* * * * *
_Platonin oppi_. Platonin filosofian keskuksena on idea- eli
peruskuva-opin nerokas hengenluoma. Häntä johtaa perinnä siveellinen
tarve löytää oikea hyve, ja sen hän luulee löytyvän oikean tiedon
tiellä. Niinkuin Sokrates, ei Platonkaan tyytynyt ihmisten tavalliseen
hyveen harrastukseen, joka noudattaen perittyä tapaa tähtää vain
hyötyä, tai periaatetta vailla häälyy ihmisten vaihtelevain
mielipiteiden mukaan. Vielä vähemmin häntä tyydytti sofistiikka, se kun
hänestä tahtoi vain miellyttää aistillisuuden pyyteitä. Syynä ettei
kumpikaan löytänyt hyvettä, oli hänestä oikean tiedon puute. Protagoras
oli väittänyt, ettei yleispätöistä tietoa ole saatavissa muuta kuin
aistimailmasta ja aistihavaintojen perusteella; tämän lauseen käänsi
Platon niin, että juuri aistihavainto ei opasta meitä totuuden tietoon:
aistimukset eivät ilmoita meille tosioletta, olokappalten olemusta
itsessään. Ja kuitenkin ainoastaan tositiedon kautta päästään hyvän
perille, sitä harjoittamaan, siinä elämään. Miten siis on se kallis
tieto saatava, joka ei riipu mistään havainnon ja luulon sattumista?
Tuon tarkoituksen perille päästään -- kuten jo Sokrates tiesi neuvoa --
käsiteperäisellä tiedolla, käsitteitä kehittämällä ja selvittelemällä,
s.o. dialektiikalla. Tämä keksii käsitteet ja sääntelee niiden
välisuhteet, jakelemalla kaikki suvuttain ja lajittain. Siinä
noudatetaan induktiivista menetelmää, jonka lisäksi keksittyjen
käsitteiden pätevyyttä koetellaan, johtamalla niistä kaikki
konsekvensit ja peräämällä, pitävätkö nämä yhtä tosiasiain sekä sen
kanssa mitä yleisesti todeksi tunnustetaan. Lajikäsitteitä jakelemalla
-- joka on Platonin oma luoma -- tarkastellaan erikäsitteiden
välisuhteita, mikäli ne sopivat tai eivät sovi toisiinsa. Dialektiikka
tähtää siis perinnä rinnastus- ja alistus-suhdetten mukaan
loogillisesti säänneltyä käsitteiden systeemiä.
Nämä käsitteet antavat nyt Platonin mielestä aivan toisen tiedon
olokunnasta kuin aistihavainnot: niissä ilmenee olokappalten todellinen
olento, vaan aistien avulla havaitsemme ainoastaan niitä näitä
vaihtelevia olokohtia, mikäli niitä tapahtumain kehittyessä ilmenee.
Toisin sanoen aistimusperäinen tieto on vain suhteellinen
(relatiivinen). Sitä vastoin käsiteperäinen tieto ilmaisee absoluutisen
totuuden: sen objektiivisena sisältönä on _idea_ (peruskuva), joka
käsittää kaikista vaiheista riippumattoman tosi-olon. Kumpaakin
tiedonsaantitapaa vastaa oma olopiirinsä: tosi-olon eli ideain piiri
käsitetiedon esineenä ja suhteellisen todellisuuden piiri, syntyvine ja
häviävine kappaleineen, aistihavainnon esineenä. Aatemailma on siis
olemassa elealaisen koulun mielessä, vaan aistimailma esineineen viruu
(Herakleitoksen) kaikkien kappalten virrassa, alati syntyen, muuttuen,
häviten. Niin on kaksi mailmaa: muuttumaton olevaisuuden mailma ja
olematon muuttuvaisuuden mailma, toinen järkitiedon, toinen aistitiedon
esineenä; toisaalta ruumiittomat ideat, toisaalta aistintajuttavat
olokappaleet. Ideat eivät ole paikallisuuden olopiirissä, vaan puhtaan
ajatuksen käsitettävinä ne ovat omana järjen älyttävänä olokuntanaan
(tópos noetós). Järjenomainen, älyperäinen tieto-oppi edellyttää siis
puhtaasti henkisen olokunnan.
Ideoilla on alukseen tosin vain loogillinen merkitys, ne kun esittävät
sukukäsitteitä, yksityis-oleiden yhteis-olentoa, mutta eivät ne siltä
ole pelkkiä aatteis-oletuksia (abstraktsioneja), vaan todellisia
oleita. Idea ei näet sukeu vertaavan abstrahoimisen analyytisestä
toimesta, vaan sielun katsellessa eri olokappaleissa ilmenevää,
niistä kajastavaa tosioletta. Ei idea itse asu ilmiömailman
olokappaleissa; nämä ovat vain ideain jälki- eli varjokuvia. Sentähden
aistihavainnoista ei voi löytää ideoja, ei voi niiden alta kuoria näitä
esiin; ne voivat vain antaa aihetta ideoja käsittämään, mikäli niissä
ilmenee ideain kaltaisuutta. Eivät ideat siis synny vain ajattelemalla;
ne ovat sielun alkuperäistä omaisuutta, joka virkoo siinä eleille, kun
se näkee niiden jälkikuvia aistimailmassa. Ideain tajuaminen on
jälleenmuistamista. Ennen maan päälle tuloansa ihmissielu
yliaistillisella silmällä näki ja ihaili ideoita ja niiden muisto herää
hänessä uudelleen aina nähdessään niihin vivahtavia ilmiöitä täällä
alhaalla. Suuri on kuitenkin erotus ylhäisen idean ja sen maallisen
ilmiön välillä; tämän nähdessään sielu hämmentyy ja tuntee tuskaa:
kaihosta syntyy hänessä ikävöivä rakkaus yliaistilliseen ideaan (éros),
joka halajaa katoovaisuudesta kohoamaan aatemailman ijäistä
kauneutta ihailemaan -- filosoofin oikea mieliala. -- Näitä
yliaistillisia asioita ei voi esittää dialektiikan muodoissa; sentähden
runooja-filosoofi niistä puhuessaan käyttää myytillistä esitystapaa.
Koska ideat oikeastaan ovat olennoittuja sukukäsitteitä, otaksui Platon
ensiltään ideoja yhtä paljon kuin sukukäsitteitäkin, siis miltei
äärettömiin asti: olihan kullakin asialla, ominaisuudella, suhteella,
luonnon ja taiteen esineellä, hyvällä niinkuin pahalla, oma
käsitteensä. Myöhemmissä kirjoissaan hän supistamistaan supistaa ideain
lukumäärää yleisempäin ja arvokkaampain kategoriain mukaan.
Ideamailman ja ilmiömailman välillä on siis yhdenkaltaisuutta, ei
samuutta olemassa. Suhde on jäljittelyä (mimesis), aistillinen olio on
jälkikuva. Ideoilla yksinään on täysi todellisuus, ainekunnalla vain
vähäinen määrä ja sitä enempi, mikäli aistilliset oliot ovat ideoille
sukua. Näiden tosiolosta aistioliot saavat vaihetellen vähän osaa
synnyn, muutunnan ja kuolon vaihekulussa. Idea tulee ja menee niissä,
siitä nuo vaiheet. Phaidonissaan Platon selittää, että ainoasti
ideoissa on ilmiömailman ja sen vaiheiden syy, niistä aistiolio saa
ominaisuutensa.
Mutta ideat ovat noiden vaiheiden syynä ainoastaan siinä mielessä, että
ne ovat tarkoitusperinä jotka ilmiöissä toteutuvat. Tälle kannalle
Platonin ohjasi Anaxagoraan _nous_-oppi, jota hän on edelleen
kehittänyt Phileboksessa ja Valtiossa; nämä esittävät olokunnan
systemaatista yksiyttä ja asettavat sen johtavaksi periaatteeksi hyvän
idean. Koska kaikesta on jotakin hyvää, niin kaikki alistuu hyvän
aatteen alle, se on perimmäinen tarkoitus, aurinko ideain
valtakunnassa, josta kaikki saa todellisuutensa ja arvonsa. Se on
mailmanjärki, jumaluus. Näin ideamailma samalla on aistimailman syy ja
tarkoitus. Tarkoitus on tosisyynä, jonka mukaan kaikki tapahtuu,
nähköön aistihavainto siinä mitä vaikuttavia seikkoja tahansa -- ne
ovat vain sivusyitä. Platonin mailmankatsanto on teleologinen: hyvä
määrää kaikki, sen takia myös synnyt ja muutokset tapahtuvat.
Mutta idea ei koskaan täysin toteudu aistimailmassa, ldeamailma,
ihanteen eli täydellisen olennon piiri, ei saata olla syynä
aistimailman vajavuuteen, vaan syynä siihen on -- "olematon" (to mé
on). Tämä on tyhjyys, tuo muodoton ja haamuton olevaisen eittämys, joka
kuitenkin on matemaatisten määräysten alainen. Pythagoraan mukaan
Platon asetti aistimailman prinsiipeiksi äärettömän muodottoman
avaruuden (apeiron) ja sen matemaatisen rajoituksen ja muodostuksen
(péras). Näiden kahden, äärettömän ja äärellisen, muodottoman ja
muodollisen sekoituksesta on näkyvä mailma syntynyt. Sekoituksen syynä
on tarkoitussyyn korkea periaate, hyvän idea eli mailmanjärki.
Matematiikan välityksellä tämä äärettömästä avaruudesta muodostaa
äärellisen olokunnan.
Niinpä Platonin ideaoppi on eetillinen metafysiikka, ja siksi etiikka,
siveysoppi on se filosofian haara, jota hän paraalla menestyksellä on
viljellyt. Ideain joukosta hän etupäässä kehitteli moraalisia
käsitteitä; siitä hänen siveysoppinsa sai immaterialisen, aistia
vierovan epähelleenisen luonteen. Maanpäällinen elämä on pahaa täynnä,
siksi viisaan on paras karttaa mailmaa ja paeta jumaluuden turviin
(Theait.). Phaidon kehittelee laveasti tätä negatiivista mailmankammon
moraalia: filosoofin koko elämä on kuoleutumista mailmasta, sielun
puhdistumista aistielon kuonasta. Sielu on ruumiissa vankina; hän
vapautuu vasta tiedon ja hyveen kautta.
Tälle siveysopille koetti Platon myös luoda psykoloogisen perustan,
mikä kuitenkaan ei voinut tapahtua ilman vaikeuksia ja ristiriitaa,
syystä että sielu tuon kaksoismailma-opin kautta tuli saaneeksi
omituisen väliaseman. Ihanteellisen tarkoituksensa mukaan sielu kyllä
kykenee tajuamaan ideat ja on niille sukua; se on, kuten ne,
syntymätön, häviämätön, muuttumaton, yksiydellinen. Mutta kun se on
elämän idean kannattaja ja liikunnon syynä itse on ikiliikkuva, niin se
tosin on hyvin ideain kaltainen, mutt'ei arvan samaa kuin ne. Mistä
siis sielun paremmuus ja huonommuus on peräisin? Ei mistään
ulkokohtalosta, vaan sielun omasta luonnosta. Sen ylempään
ideaperäiseen olentoon liittyy alempi, aistillinen osa, jossa on
aistillisia, katoovaisuutta tähtääviä viettejä. Näin jakaa Platon
sielun kolmia: 1) logistikon l. hegemonikon s.o. järjellinen eli
johtava, ideoita tähtäävä osa; 2) thymos l. thymoeidés, jalompi
affektipuoli, tarmokas tahdonvoima; 3) epithymétikon l. philokhraematon
-- aistillinen affektipuoli, halu l. himo. Nuo kolme osaa on filosoofin
vaikea sovittaa yksiydellisen sielun omiksi: milloin ovat ne
eriämättömät, ollen saman sielun eri ilmiö- eli toimimuotoja, ja kaikki
kuolemattomat, milloin eriävät ne toisistaan ja ainoastaan järki (nous)
on kuolematon. Väliin otaksutaan sielun alempain osien olleen olemassa
jo ennen tätä elämää ja siis vastakin pysyvän ijäti, koska muuten ei
voi selittää sielun lankeamista ideoista ennen tätä elämää; väliin taas
arvellaan niiden vasta ruumiillisuudesta saaneen alkunsa ja että ne
hyveen mukaisesti elämällä saadaan vihdoin aivan poistetuksi. Tämä
haavan-arka kohta seurasi siitä, että nuo kaksi mailmaa niin jyrkästi
pantiin vastakkain. Muuten Platonin sielun kolmijako ei vastaa nykyään
tavallista jakoa (älyyn, tuntoon, haluun l. tahtoon). Lähinnä tullemme
hänen käsitystään, jos ajattelemme sielun elämässä kolme eriarvoista
kerrosta ylenevän yletysten, niin että alempi kerros voi olla olemassa
ilman ylempiänsä, mutta ei päinvastoin. Niin on kasveilla tuota
halunpuolta, sen lisäksi liittyy elukoissa tahtoa ja ihmisessä järki.
Sielun kuolemattomuus kuuluu ehdottomasti Platonin oppiin: sielu on
ollut ennen tätä maallista elämää ja tulee sen jälkeenkin ijäti
olemaan. Muuten sen ei olisi mahdollista pyrkiä täydelliseksi,
ideamaliman mukaiseksi, ja ilman kuolemattomuutta ei ole siveellinen
palkanmaksu ajateltavissa, jonka Platon lujasti uskoo ja myyteissä
kuvailee. Useita kuolemattomuuden todisteita esittää Phaidon.
Ainoastaan siveellinen elämä, elämä hyveen mukaan tekee onnelliseksi
tällä ja tuolla puolen hautaa -- opettaa Platon niinkuin Sokrates. Tosi
onni ja autuus on siinä, että sielu kohoo täydellisyyden huipulle
päästen osalliseksi jumalallisesta ideamailmasta, joten hyvettä ei ole
harjoitettava vain tavallisen hyödyn takia. Tämän ohessa myönnetään
myös oikeutetuiksi momenteiksi ylimmässä hyvässä niitä jaloja riemuja,
joita sielu nauttii vapaasti voimiansa viljellessään. Onni ei heru
yksin viisauden lähteistä. Ei ainoastaan järjen tieteily, vaan oikea
kuvittelukin, jokainen tietämys ja taide tuottavat sielulle onnea.
Saattaapa löytyä puhdas aistienkin ilo. Muita ylempänä on kuitenkin
ideaalisten mittasuhtain määräily ja niiden toteuttaminen yksilön
elämässä. Näin helleenisyyden koko kauneus ja elonuhkeus sulauu
filosoofin yläilmaiseen ihanteeseen.
Mutta oikein systemaatisestikkin Platon perusti hyveoppinsa sielun
kolmijakoon. Aikaisemmissa keskusteluissaan johtaa hän vielä hyveiden
synnyn sokratisesta tiedon ideasta. Myöhemmin käsitti hän asian niin,
että kutakin sielun osaa vastaa omat avunsa. Kellä nyt on se tai se
sielun puoli voitommalla, hänellä on parempi taipumus toisiin hyveihin
kuin toisiin (joten hyve siis on tavallaan synnynnäinen). Järjen puolta
vastaa siis viisaus; jaloa tahdonintoa urheus, halujen osaa
itsehillintä eli kohtuus. Ja koska sielu vasta silloin on kauttaaltaan
kunnossa ja täydellinen, kun sen eri osat ovat keskenään sopusoinnussa,
kun kukin säntilleen tekee tehtävänsä ja järki vallitsee ylinnä, niin
tulee neljänneksi hyveeksi sopusuhtainen järjestys eli oikeus. Mutta
tämä hyvejärjestelmä voi paremmin toteutua koko yhteiskunnassa kuin
yksilössä. Platon ei ole niin paljo yrittänyt kuvata täydellistä
ihmistä, kuin täydellistä valtiota, Hän on luonut ihannevaltionsa
hyveoppinsa pohjalle.
Sielun eri osia kutakin vastaa "Valtiossa" eri säätynsä: 1) järkeä
hallitsijat, 2) tahdon tarmoa soturit ja virkamiehet, 3) himon puolta
rahvas ja käsityöläiset. Näin on myös kullakin säädyllä oma hyveensä:
ensi säädyn hyve on viisaus ja tieto, toisen urheus, kolmannen
itsensä-hillintö. Valtio kokonaisenaan toteuttaa oikeuden hyvettä. Näin
valtio on hyveiden elävä olennoima ja ihmissielun kuva, Platonin valtio
on puhdas aristokratia, jossa "viisaat", filosofit s.o. tieteellisesti
sivistyneet hallitsevat ja säätelevät lakia; toinen sääty panee käskyt
toimeen; kolmas tekee työtä ja tottelee.
Valtio ei turvaa jäseniensä aineellista hyötyä, vaan se tahtoo
kasvattaa heitä hyviksi ja onnellisiksi. Sentähden täytyy yksilön
peräti vaipua valtioon, olla vain kansalainen, jonka koko elämää valtio
sääntelee ja määrää. Ei yksityinen saa mielin määrin naidakkaan, vaan
valtion toimesta avioliitot solmitaan, jotta suku säilyisi terveenä,
Lasten kasvatus ja nuorten opetus on niinikään valtion käsissä. Mikäli
opetus ylenee korkeammille asteille, erotetaan siitä pois ne,
jotk'eivät pysty oppiaineita siinä käsittämään, ja niistä sukeuu 2:nen
sääty. Vihdoin jää pieni valiojoukko, joista tulee tiedemiehiä tai
hallitsijoita. Nämä kaksi yläsäätyä ovat ikäänkuin suuri perhe, jossa
ei ole yksityisomistusta. Valtio toimittaa heille kaikki tarpeet,
joihin 3:s sääty työllään hankkii varoja.
Näin on Platonin valtio suuri kasvatuslaitos, jonka tulee kehittää
ihmistä aistillisesta henkiseksi, maallisesta taivaalliseksi. Ihanne on
siveelhs-uskonnollinen. Sentähden tahtoo valtio alusta asti ottaa
huostaansa ihmisen kaikkine suhteineen ja oloineen, se vaatii
oikeudekseen saada määrätä kasvatuksen, tieteellisen toimen, uskonnon,
jopa taiteenkin. Se suvaitsee vain sellaista taidetta, joka mukailee
ideoja, etenkin hyvän ideaa; "ainoastaan hyvä on kaunista", sanoi
Platon, kun muuten sanottiin päinvastoin: "kaunis on hyvää"
(kalokágatia). Taruista karsittakoon kaikki epäsiveät, jumalia
halventavat jutut; tarut olkoot vain siveellisten totuuksien kuvallisia
esityksiä. Tämmöistä uskontoa julistettakoon suurelle yleisölle;
sivistyneiden, filosoofien uskonto on tiede ja hyve, joiden korkein
määrä on yhtäläiseksi tuleminen hyvän peruskuvan s.o. jumaluuden
kanssa.
Platon ei tahtonut salvoa haaveperäistä ilmalinnaa, vaan uskoi
todenperää valtionihannettansa mahdolliseksi toteuttaa. Ja jos se
toteutuisi, luuli hän siitä syntyvän lujan, voitollisen, kansalaiset
onnellistuttavan valtion. Sentähden hän osaksi rakentelikin olevien
olojen pohjalle, lainaten sommitelmaansa niitä näitä piirteitä
Doorilaisten vaitiolaitoksista. Kuinka huonolla menestyksellä hän
yritti taivutella Syrakusan valtiaita tuumiinsa, olemme jo nähneet.
Kun filosoofi synkällä mielellä näki, ettei hänen ihanneitaan
tosi-oloissa suosittu, suunnitsi hän vanhalla ijällään toiseen malliin
järjestetyn siveellisen yhteiskunnan, turvaamatta ideoihin ja niiden
edustajain valtaan. Filosofian sijaan asetetaan nyt uskonto kansan
käsitystapaa lähenevässä muodossa sekä toisaalta matematiikka ynnä
musiikki. Tieteellisyyden sijaan astuu käytöllinen äly ja
lainmukaisuus, hyveen sijaan vanhastaan olemassa-olevan tarkka
noudattaminen. Ylimyksellisen tasavallan sijaan on tullut sekoitelma
monarkkis-ylimysvaltaisia ja kansanvaltaisia elementtejä. Koko yritys
(_Nómoi_-kirjassa) on tinkimistä olevain olojen kanssa, uutta intoa ja
elämää vailla. Tekijä on langennut omasta opistaan ja ihanteistaan.
Idea-opin kannalta näkyväinen mailma, luomakunta on syntymän ja häviön
alainen. Vaikka Platon vanhemmiten veti luonnonkin tutkimustensa
piiriin (Timaios), jäi hän kuitenkin entiseen mieleensä, että
olokappalten synnystä ja häviöstä ei voi olla mitään tiedettä
(epistaeme), vaan ainoastaan arveluperäinen tieto (pistis). Hänen
arvelunsa kuului tähän tapaan. Aistillisen mailman olinosina ovat
ääretön avaruus sekä ne matemaatiset muodot, joihin edellinen ideoja
ilmikuvatakseen sukeuu. Nämä ylhäiset tarkoitukset olennoitsee
tarumainen _Demiurgos_ haltio, joka edustaa luomisvoimaa ideain
palveluksessa. Hän on hyvyydestä luonut mailman, pitäen silmällä
ideoita. Siksi mailma, ollen jumalallisen järjen ja hyvyyden tuote, on
täydellinen, paras, kaunein ja ainoa. Mutta ettei se sittekään
täydelleen vastaa ideoja, johtuu aistimailman periaatteesta: se on
luotu avaruuden tilahan.
Tila, se kun ei ole aatoksen eikä aistien tajuttava, on olematon
(mé on), mutta ilman tätä olematonta ei tosioloinen voisi ilmetä.
Luominen, idean ilmimuotoon sukeaminen vaatii tyhjän tilan, avaruuden,
joka siis tuon tosisyyn ohessa on myötävaikuttimena.
Ollen täydellisin näkyvä olio on kosmos (mailma) järjellinen ja
sielullinen. Mailman luodessaan loi demiurgi siis ensinnä
mailmansielun. Ollen kaikkisuuden elonprinsiippi yhdistää mailmansielu
itseensä tämän muodonsäännön, liikunnon ja tajunnan. Se on
yksiydellisen (aatteen) ja jaollisen (paikan) välivaiheella, siinä on
sekä samuus että toisellaisuus, se pysyy kohdallaan ja vaihtelee,
käsittää itseensä kaikki luvut ja mittasuhteet, sillä on kosmoksen
muoto ja piirissä kiertelevät sitä planeetat ja kiintotähdet, sen
itsensä pannessa piirit liikkeelle. Näillä kierroksilla se synnyttää
itsessään ja kaikissa olioissa tajun, havainnon ja ajatuksen. -- --
Filosoofi on luonnonopissaan eksynyt haaveiden määrättömille poluille.
Niinpä edelleenkin, kun hän puhuu demiurgin muista luomatöistä. Hän loi
muka tyhjästä avaruudesta yksityis-olioita geometristen kaavojen
mukaan. Peruskaavana oli kolmio, mutta monellaisilla yhtymillä syntyi
siitä jos jonkinlaisia monikulmioita, joiden mukaan ja pohjalla
elementit ja olokappaleet ovat sukeutuneet. Näin tahtoi filosoofi
selittää tyhjän tilan muuntumisen aistilliseksi aineeksi: se on
tapahtunut matematiikan välityksellä ja siihen myös aineiden
fyysilliset ja kemialliset ominaisuudet perustuvat.
Platonin katsannon mukaan mailman avaruus on ääretön pyöreä kolo, jonka
keskipisteessä liikkumatonna lepää pallonmuotoinen maa, tähtien ja
auringon sitä kierrellessä ja samalla itsekkin pyöriessä. Tähdet ovat
elollisia olioita, "näkyviä jumalia".
Platonin alkeille panema ajatustoiminta kesti vuosisatoja. Hänen oma
perustamansa n.s. "Akadeeminen" oppikunta koetti edelleen kehitellä
mestarinsa oppia, mikä mihinkin suuntaan; mutta sen eri kehitysjaksot
eivät mainittavasti edistäneet filosofiaa. Monet haaveillaan miltei
pilasivat mitä jo oli aikaan saatu. N.s. "Vanhempi Akadeemia" heitti
melkein sikseen mestarinsa idea-opin ja asetti sijaan luvut ja
lukusuhteet, omaksuen siten pythagoralaisia elementtejä. Sanottiin
esim.: ykkönen on keskustuli, tai: 1 -- Zeus tahi Nous, 2 = Jumalien
äiti, joiden naimisista muut luvut s.o. mailma on syntynyt
(_Speusippos, Xenokrates_). Tieteellinen sivistys ja tähtitiede
yksin avaa meille taivaan (_Philippos_) j.n.e. Uudempain
Akadeemia-oppikuntien tunnusmerkki on epäilys (skepsis). _Arkesilaos_
(k. 241) väitti mahdottomaksi saada tietoa aistimilla tai
ymmärryksellä. Vielä jyrkemmälle kannalle asettui Karneades, joka
väitti perin mahdottomaksi tietää oikein mitään, koska meillä ei ole
totuuden kriteriota. Saadakseen kuitenkin jotain siveydellisen elämän
ohjeita, myönsi hän asiain todennäköisyyden, Akadeeminen skepsis
tähtäsi muuten kärkensä Stoan oppia vastaan.
Platonin suurin oppilas, _Aristoteles_, kävi omaa latuansa. Hän kun ei
tahtonut erottaa käsitteitä eli ideoja empiirisen mailman ilmiöistä,
joissa hän juuri löysi näiden pohjan ja perustan, koetti muuntaa
sokratis-platonisen käsitefilosofian opiksi joka pystyisi selvittämään
empiiristä todellisuutta. Näin hän, "peripateetisen" koulun
perustaja, vaikka aluksi lähtienkin suuren opettajansa näkökannalta,
tuli luoneeksi itsenäisen suuremmoisen järjestelmän, joka oli
idealis-realistinen, niinkuin Platonin systeemi hengeltään oli puhtaan
idealistinen. Aristoteles vei kreikkalaisen ajatuksen sen ylimmälle
huipulle.