Vähän Aasian Ionilaiset perustivat Kreikan hengenviljelyksen. Aikana,
jolloin Hellaan mantereella vielä vallitsi tapojen raakuus, älyttiin jo
näissä siirtokunnissa elämää somistella ja yritettiin olokuntaa
syvemmältä ymmärtää. Täällä oli Homeron sankarirunous ensin soinut,
Ionian sinitaivaalle kreikkalaisen tieteen ja taiteen vienot kukat
ensin silmänsä aukaisivat. Kuinka se on selitettävä?
Ensinnäkin uhkea aineellinen vauraus soi henkisille pyrinnöille
tarpeellista tukea. Laajan, vilkkaan kauppaliikkeen kautta nuo
merikaupungit pian vaurastuivat, niiden alukset kun viiltelivät
Välimerta joka suuntaan, tuoden ja vieden tavaraa maasta maahan. Näin
karttui Ionilaisille rikkautta ja valtaa; vähitellen saivat he myös sen
henkisen kehityksen, että oppivat aarteitaan käyttämään sivistyksen
palvelukseen.
Jos Ionilaisten kokemukset ja henkiset näköalat suuresti avartuivat
noilla laajoilla matkoilla, olivat omituiset valtiolliset olot kotona
myös omansa heissä kehittämään älyä ja itsetuntoa. Alkuperäistä
ylimysvaltaa rupesi kansa, s.o. vaurastunut porvaristo ahdistamaan
eteväin päälliköiden johdolla, jotka kyllä kaasivat aatelisvallan,
mutta myös itse kansanpuolueen hartioilla kohosivat yksinvaltiaiksi.
Heidän hoveissaan -- miesten semmoisten kuin Thrasybulos Miletossa,
Polykrates Samossa, Gelon ja Hieron Syrakusassa y.m. -- suosittiin
kyllä elämän sulostamista taiteilla ja opilla; mutta syrjäytetyt
ylimykset yrmyilivät tyytymättöminä. Näissä puoluetaisteloissa heräsi
yksilö omaa arvoansa ja oikeuttansa tajuamaan. Siitä herui taas vuolas
lähde laululle, joka ei entiseen tapaan ylistellyt jumalien ja
sankarien urotöitä, vaan lyriikkana eli keskellä omaa aikaa ja lauloi
ilmi oman mielen tunteita, toiveita, haaveita, lausui tyytymättömyyttä
oleviin oloihin. Toisaalta kuului mielten tyrskyjä tyynnyttävä sävel:
"hillitse mielesi! suhta on paras", koettaen hillitä yksilöä liikoihin
pyrkimästä. Tätä eetillistä mietiskelyä edustaa n.s. gnoomillinen
runous, ja samaan suuntaan käyvät ne lyhyet, sattuvat elinohjeet, joita
myöhemmin luultiin n.s. "seitsemän viisaan" lausumiksi.
Näin 7:nnen ja 6:nnen vs:n vaiheilla itsenäinen arvostelu heräsi
käytöllisen elämän alalla. Mutta tieteisopissakin pyrkii yksilö
vapautumaan yleisen katsantotavan siteistä. Alkaa syntyä itsenäinen
tutkimus, tiede varsinaisessa merkityksessä.
Sitä varten oli tietovarat kartutettavat. Siihenkin nuo laajat
kauppamatkat tarjosivat hyvää tilaisuutta. Itämailla tulivat Ionilaiset
nähneiksi ikivanhan sivistyksen ilmiöitä ja muistomerkkejä; näitä he
herkästi omaksuivat ja siirsivät kotoiseen maaperään kasvamaan.
Itämailta he saivat huilun soiton ja rakennustaiteelle uusia aiheita;
samoin kirjoitustaidon sekä matematiikan ja tähtitieteen ensi alkeet.
Saatua tietoa kehiteltiin itsenäisesti. Niinpä jo pythagoralaisen
Philolaoksen (n. 500) sanotaan opettaneen maan pallonmuotoisuutta sekä
jotakin sen kiertokulun tapaista. Fysiikkaa, jopa väliinsä biologiaakin
tutkittiin. Lääkeoppi, jota kauan haittasi fysikaalisten ja anatomisten
tietojen puute, ei osannut antaa muuta kuin kokemusperäisiä sääntöjä.
Merenkulun kautta saatiin varhain verrattain laajoja maantieteellisiä
tietoja. Historia kasvoi epoksesta sekä siihen liittyvistä vanhojen
sankarisukujen vaiheita esittelevistä runoista. Toisena lähteenä oli
sillä kaupunkien perustamistarut.
Myöskin perityitä uskonnollisia käsitteitä alkoi tieteilevä mietiskely
järkytellä ja muutella, käyden kahtia päin: joko seliteltiin
jumalaistaruja luonnollisesti tai nähtiin niissä syvempi siveellinen
merkitys. Epoksesta kehjennyt kosmogoninen runous (Epimenides) selitti
jumalain ja mailman syntyneen, mikä mistäkin, alku-kuilusta
(khaoksesta), yöstä, ilmasta y.m. Filosoofisempi suunta (Pherekydes)
otaksuu kaiken syntyneen Zeuksen, Ajan ja Maan avioliitosta.
Jumaluusopissa saa siveellinen puoli yhä suuremman arvon: Zeus on
siveellinen mailmanvaltias, ihmissielu on ijäinen, töiden
palkka maksetaan tulevassa elämässä. Vihdoin myytit selitetään aivan
eetillis-allegorisesti.
Näin uskonnon mietiskely tavallaan vei suorastaan filosofian helmaan.
Samaan päämäärään jouduttiin toistakin tietä. Tutkimushalu, kerran
herättyään eri tieteiden aloilla, laajensi luonnollisesti piirinsä yhä
avarammaksi, saadakseen siihen suljetuksi perimmäisetkin,
yliaistilliset tutkittavat, olokappalten alkusyyt ja synnyt. Filosofia
syntyi yhdessä liitossa luonnontiedetten ja matematiikan tai teologian
kanssa, ja ensimmäiset filosoofit harjoittivat samalla näitä muitakin
tieteitä.
Näin muokattiin pitkällä alustavalla työllä se maaperä, josta Kreikan
filosofia alkoi 6:nnella vuosisadalla itsenäisiä oraita versoa.
Ensimäiset filosoofit ovat Platonin edelläkävijöitä kahden vuosisadan
kuluessa; sentähden täytyy meidän heistäkin tässä vähän puhua. He
kysyvät kaikki: Mikä on ilmiöiden vaihtelevassa virrassa ijäti pysyvä
perusvoima, joka pitää olokunnan koossa? Onko jotakin alkuainetta,
josta mailina on sukeunut? Näihin kysymyksiin Ionian viisaat, liittyen
kosmogonisten runoilijain suuntaan, vastasivat mikä mitäkin. Ensin
esiintyy kolme Mileton miestä.
_Thales_ (n. 600 e.Kr.) väitti veden olleen tuon perusaineen: tiesihän
tarukin jumalain ja mailman alkuisän olleen Okeanon (valtameren), ja
merestähän hänen kotikaupunkinsa sai rikkautensa, siis tavallaan elonsa
ja olonsa. -- _Anaximandros_ (k. noin 545) ei pannut perusaineeksi
mitään äärellistä, sikiöihinsä loppuvaa aineellista, vaan astuen
rohkeasti aatteen aloille sanoi hän näkyväisen mailman siinneen
näkymättömän, ijäisen _äärettömän_ (to apeiron) helmasta. Näkyypä siinä
jonkinlainen kehityslaki häämöttäneen hänelle: kylmän ja lämpimän
vastakohdasta syntyi muka vesi, siitä sakeni manner, josta sitten
vähitellen syntyi ensin alhaisia ja sitten yhä ylempiä kasveja ja
eläimiä. -- _Avaximenes_ oletti myös äärettömän, ehkä konkreetisen
perusaineen, ilman, jonka ohenemisesta syntyi tuli, sakenemisesta
tuuli, pilvet, vesi, maa j.n.e.
Tässä on meidän ajanlasku-järjestyksen takia mainittava mies, joka
eroten vastamainitusta oppisuunnasta, lähenee Pherekydeen kantaa ja on
enemmin ehkä teoloogi kuin filosoofi, -- _Pythagoras_ Samolainen (n.
580-500). Hän puhdisti uskontoa runoilijain suosimista, jumaluutta
halventavista kuvitelmista ja toimi uskonnollisena uudistajana.
Vakavasti vaati hän siveellistä puhtautta ja, opettaen ihmissielun
kuolemattomuutta, teroitti ihmisen vastuunalaisuutta hänen töistään. --
Mestarin jälkeen säilyi hänen oppinsa "pythagoralaisen liiton"
huostassa uskonnollisten (orphilaisten) salamenojen verhossa;
tarkoitusperänä oli edelleen kansan kasvattaminen parempaan siveyden
henkeen. -- Tärkeän sijan seuran filosofiassa saivat musiikki ja
numeroluvut.
Miletolainen luonnonfilosofia vaikutti muutoksen uskonnolliseen
ajatustapaan, kun huomattiin että monijumaluus ja yksi perusaine eivät
hyvin sopineet yhteen. Muuttunutta tieteellistä kantaa edustaa
kolophonilainen _Xenophanes_ (n. 570-470). Moittien jumalien
esittämistä ihmismuotoisina, opetti hän että on vain yksi jumala,
syntymätön, häviämätön, täydellinen. Mutta hän ei ole ulkopuolella
ainetta, vaan on siinä, on mailman kanssa yhtä. Xenophaneen kanta on
monotheistis-pantheistinen. Hän sai näin olemuksen selitetyksi; mutta
miten tuo alkuvoima eli alkuolos, ollen itse muuttumaton ja
liikkumaton, kykeni luomisiin, miten olemiseen sopeutuu muuttuminen eli
toisentuminen, se jäi häneltä selittämättä. Kumpaakin erikseen ryhtyi
kaksi seuraavaa oppisuuntaa kehittämään.
Syvämielinen, mutta vaikeasti tajuttava, "hämärä" _Herakleitos_
(Ephesosta, k. noin 470) eitti mailmalta pysyväisen olemuksen: valuen
virran tavoin ("panta rei") olokappaleet ijäti syntyvät hävitäkseen,
häviävät syntyäkseen. Tuo taistelu synnyn ja häviön välillä, tuo
ijäinen vaihtelo pitää kaikki yllä ja on ainoa mikä on todellista:
ilman sitä olokappaleita ei olisi olemassakaan. Kun ainevaihdoksiin
liittyy lämpimän ilmiöitä, olennoi Herakleitoksen mielestä tuli tuota
ijäistä liikuntoa ja on tavallaan kaiken alku. Alkutulesta syntyi
sakenemalla vesi, siitä maa, josta taas oheni vesi, siitä tuli.
Muutokset noudattavat määrättyä järjestystä. Tässä näkyy filosofille
häämöittäneen luonnonlaki, joskin vielä myytillisessä verhossa
"kohtalona, oikeutena, järkenä". -- Ihminen toistaa itsessään mailman
vaihekulun: tuli muuttuu alempiin aineihin. Sielu on tulta, jonka maa
ja vesi s.o. ruumis ottaa vangiksi. Pysyäkseen eleillä ja päästäkseen
aineellisuuden siteistä -- Herakleitos suosi sielunvaellusoppia --
tulee sielun alati ottaa uutta ravintoa yleistulesta, mailmanjärjestä.
Niinkuin tämä tapahtuu fyysillisesti hengityksen kautta, tapahtuu se
ylemmällä asteella aistimusten ja ylimmällä järjen toiminnan kautta.
Korkein järkevyys on alistua lain, yleisen järjestyksen alle, ylimmiten
jumalallisen lain s.o. mailmanjärjestyksen alle. Lainvalta
yhteiskunnassa on pyhä eikä salli joukkojen mieletöntä metelöimistä.
Ihan toisiin suuntiin käy elealainen oppikunta, jonka perustaja on
_Parmenides_ (Elean l. Velian kaupungista etelä-Italiassa, synt. noin
515). Xenophaneen uskonkappalta jumalan ja mailman samuudesta kehitti
hän pelkältään metafyysilliseksi teoriaksi, jonka keskuksena on
olemisen käsite. Kaikki ajatus käsittää jotain olevaista -- sanoi hän
-- olematonta ei ajatella; samalla kun jotakin ajatellaan, kun sen
olemassa-olo tajutaan, on se todellista. Oleminen on kaiken perusta, se
on ajaton, ijäinen, muuttumaton, aina kaltaisensa, yksiydellinen;
kaikki monuus ja moninaisuus on siitä poissa. -- Parmenides koetti myös
antaa aatteelliselle olennalle reaalisen sisällön. Puhdas olenta ja
absoluutinen ruumiillisuus ovat muka yhtä: ei ole mitään tyhjää tilaa,
kaikki on täyttä. Näin olemus on jakaumaton ja siis liikkumaton. Mutta
olemus on tajullista: siis ovat jumala ja mailina, henkisyys ja
ruumiillisuus yhtä. Kun kuitenkin olokunnassa näyttää olevan
moninaisuus, joka liikkuu ja muuttaa muotoaan, syntyy ja häviää,
selitti filosoofi sen vain olevan aistien petosta. Käsitteellinen
ajatus ilmaisee totuuden -- ja se kieltää kaikki liikkeet.
Parmenideen oppilas _Zenon_ (Eleasta, noin 490-430) yritti vielä
lujentaa oppia olemisen yksiydestä ja muutteettomuudesta. Hän ei kajoo
empiiriseen todellisuuteen, vaan toimii pelkillä muodollisen logiikan
käsitteillä ja todisteilla, koettaen keksiä ristiriitoja
jokapäiväisessä luulossa olioiden monisuudesta ja muutteellisuudesta.
Täten tuli hän kehitelleeksi dialektiikkaa.
Näin seisoi vastakkain kaksi oppisuuntaa, elealainen ja Herakleitoksen.
Edellinen tuntee vain olemuksen semmoisenaan ja eittää monisuuden ja
muutunnan; toinen tuntee synnyt ja häviöt, liittämättä niitä olemuksen
lujaan pohjaan. Mutta ajatus vaatii pysyvää olemusta, ja toisaalta
muutunta on eittämätön tosiasia. Kuinka näin jyrkät vastakohdat olivat
keskenään sovitettavat? Seuraava suunta otti sen tehdäkseen. Se yritti
muodostella olon käsitettä niin, että sen kannalta sääntömääräinen
kehityskulkukin olisi ymmärrettävissä. Tätä varten tehtiin myöntymyksiä
kummaltakin puolen. Toiselta puolen luovuttiin yksiydestä ja
liikkumattomuudesta, pitääkseen sitä lujemmin kiinni siitä, että
perusaineet eivät voi syntyä, hävitä tai muuttaa laatuansa (Empedokles,
Anaxagoras, Atomistit), jolloin olioiden useammuus ja liikunto näytti
riittävästi selittävän synnyt, muutokset ja häviöt; toisaalta oli
luovuttava siitä Herakleitoksen yksipuolisuudesta, joka ei jättänyt
muuntumisen rytmiliikunnossa sijaa millekkään olevaiselle.
_Empedokles_ (Akragaasta, lat. Agrigentumista, s. noin 490) väitti
hänkin, ettei ole mitään varsinaista syntyä ja häviötä: synty on vain
alkuaineiden sekoitus, häviö sekoituksen purkaus. Itse "juuri-aineet",
joita hän oletti 4: maa, vesi, ilma, tuli, eivät synny, muutu, häviä.
Mikäli ne muuttelevat paikkaa ja eri suhteissa sekaantuvat keskenään,
syntyy yksityisolioiden kirjava lauma. Mutta perusaineet eivät
itsestään taida yhtyä sekoituksiin tai niistä eritä, vaan siihen
tarvitaan liikuttaja-voima. Empedokles on ensimmäinen, joka yhdisti nuo
kaksi valtavaikutinta: aineen ja voiman. Ainetta on liikuttamassa
lemmen ja vihan kaksoisvoima: lempi yhdistää aineet, viha ne erottaa
toisistaan. Näin Empedokleen kosmologia sai ylevän runollisen
värityksen: siitä sukeuu suuri mailmandraama, kun milloin rakkaus on
liittämäisillään maan ja taivaan sulosointuun, milloin viha runtelee
sitä, kunnes rakkaus taas kavahtaen haudastaan liittää hajonneet osat
yhteen. -- Näin tiede ja runous vielä kauan kulkevat käsi kädessä.
_Anaxagoras_ (Ionian Klazomenai'sta s. noin 500) opetti näin: mailma
itse pysyy muuttumatta, ei ole syntynyt, eikä häviä; siinä tapahtuu
vain aineiden yhdistykset ja erot. Mutta alkuaineita eli "olokappalten
siemeniä" ei ole 4, vaan ääretön joukko, yhtä paljon kuin on
olokappalten ominaisuuksiakin, jotkahan, elealaisen olokäsitteen
mukaan, ovat ainaiset, pysyvät. Muutenhan ei voi selittää ilmiömailman
ääreti vaihtelevia muotoja. Kaikki kappaleet ovat yhdysperäisiä ja
saavat nimensä pääaineensa mukaan; mikäli ainemäärät enenevät tai
vähenevät, syntyy esineissä muutoksia. Nuo substansit panee liikkeelle
joku _järkiaine_ (nous), joka järjestää ja sääntelee niiden liikunnot.
Siinä asuu mieli ja tieto, ja elinvoimallaan se elävöittää elottoman
ainejoukon; mutta se ei ole yliaineellinen järki, vaan itsekkin aine,
jos kohta kaikista hienoin ja henkevin. -- Näin koetti Anaxagoras
selittää sitä luonnon elämää, jota ei voi johtaa mekaanisista
liikunnoista. -- Tuo "järki" loi ajan alussa mailman virittämällä
khaoksen keskelle pyörteen, joka erotti toisistaan ylä- ja ala-ilman
ainepiirit; pyörteen yhä kieriessä jatkuu luominen. Mutta vielä
erottuaankin on aineita jäänyt toisiinsa kiinni.
Kasvit, eläimet ja ihmiset kuuluvat kyllä alempaan, pimeään, kalseaan,
kosteaan, sakeaan ilmapiiriin; mutta niihin on sen verran jäänyt
yläpiiristä taivaan tulta, että niihin on kehjennyt orgaanillinen
elämä. Mikäli ihminen pyrkii mailmanjärjen osallisuuteen, selviää
hänelle totuus, sillä aistimet eivät sitä ilmaise.
_Atomistat_ eivät määränneet alkuaineiden lukua kappalten
ominaisuuksien mukaan, vaan luulivat laatuerotusten riippuvan eri
suuruuden suhteista. Teorian ensi edustaja _Leukippos_ perustaiksen
elealaiseen olo-oppiin. Hänenkin mukaan oleminen eittää synnyn, kuolon
ja laadunmuutoksen: olo ja aine (ruumiillisuus) ovat yhtä. Vastoin
Parmenidestä väitti hän kuitenkin, voidakseen selittää monisuuden ja
liikunnon, että on olemassa tyhjä tila; täyden ja tyhjän yhtymästä on
mailma syntynyt. Edelleen opetti hän Parmenideen mukaan, että oliot
luonnoltaan ovat muuttumattomat ja yhtäläiset. Erilaisuudet syntyvät
vain siitä, miten erikois-oliot milloinkin suhteutuvat tyhjään tilaan;
ne riippuvat siitä kuinka rajaviiva käy tyhjän ja täyden välillä.
Kaikki erilaatuisuus riippuu siis muodon, suuruuden ja liikunnon
eroista. Oliot sinänsä ovat jakaumattomat, yhtäläiset. Ja mitä ne ovat?
Tyhjässä avaruudessa häälyvä ääretön parvi pienen pieniä ainehiukeita,
atomeja, joiden eri ryhmityksistä mailma kaikkine kappaleineen on
syntynyt. Atomit liikkuvat itsestään, minkään voiman ulkoapäin niitä
sysäämättä. Oppia nimitetään tätä nykyä atomistiikaksi, ja sen, jumalan
ja hengen kieltävää, katsantotapaa luonnontiede vieläkin suuresti
suosii.
5:nnen vuosisadan keskivaiheilla huomataan jonkinlainen käänne
toisappäin. Ei enää ajatella luonnontakaisia ongelmia. Näytti
olevan jo kyllin otaksumia; sopihan niiden pätevyyttä jo koetella eri
tieteiden aloilla. Aljettiin toisiinsa sovitella eri suuntia ja valita
mitä missäkin oli parasta. Etupäässä harrastettiin kuitenkin
erikois-tutkiskelua, ja sitä myöten useat tieteenhaarat vähin erin
erkanivat yhteisestä emostaan, filosofiasta. Ensiksi alkoi omaa
tietänsä käydä matematiikka, jota Pythagoraan oppikunta aikasin olikin
hellällä huolella viljellyt. Loistavasti esiintyi myös tähtitiede 4:llä
ja 3:lla vs:lla, opettaen m.m. maan kierintää akselinsa ympäri.
Lääketiede liikkui aluksi luonnonfilosofian kehissä, suosien jos
joitakin kummia aprikoimisia ja haaveita, kunnes _Hippokrates_
(n. 460-377) turvasi sille omintakeisen olemuksen. Tarkoilla
havainnoilla hän koetti saada selville tautien luonnolliset syyt, jos
tosin ei hänkään osannut välttää aikansa opillisia erehdyksiä.
* * * * *
Tieteen sisällisten vaiheiden ohessa tapahtui 5:nnen vs:n loppupuolella
suuria muutoksia tieteellisen elämän ulkonaisissakin olosuhteissa.
Taistelu olemuksesta, jonka Kreikan kansa kunniakkaasti oli suorittanut
Persian ylivoimaa vastaan, oli korkeimmilleen kohottanut kansan kaikki
voimat, samalla kuin kansallishenki varttui ja vilkastui. Henkisen
elämän tuotteet tajuttiin olevan yhteistä kansallista omaisuutta;
tältä vahvalta kansalliselta pohjalta versoi Hellaan etevimmät
kultuuriluomat. Tiede astui ammattimiesten ahtaasta piiristä
julkisuuteen, käytöllistä elämää palvelemaan, kansan katsantotapaa
monessa suhteessa muuntelemaan.
Näin alkoi aikakausi, jota sattuvasti on kutsuttu _valistusajaksi_. Sen
yleisenä tunnusmerkkinä oli vilkas opinhalu ja sivistysharrastus, joka
elähytti koko kansaa. Rahvaanmieskin uteli, mitä tutkimus oli selville
saanut luonnosta ja jumalista. Eikä enää tyydytty sokeasti uskomaan
auktoriteetteja, Kriitillisen hengen herättyä, tahdottiin itse älytä
asiat, oikeana ja totena pitää vain mitä järki hyväksyi. Tuo ylinnä
vallitseva järkevyys otti tutkiakseen kaikkia inhimillisen tiedon ja
toimen aloja eikä säästänyt arvostelultaan uskontoakaan ja
siveellisyyttä. Ehtimän takaa kyseltiin, mikä on oikeaa ja kuinka
olojen oikeastaan pitäisi olla; kiitollisia kysymän aiheita tarjosi
erittäin valtio- ja siveysoppi, samalla kuin kasvatus-oppiakin
ahkerasti pohdittiin. Nähtiin siveyssääntöjen, lakien ja laitosten eri
aikoina ja eri kansoissa suuresti eroavan toisistaan, niin että mitä
toinen kansa piti pyhänä se oli toiselle usein miltei kauhistus. Ja
millä siitä seikasta selvittiin? Keksittiin erotus luontaisen ja
säädännäisen (historiallisen) oikean välillä. Ainoastaan luonnollinen
on järkevää -- niin päätettiin ja sen perusohjeen mukaan olivat
parannukset suunniteltavat. Eikä parantajoita puuttunut, jos joitakin,
kullakin alalla, Alkoipa jo silloin kuulua semmoisiakin ääniä, että
"orjuus pois", koska kaikki ihmiset luonnostaan ovat yhdenvertaiset
(Hippias Eliiläinen, Euripides); mutta toisaalta vastattiin saman
luontaisoikeuden kannalta, että luonnossa väkevämpi syö ja sortaa
heikompansa, joten siis luonnon kannalta yhtä hyvin voi puolustaa
kansanvaltaa kuin hirmuvaltaa. Yhteiskunnallisten vammain paranteeksi
laadittiin jos joitakin ohjelmia: kukapa esm. oli rohkeampi
reformaatori kuin Platon kirjoissaan?
Valistusajan merkillisimpiä ilmiöitä ja varsinaisia edustajia, jotka
ohjasivat sen mielipiteitä ja pyrintöjä, joko ne mielivät hajottaa tai
rakentaa, olivat _sofistat_. He tyydyttivät yleisön tiedonhalua,
esittämällä sille helppotajuisesti tieteen tuloksia, jota varten he
matkustelivat kautta koko helleeni-mailman, oleskellen etenkin
sivistyksen ja valtiollisen elämän ahjossa, Athenassa.
Näiden kulkuriopettajien toimi tähtäsi etupäässä käytöllistä
tarkoitusperää. Kreikassa yleinen kansanvaltainen hallitusmuoto vaati
joka kansalaista osallistumaan yleisten asiain hoitoon, julkisiin
keskusteluihin ja päätöksiin. Tähän hän kykeni, mikäli hänellä oli älyä
sekä taitoa puheissa lausumaan ajatuksiaan. Sivistyksen kohotessa
vaadittiin julkisuuteen astuvilta yhä etevämpää, yhä taiteellisempaa
esitystapaa. Näin tuli kansalaisten miltei pakko erinäisellä
opetuksella kehittää puhetaitoansa. Sitäkin tarvetta sofistat
tyydyttivät, ruveten puhetaiteen opettajiksi. He koettivat kehitellä
oppilaittensa taitoa muodolliselta puolen, harjoitellen heitä
ketteriksi väittelemään ja muutenkin teroittaen heidän älyänsä, samalla
kuin antoivat heille positiivisia tietoja, joilla he voisivat
puheitansa mehustella. Näin sofistat, semmoiset kuin _Protagoras_ ja
_Gorgias_, tieteellisesti ja retoorisesti kasvattivat valtiolliseen
toimintaan. Kun he ottivat suurta palkkaa opetuksestaan -- josta heidän
vastustajansa usein soimasivat heitä -- saattoivat tavallisesti vain
rikkaat ylimys-nuorukaiset ruveta heidän oppilaikseen.
Käytöllistä tarkoitusperää he myös pitivät silmällä omissa
tieteellisissä töissään. He eivät itsenäisesti tutkineet luontoa ja
luonnontakaisia asioita, vaan tyytyivät tarvittaessa kauniisti ja
yleistajuisesti esittämään tietoviisasten ennen keksimiä oppilauseita.
Sen sijaan heidän, voidakseen puheillaan uskotella ja lumota ihmisiä,
tarvitsi tarkoin tutkia ihmisen sielullista puolta, tietää
mielikuvitelmain synty j.n.e. Tämän ohessa oli kielimuodon viljelys
heille tärkeä ja he harrastivat kaikki, mikä enemmin mikä vähemmin,
kielioppia ja stilistiikkaa. Siihen liitettiin myös logiikan alkeita,
josta he oppivat taidon väitellä, todistaa ja kumota.
Ja mitä sofistat ajattelivat inhimillisestä totuudentiedosta? Heidän
kantansa oli, kuten aikakauden, realistisen järkeilevä. Totuuden
tietoon vei heidän mielestään varmasti ainoastaan aistillinen havainto
ja siihen perustuva järkipäätelmä. Protagoras esm. lähti ilmiöistä niin
pitkälle kuin pääsi syiden lyytä ylöspäin perisyyhyn asti, ja tuli
siten kehittäneeksi induktiivista menetelmää. Kuuluisalla lauseellaan:
"ihminen on kaiken (totuuden) mitta" ei hän suinkaan tahtonut väittää
kaikkea yleispätöistä totuutta olemattomaksi; -- semmoinen äärimmäinen
subjektiivisuus eli skeptillisyys tekisi kaiken järjestetyn ajatuksen,
kaiken tieteen mahdottomaksi -- mutta tiedetäänhän Protagoraan itse
ahkerasti tiedettä uurastelleen useilla aloilla. Ei liene myös
vaarallisempi tuo hänen väitteensä, että "joka asiasta on kaksi puhetta
vastatusten", jolla myös on luultu hänen epäilleen yleispätöistä totta
olevaksi: hän tahtoi kaiketi vain osottaa ihmistiedon vaillinaisuuden,
miten harva käsittää asiat muuten kuin puolittain, niin että voidaan
tulla näennäisesti vastakkaisiin päätelmiin.
Arveluttavammalta kuuluu jo Gorgiaan ohjelma, lausuttuna noissa
kolmessa väitteessä: 1) ei ole olemassa mitään; 2) jos sitä olisikin
olemassa, ei olisi mahdollista siitä saada tietoa; 3) jos siitä
saisikin tiedon, ei sitä voisi kellekkään ilmaista. Oliko siis Gorgias
tieto-nihilisti, vai mitä hän tarkoitti väitteillään? Tulee muistaa,
että hän väittelee elealaisten olemus-oppia vastaan. Aistiperäisen
tiedonsaannin kannaltaan hän tietysti tunnusti ilmiömailman (empiirisen
olopiirin) olevaksi. Hän eitti vain paljaasti ajatellun oleen (das Ding
an sich, nooumenon). Ehkä joutui hän siihen, nähdessään fllosoofien
ristiriidassa keskenään kiistävän minkä monuutta, minkä yksiyttä
olemattomaksi. Sentähden hän sanoi: jos tuota puhdasta olemaa olisikin,
ei aistimme saisi siitä selvää tietoa; ei ole siltaa siirtämässä meitä
niin peräti aistintakaiseen olopiiriin. Pääasiassa oli siis Gorgias
Protagoraan kannalla: hän tahtoi siirtää ajatuksen mielikuvain
utupiiristä todellisuuden pohjalle, jonka keskustaan hän asetti
ihmisen. Tässä hän kuitenkin, samoin kuin muut sofistat, huomasi
tietokeinojemme vaillinaisuuden, miten kaikki tietomme on vain
relatiivista. Saavuttaakseen edes jotakin, koettivat he entistään
tarkemmin määritellä käsitteitä. Sentakia _Prodikos_ laati
synonymiikan. Näin varustettuina ryhtyvät he tutkimaan ihmistä hänen
eri toimissaan, jättäen sikseen puhtaasti henkiset tähystelyt, joihin
jo oli kyllästytty. Tiede saa aivan käytännöllisen suunnan, käsittäen
kasvatusta, retoriikkaa, valtio-oppia y.m.
Ylimalkaan sofistat siis liikkuivat varovasti eivätkä arvanneet
ainakaan pitkälle astua aloille, jonne ei aistiperäinen ajattelu
opastanut heitä. Siitä seuraa, että he uskonnossa olivat epäilijöitä.
He myönsivät korkeintaan, että henkimailma ja jumalia mahdollisesti
saattaa olla, mutta meidän on mahdoton saada varmaa tietoa. Semmoisia
lauseita lie Protagoras laskenut kirjassaan "jumalista", joiden takia
hän tuomittiin kuolemaan, jolloin hän, lähtien tuomiotansa pakoon, sai
surullisen lopun, kun hukkui meren aaltoihin.
Mitä muuten tiedetään, olivat etevimmät sofistat elämässään siivoja ja
kunniallisia ihmisiä, eikä sitä kiellä Platonkaan, vaikka hän muuten on
sotikannalla heitä vastaan. Epäsiveyttä he eivät omasta puolestaan
suosineet, ja jos heidän dogminsa johtopäätöksissään sisälsivätkin
vaaroja siveydelle, olivat he itse oppiansa paremmat. Kun lukee
Prodikoksen kauniin tarinan "Herakleesta tienhaarassa", jossa sankari
hylkää hekuman ja päättää kulkea hyveen tietä, ei suinkaan saa huonoa
käsitystä kirjoittajan siveydentilasta.
Ja kuitenkin sofistat jo aikaisin joutuivat pahaan huutoon, niin että
heidän nimensä, alkuaan kunnioittavasti merkiten vain viisauden
harrastajaa eli opettajaa, "professoria", pian tarkoitti tyhjää
viisastelua, ulkokultaista vilpistelyä, totuuden vääristelyä ja
kaikenmoista kataluutta tiedon asioissa. Kuinka se oli mahdollista?
kysyttänee kummeksuen. Jossain määrin he kyllä itse olivat siihen
syypäät ja heitä täytyy moittia samoista vioista kuin koko
valistussuuntaa. Heidän aistiperäinen tiedonsaantioppinsa rajoitti
tiedon mailman liian ahtaaksi, jättäen henkisen olopiirin
avoimeksi subjektin mielivallalle tai epäilykselle. Jos itse eivät
kieltäneetkään yleispätöistä totuutta, kohtelivat he sitä kuitenkin
väliäpitämättömästi. Pian kävi niin, ettei enää vakavasti kysytty
totuutta. Pääasia oli vain, että osattaisiin sujuvasti väitellä mistä
teemasta tahansa sekä puolesta että vastaan. Jos joillakin puhekujeilla
koetettiin saada vastustaja hämilleen ja omiin sanoihinsa solmetuksi.
Täten kehittyi sofistiikasta eristiikka l. kiistelytaito. Selvä on,
että tämmöinen pilanteko oli arveluttava tieteen menestymiselle, jonka
juuret asuvat totuuden maassa. Miltei vielä suurempi vaara uhkasi
siveyttä sofistain opista, se kun oli omansa vieroittamaan ihmisiä
hengen alalta ja jalommista pyrinnöistä ja kiinnittämään heitä
aineellisten etujen harrastukseen. He tosin eivät suoraan kieltäneet
uskonnollisia käsitteitä ja siveellisiä totuuksia, mutta heidän innoton
välinpitämättömyytensä niitä kohtaan vaikutti masentavasti, sitä
enemmin kun heitä muuten ihaillen kuunneltiin. Tästä kiihtyi helposti
kuulijoissa ja oppilaissa julkea uskonnon ja siveyden halveksunta.
Kauan oli Kreikassa tieteellisesti harkittu siveyskäskyjen ja
valtionlakien pätevyyttä, mutta vasta Perikleen aikakautena vireäksi
kehjennyt yksilöismielisyys ja järkeily kyseli, ovatko nämä perusohjeet
myös vapaalle ihmiselle sitovat, ja tultiinpa usein siihen päätökseen,
ettei niitä tarvinnut noudattaa, elleivät ne olleet luonnonmukaisia.
Yksilöis-ihminen haluineen himoineen asetettiin siis tässä oikean ja
hyveen mitaksi, samoin kuin hän tiedollisuuden alalla sai määrätä
totuutta aistimustensa ja jokapäiväisen ymmärryksensä mukaan. Tästä
kylvöstä ilmeni pian hedelmänä siveellinen köyhyys ja irstailu elämässä
ja tavoissa. Varsinkin sofistain yksityisoppilaat, nuo rikkaat
ylimysnuorukaiset, jotka heiltä tahtoivat oppia taidon päästä valtaan
ja mahtavuuteen, suosivat tuommoista eetillistä nihilismiä. (Kansan
suuri enemmistö oli uskon ja opin asioissa enemmän vanhoillaan).
Vakavammat sofistat koettivat kyllä säädännäisen (positiivisen) lain
alta hakea esiin luontaisen lain ja moraalin. Niinpä Protagoras opetti,
että oikeamieli ja häveliäisyys (omatunto) ovat jumalain paras lahja
ihmisille; eikä Hippiaankaan lause, että "laki pakottaa ihmistä paljoon
vastoin luontoa", vielä sisällä mitään moitittavaa, jos luontoa oikein
käsitetään. Mutta mitä enemmän luonnolla tarkoitettiin ihmisen
aistillisia viettejä, sitä enemmän tuntui laki luontoa sortavalta.
Tältä kannalta vastustettiin useita olemassa olevia laitoksia valtiossa
-- niinpä väliin osaten oikeaankin, säätyeroa ja orjuutta -- ja
valistuksen julistama yksilön vapaus uhkasi hävittää kaiken
auktoriteettivallan ja laillisen järjestyksen. Ensin pyyhittiin
menemään uskonnolliset käsitteet -- Protagoras ei sanonut tietävänsä
jumalista mitään, Diagoras oli julkinen jumalankieltäjä -- perässä
seurasi siveyskäskyt ja valtionlait.
Tämmöistä tulosta vanhat sofistat eivät suinkaan tarkoittaneet
työstänsä. He joutuivat pahaan maineeseen, osaksi syyttäkin, sittekun
reaktsionin tultua valistussuunta sofistoineen kaikkineen sai
tuomionsa. Mutta heillä oli vielä se paha onni, että joutuivat erään
heille epäsuopean jättiläisneron kuvattaviksi, ja hänen heistä
tekemänsä kuva, joka esittää heitä sangen epäedullisessa valossa, on
jälkimailmalle säilynyt. Platon rakenteli suurisuuntaista ohjelmaa
parantaakseen ihmiskuntaa, mutta valistusajan katsantotapa oli siinä
hänen tiellänsä. Sen etevimmät edustajat, sofistat, olivat siis
murskattavat, ja sodassa heitä vastaan hän ei jätä käyttämättä mitään
asetta: vihaa, ivaa, pilkkaa, pilaa. Täten on heistä sukeunut irvikuva,
joka tehoo sitä paremmin, kun kuva on tehty mestarinkädellä:
tosipiirteitä sen verran vain, että henkilöt astuvat ilmi-elävinä
esiin. Eikä muutamissa dialoogeissa enää esitetäkkään vanhoja, jo
silloin manan maille menneitä sofistoja, vaan heidän nimellisinä
Aristipposta ja Kyyniläisiä.
Ilahuttavampi ilmiö ja monessa kohden sofistain vastakohta on
_Sokrateen_ (469-399) suuri persoonallisuus. Hänkin seisoi valistuksen
pohjalla -- jonka takia vihaajansa soimasivat häntä sofistaksi --,
hänkin tahtoi itsenäisesti miettiä mitä valtiossa ja uskonnossa oli
perittyä tapaa, mutta uskoi lujasti yleispätöistä totuutta ja että tämä
juuri sillä tien, ajattelemalla, oli löyttävissä. Uskonnollinen mieli
ja ylevä siveellisyys elvytti häntä ja rakkaus totuuteen innostutti
häntä sitä etsimään. Perustamatta mitään varsinaista oppikuntaa, oli
hän aina valmis keskustelemaan kenen kanssa tahansa niistä asioista,
joita hän harrasti. Hänen omituinen ilmiönsä, sattuvat sanansa ja
sukkelat pilapuheensa tekivät hänet yleisesti tunnetuksi; varsinkin
viehätti hän puoleensa sivistyneitä nuorukaisia rakastettavalla,
epäitsekkäällä luonteellaan, henkevällä ja samalla yksinkertaisella
olennollaan. 70:n vuotiaana tuomittiin hän kuolemaan "nuorison
viettelemisestä ja uusien jumalien maahan tuomisesta". Hän kaatui sen
vainon viatonna marttiirana, joka siihen aikaan sattuneen demokraatisen
reaktsionin johdosta kohtasi koko valistussuuntaa.
Sokrates uskoi totuuteen päästävän älyn eli tiedon tiellä. Hyläten
subjektiiviset luulot (doksai), etsi hän yleispätöistä tietoa ja luuli
sen paraiten löytyvän yhteisesti etsittäissä, keskustelemalla.
Ajatuksia vaihdeltaissa, toisiaan arvosteltaissa oli väärä perattava
pois todesta ja totuuden määräävä järjen laki löydettävä. Tässä oli
aljettava itsetuntemuksesta, tunnustettava että itsestään ei tiedä
mitään. Sentähden Sokrates ensi työkseen kumosi, jopa ivankin aseella
("sokratinen ironia"), kenen väärät kuvitelmat kulloinkin, sillä
totuuden etsinnälle on puolinaisen sivistyksen luuleteltu tieto pahinna
esteenä; sitte johtaa hän keskustelua siihen suuntaan, että totuus
dialektiikan kautta ikäänkuin itsestään syntyy (jonkatähden hän
kutsuihen totuuden "kätilöksi"). Tätä varten hän menetellen
induktiivisesti, kerää niitä näitä yksityistapauksia ja hakee niille
laatukäsitteen, jonka alle ne alistuvat. Yleiskäsitteessä hän uskoi
tavanneensa itse asian ytimen, jonka rinnalla yksilöishavainnon
kuvitteet eivät päde mitään.
Tällä logiikan aseella hän nyt tarkasti elämän eri kysymyksiä, yrittäen
etupäässä saada selville siveellisiä suhteita, mikä milloinkin on
oikeaa ja väärää. Omituinen oli hänen uskonsa, että tämän asian perille
päästään älyn opastuksella, tiedon tiellä, että tieto ja hyve on yhtä.
Siinä ilmenee valistusajan järkiuskoa. Sivistyssuhteiden käytyä
kierommiksi, ei monikaan enää mielestään voinut noudattaa perittyjä
elämänsääntöjä: kuka enää tiesi mikä oli oikein, kun toinen neuvoi
niin, toinen näin? Ainoastaan valistunut arvostelu, selvä tieto veisi
perille. Tästä Sokrates kehitti peruslauseensa, sovitellen sen siveyden
alalle: oikea tieto vie oikeaan tekoon, tieto löytää hyveen. Älyllinen
sivistys synnyttää siveellisen kunnon; kun järki vain saa asian
selville, seuraa tahto itsestään. Rikokset ja huonot tavat seuraavat
vain paremman tiedon puutteesta.
Näin siis Sokrates, tuo ihmiskunnan "suurimpia silmäpuolia, erehtyi
siihen omituiseen vikaan, että asetti murtoluvun totuudesta koko
totuudeksi" (Gomperz). Siinä on kyllä osaltaan paljokin totta: hämärä
ajatus tekee siveellisenkin tajunnan hämäräksi, "lyö siihen rikkoja,
joista pahat himot ryntäävät sisään." Mutta Sokrateen lauseessa on
sittekkin vain rajoitettu pätevyys. Milloin toimen tarkoitus samalla on
sovussa yksilön edun kanssa, valitsee hän ne keinot, jotka vievät
tarkoituksen perille, kuten elämän aineellisilla aloilla todella
tapahtuukin. Siinä äly ja tahto ovat sopusoinnussa. Mutta toisin käy
siveyden tehtävissä, jotka eivät lupaa ihmiselle välitöntä aineellista
etua. Kuinka saattoi Sokrates tulla tuohon uskoon? Hän oletti
moraalisen hyvän ja onnellisuuden samaksi: ihminen tulee onnelliseksi
olemalla hyvä. Kuka ei siis tahtoisi olla hyvä ja onnellinen? Kuka
tahtoisi tahallaan olla paha ja kurja s.o. onneton (kakós)? Sanain
kahdamielisyys edisti siis myös käsitystä siihen suuntaan kuin
Sokrates tahtoi. Kysymyksen: mikä on hyvä? vastasi hän se mikä on
tarkoituksenmukaista, mikä parhaiten ihmistä hyödyttää ja tekee hänet
onnelliseksi.
Sokrateen oppilaista Xenophon tuolla "hyödyllisellä" ymmärsi melkein
vain jokapäiväistä hyötyä; mutta Platon selitti sen syvällisemmin
olevaksi kalón kai agathón, siveellinen jalostus joka edistää sielun
tosi parasta. Joka tapauksessa kuitenkin hyve ja onni tehdään samaksi:
ihminen pyrkii hyväksi tullakseen onnelliseksi. Sokrateen kanta oli
siis "eudaimonistinen"; samoin oli Platoninkin ja yleensä antiikin.
Sokrateen pyrintö siveellisesti uudistaa elämää tieteellä on antiikin
sivistysvainiolla tuottanut sen etevimmät ilmiöt, Platonin ja
Aristoteleen.
* * * * *
Sokrateen vaikutusta tuntui enemmin tai vähemmin niissä oppisuunnissa,
jotka ilmestyivät hänen jälkeensä, joiden edustajia sentähden sanottiin
Sokratelaisiksi. Useat heistä kallistuivat kuitenkin enemmän sofistain
puolelle. Niitä erotetaan neljä eri lahkokuntaa:
1) Megaralaisen koulun perustaja _Eukleides_ samoitti elealaisen
olema-käsitteen ja sokratelaisen hyvän. Mutta eipä etiikka eikä
teoreetinen tieto siitä suuresti kostunut, että ainoaksi tosiaan
olevaksi säädettiin hyvä, joka pysyy yhäti tuona yhtenä kaltaisenaan,
jos ihmiset sitä eri nimin mainitsevatkin, ja jos hyvekkin on vain
yksi, nim. tieto, jonka eri nimityksiä muut hyveet ovat. Abstraktisesta
yhdenopista aiheutui, että epäillen katseltiin kaikkia eri tietämyksiä
ja yleensä suosittiin eittoperäistä suuntaa. Hedelmättömällä
abstraktisuudellaan tämä koulu ei vienyt tiedettä eteenpäin, jos se
kehittikin eristiikan (kiistelyn) taitoa.
2) Vielä vähäpätöisempi oli Eliläis-eretrialainen koulu (Phaidon,
Menedemos), joka näkyy kehittyneen melkein edellisen tapaan.
Tärkeämpi oli Kyyniläisten ja Kyreneläisten koulu. Kumpikin kohteli
välinpiteettömästi teoreetista tietoa ja harrasti filosoofista
elämäntaitoa. Mutta käsittäessään ihmisen päämäärää sekä suhdetta
kultuuriin erosivat ne jyrkästi toisistaan.
3) Kyynillisen koulun mestarit _Antisthenes_ (s. noin 440) ja
_Diogenes_ (k. 323) opettivat, että elämän oikea sisältö ja määrä on
hyve, joka kyllä Sokrateen mieleen on tietoakin, mutta etupäässä oikeaa
toimintaa. Hyve sinänsä riittää onnellisuuteen: sen rinnalla on kaikki
muu -- kunnia, rikkaus, ilo, tuska, häpeä, tapa, jopa isänmaa ja
perhekkin -- arvotonta. Mitä vähemmin ihminen riippuu ulkonaisesta
hyvästä, mitä vähemmällä hän tulee toimeen, mitä enemmän hän on oma
herransa, sitä lähempänä ihannettansa, sitä onnellisempi hän on.
Kyyniläiset palaavat luonnontilaan, hyläten sivistyksen etuineen
haittoineen. Säädännäinen laki on viisaalle tarpeeton, jopa
haitallinen. -- Muuten heidän tieto-oppinsa oli aivan skeptillinen.
3:nnella ja 2:sella vs:lla ilmaantui Kyyniläisten oppi melkomäärin
nuortuneena ja asultaan uudistuneena n.s. _Stoan_ oppikunnassa (Zenon,
Khrysippos y.m.), joka, harrastaen siveellistä uudistusta, ansaitsee
suurinta arvoa Sokrateen oppisuunnista.
4) Kyyniläisten jörömäisen opin vastakohta on Kyreneläisten hilpeä
elonviisaus. Nojautuen sofistain havainto-opin relatiivisuuteen, sanoi
_Aristippos_ aistillisen havainnon ilmaisevan meille vain omat
olotilamme, ei niiden aiheina olevien esineiden laatua. Olokappaleita
emme opi tuntemaan, tietomme käsittää vain oman olentomme muutteita.
Mutta Kyreneläistenkin pääkysymys on, missä ihmisen onnellisuus on.
Siinä kohden katsovat he vain, miltä mikin mielessä tuntuu. He
erottavat kolmenlaisia mielituntumia: suloisia, tukalia (ikäviä) ja
keskivälisiä. Ainoastaan suloisia tuntumia tulee tavoitella, muita
kartella. Siinä on onni ja hyve. Tämä sulotunteen tai hekuman oppi,
_heedonismi_ (hedoné -- hekuma), asetti siis sekin Sokrateen tapaan
ihmisen pyrinnön määräksi hyvän s.o. onnen, mutta sääsi tämän
sisällöksi nautinnon, aistillisen tai henkisen hekuman. Siinäkin siis
on luonto pantu yläpuolelle lakia.
Mutta voidakseen oikein nauttia, tulee myös itseään hillitä. Nauti,
mutta nauti järkevästi, ettei nautinto muutu vastakohdakseen. Vielä
iloja nauttiessaankin viisas hallitsee olokohtia eikä alennu niiden
hallittavaksi. Hedonikko kuten kyynikkokin koettavat turvata yksilön
vapautta mailmanjuoksun rinnalla, toinen kieltäymällä nautinnosta,
toinen sitä mielin määrin hyväkseen käyttämällä ja hallitsemalla.
Kyynikko karttaa mailmaa, hedonikko on täysi mailmantolainen, nauttii
hilpein mielin aistinten ja hengen iloja, hilliten vain himojaan
liikoihin menemästä. Itsekkäisyydessään hän helposti joutui
halveksimaan kansalaisvelvollisuuksiaan ja isänmaata. Semmoinen oppi
oli lopun enne Kreikalle.
* * * * *
Luonnontieteen edistymistä ehkäisi ajaksi se, että epäiltiin
inhimillisen havaintokyvyn luotettavuutta ja tiede ylimalkaan oli
joutumaisillaan käytöllisen hyödyn palvelijaksi. Toisaalta oli tieteen
piiri laajennut, kun luonnontieteen (fysiikan) lisäksi oli tullut
logiikka ja etiikka. Samalla alkoi tajunnalle selvetä, ettei tiede voi
tyydyttää, ellei se opeta käsittämään ihmiseloa yhtenäisyydessä
ulkomailman kanssa. Kun subjektiivinen puoli, kehjettyään erillään
objektiivisesta, nyttemmin siihen liittoutui, varttui siitä
kreikkalainen tiede suuresti ja kypsytti paraat hedelmänsä, loi
laajimmat systeeminsä, edustajinaan miehet semmoiset kuin Demokritos,
Platon ja Aristoteles. Ensinnä esiintyi Demokritoksen materialismi ja
Platonin idealismi, jotka Aristoteles sitte sulki yhteen systeemissään.
Molemmat ovat järkeistieteisiä. Protagoraan havainto-opin pohjalta
palajaa Demokritos Elealaisten vanhaan ratsionalismiin, vaan Platon loi
Sokrateen opista uuden elealaisuuden. Metafysiikassa vallitsee toisella
fyysillinen, toisella eetillinen prinsiippi. Platonin nero viittasi
tiet tulevaisuuden filosofialle.
* * * * *
_Demokritos_ Abderalainen (460-360), muinaisajan suurin luonnontutkija,
harjoitteli laajaa, monipuolista kirjailijatointa, jonka hedelmistä ei
ole säilynyt kuin hajanaisia sirpaleita.
Oppinsa peruspohjan, atomistiikan, peri hän Leukippokselta. Tyhjässä
avaruudessa -- niin hän opetti -- häälyy epälukuisa parvi pienen
pienoisia ainehiukeita, atomeja, joiden yhtymistä ja eroista kaikki
olokappaleet syntyvät. Kun edelliset atomistat eivät osanneet selittää
kappalten laadun muunteita, selitti Demokritos ne Protagoraan
havainto-opin avulla. Kappalten aistinhavaittavat ominaisuudet eivät
kuulu kappaleihin itseensä, vaan syntyvät niiden liikunnoista ja
seuraavat mielikuvitteiden mukana. Niillä on vain relatiivinen
todellisuus; absoluutisesti todellinen on vain atomien parvi
avaruudessa. Kaikki muu on vaiheiden virtaa, asuu vain mietteissämme,
kuvitustavassamme ja on itsessään olematonta. Atomien liikkeistä kaikki
saa alkunsa, mikäli sokea sattuma ne vie yhteen; Jumalaa, henkeä ei ole
mailmassa, vaan ainoastaan konemainen luonnonpakko. Ja kuitenkin
Demokritos itse ihmetteli viisasta tarkoituksenmukaisuutta elimistöjen
rakenteessa! Mutta systeemi ei sallinut teologista käsitystä, järkevää
hengen vallintaa luomistossa: kaikki on satunnaista atomien leikkiä!
Tuon järjestyksen ja kauneuden koetti hän selittää mekaanisesti,
olettamalla pyörreliikkeitä y.m. Muoto, järjestys, asema ovat vain
kappalten painon, taajuuden, kovuuden vaikuttamia; muut ominaisuudet --
väri, maku, lämpö y.m. -- ovat jotakin mikä meistä vain näyttää niin
olevan, asuvat vain aistimuksissamme, eikä itse kappaleissa.
Atomien ryhmityksistä saattaa, niin sattuessa, syntyä uusia mailmoja:
atomien kieriessä kiteytyy niiden keskusta tähdeksi, jonka liike leviää
yhä laajempiin piireihin, kunnes tähdet kiertelevät toisiaan ja yhteen
törmätessään särkyvät syntyäkseen taas uudestaan. Näin kestää ijäti
materian elämä universumissa.
Sielunelämäkin on vain atomiliikuntoja, vaikka sieluatomit ovatkin
kaikkein hienoimmat, tuliset. Nähdessämme ja kuullessamme eriää
esineistä niiden pienoiskuvat, jotka panevat huomio atomimme
liikkeille. Näin aistimukset ovat ihan subjektiiviset, eivätkä
ilmoita meille olioiden tosi olentoa. Tosi tieto saadaan vain
ajattelemalla. Mutta ajatuskin on vain atomiliikettä, jonka
ulkomailmasta lähtevät hienon hienot esineiden kuvat meissä virittävät.
-- Demokritoksen etiikka, samoin kuin hänen tieto-oppinsa juurtuu hänen
sielutieteeseensä. Niinkuin mielteet ja ajatukset, niin ovat tunteet ja
halutkin vain ainehiukkeiden värähdyksiä meissä. Onnellisuus on ihmisen
päämäärä. Mutta huimat aistiriemut ja kiihkeät mielenliikunnot yleensä
häiritsevät meissä sieluatomien tasapainoa, ainoastaan ajatustoimen
vieno liikunta antaa sielulle suloisen hyvinvoinnin tunteen. Ihmisen
onni on sielun rauha, jonka kuvana on tyyni meren pinta. Ei siis onni
seuraa ulkonaisista eduista; aistillinen nautinto, himojen tyydytys ei
sitä luo, vaan puhdas aatteellinen elämä, mielenmaltti, itsehallinto ja
siitä seuraava sielun sopusointu. Näinpä materialistisen psykologian
pohjalta sukeuu moraali, joka näyttää soinnahtavan Sokrateen
siveysopille.
Demokritoksen maine ja merkitys himmeni pian uuden tähden ylettyä
tieteen taivaalle. Platonin idealistisessa opissa liittyvät edelliseltä
tieteenkehitykseltä perityt ainekset, Sokrateen perusaatteen
vaikutuksen alaisina, uusiksi yhdistymiksi. Käsitteellisen tiedon
näkökannalta valaa Platon vanhasta aineesta uusia, omaperäisiä
sommitelmia.