Polos. Eipä suinkaan!
Sokrates. Minä ymmärrän: nähtävästi et pidä samana kaunista ja hyvää
etkä pahaa ja rumaa.
Polos. En pidäkkään.
Sokrates. Mutta miten sen laita lienee? Kun kehut kauniiksi kauniita
ilmiöitä mitä milloinkin semmoisia kuin elävien ruumiita, värejä,
muotoja, säveliä, harrastuksia, teetkö sen mitään erityistä silmällä
pitämättä? Niinkuin ensistikkin kauniita ruumiita: etkö sano niitä
kauniiksi joko sen hyödyn takia, jonka mukaan niitä sopii kutakin
käyttää, tai jonkun sulouden takia, jos niitä katsellessa tuntee
jotakin iloa eli viehätystä? Vai tiedätkös paitsi tätä vielä sanoa
jotakin ruumiin kauneudesta?
Polos. En.
Sokrates. Ja etkö täten kutsu kaikkia muitakin, niin muotoja kuin
värejä, kauneiksi joko jonkun sulotunteen tai hyödyn tai kummankin
takia?
Polos. Kyllä niin.
Sokrates. Ja ääniä ja soiton säveliä samaten?
Polos. Niin.
Sokrates. Entäs mitä tulee lakeihin ja harrastuksiin,[65] onkohan
niissä kauneutta muissakin kohden paitsi siinä että ne ovat hyödyllisiä
tai suloisia tai molempia?
Polos. Ei minun luullakseni.
Sokrates. Eikös laita ole sama myöskin tieteiden kauneuden?
Polos. On aivan, ja oivasti, Sokrates, nyt määrittelet, kun kauniin
määrittelet sulotunteen ja hyvän mukaan.
Sokrates. Siis on ruma määriteltävä vastakohdan, s.o. siitä lähtevän
kivuntunteen ja pahan mukaan?
Polos. Niin välttämättä.
Sokrates. Kun siis kahdesta kauniista toinen on toista kauniimpi, on se
sentakia kauniimpi että siinä on runsaammin jompaakumpaa tai molempia,
nim. suloisaa tai hyötyä tai molempia.
Polos. Niin aivan.
Sokrates. Ja kun kahdesta rumasta toinen on toista rumempi, on se
rumempi sen takia että siinä on runsaammin joko kipuisaa tai pahaa --
vai eikö niin täydy olla?
Polos. Varmaan.
Sokrates. No, mitäs äsken sanottiin vääryyden teosta ja vääryyden
kärsimisestä? Etkö sanonut että vääryyden kärsiminen on pahempaa, mutta
sen tekeminen rumempaa?
Polos. Sanoin.
Sokrates. Jos nyt vääryyden teko on vääryyden kärsimistä rumempaa, eikö
se siis ole joko kipuisampaa ja sentakia rumempaa että siinä on
runsaammin kivuntunnetta tai pahaa tai kumpaakin? Eikö sekin ole
välttämätöntä?
Polos. Kuinkas muutoin.
XXXI. Sokrates. Tarkastakaamme siis ensiksi, voittaako vääryyden teko
vääryyden kärsintöä kipuisuuden puolesta ja tuntevatko vääryydentekijät
enemmän kipua ja vaivaa kuin vääryydenkärsijät?
Polos. Ei suinkaan, Sokrates, sitä.
Sokrates. Ei ole siis kivuntunne siinä voitolla?
Polos. Ei toki.
Sokrates. Ellei siis kivuntunne, eivät molemmat puolet siinä saata olla
voitolla.
Polos. Nähtävästi ei.
Sokrates. Siis jää toinen puoli voitolle. Eikö niin?
Polos. Niin.
Sokrates. Pahan puoli?
Polos. Niin näyttää.
Sokrates. Jos siis vääryydenteossa pahan puoli on voitolla, niin lienee
se pahempaa kuin vääryydenkärsintä.
Polos. Sehän on selvä.
Sokrates. Olihan se niin, että useimmat ihmiset, jopa sinäkin myönsitte
minulle tässä äsken, että väärinteko on rumempaa kuin vääryyden
kärsiminen, vai kuinka?
Polos. Kyllä niin.
Sokrates. Ja nyt se näyttäysi pahemmaksi.
Polos. Niin näyttää.
Sokrates. Kumman ennen ottaisit, sen mikä on enemmin rumaa ja pahaa vai
senkö joka on vähemmin? Vastaa vain pelkäämättä, Polos; ei sinulle
siitä mitään vahinkoa tule. Tuo esiin[66] arastelematta keskustelulle
ikäänkuin lääkärille vammasi, ja vastaa kysymiini myöntämällä tai
kieltämällä!
Polos. En minä tuota enempää rumaa ja pahaa ennen ottaisi, Sokrates.
Sokrates. Entäs joku muu ihminen?
Polos. Ei hänkään luullakseni ainakaan tuon puheen mukaan.
Sokrates. Totta siis oli mitä sanoin, etten minä etkä sinä eikä kukaan
muu ihminen mieluummin tahtoisi tehdä väärin kuin kärsiä vääryyttä,
sillä edellinen on kuin onkin pahempaa.
Polos. Niinpä näyttää.
Sokrates. Näetkö nyt, Polos, miten meidän toteennäytöt pantuina
rinnakkain eivät ollenkaan pidä yhtä; sinun väitteesi myöntävät kaikki
oikeaksi paitsi minä; minulle riität sinä yksin sekä myöntäjäksi että
todistajaksi, sinun äänesi yksin otan minä lukuun ja annan kaikkein
muiden mennä. Ja näin olkoon nyt tämän seikan laita. Katselkaamme tämän
jälkeen sitä toistakin asiaa, josta olimme erimieliset: onko, kuten
sinä arvelit, se että väärintekijä rangaistaan suurin onnettomuus
hänelle, vai onko, kuten minä arvelin, vielä pahempi se että hän jää
rankaisematta. Tarkastelkaamme asiaa näin: Että joku vääryyttä tehtyään
rangaistaan ja että häntä oikeudenmukaisesti kuritetaan, kutsutko sitä
samaksi asiaksi?[G]
Polos. Kyllä.
Sokrates. Voitko kieltää, että kaikki oikea, mikäli se oikeaa on, myös
on kaunista? Mieti ensin ja vastaa sitte!
Polos. Siltä se kumminkin minusta näyttää.
XXXII. Sokrates. Tutki nyt tätäkin: jos joku jotakin tekee, eikö täydy
myös olla jokin, joka kokee eli kärsii tämän tekijän tointa?[67]
Polos. Nähtävästi.
Sokrates. Eikö kärsijä kärsi samaa mitä tekijä tekee ja samalla tapaa
kuin hän sen tekee? Esimerkiksi: jos joku lyö, eikö jotakin silloin
lyödä?
Polos. Epäilemättä.
Sokrates. Ja jos lyöjä lyö kovasti tai kiivaasti, niin lyötävänä olevaa
lyödään kai samoin?
Polos. Niin.
Sokrates. Lyötävänä olevaa kohtaa siis juuri sellainen kärsimys kuin
lyöjä sen toimittaa, eikö niin?
Polos. Aivan.
Sokrates. Samoin jos joku polttaa, eikö välttämättä jotakin polteta?
Polos. Mitenkä muuten?
Sokrates. Ja jos hän polttaa kovasti tai kipeästi, tuntee poltettavana
oleva siitä kipeän tai kovan polton?
Polos. Aivan.
Sokrates. Ja jos joku leikkaa, eikös silloinkin ole sama asianlaita?
Jotakin leikataan, vai miten?
Polos. Niin.
Sokrates. Ja jos leikkaus on suuri tai syvä tai kipua tuottava, niin
leikattavaa leikataan juuri niin kuin leikkaava leikkaa?
Polos. Ilmeisesti.
Sokrates. Katso nyt, myönnätkö ylipäänsä kaikista asioista oikeaksi sen
minkä lausuin, että tekoa kärsivä kärsii ihan saman minkä tekijä tekee.
Polos. Sen kyllä myönnän.
Sokrates. Jos nämä myönnetään, kysyn, kumpaa rankaisun saaminen on,
kärsimistäkö vai tekemistä?
Polos. Sen täytyy olla kärsimistä, Sokrates.
Sokrates. Joltakin tekevältäkö tulevaa kärsimistä?
Polos. Tietysti -- kurittajalta.
Sokrates. Joka asianmukaisesti kurittaa, kurittaa kai oikein?
Polos. Kyllä.
Sokrates. Oikeuttako tehden vai eikö?
Polos. Oikeutta.
Sokrates. Siis jota rikoksestaan kuritetaan, hän kärsii oikeata?
Polos. Nähtävästi.
Sokrates. Mutta myönnettiinhän, että mikä on oikeaa on myös kaunista --
vai?
Polos. Kyllä niin.
Sokrates. Noista kahdesta siis toinen tekee kaunista, toinen, hän jota
rangaistaan, kokee kaunista.
Polos. Niin.
XXXIII. Sokrates. Mutta jos se on kaunista, eikö se myös ole hyvää,
sillä onhan se joko suloisaa tai hyödyllistä?
Polos. Niin, välttämättä.
Sokrates. Hyvää kokee siis se jota rangaistaan?
Polos. Siltä näyttää.
Sokrates. Hän nimittäin hyötyy siitä?
Polos. Niin.
Sokrates. Senköhän hyödyn hän siitä saa, jonka minä otaksun, että hän
tulee sielultaan paremmaksi, jos häntä oikeudella rangaistaan?[68]
Polos. Todennäköisesti.
Sokrates. Sielunsa huonoudesta kai hän jota rangaistaan pääsee
vapaaksi?
Polos. Niin.
Sokrates. Eikö hän siis vapaudu pahimmasta vammasta? Katso asiaa näin:
nähnetkö varallisuuden vaurastuksessa minkään muun huonouden haittaavan
ihmistä kuin köyhyyden?[69]
Polos. Enpä muun, vaan köyhyyden.
Sokrates. Entäs ruumiin vaurastuksessa? etkö luule heikkouden ja
sairauden ja rujouden ja semmoisten siinä huonoutena haittaavan?
Polos. Luulenpa kyllä.
Sokrates. Etkö usko sielussakin olevan jonkun vaivaisuuden?
Polos. Uskon kyllä.
Sokrates. Etkös kutsu tätä vääryyden, tietämättömyyden, pelkuruuden ja
muiden semmoisten nimillä?
Polos. Kyllä vallan.
Sokrates. Olet siis maininnut kolmenlaisen, näitä kolmea -- tavaraa,
ruumista ja sielua -- vaivaavan pahan: köyhyyden, sairauden ja
vääryyden.
Polos. Niin.
Sokrates. Mikähän näistä huonouksista on rumin? Eiköhän vääryys ja
ylimalkaan sielun huonous?
Polos. Kaikittain.
Sokrates. Jos siis rumin, on se myös pahin?
Polos. Kuinka tarkoitat, Sokrates?
Sokrates. Näin: sen mukaan mistä jo ennen sovittiin, on rumin aina
ruminta sen tautta, että se tuottaa joko suurimman kivuntunteen tai
vahingon tai molemmat. Eikö niin!
Polos. Varsin.
Sokrates. Mutta myönsimmehän jo vääryyden ja yleensä kaiken sielun
huonouden olevan ruminta.
Polos. Niin myönsimme.
Sokrates. Se on siis joko ikävintä[H] ja niin ollen ruminta, koska se
tuottaa suurinta tuskaa tai suurinta vahinkoa tai molempia. Eikö niin?
Polos. Välttämättä.
Sokrates. Onko nyt vääränä, hillimätönnä, pelkurina ja oppimatonna
oleminen tuskallisempaa kuin köyhänä olo ja sairastaminen?
Polos. Ei minusta, Sokrates, ainakaan sen mukaan kuin nyt tuntuu.
Sokrates. Tuo sielun huonous on kaikista ruminta, sentähden että se
jollakin luonnottoman suurella vahingolla ja hämmästyttävällä vammalla
varmaan voittaa muut, koskei se sinun väitteesi mukaan voita tuskan
tunteella.
Polos. Selvästi niin.
Sokrates. Vaan se mikä tuottaa suurempaa vammaa ja vahinkoa kuin kaikki
muut, eikö se vaan liene kaikkein suurin paha?
Polos. Kyllä.
Sokrates. Niinpä vääryys ja hillimättömyys ja muu sielun huonous on
suurin paha maan päällä.
Polos. Siltä näyttää.
XXXIV. Sokrates. Mikä keino päästää meitä köyhyydestä? Eiköhän
rahamiehen taito?
Polos. Kyllä.
Sokrates. Mikä sairaudesta? Eikö lääkärintaito?
Polos. Epäilemättä.
Sokrates. Entäs mikä keino pelastaa pahuudesta ja vääryydestä? Jollet
tätä tietä pääse perille, niin tutkippa asiaa näin: Minne ja keiden luo
viemme ruumiiltaan sairastavia?
Polos. Lääkärien luo, Sokrates.
Sokrates. Minnekkä väärintekijöitä ja hillimättömiä?
Polos. Tuomarienko käsiin tarkoitat?
Sokrates. Kaiketi, rangaistaviksi?
Polos. Niin juuri.
Sokrates. Kai rankaisijat, säällisesti kurittaessaan, käyttävät
jonkinlaista oikeutta?
Polos. Se on selvää.
Sokrates. Siis rahamiehentaito pelastaa köyhyydestä, lääkärintaito
sairaudesta, oikea rankaisu hiilimättömyydestä ja vääryydenteosta.
Polos. Niin näyttää.
Sokrates. Mikä nyt näistä kolmesta on kaunein?
Polos. Mistä kolmesta tarkoitat?
Sokrates. Rahamieheu taito, lääkärintaito vai oikeudenkäyttö?
Polos. Monin verroin muita oivempi on oikeudenkäyttö,[70] Sokrates.
Sokrates. Eikö se siis, jos se on kaunein, tuota suurinta sulotunnetta
tai hyötyä tai kumpaakin?
Polos. Kyllä.
Sokrates. Tuntuuko nyt suloisalta olla lääkärin parannettavana ja
ovatko potilaat heitä hoidettaissa iloisella mielellä?
Polos. Eivätpä juuri luullakseni.
Sokrates. Mutta se on kuitenkin hyödyllistä, vai?
Polos. Kyllä.
Sokrates. Niin, sillä potilas pääsee suuresta pahasta, niin että
terveeksi tullakseen kyllä kannattaa kärsiä tuskaa vähän aikaa.
Polos. Varmaanpa.
Sokrates. Kumpikohan on ihmiselle onnellisinta ruumiin puolesta, sekö
että lääkäri hänet parantaa vai että hän ei alunpitäenkään sairasta?
Polos. Tietysti se, ettei hän ollenkaan sairasta.
Sokrates. Sillä nähtävästi ei tuo pahasta pääsö ole onnellisuutta, vaan
se ettei alunpitäenkään ole pahasta mitään tiennyt.
Polos. Niin se on.
Sokrates. Mutta nyt: jos kaksi potevat jotakin, olkoon ruumiin tai
sielun vammaa, kumpi heistä on kurjempi, lääkärin parannuksen-alainenko
ja vammastaan vapautuva vai sekö jota lääkäri ei paranna ja vamma jää
vaivaamaan?
Polos. Minusta on selvä, että se jot' ei lääkäri paranna.
Sokrates. Eikös rankaisun kärsiminen ollut vapautumista pahimmasta
vammasta, huonoudesta?
Polos. Oli.
Sokrates. Niin, sillä rankaisustapa oppii himojansa hillitsemään ja
entistä enemmän oikeutta harrastamaan, ja se on ikäänkuin huonouden
parantaja.
Polos. Niinpä kyllä.
Sokrates. Onnellisin siis tosin se, jonka sielussa ei ole mitään
pahuutta, sillä sehän nähtiin olevan pahin vika.
Polos. Ilmeisesti.
Sokrates. Mutta häntä lähinnä onnellinen se joka vapautuu pahuudesta.
Polos. Nähtävästi.
Sokrates. Mutta tämä on kai se jota nuhdellaan, kovistellaan,
kuritetaan.
Polos. Kyllä.
Sokrates. Kurjinta on siis sen elämä, joka on vääryyden vallassa eikä
pääse siitä irti.
Polos. Niin nähtävästi.
Sokrates. Vaan eikös tässä tilassa ole juuri semmoinen, joka tekee
suurimpia ilkitöitä ja harjoittelee häjyintä vääryyttä, mutta kuitenkin
saa vältettyä kaikki nuhteet, kuritukset ja rangaistukset, niinkuin
kehuit Arkhelaoksen ja muiden tyrannien, puhetaiturien ja mahtajien
osanneen asiansa asettaa?
Polos. Siltä näyttää.
XXXV. Sokrates. He näet ovat, ystäväni Polos, saaneet toimeen melkein
saman, kuin se, joka ankarain tautien vaivaamana saa vältettyä
joutumasta lääkärien kiusattavaksi ruumiillisten vammojensa tähden ja
parannettavaksi, koska hän, ikäänkuin lapsi, pelkää kipeästi koskevan,
jos häntä poltetaan tai leikellään. Vai eikö sinustakin ole näin?
Polos. On tosiaan.
Sokrates. Nähtävästi koska hän ei tiedä, minkä arvoinen on terveys ja
ruumiin täysikuntoisuus. Ja varonpa vain, Polos, kaiken sen johdosta,
mistä nyt olemme sopineet, että ne, jotka karttavat rangaistusta, juuri
menettelevät näin: he katsovat vain kivun tunnetta tuossa, mutta
ummistavat silmänsä sen hyödyltä, eivätkä ymmärrä, kuinka paljon
kurjempi on elää sairaan, jopa pilaantuneen, väärän ja jumalattomankin
sielun seurassa kuin asua sairaassa ruumiissa.[71] Sentähden koittavat
he parastaan, jäädäkseen rankaisematta ja tuosta suurimmasta pahasta
vapautumatta: siksi he hankkivat itselleen rahaa ja ystäviä ja mitä
suurinta taitoa puheillaan uskotella kuulijoitaan. Mutta jos se kaikki
on totta, mitä olemme toisillemme myöntäneet, Polos, niin huomaatko
mitä puheestamme johtuu? Vai tahdotko, että ne kerrotaan pääkohdittain?
Polos. Ellet itse ole toista mieltä.
Sokrates. Eikö siis seuraa, että suurin paha on vääryys ja vääryyden
teko?
Polos. Niin näyttää ainakin.
Sokrates. Ja tästä pahasta nähtiin päästävän sillä että rangaistaan?
Polos. Niin näkyi.
Sokrates. Vaan pahaan jäätävän jäämällä rankaisematta?
Polos. Niinikään.
Sokrates. Vääryydenteko on niinmuodoin suuruuteen nähden toinen paha;
mutta että vääryyden tehtyään jää rankaisematta, se on kaikkein
ensimmäinen ja suurin paha.
Polos. Siltä näyttää.
Sokrates. Mutta tästähän asiasta me juuri oltiin erimieltä. Sinä
kiittelit onnelliseksi Arkhelaosta, joka harjoitti mitä suurimpia
vääryyksiä, kärsimättä siitä vähintäkään rangaistusta; minä taas
päinvastoin olin sitä mieltä, että ken rankaisua kärsimättä harjoittaa
vääryyttä, olkoonpa hän Arkhelaos tai kuka muu ihminen hyvänsä, sen
täytyykin vasta olla ennen muita onneton. Arvelinpa myös että
onnettomampi on aina se, ken tekee, kuin ken kokee vääryyttä,
onnettomampi se, joka töistään jää rankaisematta kuin se joka
rangaistaan. Eivätköhän nämä olleet minun väitelmäni?
Polos. Olivat ne.
Sokrates. Ja eikös ne ole tosiksi näytetty?
Polos. Niin näkyy.
XXXVI. Sokrates. Olkoon siis niin! Jos nyt tämä kaikki on totta, Polos,
missä on sitte tuo puhetaiteesta lähtevä suuri hyöty?[72] Sillä sen
johdosta, mitä nyt on myönnetty, täytyy itsekunkin mitä tarkimmasti
varoa, ettei tee vääryyttä, koska siitä saa kyllikseen kurjuutta kokea.
Eikös niin!
Polos. Kaiketi.
Sokrates. Ja jos hän hairahtuu vääryyteen, hän itse tai joku niistä,
joista hän pitää huolta, tulee hänen itse altansa mennä rangaistavaksi
sinne, jossa se heti voi tapahtua, tuomarin, ikäänkuin jonkun lääkärin
luo, ja mennä viipymättä, ettei vääryyden tauti vanhene ja muutu
parantumattomaksi mätähaavaksi, joka salaa syö sielua. Vai mitä on
meidän tästä sanominen, jos kerran ennen myöntämämme asiat pitävät
paikkansa? Eikös tämä päätelmä välttämättä näin soinnu yhteen edellisen
perustelun kanssa, mutta ei mitenkään muuten?
Polos. Niin, mitäs meidän siihen on muuta sanottavaa, Sokrates?
Sokrates. Ei puhetaiteesta siis ole meille mitään hyötyä, Polos, jos
sillä mielimme puolustaa omaa tai vanhempien tai ystäväin tai lastemme
tai isänmaan tekemää vääryyttä. Pikemmin otaksuisi sitä sopivaksi
päinvastaiseen tarkoitukseen: sen avulla pitäisi syyttää etupäässä
itseään, sitten myös sukulaisiaan ja ystäviään, kuka vain vääryyteen
turvaa, eikä saisi salata mitään, vaan pitäisi vetää rikos ilmi valoon,
jotta syyllinen kärsisi rankaisunsa ja tulisi terveeksi. Eikä siinä
saisi sallia itsensä eikä muiden arkana vältellä, vaan pitäisi
pakottaida umpisilmin ja uljaasti astumaan esiin, ikäänkuin lääkärin
leikattavaksi ja poltettavaksi, koska hyvän ja kauniin perille
pyrkiessä ei kivun poltosta saa väliä pitää. Jos rikos olisi vitsojen
veroinen, pitäisi tarjoutua piestäväksi, jos kahleitten, sidottavaksi;
jos rikos olisi sakoilla sovitettava, pitäisi ne maksaa, jos
maanpaolla, olisi maanpakoon mentävä, jos kuolemalla, olisi kuoltava;
ensin pitäisi olla sekä oma syyttäjänsä että muiden omaisien ja käyttää
siihen puhetaidetta, että rikosten tultua täydelleen ilmi, niiden
tekijät pääsisivät vapaiksi suurimmasta pahasta, vääryydestä. Sanommeko
näin olevan vai emmekö sano, Polos?
Polos. Minusta nuo kyllä näyttävät mahdottomilta, Sokrates, mutta ehkä
ne sopeutuvat edellisiin.
Sokrates. Joko täytyy siis peruuttaa nuo edellisetkin päätelmämme, tai
täytyy tämän viimeisenkin päätöksen välttämättömästi niistä johtua. --
Eikö niin?
Polos. Niin se kyllä todella on.
Sokrates. Otaksutaan taas päinvastoin -- kierähtäin toisappäin,[73] --
että on tehtävä pahaa jollekkin, viholliselle tai kelle tahansa, -- kun
ei vain itse koe vääryyttä viholliselta, sillä sitä on kartettava.
Mutta jos vihollinen vääryyttää jotakuta muuta, niin pitää kaikin
mokomin töillä ja puheilla toimittaa niin, ettei hän joudu siitä
rangaistavaksi eikä tule tuomarin eteen; mutta jos hän sinne tulee, on
niin keinoteltava, että vihollinen pääsee pujahtamaan pois ja jää
rankaisematta. Jos hän on ryöstänyt paljo rahaa, pitää toimia niin,
ettei hänen tarvitse maksaa sitä takasin, vaan saa sen pitää ja
kuluttaa omaksi ja omaistensa hyväksi väärällä ja jumalattomalla
tavalla; jos hän taas on rikoksellaan kuoleman ansainnut, toimittakoon
niin ettei hänen tarvitse, mieluimmin koskaan, kuolla, vaan pysyy
pahuudessaan kuolematonna, tai, ellei se käy päinsä, että hän eläisi
niin kauan kuin mahdollista tuommoisena. Tämmöisiin tehtäviin näyttää
minusta, Polos, puhetaide olevan omansa käytettäväksi; mutta
semmoiselle, joka ei aio vääryyttä tehdä, ei siitä minusta näytä
suurtakaan hyötyä olevan, jos siitä yleensä onkaan mitään hyötyä, sillä
tähän asti esittämissämme asioissa sitä ei missään tullut näkyviin.
XXXVII. Kallikles. Kuules, Khairephon, puhuukohan Sokrates tämän
tosissaan vai laskeeko hän piloja?
Khairephon. Minun ymmärtääkseni hän puhuu ihmeesti tosissaan. Paras
kuitenkin kysyä häneltä itseltä.
Kallikles. Sitäpä, totta jumaliste, haluankin! Sano minulle, Sokrates,
tuleeko meidän pitää puheitas pilana vai totena? Sillä jos sinä puhut
tosissasi ja jos todella kaikki mitä olet sanonut on totta, eiköhän
meidän, ihmisten, elämä silloin olisi aivan nurinpäin nurjahtanut ja
emmekö nähtävästi kaikissa tee aivan päinvastoin kuin pitäisi?
Sokrates. Oi Kallikles, ellei eri ihmisten sieluntiloissa aina olisi
jotakin yhteistä, mitä milloinkin, vaan kukin meistä kokisi omaa,
muille outoa tilaansa, eipä olisi helppo tehdä omaa sieluntilaansa
toiselle ymmärrettäväksi. Tämän sanon minä ajatellessani, että sinä ja
minä nyt sattumalta olemme samassa mielentilassa, me kun molemmin
rakastamme[74] kahta esinettä: minä Kleiniaan poikaa Alkibiadesta ja
filosofiaa, sinä Athenan rahvasta ja Pyrilampeen poikaa. Nyt olen yhä
huomannut, että sanokoon lemmikkisi vaikka mitä ja asian olevan
kunneppäin tahansa, sinä, vaikka oletkin aimo puhuja, et taida häntä
vastustaa, vaan heilut sinne ja tänne. Niinpä jos sinä puhut jotakin
kansankokouksessa ja Athenan rahvas siihen väittää, ettei asia ole
niin, muutat sinä heti mielesi ja puhut tuon mieliksi, ja suhteessasi
Pyrilampeen kauniiseen poikaan olet joutunut samaan tilaan. Sillä
lemmikkisi mielihaluja ja sanoja on sinun mahdoton vastustaa, niin että
jos joku kummaksuisi niitä outoja asioita, mitä milloinkin noiden
mieliksi pakiset, vastaisit kenties hänelle, jos tahtoisit totuuden
sanoa, että jollei joku ensin lakkauta lemmikiltäsi semmoisia puheita,
et sinäkään lakkaa niitä lausumasta. Älä siis moiti, jos sinä saat
kuulla minulta samanlaisen vastauksen, äläkä kummeksi että minä
tämmöisiä haastelen, vaan kiellä minun lemmikkiäni, filosofiaa, näin
puhumasta. Sillä hänpä aina, hyvä ystäväni, puhuu niitä mitä minulta
nyt kuulet ja on paljon vähemmin huikentelevainen kuin toinen
lemmikkini. Sillä tuo Kleiniaan poika juttelee milloin niin, milloin
näin, mutta filosofia puhuu aina samaan suuntaan. Hänpä puhuu noita,
joita sinä nyt niin oudoksut: olithan itse saapuvilla niistä
keskusteltaissa. Tee siis jompikumpi: osota perättömäksi lemmikkini
puheet, jotka äsken esitin, ja todista että vääryyden teko ja
vääryydestään rankaisematta jääminen ei ole äärimmäinen onnettomuus,
tai, jos jätät sen kumoomatta, niin kautta koiran, tuon Egyptiläisten
jumalan,[75] ei Kallikles ole yhtä mieltä sinun kanssasi, oi Kallikles,
vaan jää kaiken elinikänsä epäsointuun sinun kanssasi. Ja kuitenkin
olisi luullakseni parempi minulle, että kanteleni soisi soraääniä tai
että koori jota johtaisin sekaantuisi soinnusta tai että useimmat
ihmiset olisivat erimieltä minun kanssani ja vastustaisivat minua, kuin
että minä, vaikka olen yksi, olisin epäsopusoinnussa itseni kanssa, ja
puhuisin ristiriitaisia.
XXXVIII. Kallikles. Oi Sokrates, sinä näytät mielestäni puheissasi
poikamaisesti röyhkeilevän ja viisastelevan[76] ihan juuri kuin ilmetty
rahvaanpuhuja: ja näin nyt näitä esität rahvaanpuhujain tapaan
saatettuasi Poloksen samaan pulaan, johon hän itse valitti Gorgiaan
sinua vastustaessaan joutuneen. Hän sanoi nimittäin Gorgiaan, sinun
kysyttyäsi, opettaisiko hän puhetaidetta semmoiselle, joka tulisi hänen
luokseen sitä oppimaan tietämättä oikeata ja väärää, kainostelleen ja
vastanneen kyllä sitä opettavansakkin ihmisten tavan takia, koska he
muuten paheksuisivat, jos ei siihen suostuttaisi; mutta tämän
myöntymyksen johdosta oli hän pakostakin tullut puhuneeksi ristiin ja
itseänsä vastaan, vaan sinä olit siitä iloinnut. Ja siitä Polos
pilkkasi sinua ja minun ymmärtääkseni aivan syystä. Mutta nytpä hän
itse on joutunut samaan pulaan; ja siitä minä en voi hyväksyä Polosta,
että hän myönsi sinulle olevan rumempi tehdä kuin kärsiä vääryyttä.
Sillä tämän myöntymyksen johdosta sait sinä hänet sanoihinsa solmituksi
ja häneltä suun suljetuksi[77] kun hän ei enää juljennut lausua mitä
todella ajatteli. Sinä kehut totuutta etsiväsi, Sokrates, mutta
todellisesti sinä vain tavottelet tämmöisiä törkeitä kujeita, jotka
ovat omiaan rahvasta miellyttämään, puhuen semmoista joka ei ole
luonnon, vaan ainoastaan lain mukaan kaunista;[78] sillä enimmäkseen
nuo kaksi, luonto ja laki, ovat toisiansa vastaan. Jos nyt joku
ujostelee eikä uskalla lausua, mitä ajattelee, pakotetaan hän puhumaan
ristiriitaisia asioita. Tuon salakujeen olet sinä nyt keksinyt ja
juonittelet sillä puheissasi, niin että jos joku esittää asiat lain
kannalta, sinä salaa livahdat kysäisemään luonnon mukaan, ja jos asiat
esitetään luonnon mukaan, käsittelet sinä niitä lain kannalta.[I]
Niinpä heti tuossa vääryyden teon ja sen kärsimisen kysymyksessä, kun
Polos puhui siitä mikä lain mukaan on rumempaa, johtelit sinä tuon
lainmukaisuuden luonnon tolaa perille. Sillä luonnon mukaan kaikki mikä
on pahempaa on rumempaa, siis myös vääryyden kärsintä, mutta lain
mukaan vääryyden teko. Sillä eipä moinen tila, vääryyden kärsintä, sovi
miehelle, vaan orjalle,[79] jonka on parempi kuolla kuin elää, koskei
hän, sorron ja häväisyn häntä kohdatessa, kykene suojelemaan itseänsä
eikä ketään muuta, jota hän rakastaa. Mutta minun luullakseni heikot
ihmiset ja suuret joukot ne ovat, jotka lakeja laativat. Itseään varten
ja oman etunsa mukaan he vain niitä laativat, etuansa silmällä pitäen
he määräävät mikä on kiitettävää, mikä moitittavaa. Pelottaakseen nyt
väkevämpiänsä ja niitä, jotka muuten kykenevät etuansa katsomaan,
jotteivät hyötyisi heidän edellään, saarnaavat he alati kuinka rumaa ja
vääryydellistä on oman hyödyn pyynti, ja että se on vääryyden tekoa,
kuu pyrkii saamaan enemmän kuin muut. Itse he kyllä tyytynevät, arvelen
ma, jos he, vaikka huonompinakin, saavat kaikki edut tasan.
XXXIX. Tästä syystä siis väitellään lain kannalta vääräksi ja rumaksi,
jos joku pyrkii saamaan enemmän etuja kuin muilla on, ja sitä huudetaan
vääryydeksi. Mutta luontopa, luullakseni, todistaakin päinvastoin
oikeaksi, että[80] paremman ja väkevämmän pitää saaman enempi etuja
kuin huonomman ja vähäväkisen. Ja ilmeisestihän asian laita näin
yleensä onkin. Niin muiden eläinten kuin ihmistenkin kesken,
kokonaisissa valtioissa ja kansakunnissa kaikkialla näet on katsottu
oikeaksi, että väkevämpi hallitsee heikompatansa ja omistaa enemmän
kuin hän. Sillä minkähän muun oikeuden nojassa Xerxeskään[81] ryhtyi
sotaan Helleenejä ja hänen isänsä Skythalaisia vastaan tai -- vaan
voisihan sellaisia esimerkkejä mainita vaikka tuhansia. Nämät ne
mielestäni toimivat luonnon ja, Zeus avita! luonnon lain mukaan, vaikka
ehkeivät sen lain mukaan, jonka me sepustamme.[82] Pienistä pitäen
otamme näet oman sukumme paraat ja väkevimmät ja orjuutamme heitä
loitsuilla ja lumouksilla, niinkuin jalopeurain pentuja kesytellään,
väittäin että muka tulee noudattaa yhdenvertaisuutta ja että siinä on
kauneus ja oikeus. Mutta jospa vain kerran oikein aimoluontoinen mies
ilmestyy keskellämme, kyllä hän, luulen ma, pian ravistaa yltään kaikki
nuo kahleet, murtaa aidat ja pääsee vapaaksi; hän tallaa tomuun kaikki
meidän kaavat, loitsut ja taikakeinot, kaikki luontoa vastaan sotivat
lait, ja nousten kapinaan kohoo hän herraksemme, tuo entinen orjamme --
ja siinä luonnon oikeus ilmenee loistossaan. Näkyypä Pindaroskin[83]
viittaavan siihen mitä sanon, tuossa laulussa jossa hän lausuu:
Laki kuningas on kaikkien
Niin jumalain kuin ihmisten;