Platon, Aristonin poika, syntyi Athenassa v. 427 e.Kr. [Oikea nimensä
kuuluu olleen Aristokles; Platon nimen sai hän leveän rintakehänsä
tähden (platys = leveä)]. Hän, ylimys aatteen mailmassa, oli myös
ylhäistä sukua; saaden huolellisen kasvatuksen perehtyi hän nuoresta
asti kaikkeen mitä kansansa oli luonut suurta, syvällistä ja kaunista
tieteessä ja taiteessa. Erittäin viehätti häntä runous, innostuipa hän
itsekkin runoilemaan; vaan toisaalta ajan vilkkaat, kuohuvat
valtiolliset olot -- kuluihan Platonin lapsuus Peloponnesolais-sodan
myrskyissä -- vetivät hänen huomionsa niihinkin. Kumpikin harrastus,
niin runollinen kuin valtiollinen, ilmenee vastaisen filosofin
teoksissa: edellinen loi niille taiteellisen muodon, valtiollisia
kysymyksiä hän taas on tarkoin ja monin puolin pohtinut useissa
kirjoissaan. Mutta muita enemmin vaikutti hänen kehitykseensä Sokrates,
jonka suurta persoonallisuutta hän elävästi ihaili.
Sokrateen kuoltua oleskeli Platon jonkun aikaa matkoilla -- Kyrenessä,
Egyptissä, Iso-Kreikassa ja Siciliassa -- tutkien elämää ja
laajennellen näköpiiriänsä. Niinpä hän Italiassa tutustui
Pythagoralaisiin ja pääsi heidän ystäväkseen. Saipa hän matkoillaan
kokea kohtalon kovuuttakin, kun Syrakusan valtias Dionysos ensin suosi
häntä, mutta sittemmin, kun Platon koetti tyrkytellä hänelle
valtiollisia tuumiaan, epäillen häntä vehkeilijäksi, karkoitti hänet
hovistaan ja hän joutui hengen vaaraan, jopa oli orjuuteen
joutumaisillaan. Palattuansa Athenaan (v. 387) alkoi hän Akademian
gymnasiossa esitellä oppiansa oppilaiden ja ystäväin yhä kasvavalle
piirille. Kirjailijatoimeen näkyy hän jo aikaisemmin ryhtyneen. Sen
esineenä oli ensinnä tuo Hellaassa silloin suosittu sofistiikka, jonka
eri suuntia hän otti seuloakseen ja kumotakseen, samalla kuin hän sen
vastakohtana puolusteli Sokrateen oppia ja alkoi tämän pohjalta
kehitellä omaa suurensuuntaista järjestelmäänsä. Tätä opetustointa
kesti koko hänen ikänsä; se keskeytyi vain muutamasti, kun hän lähti
matkoille, toivoen jossakin saavansa valtiolliset ihanteensa
toteutetuksi. Turhaan hän kuitenkin, vanhemman Dionysoksen kuoltua,
koetti vaikuttaa nuorempaan: taaskin hädin päästyään hengenvaarasta,
täytyi hänen heittää ne puuhat sikseen. Hän kuoli 80 vuoden ikäisenä.
-- Ollen helleenisen hengen etevin edustaja, kohoo Platon ihmiskunnan
historiassa valtanerona, joka älynsä valolla, ajatustensa syvyydellä,
aatteidensa viehätysvoimalla on toista vuosituhatta viitonnut tietä
inhimilliselle käsitykselle mailmasta ja olemuksesta.
Tämmöisenä esiintyy hän kirjoissaan, jotka ovat yhtä merkilliset
muodoltaan kuin sisällykseltään. Niissä on siveellinen tendenssi. Se
katsanto ja elämistapa, joka kajastaa filosoofimme elon-ihanteena,
esitetään milloin minkin aatteen valossa ja viedään vastakkaista
ajatuskantaa vastaan taisteloon, josta se voitollisena suoriutuu.
Tekijän kantaa edustaa aina Sokrates, jonka siveellistä ihannetta hän
on toteuttavinaan. Vastapuolueen mielipiteillä on taas omat
edustajansa. Täten syntyy dialoogi, puheenvaihtelo ja kun tämä on
suoritettu runoilijan kuvausvoimalla, joka luo henkilöt eläviksi, luo
kohtauksiin todellisuuden vilkasta elämää ja toimintaa, on dialoogeista
sukeunut tosi-taiteellisia draamoja. Kun ne lisäksi ovat aikansa
sivistyksen kukkulalla, jopa kieliasunkin ja esitystavan puolesta,
ilmenee niissä tietoviisaus kauneuden viehättävässä verhossa.
Ankarampaa tieteellistä systeemallisuutta vältetään; lähtien
pääaineesta, mennään aatteen syitä ja lyitä eteenpäin, kunnes käsitteet
on selvitelty. Ei mikään dialoogi selvitä yhtä, tarkalleen määrättyä
teemaa; kaikkialla erilaisia aateaiheita, yleistiedollisia, eetillisiä,
fyysillisiä ja metafyysillisiä, taiteellisesti kutoutuu toisiinsa,
toisen saamatta toiselta etusijaa. Ja kun vihdoin edetään aloille,
joita runoilija-filosoofi mielestään ei tahdo tai osaa käsitteiden
kaavoihin sovitella, pukee hän aatteensa tarinan tai runollisen
kertoelman muotoon.
Nuo keskustelmat ovat siis vain ulkonainen rakenne, jonka kehissä
Platon esittää aatteitaan, pannen omat mietteensä Sokrateen suuhun.
Mutta yhtä vähän kuin Platonin Sokrates kaikin puolin vastaa
alkukuvaansa, yhtä vähän nämät juttelut kaikkine kiistoineen ja
seikkoineen todella aina ovat tapahtuneet. Niiden aiheet lienevät
useimmiten kotoisin filosoofin omasta oppisalista, hänen oppilaittensa
piiristä.
Melkoinen sarja keskustelmia on säilynyt Platonin nimellisinä; joukossa
on kuitenkin epäperäisiäkin. Varmasti oikeaperäisiä ovat: Apologia,
Kriton, Protagoras, Gorgias, Kratylos, Menon, Theaitetes, Phaidros,
Symposion (juominki), Phaidon, "Valtio", Timaios sekä kaiketi myös
Philebos ja "Lait". Varmasti epäperäisiä: Alkibiades II, Anterastai,
Demodoros, Axiokhos, Epinomis, Eryxias, Hipparkhos, Kleitophon, Minos,
Sisyphos, Theages y.m. Epäilynalaisista ovat tärkeitä: Parmenides,
Sophistes ja Politikos.
Dialoogien keskinäisen järjestyssuhteen määrää luonnollisimmin
historiallinen kehitys. Useimmissa huomaa kyllä pohjalla saman
periaatteen, mutta monin tavoin muuntuneena, mikäli tekijän henkinen
katse aikaa voittaen selveni ja laajeni, vakaumuksensa varttui ja
varmeni. Nykyään jaetaan Platonin teokset, silmällä pitäen kaikkia eri
seikkoja, seuraaviin ryhmiin:
1) Nuoruudenteokset, joissa Sokrateen vaikutus vielä on etupäässä
määräävänä: Lysis (ystävyydestä), Lakhes (urheudesta), sekä -- jos ovat
oikeaperäisiä -- Kharmides (mielenmaltista), Hippias nuorempi ja
Alkibiades I; edelleen Apologia (Sokrateen puolustuspuhe), Kriton
(lainkuuliaisuudesta) ja Euthyphron (hurskaudesta). Nämä kaikki
käsittelevät suorastaan Sokrateen-omaisia aiheita tai puolustavat häntä
vihollisten rynnäköiltä.
2) Kiistakirjoitukset sofistiikkaa ja ylimalkaan systeemejä vastaan,
jotka olivat Platonin opin tiellä: Protagoras, Gorgias, Euthydemos,
Kratylos, Menon, Theaitetes, sekä luultavasti myös Valtion I kirja. Ne
ovat kaikki (paitsi Menon) riitakirjoituksia, eivätkä pyri
positiivisiin tuloksiin, jos kohta jo vähinsä vilahtaa näkyviin
filosoofin omankin opin alkeita. Ne todistavat järjestään sofistain
oppia vääräksi ja kelvottomaksi: Protagoras tutkimalla hyveen
opittavaisuutta; Gorgias arvostelemalla heidän puhetaidettansa;
Euthydemos pilkkaamalla heidän väittelytapaansa; Kratylos ilkkumalla
heidän kieliopillisia kokeitaan, Theaitetes kritikoimalla heidän (tai
Aristippoksen) tiedonsaanti-oppiansa. Gorgias on jo muita
positiivisempi, esittäen filosoofin omaa ihannetta. Ehkä se onkin
ijältään muita myöhäisempi ja on ikäänkuin siltana siirtämässä
seuraavaan ryhmään. Siihen liittäiksen luontevasti Valtion ensi kirja,
dialoogi oikeudesta, joka sekin vastustelee sofistain liian
naturalistista valtioteoriaa. Seuraavaan jaksoon viittaa Menonkin,
jossa jo esitellään Platonin tieto-oppia, joskin vielä epäselvästi ja
epäröiden. -- Mitä muuten lienee ajateltava siitä epäedullisesta
valosta, missä sofistat näissä kirjoissa esiintyvät, on siitä jo ollut
puhetta.
3) Kirjoitukset opettajatoimen paraalta ajalta: Phaidros, Symposion,
"Valtion" pääosa, sekä luultavasti samaan aikaan Platonin piiristä
(ellei hänen omasta kädestään) lähteneet dialoogit Parmenides,
Sophistes ja Politikos. Phaidros esittää tarun asussa Platonin oppia
yliaistillisesta ideamailmasta; Symposion lemmenpuheineen lausuu hänen
oppinsa syvimmän hengen taiteellisesti etevimmässä muodossa.
"Valtiossaan" on filosoofi hyve-oppinsa pohjalle sommitellut
ihannevaltion, ainoastaan vähän ottaen lukuun olevia oloja, Se on
merkillinen neronluoma, mutta siinä kaipaamme periajatuksen lankaa joka
liittäisi eri osat yhteen; näin ollen näkyy se syntyneen eri aikoina ja
jääneen viimeistelyä vaille. Parmenides pohtii ideaoppia, pääsemättä
positiivisiin tuloksiin; epäkypsä käsitystapa ja Elean koulusta otetut
todistuspykälät näyttävät osottavan ettei se ole Platonin tekemä.
Niinikään Politikos ja Sophistes dialoogien tekijä näkyy olleen joku
Elean suuntaan kallistuva Akadeemian jäsen. Ei _Ion_ myöskään ole
platonilainen.
4) Teoksia, joissa Platon on oppiinsa ottanut pythagoralaisia aineksia
s.o. teologista idealismia: Phaidon, (kuolemattomuudesta), Philebos,
osa Valtiosta, Kritias ja Timaios. Ytimenä niissä on hyvän aate, jota
harkitessaan filosoofi kohoo metafysiikkansa huipulle. Kritias on
jonkinlainen historian filosofian luonnos, Timaios myytillinen
luonnonoppi, kumpikin jäänyt keskeneräiseksi.