Sokrates. No, jos sinun on hauskempi kuulla sitä minulta, niin sanonpa,
että parempi on silloin, kun ne asiat tehdään oikeudenmukaisesti,
pahempi silloin kun niillä oikeutta poljetaan.
XXVI. Polos. Vaikeapa on kumota sinua, Sokrates! Vaan lapsikin voisi
sun kumota, sillä perättömiäpä puhut.[D]
Sokrates. Kovinpa kiitollinen olisin sille lapselle niinkuin
sinullekkin, jos kumoisit väitteeni ja päästäisit minut typeryyteni
vallasta. Oi, älä väsy tekemästä tätä hyvää työtä ystävällesi, vaan
kumoo väitteeni!
Polos. Eipä tosiaankaan, Sokrates, tarvitse tuoda esiin vanhoja juttuja
kumotakseen sinua. Eiliset ja tuonaiset tapahtumat riittävät kumoomaan
sinua ja toteen näyttämään, että monet ihmiset, vaikka vääryyttäkin
harjoittavat, ovat onnellisia.
Sokrates. Mitkä tapahtumat?
Polos. Näethän[E] tuon Perdikkaan pojan Arkhelaoksen, Makedonian
hallitsijan?
Sokrates. Jollen näekkään, niin kuulen kumminkin hänestä.
Polos. Näyttääkö hän sinusta olevan onnellinen vai onneton?
Sokrates. En tiedä, Polos, kun en vielä ole miehen kanssa seurustellut.
Polos. Kuinka? Seurustelemallako sen tulisit tietämään? Etkö jo
muutenkin täältä käsin voi arvata että hän on onnellinen?
Sokrates. En jumaliste.
Polos. Varmaankin sanot, Sokrates, ettet tiedä, onko
suurkuningaskaan[54] onnellinen.
Sokrates. Niin sanonkin, ja totta se on, sillä minä en tiedä, kuinka
hänen sivistyksensä ja oikeamielisyytensä laita on.
Polos. Mitä? siinäkö koko onnellisuus onkin?
Sokrates. Siinä, ainakin mikäli minä arvelen, Polos. Sillä sivistynyt
ja hyvä[55] ihminen, niin mies kuin vaimo, on minun mielestäni
onnellinen, mutta väärämielinen ja paha on kurja.
Polos. Kurja on siis sinun arvostelusi mukaan tuo Arkhelaos.
Sokrates. Niin, ystäväni, jos hän vääryyttä harjoittaa.
Polos. Kuinka hän ei vääryyttä harjoittaisi, jolla ei ollut vähintäkään
oikeutta nykyiseen valtakuntaansa, koska hänen äitinsä oli Perdikkaan
veljen, Alketaan orjanainen. Oikeuden mukaan hän siis olisi Alketaan
orja ja jos hän tahtoisi tehdä oikein, palvelisi hän nöyrästi Alketasta
ja olisi sinun mielesi mukaan siinä onnellinen. Mutta nyt hän sen
sijaan on ihmeen onneton, koska hän on tehnyt suurimpia vääryyksiä.
Ensinnäkin hän näet kutsutti luokseen tuon saman valtiaansa ja enonsa,
toimittaakseen muka hänelle takaisin Perdikkaan häneltä ryöstämän
vallan; mutta vieraspidoissa juovutettuaan hänet ja hänen poikansa
Alexandroksen, omanikäisen orpanansa, heitätti hän heidät vaunuihin,
ajatti yöllä ulos kaupungista, surmautti molemmat ja toimitti ne
näkymättömiin. Ja näitä vääryyksiä hän teki aavistamattakaan tulleensa
kurjimmaksi ihmiseksi eikä katunut niitä vähääkään. Eikä hän sitten
vähän jälkeenpäin halunnut tulla onnelliseksi sillä että rehellisesti
kasvattaisi veljensä, Perdikkaan aviosyntyisen pojan, noin
seitsenvuotiaan lapsen, joka oli lainmukainen vallanperijä, ja
luovuttaisi hallituksen, vaan heitätti hänet kaivoon hukkumaan sekä
selitti sitten hänen äidilleen Kleopatralle, että poika pyytäessään
kiinni hanhea oli pudonnut kaivoon ja saanut surmansa. Senpä takia hän
nyt, tehtyään enemmän vääryyttä kuin kukaan muu Makedoniassa, on muka
kurjin kaikista Makedonialaisista eikä onnellisin; ja luultavasti moni
Athenalainen ja sinä etupäässä tahtoisitte ennen olla kuka muu
Makedonialainen hyvänsä kuin Arkhelaos.[56]
XXVII. Sokrates. Jo alkupuolella keskusteluamme minä kiittelin sinua,
Polos, siitä että mielestäni olet hyvin harjaantunut puhetaitoon,
vaikka samalla huomautinkin ettet ole keskustelutaitoon oikein
perehtynyt. Ja tämäkö nyt on se todistus, jolla muka lapsikin voisi
minut kumota ja jolla sinä nyt, kuten itse luulet, olet kumonnut sen
väitteeni, että väärintekijä ei ole onnellinen? Niinkö, ystäväni! Vaan
enpä sittenkään myönnä yhtäkään sinun väitettäsi oikeaksi.
Polos. Niin, sillä sinä et tahdo, vaikka asia sinusta onkin niin kuin
minä sanon.
Sokrates. Sinä koetat, miekkonen, kumota minua puhetaiturin tempuilla,
niinkuin ne jotka kiistelevät oikeuden edessä. Sillä siellä luulevat he
kumoovansa toisiaan, jos voivat tuoda paikalle useita ja arvossa
pidettyjä todistajia väitettensä puolesta puhumaan, mutta vastustajalla
ei ole esiintuotavana kuin yksi todistaja tai ei yhtäkään. Mutta
tämmöinen kumoominen ei ole minkään arvoinen totuuteen nähden. Sillä
toisinaanpa syytönkin langetetaan monien ja arvossa pidettyjen miesten
vääräin todistusten nojalla. Ja niinpä tässäkin mitä nyt haastelet,
taitavat miltei kaikki Athenalaiset ja muukalaiset mennä sinun
puolellesi, jos tahdot ottaa heidät todistajiksi minua vastaan, etten
minä muka puhu totta. Todistajiksi rupee sinulle, jos niin tahdot,
Nikias[57] Nikeratoksen poika veljineen, joiden pyhittämiä
kolmijalka-kattiloita seisoo rivittäin Dionysoksen pyhäkössä; samoin,
jos tahdot, Aristokrates Skellioksen poika, jonka antama on tuo komea
templilahja Pythion pyhäkössä;[59] niinikään, jos tahdot, koko
Perikleen perhe tai joku muu suku, minkä vaan mielit täkäläisistä
siihen valita. Mutta enpä minä sittenkään, vaikka yksinkin olen, myönny
mielipiteihisi, sillä todisteesi ei pysty minua pakottamaan;
asettamalla minua vastaan monta väärää todistajaa koetat vain
karkoittaa minua tiloiltani ja oloiltani, totuudesta. Mutta ellen minä
saa sinua itseäsi yksinäsikin todistajaksi, joka myöntää minun olevan
oikeassa siinä mitä puhuu, niin enpä katso saaneeni toimeen mitään
mainittavaa siinä asiassa joka meillä nyt on käsillä; mutta enpä katso
sinunkaan sitä saaneen, ellen minä yksinäni taivu todistamaan sinun
puolestasi ja ellet sinä jätä hyvästi kaikille noille muille
todistajille. Tuo on tosin yksi laatu kumoomista,[59] kuten sinä ja
monet muut uskovat. Mutta on olemassa toisenkinlainen kumous, jota minä
taas tarkoitan. Pankaamme ne nyt rinnakkain ja katsokaamme, eriävätkö
ne missään toisistaan. Sillä eivätpä ne asiat, joista väittelemme,
olekkaan mitään vähäpätöisiä, vaan miltei juuri semmoisia, joiden tieto
on kunniakkainta, vaan tietämättömyys häpeällisintä. Sillä pääasiana
niissä on, saammeko tietää vai jäämmekö tietämättä, kuka on onnellinen
ja kuka ei. Niinpä heti alussa siinä, mistä nyt on puhe: sinä katsot
mahdolliseksi, että vääryyttä tekevä ja väärämielinen voi olla
onnellinen, koskapa arvelet Arkhelaoksen olevan onnellisen, vaikka
vääryydenkin tekijänä. Tajusimmeko oikein sinun näin ajattelevan?
Polos. Niin vallan.
XXVIII. Sokrates. Mutta minä väitän että se on mahdotonta. Tämä on
siis yksi kohta missä olemme eri mieltä. Hyvä! No lieneeköhän
vääryydentekijä onnellinen myöskin jos hän joutuu edesvastuuseen ja
häntä kohtaa rangaistus?
Polos. Ei suinkaan, vaan siinä tapauksessa hän on sangen onneton.
Sokrates. Vaan jos väärintekijä saa vältettyä rangaistuksen, silloin
hän sinun arvostelusi mukaan on onnellinen?
Polos. Niin väitän.
Sokrates. Mutta minunpa mielestäni, Polos, väärintekijä ja
väärämielinen on aina kurja, kurjempi kuitenkin silloin kuin häntä ei
rangaista ja hänen väärintekonsa jää kostamatta, vähemmin kurja, jos
hän rangaistaan ja hänen väärintekonsa saa jumalilta ja ihmisiltä
oikeudenmukaisen kostonsa.
Polos. Johan nyt yrität mielettömiä väitellä, Sokrates.
Sokrates. Koettanenpa kuitenkin saada sinuakin, veikkoseni, puhumaan
samoin kuin minä, sillä minä pidän sinua ystävänäni.[60] Tässä kohden
olemme nyt siis eri mieltä. Mutta tähystäppä sinäkin asiaa! Lausuin kai
tuossa äsken että väärinteko on väärinkärsimistä pahempi.
Polos. Kyllä.
Sokrates. Vaan sinä sanoit väärinkärsintää pahemmaksi.
Polos. Niin.
Sokrates. Ja minä sanoin väärintekijäin olevan kurjia, ja sinä kumosit
minut.[61]
Polos. Niin, totta jumaliste!
Sokrates. Ainakin kuten itse luulet, Polos.
Polos. Ja kaiketi syystäkin.
Sokrates. Edelleen väität väärintekijöitä onnellisiksi, elleivät joudu
rangaistaviksi.
Polos. Tottahan niin.
Sokrates. Mutta minäpä väitän näiden tilaa kurjimmaksi; ne taas jotka
rangaistaan vääryydestään ovat vähemmän kurjat. Tahdotko kumota
tämänkin?
Polos. No, tämähän on vielä työläämpi kumottava kuin tuo edellinen,
Sokrates![62]
Sokrates. Eipä niin, Polos, vaan se on mahdoton, sillä totuutta ei
kumota milloinkaan.
Polos. Miten tarkoitat? Otaksutaan että joku ihminen tavataan
vääryydellä pyrkimästä yksinvaltaan: hän otetaan kiinni, kidutetaan
kiristyslavalla, häneltä silvotaan jäseniä, poltetaan silmät päästä, ja
kärsittyään kaikellaista muuta häjyä häväistystä ja nähtyään lastensa
ja vaimonsa niitä kärsivän, naulataan hän viimeistä lukua ristiin tai
pistetään pikisäkkiin poltettavaksi.[63] Tämmöisenäkö hän siis olisi
onnellisempi kuin jos hän, vältettyään turmion, kohoo yksinvaltiaaksi,
hallitsee valtiossa koko elinikänsä, tehden mitä ikänä itse tahtoo,
niin että kansalaiset ja muukalaiset molemmin onnittelevat ja
kadehtivat häntä? Tätäkö mielestäsi on mahdoton perättömäksi näyttää?
XXIX. Sokrates. Nytkö taas, Polos, peloitat minua mörköjutuilla, vaan
jätät väitteeni kumoomatta! Äsken toit paikalle todistajia. Autaspa
sentään hiukan minun muistiani. Sanoitko: jos hän vääryydellä pyrkii
yksinvaltaan?
Polos. Niin.
Sokrates. Onnellisempi ei tosin kumpikaan heistä ole, ei tuo
vääryydellä yksinvallan anastanut eikä toinen joka rangaistuksen
kärsii, sillä kahdesta kurjasta ei liene toinen toistaan onnellisempi.
Onnettomampi on kuitenkin tuo turmion välttänyt ja tyranninvallan
saanut. Mitä se tietää, Polos? Nauratko? Onko sekin taas toisenlainen
todistus, että jos sanotaan jotakin, sitä nauretaan, mutta ei kumota?
Polos. Etkö usko, Sokrates, että olet kumottu, kun väität tuommoisia,
joita ei yksikään ihminen ottane uskoakseen? Kysyppä vaan joltakulta
näistä täällä![64]
Sokrates. Oi Polos, ei minusta ole valtiomieheksi. Viime vuonna jouduin
arvan kautta neuvoston jäseneksi. Kun silloin fyleeni vuorostaan oli
prytaani-toimessa ja minun kerran piti puheenjohtajana äänestyttää,
niin herätin naurua, kun en ollenkaan osannut tointani hoitaa. Älä siis
nytkään vaadi minua äänestyttämään läsnäolijoita, vaan ellei sinulla
ole sen parempaa todistusta, niin jätä, kuten jo sanoin, se[F] minun
toimekseni vuorostani, ja koettele todistusta semmoista kuin sen minun
mielestäni tulee olla. Minä en osaa puheitteni puolustukseksi tuoda
esiin muuta kuin yhden todistajan, oman vastustajani. Nuo monet muut
jätän minä sikseen ja tiedustan vain tuon yhden ainoan ääntä: muiden
kanssa en puutu puheisiinkaan. Katso nyt, tahdotko osaltasi jättää
minun haltuuni todistamisen, niin että sinä vain vastaat minun
kyselmiini. Uskon nimittäin minun itseni ja sinun ja joka ihmisen
olevan sitä mieltä, että pahempi on tehdä kuin kärsiä vääryyttä ja
pahempi on pahasta teostaan jäädä rankaisematta kuin tulla
rangaistuksi.
Polos. Ja minä väitän, etten itse eikä kukaan muu ihminen niin
ajattele. Vai suostuisitko itse mieluummin vääryyttä kärsimään kuin
tekemään?
Sokrates. Samoin kuin sinäkin ja kaikki muut.
Polos. Ei sinneppäinkään! En minä etkä sinä eikä kukaan muukaan.
Sokrates. Vastaatko siis?
Polos. Vallan mielelläni, sillä haluttaapa minua kuulla, mitä sinulla
onkaan sanottavaa.
Sokrates. Saadakses sen tietää, niin sanoppa minulle, ikäänkuin jos
taas kysyisin sinulta alusta alkain: kumpi näyttää sinusta, Polos,
pahemmalta, vääryyden tekeminen vai sen kärsiminen?
Polos. Sen kärsiminen minusta.
Sokrates. Ja kumpi rumemmalta; vääryyden teko vai sen kärsintä? Vastaa!
Polos. Vääryyden teko.