia
käy naurettavaksi, Sokrates. Minusta tuntuu suhteeni filosofian
harjoittajiin olevan hyvin samanlainen kuin soperteleviin ja
leikitteleviin. Jos näen lapsen, jonka iälle se vielä soveltuu,
sopertavan ja leikkivän, katson tuota mielikseni ja se on minusta
hauskaa, vapaanomaista ja lapsen iän mukaista; mutta jos kuulen pienen
lapsukaisen jo selvästi ja säntilleen puhuvan, on se minusta
vastenmielinen ilmiö, joka loukkaa korviani ja tuntuu orjamaiselta. Jos
taas kuulee aika miehen sopertavan tai näkee hänen leikkivän, näyttää
se naurettavalta ja epämiehuulliselta ja löylytettävältä.[87] Samalta
kannalta täytyy minun katsoa myös niitä jotka filosofoivat. Nähdessäni
nuorukaisen harrastavan filosofiaa, olen mielissäni, se tuntuu minusta
olevan hyvin paikallaan ja minä pidän häntä jalosukuisena miehen
alkuna, niinkuin toisaalta se nuorukainen, joka ei ollenkaan filosofiaa
harrasta, minun silmissäni on halpasukuinen eikä milloinkaan voi
innostua jotain jaloa ja kaunista toimittamaan. Mutta kun näen vanhan
miehen vielä filosofiaa ahkeroivan, hennomatta siitä luopua, silloin se
jo, Sokrates, on liikaa, ja tuommoista miestä saisi mielestäni jo
vitsoilla vinguttaa. Sillä niinkuin jo sanoin, semmoisen miehen,
olkoonpa jos kuinkakin lahjakas, täytyy lopuksi menettää kaikki
miehuutensa, kun hän karttelee julkisia paikkoja ja kansankokouksia,
joissa runoilija[88] sanoo "miesten tulevan mainioiksi", ja nuhjailee
nurkassaan kaiken ikänsä, supatellen piilossaan tiesi mitä, kolmen
neljän nuorukaisen kanssa: mitään vapaata, suurta ja nuorekasta ei
semmoinen koskaan tuo kuuluviin.
XLI. Sinua kohtaan, Sokrates, on mieleni varsin ystävällinen.[89]
Tuntuupa miltei minun käyvän sinun suhteesi samoin kuin Zethoksen
Amphionin suhteen Euripideen näytelmässä, jonka sanoja äsken mainitsin.
Minun tekee mieleni lausua sinulle jotakin samantapaista kuin edellinen
virkkoi veljellensä: Sinä "laiminlyöt" Sokrates, "mitä sinun tulisi
ahkeroida" ja "jalon henkesi luonteen sinä pilaat matkimalla poikasien
eleitä ja vehkeitä, et osanne säälleen asetella sanojas oikeuden
neuvoissa, et lausua sattuvaa ja vaikuttavaa sanaa etkä muiden edestä
antaa reipasta neuvoa." Ja kuitenkin, kelpo Sokrates -- ethän paheksu,
kun puhun suopeudesta sinua kohtaan -- eikö sinua sentään hieman hävetä
olla tuossa tilassa, jossa luulen sinun sekä muiden olevan, jotka
yhtenään pyrkivät eteenpäin filosofiassa? Jos nyt joku ottaisi kiinni
sinut tai kenen hyvänsä muun sinun kaltaisesi, syyttäen sinua
rikoksesta jota et ole tehnyt, ja raahaisi sinut vankityrmään,[90] niin
etpä varmaankaan tietäisi apua tai neuvoa: sinun huimaisi päätäsi,
seisoisit siinä suu ammollaan osaamatta mitään sanoa, ja tultuasi
oikeuden eteen, vaikka varsin halpa ja kurja mies rupeisikin
syyttäjäksesi, täytyisi sinun kuolla, jos hän julkeisi ehdottaa sulle
kuolemantuomiota. Ja kuitenkin, Sokrates, liekö tuo järkevää,
"Jos miehen lahjakkaan
Tavattuansa taide tuiki tuhmentaa",
niin ettei hän osaa auttaa itseään, ei pelastaa itseään eikä ketään
muuta suurimmista vaaroista, vaan vihamiehensä ryöstävät hänet puille
paljaille ja hänen täytyy suorastaan oikeudettomana elää
yhteiskunnassa? Tuommoista saapi -- suotakoon mun käyttää vähän karkeaa
lausetapaa -- sivaltaa korvalle kenenkään kostamatta. Ei, "totellos sa
neuvoain ja lakkaa" veikkonen, "todisteluista", tosi tointen
"runosoitelmaa sa viljele", -- niin, viljele sitä mistä "viisaan
maineen saat, ja heitä toisillen tuo rikkiviisas", en tiedä sanonko
hassutus vai lörpötys,[91] "jost' asuntoos ei kartu leivän kannikkaa."
Älä jäljittele miehiä, jotka mokomia turhia todistelevat, joutavia
jaarittelevat, vaan niitä joilla on eloa ja mainetta ja paljo muuta
hyvää.
XLII. Sokrates. Jos sieluni olisi kullasta, Kallikles, etkö luule että
ihastuisin, jos löytäisin jonkun noista kivistä, joilla kullan
puhtautta tutkitaan, jopa parhaan, semmoisen että kun sen rinnalle
panisin sieluni, voisin, jos se todistaisi mun hyvin hoitaneen
sieluani, tietää, että se koetinkivi riittää enkä tarvitsisi sen
enempää tutkimista?[92]
Kallikles. Mitä varten semmoista kyselet, Sokrates?
Sokrates. Sen sanon sinulle: nyt uskon, sinut tavattuani, tehneeni
tämmöisen onnellisen löydön.
Kallikles. Miten niin?
Sokrates. Tiedän hyvin, että jos sinä tunnustat oikeiksi ne aatteet,
jotka asuvat sielussani, ne jo semmoisenaan ovat todet. Arvelen näet,
että ken aikoo pätevästi tutkia sielua, elääkö se oikein vai eikö,
hänellä tulee olla yhtaikaa kolme ominaisuutta jotka kaikki löytyvät
sinulla, nim. älyä, suopeutta ja rohkeapuheisuutta. Tapaan usein
ihmisiä, jotka eivät kykene minua tutkimaan syystä etteivät ole
älykkäitä niinkuin sinä. Toiset ovat kyllä älykkäitä, mutta eivät tahdo
sanoa minulle totuutta, sentähden etteivät pidä väliä minusta niinkuin
sinä. Nämä kaksi vierasta taas, Gorgias ja Polos, ovat kyllä älykkäitä
ja minun ystäviäni, mutta heiltä puuttuu rohkeutta ja he kainostelevat
enemmän kuin kohtuullista on. Vai eikö niin? Meneehän heidän ujoutensa
niin pitkälle, että he pelkästä ujoudesta menevät puhumaan kumpikin
vastoin omaa itseänsä monen ihmisen kuullen, jopa tärkeimmistä asioista
juteltaissa. Mutta sinulla on kaikki nuo avut, joita ei muilla ole.
Sinä olet kyllin sivistynyt, kuten monet Athenalaiset voivat todistaa,
ja minua kohtaan olet suopea. Mistä sen päätän? Sen sanon sinulle. Minä
tiedän teitä olleen neljä opin osakasta ja tiedon toveria: sinä,
Tisandros Aphidnaista, Andron Androtionin poika ja Nausikydes
Kholargosta.[93] Kuulin teidän kerran tuumivan, mihin määrään asti
sopisi viisautta viljellä, ja muistan sen mielipiteen päässeen voitolle
teidän keskenänne, ettei saisi innostua harjoittamaan filosofiaa tuiki
tarkasti, vaan te kehoititte toisianne olemaan varoillanne, ettette
tulisi ylenmäärin viisaiksi, niin että itse huomaamattanne siitä
pilaantuisitte. Koska nyt kuulen sinun antavan minulle saman neuvon,
jonka annoit paraille ystävillesi, on tässä minulle riittävä todistus,
että todella olet suopeamielinen minulle. Ja ettei sua vaivaa liika
ujous, vaan uskallat puhua suusi puhtaaksi, sen sanot itse ja sen
todistaa myös puhe jonka vastikään minulle pidit. Siis olemme nyt tästä
asiasta selvillä: jos sinä keskustellessamme myönnät jonkun
mielipiteeni oikeaksi, on tämä kyllin pätevästi tutkittu sekä minun
että sinun puolelta eikä sitä tarvitse panna uuden koetteen alaiseksi.
Sillä etpä milloinkaan olisi mielipiteeseeni myöntynyt älyn puutteesta
etkä liiallisesta ujoudesta, etkä taas myöntyne siihen pettääksesi
minua, sillä olethan ystäväni, niinkuin itsekkin sanot. Missä siis
mielipiteemme käyvät yhteen, siinä on todella jo totuuden perille
saavuttu. Mutta kaikkein tärkeintä on kai, Kallikles, tutkia sitä
asiaa, jonka johdosta sinä moitit minua, nim. millaisen miehen tulee
olla, mitä hänen tulee harrastaa ja mihin määrään asti, niin vanhempana
kuin nuorempana. Sillä jos minun elämäni jossakin kohden ei käy oikeaan
suuntaan, niin tiedä se, etten ehdon tahdon hairahda, vaan paremman
tiedon puutteesta. Niinkuin siis olet alkanut minua oikeaan opastaa,
niin älä lakkaa siitä, vaan selitä minulle täydellisesti, mikä se on
tuo minun harrastettavani asia ja millä tavoin voin sen saavuttaa. Ja
jos huomaat minun nyt kyllä olevan samaa mieltä kuin sinä, mutta
myöhemmin menettelevän toisin kuin olen oikeaksi myöntänyt, niin pidä
minua aika hölmönä äläkä milloinkaan enää ohjaa minua oikeaan, koskapa
olen ihka arvoton. Toistappa nyt minulle alusta asti, missä sinä ja
Pindaros sanoitte oikean olevan, nimittäin luonnon mukaan. Siinäkö,
että väkevämpi vie heikommalta tavaran, että parempi hallitsee
huonompia ja että aimompi omistaa enemmän kuin halvemmat? Ethän väitä
tuon oikean olevan jotakin muuta, vai muistanko oikein?