Sen lisäksi mitä Gorgiaasta jo mainittiin, sofisteista yleensä
puhuttaissa, tulee meidän liittää muutamia tietoja, joita samanniminen
dialoogimme näyttää edellyttävän.
_Gorgias_ (492-384) esiintyi aikaisin puhujana ja opettajana hyvällä
menestyksellä. Hänen maineensa levisi laajalle, semminkin kun hän
matkusteli taitoansa näyttelemässä. Kun Syrakusa ahdisti hänen
kotikaupunkiaan Leontinia, tuli täältä lähetyskunta Athenaan apua
anomaan, johtajanaan Gorgias, jonka toivottiin puheillaan osaavan
taivuttaa Athenalaisia. Saatuaan asiansa hyvin toimitetuksi, jopa
osattuaan oikein ihastuttaa kuulijoitansa, palasi Gorgias kotia. Mutta
kohta ikävöi hän takasin Kreikkaan, jossa hän oli niin oivasti
menestynyt. Siellä otettiin hän kaikkialla vastaan ihastuksella; kansa
tulvi hänen esitelmiään kuulemaan ikäänkuin juhlille ja häntä
verrattiin sulasanaiseen Nestoriin. Athenalaisille oli Gorgiaan
esittämä puheenlaatukin jotakin uutta. He tunsivat siihen asti vain
valtiollisen ja käräjä- eli oikeusasiallisen puheen; Gorgias tutustutti
heidät kolmanteen lajiin, kauno- l. loistopuheeseen (génos
epideiktikon), jota varten hän loi varsinaisen taideproosan. Siinä hän
tavoitteli erittäin kielen kauneutta, jopa runollista lentoakin,
viljalti käyttämällä kuvapuheita, sointuvia sanoja sekä taiten
sommiteltua lauserakennusta, samalla kuin hän höysteli puheitaan
runsailla sitaateilla ja kompasanoilla, mutta meni siinä usein
liikoihinkin, paisuen tyhjän pöyhkeäksi. Hän puhui milloin mitäkin,
ottaen aineensa kirjallisuudesta, taiteesta, politiikasta,
tavallisestakin elämästä. Pääasiana ei ollutkaan aine, vaan esitystapa.
Pukemalla ajatuksensa loistavaan kieliasuun, osasi hän virittää yleisön
mielenkiinnon ja valloittaa sen suosion. Ja ihmeellistä! Milloin esitti
hän asian niin, milloin aivan toisin -- ja aina tuntui hän puhuvan
oikein ja uskottavasti. Tästäpä kuulijain mielihyvä yltyi ihastukseen
asti -- ja sitä sofista juuri tarkoittikin. Se oli sofistain erityinen
taito mielin määrin virittää mielteitä ja kuvitelmia kuulijain sielussa
ja siten johdella heitä.
Pian kokosi Gorgias ympärilleen parven ihailijoita, jotka halusivat
oppia saman ihmeellisen ja hyödyllisen taidon. Sofistalliset
puheopinnot pääsivät muotiin Athenassa. Ei Gorgias kuitenkaan jäänyt
Athenaan pysyvästi asumaan, jos hän matkoillaan väliin vielä
poikkesikin sinne. Olympiassa kehotti hän Helleenejä suureen
kansalliseen tehtävään: heittämään kiistansa sikseen ja yhtymään
kostosotaan perivihollista Persialaista vastaan -- jonka tehtävän
Aleksander sitte suorittikin. Sitten tapaamme hänet Thessaliassa, jossa
valtiaat ja nuoret ylimykset häntä suosivat ja mielellään kuuntelivat.
Eikä heitä varainkaan puute estänyt maksamasta Gorgiaalle sitä suurta
hintaa, jota hän usein otti opetuksestaan. Arvonsa mukaisesti esiintyi
hän ulkonaisellakin upeudella, ja siihen hän tarvitsi rahaa.
Paitsi puheita jätti Gorgias jälkeensä jonkun filosoofisen teoksen:
"Luonnosta eli olemattomasta". Hänen filosofinen kantansa on jo ollut
puheena. Pääsijaan hän kuitenkin asetti retoriikan, joka hänestä oli
taitojen taito, niinpä käytöllisen hyötynsäkin takia. Sillähän yksi
viisas voi ohjata tuhansia tuhmia, sillähän voi kohota valtaan ja
mahtavuuteen. Mutta tämmöinen ajatustapa oli vaarallinen valtion
olemukselle ja kansalaisten vapaudelle. Olihan siinä tuo sofistain
naturalistinen katsantotapa, joka kieltää hengen ja hyveen valtaa.
Siveyden nimessä astui sentähden Platon semmoista oppia kumoamaan,
samalla kun hän sai tilaisuuden masentaa tieteelliset vastustajansa.
Näin tuli hän "suohon laulaneeksi" vanhan Gorgiaankin tai ehkä
oikeammin tämän oppilaita.
"Gorgias" dialoogissaan Platon siis ahdistaa sofistain retoriikkaa ja
siihen perustuvaa valtio-oppia, Toisen ruhjomalla hän ruhjoo toisenkin.
Jos Gorgias antoi retoriikalle valta-aseman valtiossaan, näyttää nyt
Platon, kuinka arvoton retoriikka on, kun sillä pyritään halpoja
valtiollisia tarkoituksia toteuttamaan, ja kuinka kurja ihminen on,
joka sellaisiin puuhiin elämänsä kuluttaa. Positiivisesti näytetään sen
ohessa, miten siveellisyys, elämä hyveen eduksi antaa kansalaisenkin
toiminnalle arvon ja merkityksen. Ainoastaan hyvä ihminen kelpaa
valtiossa toimimaan, sillä valtio tarkoittaa ihmisen siveellistä
jalostusta ja onnea.
Kuten aina, esittää Platon nytkin aatteensa keskustelun muodossa.
Henkilöt esiintyvät niin elävinä, omituisine luonteenpiirteineen ja
toimintakin on tavallaan niin vilkasta, että olemme melkein draamaa
näkevinämme. Platonin omaa kantaa edustaa päähenkilönä Sokrates;
vastakkaista ohjelmaa kannattavat Gorgias, hänen oppilaansa Polos ja
sofistisen katsantotavan kiihkeä toimeenpanija käytöllisessä elämässä
Kallikles. Mutta vaikka Platon osaa kuvata erinomaisen elävästi, eivät
hänen kuvansa jäljittele karkeaa todellisuutta, vaan saavat
luonteenleimansa asemastaan dialoogissa, siitä aatteesta mitä he
milloinkin kannattavat, ovat siis idealisoituja. Se koskee
Gorgiastakin, jonka persoonaa Platon muuten kohtelee täysin
kunnioittavasti. Hänen kuullen kehitellään kuitenkin hänen opistaan
semmoisia konsekvensejä, joita hän todellisuudessa tuskin olisi
omaksunut.
Poloksesta ei ole sen enempiä tietoja, kuin että hän seurasi
opettajaansa hänen matkoillaan, itsekkin esitelmöiden, ja että hän jo
nuorena sepitsi puhetaiteen oppikirjan, joka ei lie ollut suuren
arvoinen. Mitään oikeaa taiteensa teoriaa hän ei tunne, vaan retoriikka
on hänestä vain tottumus sujuvasti puhumaan ja sanansa somasti
asettamaan sekä siten kuulioita miellyttämään ja viekoittelemaan. Hän
ei pysty pitkältä loogillisesti ajattelemaan, vaan kompastuu yhtenään
dialektiikan okaisella polulla, Lyhyesti: Polos on vielä epäkypsä;
kuitenkin ajattelee hän suuria itsestään ja kyvystään sekä esiintyy sen
mukaan röyhkeillen. Sitä pahemmin Sokrates hänet nolaa.
Kallikles on sen sijaan jo täysi mies, joka selvästi tietää mitä hän
tahtoo ja on jo aikaa oman kantansa itselleen laatinut. Vaikka seisoen
aikansa sivistyksen huipulla ja täysin perehtyneenä kansansa
kirjallisuuteen, ei hän kuitenkaan ole elämänviisauttansa kirjoista
ammentanut, vaan se on hänelle sukeunut todellisuuden taisteluissa.
Hänen koko suuntansa on käytöllinen, kantansa materialistinen. Hän
pyrkii vallitsevaan asemaan yhteiskunnassa, saadakseen täysin määrin
nauttia tämän mailman hyvää; ja siltä kannalta hän hyväksyy
puhetaiteen, mikäli se on keino viemään tämän tarkoituksen perille.
Mutta siveellisiä periaatteita hän halveksuu "voitettuna kantana" ja
filosoofisia opinnoita hän irvistelee höperön haaveina. Hänen
materialistinen mielipiteensä ei kuitenkaan esiinny törkeän alastomana
tai irstaana, vaan osaa vetää ylleen hienon sivistyksen kiiltoharson,
joten hänen puheissaan onkin paljon terävää älyä ja sattuvia
sutkauksia. Tämä älyisyys sekä lisäksi häikäilemätön tahdon tarmo
kohottavat hänen luonteensa jokapäiväisyyden tasapintaa ylemmäksi.
Sanalla sanoen: Kallikles on hieno ylimysmielinen mailmanmies,
valistusajan ilmetty edustaja ja semmoisena mainiosti kuvattu.
Innokkaasti ja taitavasti hän kantaansa puolustaa, ja kovasti saa
Sokrates otella saadakseen hänet kumotuksi. Tappiotaan hän ei
lopuksikaan myönnä.
Sokrateen oppilaana esiintyy _Khairephon_, näytellen vähäpätöistä
syrjäroolia. Muuten tiettään hänen olleen luonteeltaan haaveksivan ja
intoa hehkuvan sekä suuren opettajansa hartaimpia ihailijoita.
* * * * *
Jos keskustelumme todella on ollut olemassa ja miksei siinä voisi olla
jotakin tosiperää, jos erikoiskohdat enimmältään lienevätkin Platonin
itse keksimiä -- niin arvellaan (Deuschle) sen tapahtuneen noin v:na
405. Näin otaksutaan m.m. silläkin perusteella, että oikeudenkäynti
tappelussa Arginusain luona johtaneita päälliköitä vastaan, jonka
Sokrates dialoogissamme mainitsee tapahtuneeksi vuotta ennen, oli v.
406. Ja kun hän jo tässä 6 vuotta aikaisemmin ennustaa tulevan
kuolemansa kohtalon, ei se näytä tapahtuvan ennen aikojaan, koska
epäilemättä jo silloin näkyi yleisessä mielipiteessä oireita, joiden
johdosta Sokrates saattoi pelätä pahinta. -- Toisilla perusteilla
arvelee taas Cron ettei keskustelu ole voinut tapahtua myöhemmin vuotta
413.
Minä vuonna Platon ryhtyi kirjoittamaan "Gorgiastaan", ei ole varma;
mutta arvellaan sen tapahtuneen sen jälkeen kuin hän v. 395 palasi
Egyptin matkaltaan ja ennen kuin hän, noin 5 vuotta myöhemmin, lähti
matkalleen Etelä-Italiaan ja Siciliaan.
Yleissilmäys "Gorgiaan" sisällykseen.
Dialoogi käy pääsuunnilleen seuraavaa latua.
Päästyään Gorgiaan puheille kysyy Sokrates häneltä, mitä taidetta hän
harjoittaa ja miksi hän sen mukaan on nimitettävä. Polos rientää
opettajansa puolesta vastaamaan: "jalointa taidetta". Mutta kun ei
kysyttykään, minkälaista vaan mitä, ilmoittaa Gorgias harjoittavansa
retoriikkaa eli puhetaidetta sekä sen mukaan olevansa reetori eli
puhetaituri, jommoiseksi hän osaisi muitakin opettaa. Hänen taiteensa
esine oli puhe. Kun Sokrates tähän muistutti usean muunkin taiteen ja
tieteen käsittävän puheita, esim. lääkeopin, joka sanoilla selittää,
miten on elettävä tullakseen terveeksi, sanoo Gorgias puhetaiteen
toimen tapahtuvan paljailla sanoilla, vaan toisissa käytöllisen puolen
olevan pääasiana. Kun ei määritelmä vieläkään tyydytä Sokratesta, koska
on muitakin tieteitä, esim. laskento ja tähtitiede, jotka toimittavat
tehtävänsä sanoilla, olematta mitään retoriikkaa, vastaa Gorgias taas
epämääräisesti: "ihmiselämän suurimpia asioita". Sillä saadaan näet
paras asia vapaus ja hallitus valtiossa, jos puhuja osaa puolelleen
suostuttaa oikeustot, neuvostot ja kansankäräjät. -- Sokrates kysyy:
mitä puhetaide siis kuulijoille uskottaa; Gorgias vastaa: kaikkia mitä
käsitellään käräjissä ja yleisissä kokouksissa, etupäässä oikeaa ja
väärää. Tämän johdosta Sokrates selittää uskomisen ja tiedon erotusta.
Olettaen tietoa aina todeksi, mutta usein uskottavan perätöntäkin,
kysyy hän, kumpaa, uskomistako ilman tietoa vai tositietoako puhetaide
noissa julki-tiloissa vaikuttaa. Kun Gorgias myöntää sen etupäässä
vaikuttavan edellistä, saa Sokrates sille vihdoin pätevän määritelmän:
"puhetaide on uskomista luovan, vaan ei tietoa suovan uskotuksen tekijä
oikeasta ja väärästä".
Onko näin ollen puhetaiturista mitään hyötyä valtiolle? Kuinka
semmoinen, jolla ei ole tositietoa asioista, vaan ainoastaan uskottelun
taito, voisi neuvoilla tai toimilla edistää yleishyvää. Ei hän osaa
esim. linnoja tai laivoja rakentaa, vaan siihen tarvitaan ammattimies.
Tämän väitteen luulee Gorgias kumoovansa huomauttamalla, että Athenan
muurit ja satamat eivät syntyneet ammattimiesten, vaan valtiomiesten
(s.o. puhujain), semmoisten kuin Themistokleen ja Perikleen toimista.
Sanan tenho tekee usein ihmeitä, missä fakkimiehet ovat ymmällä. Voipa
taitava puhuja niinkin lumota kansan, että se syrjäyttäen
ammattimiehen, valitsee virkaan puhujan, vaikka häneltä puuttuu siinä
tietoja. Gorgiaan väitteessä on kuitenkin Sokrateen mielestä arka
kohta: jos puhujaa uskotaan enemmän kuin ammattimiestä, on se tyhmäin
uskoa. Puhetaituri näyttää vain asioita ymmärtävän, vaikk'ei
ymmärräkkään. Mutta taiteesta, joka tyhmiä uskottelee, ei ole
miksikään. Vielä arveluttavammalta näyttää puhetaide, jos katsotaan sen
suhdetta hyvään ja pahaan, oikeaan ja väärään, kauniiseen ja rumaan.
Gorgias oli myöntänyt, että puhetaituri voi etujensa vuoksi tehdä
toiselle vääryyttäkin, jos kohta niin taitavasti, ettei hän siitä joudu
kiinni. Tästä päättää Sokrates ettei hänellä lie siveellisyydenkään
käsitteet sen selvemmällä kuin ammattialatkaan: hän vain uskotuksen
taidolla lumoo tietämätöntä joukkoa.
Polos rientää nyt avuksi mestarilleen, joka hänen mielestään
tarpeettomilla myönnöksillä oli tarttunut vastustajansa ansaan.
Korjatakseen asiaa alkaa hän uudestaan pohtia kysymystä puhetaiteen
olennosta, kysyen, mikä taide se on. Sokrateen mielestä se ei ole taide
ollenkaan, vaan joku harjoituksella saatu taito, totunnainen toimi,
jommoisia on muitakin: keittotaito, koristustaito, sofistiikka. Ne ovat
kaikki mielistelyn eri osia. Ja mikä on puhetaiteen asema tässä
siskosarjassa? Se on varjo- l. irvikuva eräästä valtiotaidon osasta,
lainkäytöstä, samoin kuin sofistiikka on lainsäädännön varjokuva. Mitä
nämä ovat sielulle, sitä ovat ruumiille koristelu voimistelun ja
keittotaito lääkeopin varjokuvina.[*] Nämä neljä varjokuvaa, ollen
järkiperustaa vailla, eivät ole taiteita (tieteitä), vaan
totunnaistoimia. Halvan olentonsa peitteeksi ne pujahtavat kukin
jonkun tositaiteen verhoon petelläkseen kokemattomia, Puhetaide on siis
mielistelyä, petosta, eikä mikään jalo ja kaunis.
[*] Nämä suhteet selviävät seuraavasta kaaviosta:
Ruumis: Sielu:
1. Voimistelu Lainsäädäntö |
Koristelu Sofistiikka |
| Valtiotaito
2. Lääkeoppi Lainkäyttö |
Keittotaito Puhetaide |
Mutta -- inttää Polos -- pääseehän puheen tenhovoimalla arvoon ja
valtaan, jopa tyranniksikin, joka mielin määrin käyttää isäntävaltaa
käskynsä alaisten hengestä ja tavarasta. Mutta Sokrates näyttää, että
siinä ei ole oikea valta ja vapaus. Tyranni harhailee tietämättömyyden
yössä eikä tee mitä tahtoo, vaan mihin himonsa häntä hurmaavat. Häntä
ei ohjaa järki, vaan sokea himo ja pettävä luulo. Tahto on näet aina
sovussa järjen kanssa: ne tarkoittavat kumpikin perimiä hyvää,
noudattamatta satunnaista mielihalua. Ei järjellinen ihminen suotta
ketään tapa, paitsi jos tosi hyöty sen vaatii. Jos siis tyranni tekee
väkivallan tuhotöitä, joista muille ja perältä hänelle itsellekkin
koituu pahaa, tottelee hän siinä himoa eikä tahtoansa. Ei siis
vääryydentekijän onni ole kadehdittava. -- Poloksen nähden se on
surkuteltavampi, jonka täytyy syyttänsä vääryyttä kärsiä kuin se joka
hänelle vääryyttä tekee, tahi oikeammin: tämä, ollen rikas ja mahtava,
ei olekkaan surkuteltava, vaan onnellinen. Sokrates todistaa että
asianlaita on päinvastoin: onneton on vain vääryydentekijä, olkoonpa
vaikka kuningaskin, sillä vääryys on suurin surkeus. Onnellinen on vain
viisas, hurskas, siveä ihminen, mutta paha ja järjetön on onneton. Ja
kahta kurjempi on pahantekijä, jos hän töistään jää maallista rankaisua
vaille; hänen kurjuutensa lievenee jo paljon, jos hän rangaistaan ja
hänelle siis tapahtuu oikeus. Polos, ajatellen vain rangaistuksen
tuskia, katsoo pahantekijälle paremmaksi, jos hän miten hyvänsä saa
vältettyä koston.
Kumotakseen Polosta, pakottaa Sokrates hänet myöntämään, että
väärinteko on väärinkärsintöä rumempi (häpeällisempi); mutta jos
rumempi, niin myös pahempi. Sillä ruma ja paha ovat, samoin kuin kaunis
ja hyvä, identtisiä käsitteitä, koska kauniit esineet ja oliot saavat
kauneutensa joko niissä asuvasta siveellisestä hyvästä ja hyödystä tai
mieleisyydestä ja suloudesta, samoin kuin rumat esineet ja oliot tekee
rumiksi joko niiden (siveellinen) pahuus ja vahingollisuus tai
kivuntunne ja sulottomuus. Koska nyt väärinteko on väärinkärsintöä
rumempi, täytyy siinä olla jompaakumpaa, kivun tunnetta tai
vahingollista. Edellistä ei ole: siis on vahingollisuus siinä voitolla
ja -- pahempi on tehdä kuin kärsiä vääryyttä.
Sen jälkeen täytyy Poloksen myöntää, että väärintekijälle on parempi
tulla rangaistuksi kuin jäädä rankaisematta. Hänelle tapahtuu oikeus,
jos hän rangaistaan; mutta oikea on kaunista ja siis myös hyvää: niinpä
oikeudenmukainen rangaistus on hyvä ja hyödyllinen. Niinkuin köyhyys
estää varoja karttumasta, tauti ruumista varttumasta, samoin paheet --
vääryys, tietämättömyys, pelkuruus ja hillimättömyys -- estävät sielua
vaurastumasta. Hyvä siis, jos sielu voi parata pahimmasta vammastaan,
vääryydestä, joutumalla lain kouriin. Tosin rangaistus ei tunnu
suloisalta, yhtä vähän kuin sairaan on mieleistä olla lääkärin
leikeltävänä ja poltettavana; mutta kipuja ei saa katsoa, jos tahtoo
tulla terveeksi. Mieletön se potilas olisi, joka peläten lääkärin
veistä ja poltinta, ennen jää kuolettavaa tautia riutumaan; vielä
surkeampi sen tila, joka peläten rankaisun tuskaa jää vääryyden vammaa
potemaan. Pahaa pahempi on siis vääryyden teosta jäädä rankaisematta,
sitä lähin paha tehdä vääryyttä. Mitätön siis tuo retoriikan kiitelty
hyöty, että sillä saa valtaa ja varoja, jos ne ovat vääryydellä
hankittavat. Parempi sitten käyttää puhetaidetta päinvastaiseen
tarkoitukseen: mennä oikeuden eteen ilmoittamaan omia ja muiden tekemiä
rikoksia, jotta oikeus saisi voiton ja saisi syylliset rankaisemalla
parannetuiksi.
Tätä johtopäätöstä oudoksuu Kallikles ja moittii Sokratesta
dialektisillä kujeilla pettäneeksi Poloksen, asettuen keskustelussa
aina etunsa mukaan milloin luonnon, milloin lain kannalle. Tuo oli muka
jäänyt Polokselta huomaamatta ja siten oli hän joutunut pulaan. Ei --
asiat ovat yksistään luonnon kannalta katsottavat, sillä luonto on
lakia korkeampi; ja silloin ilmenee, että parempi ja kauniimpi on tehdä
kuin kärsiä vääryyttä. Vääryyttä ei sovi vapaan miehen kärsiä, vaan
orjan, joka ei voi oikeuttaan suojella. Lait onkin vain keksitty
raukkojen turvaksi: niiden suuri paljosto ne keksii ja laatii etujensa
mukaan, saarnaten alati, kuinka rumaa on oman edun pyynti, kuinka
väkeväin "liian-otto" tekee kansalle veristä vääryyttä. Ikuinen
valtasääntö on kuitenkin niin luonnossa kuin ihmistenkin kesken, että
väkevämpi vallitsee ja heikomman täytyy hänen tieltään väistyä. Ja
kuitenkin yrittävät ihmiset sitä parantaa! Pienestä pitäen koetetaan
ihmisten luontaista voimaa lannistaa ja sitoa; sitä varten on keksitty
koulut ja kasvatukset -- ja todella sukeuukin luontaisen urheuden
asemesta nöyryys ja arkuus, ja se on sitten olevinaan sivistystä,
oikean ja kauniin harrastusta! Mutta aimo mies, tajuten tarmonsa,
katkoo kahleet, riuhtaseiksen vapaaksi, herraksi, valtiaaksi. Tämän
yhteydessä Kallikles lausuu ajatuksensa kirjaopista. Oikeastaan se
kuuluu koulupenkille, sillä ken vielä aikamiehenä sillä sekoittaa
päätänsä, hän vieraantuu tosi-elämästä. Sen verran voi kirjoista olla
hyötyä, että tuleva valtiomies niistä saa sanoihinsa mehua ja
somuutta. Mutta ken varsinaisesti viettää elämänsä opinnoimalla ja
filosofoimalla, on yhtä naurettava kuin mies, joka leikkii ja
sopertelee lasten lailla. Tällä Kallikles tietysti pistelee Sokratesta.
Tämän ingressin jälkeen käydään tutkimaan oikeata lain ja luonnon
mukaan. Luonnon mukaan on oikein, että väkevämpi hallitsee heikompaansa
ja saa enemmän etuja kuin hän. -- Onko väkevämpi sama kuin parempi, vai
saattaako väkevämpikin olla pahempi, heikompi parempi? Ovatko hyvyys ja
väkevyys, huonous ja heikkous identtisiä käsitteitä? Ovat -- vastaa
Kallikles. -- Mutta juurihan sanottiin, että monien joukko laatii lait.
Monet ovat yhtä miestä väkevämmät, siis paremmat. Lait ovat siten
parempien laatimat, siis luonnon mukaan hyvät ja kauniit. Ja laki
säätää oikeuksien ja velvollisuuksien tasajakoa kaikille ja että on
häpeällisempi tehdä kuin kärsiä väärin. Siis ei ole yksin lain, vaan
luonnonkin mukaan rumempi tehdä kuin kärsiä vääryyttä: etujen tasajako
on yhtä luonnollinen kuin lainmukainen. -- Kallikles koettaa selittää
ettei hän "väkevämmällä" tarkoittanut raakaa, aineellista voimaa, vaan
älyn paremmuutta, sillä yksi ymmärtäväinen on parempi kuin tuhannen
tuhmaa. Semmoinen, viisas, etevä ja valtiotoimiin pystyvä hallitkoon ja
saakoon myös enemmän etuja -- muut totelkoot. Eikö tuon valtiaan myös
tule hallita itseään? -- kysäisee Sokrates ja vie siten keskustelun
uudelle uralle. Eikö hänen, paitsi älyä ja urheutta, myös tule
harrastaa oikeuden ja itsehillinnön hyveitä?
Kallikleen "paremman" ihmisen ihanne -- järkevä ja urhea mies oikeutta
ja itsensä-hillintöä vailla -- on epäsiveellinen, on ilmetty itsekkyys.
Hän ei voi ymmärtää, kuinka voisi olla onnellinen suomalla muille samaa
kuin itselleen ja hilliten himojansa. Ei! siinäpä se onnellisuus onkin,
siinä hyvä ja oikeus luonnon mukaan, että laskee lihansa valloilleen ja
nauttii elämän riemuja kyllältään. Mutta kun useimmat eivät siihen
tilaan pääse, herjaavat he nautintoa rumaksi irstaudeksi ja ovat
ihailevinaan noita köyhäin hyveitä, siveyttä ja oikeuden tasajakoa,
joista luonnon lakikirja ei puhu mitään. Mutta herraksi luotu,
huolisiko hän tyhmän joukon loruista! Ettäkö tulisi tarkoin katsoa,
ettei itse ota enempää kuin muutkaan tään mailman hyvästä, ettäkö
tulisi pitää himojaan aisoissa? Sekö elämää? Kivien elämää ja
kuolleiden haudoissaan! -- Sokrateen mielestä päinvastoin himojensa
orjana olo on viheliäisintä ja pikemmin kuolemaa kuin elämää. Himokas
ihminen on pohjaton astia, joka ei milloinkaan täyty, jos siihen kuinka
paljokin yhä ajetaan. Himojen tyydytys kiihottaa vain niiden nälkää ja
tyhjyyden tunnetta. Ja tuonelassa vasta tila on surkea: himo palaa
saamatta ravintoa. Parempi siis siveän kuin irstaan elämä.
Dialektiikallaankin todistaa Sokrates himoissa herkuttelevan elämän
arvottomaksi. Sekö vain on hyvää, joka suloisesti hivelee aisteja? Vai
onko jalompiakin iloja? Kallikleen arvellen ainoastaan aistisulo on
hyvää, mitään henkistä hyvää hän ei tunnusta. Sokrates taas selvittää
kantansa näin: Hyvä ja paha ovat toistensa vastakohdat. Niinkuin
ihminen ei samalla voi olla terve ja sairas, ei hänen henkinenkään
tilansa samalla ole hyvä ja paha. Toista on aistisuloisen laita: siinä
vastakohdat yhtyvät. Janotessamme esim. tunnemme janon polton, mutta
saadessamme juoda, sekaantuu tuskan tuntoon mieleinen virkistys. Kun
siis aistisulossa yhtyy kivun ja sulon tunne, ei se voi olla ehdotonta
hyvää, sillä tämä sulkee pahan peräti pois. -- Kallikles koettaa
lieventää karkean aistillista kantaansa olettamalla parempia ja
huonompia nautintoja. Erotus riippuu siitä, onko niistä hyötyä vai
vahinkoa. Siitä Sokrates johtaa, että samoin on hyviä (hyödyllisiä)
kiputunteitakin eli tuskia, jos on vahingollisiakin. Hankittakoon siis
itselleen hyviä, hyödyllisiä iloja ja tuskia, vältettäköön huonoja.
Sillä _hyveen_ vuoksi on kaikki, niinpä suloisatkin tehtävät. Mutta
millä keinoin näiden seasta erottaa hyvemmät ja huonommat?
_Keinojen_ valinta muuttuu kohta kysymykseksi: kuinka on elettävä?
Käytetäänkö mielistelyn keinoja, joista syntyy suloisia tunteita,
hekumoidaanko, pyritäänkö valtaan pitämällä puheita kansalle? Vai
käytetäänkö hyveen keinoja, tieteitä ja tositaiteita, eletäänkö
siveellisesti, filosofian mukaisesti? Mielistelyn keinoja luettelee
Sokrates sitten useita: huilun- ja harpunsoitot, kuorolaulut,
dithyrambit, näytelmät, jotka kaikki maireesti hivelevät aisteja,
jättäen totuuden syrjäseikaksi. Näytelmälle likisukua on puhetaide. On
epäiltävää, pitävätkö kaunopuhujat aina totuutta silmällä,
harrastavatko kansan siveellistä parannusta. Eivätkö useimmin puhu oman
edun vuoksi kansan mieliksi? -- Tätä Kallikles ei myönnä: eivätkö nuo
ikimainiot miehet, Miltiades, Themistokles, Kimon, Perikles sanoilla ja
töillä edistäneet kansan parasta? Mutta nämätpä eivät kelpaa
Sokrateelle, kosk'eivät he kasvattaneet kansassa aimo-hyveitä, joka
kuitenkin on valtiomiehen päätehtävä, sillä kansan sisälliseen voimaan
ja henkiseen terveyteen perustuu sen ulkonainenkin voima ja vauraus.
Hyve on kansain ja ihmisten johtotähti. Hyveet luovat sieluun
sopusuhdan; tästä seuraa säädyllisyys, siitä itsehillintö, siitä
hurskaus jumalia kohtaan, oikeus ihmisiä kohtaan, jopa urheus ja
mielenlujuuskin. Kunnon ihminen toimii aina hyvin, hyveenmukaisesti ja
on siitä onnellinen, vaan paha, s.o. väärä ja hillitsemätön, toimii
pahoin ja on onneton.
Kelpo valtiomiehen tulee siis opastaa kansaa hyveen ja siveyden tielle,
itse kulkien edellä. Mutta älköön suoko himoille valtaa, sillä niistä
syntyy rumat rikokset, jotka rikkovat sopusoinnun olokunnassa, jumalan
ja ihmisten järjestyksen. Pois siis liianotto, ahneus, sorto, vääryys!
Eikä hän saa kostaa pahaa pahalla. Ei sinulle siitä häpeää koidu, jos
sua syyttäsi piestään ja vainotaan: vainoojasi siitä häpeän perii ja
edesvastuun. Vääryys ei vahingoita vääryytettyä niin kuin vääryyttäjää.
Mutta kuinka ihminen pääsee vääryyttä tekemästä ja kärsimästä.
Väärinteon hän välttää, jos tottelee tahtonsa (omatuntonsa) ääntä.
Vääryyttä kärsimästä hän pääsee, jos on vallanpitäjä tai ystävyksin
vallanpitäjäin kanssa. Mutta sitä varten täytyy hänen mukautua heidän
kaltaisekseen -- ja se ei kelpaa. Tyrannia jäljitellen joutuu pian
sielunsa tihotöillä turmelemaan. Jos siis vääryyttä torjuakseen itse
täytyy tehdä vääryyttä, on parempi olla torjumatta ja itse kärsiä. Ei
ihmisen elon onni ole siinä, että saa elää kauan ja nähdä hyviä päiviä;
jos puhetaiteella voi vaikka henkensäkkin joksikin aikaa pelastaa, ei
se siltä ole suuri ja arvokas. Pelastaahan laivurikin taidollaan monen
roiston, jonka olisi ollut parempi hukkua mereen, kuin jäädä eloon
kiusaksi itselleen ja muille -- eikä hän sillä ole mitään mainetyötä
tehnyt. Ei elämä sinänsä ole pääasia, vaan että eletään oikein, hyvettä
harrastaen. Siihen ei päästä puhetaiteella, joka halpojen etujen vuoksi
mairittelee rahvasta. Toisilla keinoin oikea valtiomies edistää kansan
parasta: ettei sukoile sen vikoja, vaan sanoo sille suoran totuuden.
Ei ken hyvänsä kelpaa valtiomieheksi. Niinkuin muidenkin
virkamiesten pätevyyttä tutkitaan, ennenkuin he viran saavat, niin on
valtiomieheksikin pyrkivää tutkittava: onko hän häätänyt sortoa ja
vääryyttä, onko hän montakin kunnotonta tehnyt kunnon ihmisiksi?
Jos tällä mittapuulla arvostellaan noiden entisten suurmiesten,
Themistokleen y.m. ansioita, ansaitsevatko he todella suuren maineensa?
Eivät, sillä he pahensivat, eivätkä parantaneet Atkenalaisia, joista
heidän hallitessaan tuli arkoja, ahnaita, lavertelevia laiskureita.
Totta kyllä nuo miehet loivat Athenalle ulkoloistoa, rakennuttamalla
muureja, linnoja, laivoja, veistämöitä, mutta nuo ovat vain
tois'arvoisia valtiotoimia. Perikles kohotti kyllä valtion mahtavan
näköiseksi, mutta se oli kivulloista turpeutta, jonka alla mätäpaise
äilehti. Kun tuo vihdoin aikojen takaa puhkesi märille, syytettiin
silloisia johtajia eikä älytty syyttää syyllisiä, taudin taimen
kylväjiä. Mutta sen lisäksi useat noista vähämiehistä kukistuivat, joka
todistaa etteivät he kelvanneet virkaansa. He eivät parempaa
ansainneetkaan, kun eivät sen paremmin osanneet kansaansa kasvattaa,
kuin että tämä kaasi nurin kasvattajansa.
Kumpi siis parempi, sofistainko vai Sokrateen suosittamalla tavalla
palvella valtiota? Pitääkö kauniilla puheilla mielistellä kansaa,
sietää sen vikoja, kujeilla jos joillakin kiivetä vallan kukkuloille?
Vai eikö ole parempi kovistella kansan vikoja, niinkuin lääkäri leikkaa
potilaalta paiseet, ja siellä tein kasvattaa kansaa siveelliseksi? Näin
menetellen perii kyllä nurjain vihat, jonka johdosta Sokrates jo tässä
ennustaakin ylevän-surullisen loppukohtalonsa. Mutta vähät tuskista ja
kuolemasta, kun tietää oikein tehneensä! Onhan toivossa parempi osa
toisessa elämässä, jos elämä täällä meneekin pilalle. Mutta
pahantekijän on pelättävä; sillä tuonelaan tulo, raskas velka
hartioilla, on suurin surkeus.
Tämän aiheesta kuvailee Sokrates lopuksi merkillisen tarinan muodossa
sielujen eri tilaa kuoleman jälkeen. Ijäinen onni ja onnettomuus
riippuu siitä, onko elämä täällä maan päällä käynyt hyvän vai pahan
suuntaan. Siellä manalassa riisutaan pois kaikki, mikä täällä lumosi
silmät ja hämmensi arvostelun -- kauneus, rikkaus, ylhäinen asema,
viehättävä olento -- ja tuomari katsoo vain sielun sisintä olentoa.
Täysin hyvät siirretään "Autuasten saarille", paranemattoman pahat
syydetään vaivanpaikkaan -- eikä uskoisi kuinka paljon siellä on
mahtiherroja! -- varottimeksi puolikuntoisten suurelle joukolle, joiden
parannus vielä on mahdollinen. Näiltä tuonen tuli polttaa pois synnin
saastat, kunnes he pitkien aikojen perästä puhtaina pääsevät autuasten
seuraan. Niinpä tämä tarina vakavan varottavasti saarnaa kaikille
oikeuden sortajille ja paheissa rypeville: "Mitä se auttaa ihmistä, jos
hän voittaa kaiken mailman ja saa vahingon sielullensa?" --
Vielä pariin sanaan sulkeaksemme dialoogin periaatteen, määrittelisimme
sen näin. Sofistinen retoriikka s.o. itsekkäitä etuja tavoitteleva
julkinen toiminta on mitätön, lupaa paljon ja täyttää vähän. Sillä
voidaan tosin lumota älytöntä joukkoa, niin että sillä saadaan vaikkapa
rajatonta valtaa yhteiskunnassa; sen suojissa voidaan haitatta tehdä
vääryyttäkin. Mutta tämä on liian kalliisti ostettu etu, sillä
vääryyden teolla saattaa ihminen itsensä ijäti onnettomaksi. Hyve yksin
tekee onnelliseksi. Ylempänä luonnon lakia on siveyden laki, joka ei
salli vääryyttä eikä muitakaan paheita. Saman siveyden pohjalle on
valtionkin elämä rakettava; sillä jos yksilöllinen itsekkyys saa siinä
hillitsemättä vallita, on valtio hukassa. -- Siinä on oppia meillekkin.