Vanha Sakeri oli eriskummainen mies. Ei kukaan vielä ollut nähnyt
hänen nauravan, ei edes hymyilevänkään; eikä tietty hänen milloinkaan
itkeneen. Sama harmaa puku hänellä oli sekä kesällä että talvella,
sekä arkipäivinä että kirkossakin. Vanha Sakeri oli laiha; hänen
päässään vilkkuivat pienet silmät, joissa oli levoton tuskallinen
loiste; musta, likaisen-karvainen, harva parta peitti hänen leukansa;
ylähuuli oli ohut, terävä; lihaton alahuuli riippui paksuna ja
lerpallaan. Vanha Sakeri ei siis ollut kauniimpia miehiä. Vanha
Sakeri oli ainoastaan kaksitoista vuotta asunut pitäjässä pienessä,
punaisessa mökissä hongiston keskellä; mistä hän oli tullut ja kuka
hän oikeastaan oli -- sitä ei tietty. Ihmiset eivät puhuneet hyvää
Sakeri-ukosta; häntä luultiin rikkaaksi, ja yhtä ja toista arveltiin
siitä, miten hän oli saanut rikkautensa; toiset kiroilivat häntä
koronkiskuriksi, toiset sanoivat häntä noituriksi; -- pappilan vanha
Priita vannoi kivenkovaan, että hän kerran pääsiäisyönä oli nähnyt
vanhan Sakerin lentävän luudalla ilmassa. Koska vanha Sakeri aina
kävi kirkossa, niin ymmärtäväiset ihmiset väittivät tätä syytöstä
perättömäksi, mutta tuo toinen luulo oli sitä yleisempi. Eipä siis
kummaa ollutkaan, ett'eivät ihmiset rakastaneet vanhaa Sakeria. Hän
ei milloinkaan auttanut naapuriansa, hän ei milloinkaan antanut
kerjäläiselle, kurjimmallekaan, leipäpalaa, hän ei milloinkaan
lapsiin luonut ystävällistä silmäystä. Oikea talonpoika vanha Sakeri
ei ollut, koska hänellä ei ollut taloa eikä hän tehnyt työtä;
herrojen joukkoon ei häntä liioin luettu hänen likaisen takkinsa ja
talonpoikamaisen käytöksensä tähden. Hän eli ihan yksinään. Hänen
pienestä punaisesta mökistään oli kokonainen peninkulma lähimmäiseen
taloon, eikä tuossa mökissä asunut muita ihmisiä kuin vanha
Sakeri; hänellä ei ollut perhettä eikä ystäviä, ei sukulaisia eikä
palvelijoita. Vanha Sakeri oli eriskummainen mies.
Oli myrskyinen ja pimeä yö loppupuolella syksyä. Pilvet taivaalla
ajelivat toisiaan, niinkuin salainen omatunto olisi niitä pistänyt;
tuuli pyöri raivoissansa mökin ympärillä, milloin kimeästi vinkuen,
milloin mahtavasti humisten. Toisinaan oli niinkuin oudot haamut
olisivat väikkyneet ikkunan takana; mutta jos oikein katsoi, oli
ulkona vain pilkkopimeä syksy-yö.
Vanha Sakeri istui kamarissaan uunin ääressä lämmitellen käsiänsä
ja odottaen vellinsä valmistumista. Vaikka kamari oli ahdas, näytti
se tyhjältä ja kummallisen avaralta; vaikka tulta paloi uunissa,
niin kolkko kylmyys huokui kaikkialla. Sänky ja kaksi tuolia olivat
ainoat huonekalut ja nekin olivat vanhoja ja rikkinäisiä. Kaikki,
seinät, uuni, tuolit, sänky, näyttivät kolkoilta ja kylmiltä,
ikäänkuin auringon suloinen säde ei milloinkaan olisi tohtinut
tunkeutua sisään, ikäänkuin ne eivät milloinkaan olisi kuulleet
mitään harrasta rukousta, mitään sydämmellistä naurua. Vanha Sakeri
oli, niinkuin ainakin, levottoman ja hajamielisen näköinen; hänen
silmänsä harhailivat lieden tienoilla, niinkuin hän olisi etsinyt
jotain valkeasta, ja hän muutti vapisevat kätensä alinomaa toisesta
paikasta toiseen. Ja kuitenkin saattoi pian havaita, että kaikki
hänen ajatuksensa olivat lujasti ja luopumattomasti kiintyneet
yhteen paikkaan, yhteen määrään. Mikä tuo määrä oli, se pian
selvisi. Illallisen syötyään hän nousi, astui sängyn puoleen, sysäsi
sen paikaltaan ja nosti sängyn alla olevan lattialuukun. Pieni
arkku nyt ilmestyi, jonka ukon käsi kärkkäästi avasi. Arkku oli
täpösen täynnä hopearahoja, seteleitä, hopealusikoita, kultaisia
korvarenkaita, vanhoja kelloja ja muita metalli-kaluja. Eikä vanha
Sakeri enään näyttänyt levottomalta ja hajamieliseltä, ei hänen
kätensä enää vavisseet eikä silmät enää harhailleet sinne tänne
-- koko ruumis oli aivan kuin kangistunut ja kaikki elinvoimat
yhdistyneet tuohon ainoaan, pitkään, haluiseen silmäykseen, millä
hän ihaili armasta aarrettansa. Hän otti siitä jokaisen kolikon,
jokaisen setelin erikseen, katsoi niitä hellästi ja pani ne takaisin
samaan järjestykseen, missä ennen olivat olleet. Kun kaikki rahat
ja kalut olivat luetut, niin ukon iloinen katse taas vähitellen
synkkeni. Arkun pohjaan oli vielä jäänyt pieni paperikääry;
ukon silmät tahtoivat siitä puikahtaa pois, mutta se veti ne
ihmeellisellä tenhovoimalla puoleensa. Sakeri tuskautui, vapisi,
hikoili -- ei auttanut. Hänen täytyi sekin avata. Siinä oli yksi
ainoa kolmen-ruplan seteli, jota nähtävästi ei vielä ollut käytetty.
Miks'ei vanha Sakeri katsonut tätä seteliä samalla mielihyvällä kuin
muitakin? Tarkka tutkija olisi pian havainnut syyn -- tuo viheriäinen
seteli oli väärä.
Äkkinäinen melu ulkona säikäytti ukon näistä tuskallisista
mietteistä. Pihalla Sakerin iso koira, jolla hän tahtoi karkoittaa
varkaita talostansa, yht'äkkiä rupesi rajusti haukkumaan; samassa
kuului muutamia iso-äänisiä kirouksia, joita surkea ulvominen
seurasi. Sakeri oli tuskin saanut arkkunsa ja sänkynsä paikoilleen,
kun ovi avattiin ja kookas mustanverevä mies astui huoneeseen.
Kun vieras vielä seisoi hämärässä eikä hänen kasvonsa selvästi
näkyneet, luuli Sakeri häntä kerjäläiseksi ja huusi ankarasti:
"Pois! Minä en suvaitse, että roistot käyvät kerjäämässä ja vievät
leivän rehellisiltä ihmisiltä! Mitä te kurkistelette! Pois!" Mies ei
ollut kuulevinaan hänen sanojansa, vaan istahti tuolille, naurahti
käheästi, niinkuin kiukkuinen verikoira nähdessänsä ruokaa, ja
lämmitteli levollisesti kangistuneita jäseniään valkean loisteessa.
Hämmästyneenä Sakeri katsoi vierasta, pahoja aavistuksia haamoitti
hänen mielessään, ja hänen äänensä vapisi vähän, kun hän huusi:
"Menkää pois, taikka ammun teitä." Nyt vieras purskahti pitkään,
vihaiseen, raakaan nauruun. "On sekin ystävyyttä! Pitkin maailmaa
olen kuljeskellut Sakeri-kultaani hakemassa, ja hän ottaa minua
vastaan lyijyllä ja luodeilla." Samassa mies tempasi valepartansa
pois ja näytti kasvonsa. Sakeri vaipui, niinkuin näkymättömän,
väkevän käden tempaamana, tuolille, hän ei voinut puhua, hän vain
ähkyen vaikerrehteli ikäänkuin kieli olisi hervahtanut: "pois...
pois... pois!" Mies ei ollut tuosta milläänkään, vaan katsoi
vellipataan, oliko siinä mitään jälellä ja söi sitten ahnaasti
Sakerin kehnon aterian jäännökset. Kun hän lopettaessaan nuoleksi
padan pohjaa, oli hän vielä enemmän verikoiran näköinen kuin
istuessaan; tummanpunainen veri ikäänkuin tahtoi purskua ulos
pienistä, vaaleista killi-silmistä, lihavista, hermottomista poskista
ja lyhyestä, paksusta kaulasta; hänen olentonsa näytti siltä, kuin
hän aina olisi tahtonut karata jonkun päälle. Kasvoissa näkyi entisen
kauneuden jälkiä, mutta ne kertoilivat myöskin turmeltuneitten
tapojen, hillittömien himojen, rikosten ja kurjuuden kamalaa tarinaa.
Syötyään vieras heittäytyi sänkyyn ja haukotteli ankarasti.
Nyt Sakeri tointui kauhistuksestaan. "Armoa, veikko!" hän huusi,
"mene pois yöhön, mistä tulitkin! Miksi minua vainoat, sinä elämäni
paha henki! Meidän väliltämme ovat kaikki siteet katkaistut!
Mitä tahdot minulta? Voi minua poloista, minua onnetointa." --
"Suojelusta tahdon", vastasi Vilho, -- "olen karannut vankeudesta
ja niinkuin villisusi hiiviskellyt ympäri maata, peläten että minut
löydettäisiin. Nyt olen väsynyt tuohon mustalais-elämään, ja tahdon
kuin tahdonkin saada piilopaikan täällä." -- "Sitä en suvaitse,
ruti-köyhähän minä olen, en minä voi sinua elättää; mene pois,
muuten meidät molemmat hukka perii." -- "Ajat siis vanhan ystäväsi
ulos viluun ja pimeyteen ja vihollisten käsiin! Oho! veli-kulta,
minusta et kuitenkaan pääse niin helposti!" -- "Ystävä!" ärjähti
Sakeri, "sehän olisi ystävyyttä. Minä, heikko ihminen, luotin sinuun
niinkuin enkeliin, kun olit muka oikea ystäväni, ja sinä saatoit
minut turmelukseen ja, jos ei Jumalan armo olisi auttanut minua,
olisit vietellyt minua rikokseenkin." -- "Vanha kettu, tuo Sakeri!"
sanoi Vilho ilkkuen, "perkeleen oma hän on, ja kuitenkin tinkii
Jumalan kanssa. Muistatko, kuinka teit itsesi lunta valkeammaksi ja
minut nokea mustemmaksi tuossa vanhassa rahajutussamme, joka loppui
niin onnettomasti minulle, vaikka sinä siitä pääsit eheänä?" --
"Vieläkö muistutat minua siitä?" -- Sakeri vapisi pelosta ja vihasta
-- "en tiennyt seteleitä vääriksi. Sinä petit minua hirmuisesti,
pirullisesti -- syytön minä olin ja olen vieläkin." -- "No, älkäämme
riidelkö, kyllä sinä vielä itsesi taivaaseen valehtelet." -- Vilho
nauroi taas verikoiran äänellä -- "olkaamme ystäviä." -- "Etkö siis
mene?" -- "En toki, lapsi-kulta." -- "Ilmoitan nimismiehelle sinun
olevan täällä." -- "Uskaltaisitko?" Vilho murisi vihaisesti; hän
näkyi olevan valmis repimään Sakerin palasiksi. Tämä säikähtyi eikä
tohtinut vastata. Toinen hillitsi pian vihan ja oli hänkin puhumatta.
Hetken perästä sanoi Sakeri: "parasta lienee kuitenkin itsesi
tähden, että menet pois. Köyhä mies minä olen, melkein kerjäläinen.
Tuskin on leipää itselleni, eikä palaakaan jää sinulle." -- "Itse
hankin ruokani, hankin vielä sinullekin." -- Sakeri ei ollut
tätä kuulevinaan, vaan huokasi ainoastaan: "perin köyhä mies,
valmis tarttumaan kerjäläissauvaan." -- "Kuules Sakeri, jos
täyttäisin elämäsi ainoan halun, jos tuossa tuokiossa tekisin
sinut rikkaammaksi, kuin mitä unessakaan olisit voinut toivoa,
etkö silloinkaan pelastaisi minua?" -- Sakeri väänteli itseänsä
tuolilla, hänen silmänsä loistivat halukkaasti, mutta hän luuli
Vilhon tarjouksen paulaksi eikä vastannut. -- "En -- valehtele, voit
minua uskoa. Jos pidät minua piilossa muutamia kuukausia, niin annan
sinulle monta vertaa enemmän rahaa kuin mitä on raha-arkussasikaan,
missä hyvänsä se lieneekin", -- Sakeri huokasi surkeasti ja
vakuutti olevansa kurja kerjäläinen -- "tahdotko?" -- Sakeri tuli
yhä levottomammaksi. "Missä ne ovat? Näytäppäs rahasi!" sanoi hän
viimein. -- "Metsässä." -- "Loruja! Valhetta! Hupsu minä, joka
vielä kuuntelen sinua! Pois! Pois!" Sakeri oli tuskassa; hän oli
epäilevinään Vilhon sanoja, mutta tuo puhe rahasta oli kuitenkin
ajanut hien hänen otsaansa ja pannut hänen jäsenensä vapisemaan
niinkuin kuumetautisen. -- "No! Tapahtukoon tahtosi! Ajat minut
surman suuhun. Istukoon köyhyys permannollesi ja kirous ovesi
kynnykselle!" -- Vilho oli menemäisillään, mutta Sakeri huusi häntä
takaisin. "Voitko valalla sanasi todistaa?" -- "Itse saat nähdä,
olenko puhunut totta. Jos en ole, niin saat potkia minut navetan
tunkioon lehmien tallattavaksi." -- "Rahasi ovat siis piilossa,
metsässä", sanoi Sakeri hetken mietittyään. -- "Niin lienee asian
laita." -- "Kenties olet varast..." -- Vilho katkaisi hänen puheensa:
"Älä sinä ole milläsikään siitä. Löysin aarnihaudan." -- "Ei se valhe
huvita." -- "Valheko? Etkö muista minun syntyneen uuden vuoden yönä,
etkö muista minun silmäni näkevän haltioiden salaista työtä siinä,
missä te, tavalliset ihmiset, näette vain puita ja kiviä, minun
korvani kuulevan luonnottarien puheita ja lauluja, missä te kuulette
vain tuulen huminan taikka kosken kohinan?"
Sakeri oli taikauskoinen, niinkuin kaikki ihmiset, jotka paljon
elävät yksinään. Hän muisti, kuinka kotiseuduilla Vilhoa oli luultu
noituriksi; hän ajatteli, kuinka monta kummallista seikkaa hän
ennen oli ystävässään huomannut. Hän ei siis asiata epäillyt. Koko
hänen elämänsä harrastuksena, koko elämänsä unelmana oli ollut
rikastuminen; nyt onnetar antoi hänelle parahimman tilaisuuden
siihen; hän halukkaasti turvasi tähän sattumukseen eikä tohtinut
ajatellakaan, oliko se täyttävä hänen toiveensa, vai oliko se vain
pettävän kangastuksen kaltainen. Tuokiossa kaikki hänen entiset
epäilyksensä olivat kadonneet; unohdettu oli pelko ja viha Vilhoa
kohtaan, rahanhimo oli kokonaan valloittanut hänen sydämmensä ja
siitä karkoittanut kaikki muut tunteet. Hän jo mielessänsä kuvitteli
että aarre ehkä varastettaisiin ja kysyi hädissänsä: "No, missä se
on -- eikö jo mennä sitä haudasta ottamaan?" -- Vilho oli hirveällä
mielihyvällä huomannut, kuinka Sakerin kasvoilla viha, levottomuus,
taikauskoinen pelko, himo ja hätäisyys olivat seuranneet toisiansa.
Voitto oli nyt hänen ja hän riemuitsi. -- "Missä se aarnihauta on?"
-- "Sen saat huomenna tietää", sanoi hän pilkallisesti, "tänä yönä
olen väsynyt kuin koira enkä käy tässä rajuilmassa askeltakaan."
-- "Mutta huomenna se kenties on turhaa! Kyllä, kyllä muut jo
tänä yönä sen löytävät -- kenties se onkin jo löydetty", valitti
Sakeri. -- "Ei hätää; ainoastaan minun silmäni löytävät paikan,
minun vallassani on aarnion haltija, surma kohtaisi kaikkia, jotka
ilman minua tahtoisivat astua sen salaiseen piiriin." -- "Mutta
missä se on?" kysyi Sakeri taas. -- "Katajamäen takana, missä tuo
avara neva alkaa; kun pakenin Turusta, päätin sinua etsiä; maita
mantereita olen kuukausia kuljeskellut, ennenkuin sain tiedon
asunnostasi. Astuin korpia ja saloja, hiivin polkuja ja uria, enkä
tohtinut näyttää itseäni maantiellä enkä ihmisissä. Menneenä yönä
tulin tähän pitäjään. Kävin nevamaan laitaa ja tunsin ruumiissani
hirmuisen kylmyyden; en ollut syönyt kahteen päivään ja luulin jo
viimeisen hetkeni tulleen. Yht'äkkiä havaitsin kummallisen valon
kaukaa loistavan. Se oli ihan kuin maanalaisen tulen heijastus, mutta
niin selvä ja kirkas, että saatoin nähdä pienimmätkin kappaleet
sen ympärillä. Valon yläpuolella oudot, mustat haamut pyörivät ja
tanssivat hämärässä. Nyt tiesin onneni tulleen. Unohdin nälkäni ja
väsymykseni, hiivin hiljaa maata myöten, sillä tiesin että, jos
haltijat olisivat minut havainneet, koko valkea olisi hävinnyt eikä
aarnihautaa siis löydetty. Onnistuin kuin onnistuinkin päästä valkean
likelle; heitin yht'äkkiä veitseni hautaan ja huusin mahtavia sanoja.
Samassa valkea sammui; syvä, valittava huokaus nousi haudasta ja
siitä kohosi äärettömän pitkä, hirmuinen, musta..." Vilho vaikeni
yht'äkkiä. -- "Oliko se, oliko se...?" kysyi Sakeri kauhistuen. --
Vilho katsoi Sakerin kauhistusta hirmuisella mielihyvällä. "Mitä
se sinuun koskee, kuka se oli? Taitaakin olla parasta, ett'et ole
siitä tietävinäsi", sanoi Vilho nauraen, "loppu oli kuitenkin, että,
kun katsoin hautaan, se oli kolikoita ja seteleitä täynnä. Sinä saat
nyt toisen puolen ja toinen jää minulle. Kristillisesti jaettu --
eikö niin?" -- "Nämä rahat ovat siis pahojen henkien antamia?" kysyi
Sakeri. -- "Mitä vielä! Ota, kun saat, äläkä kysy." -- "Sinä saat
kaikesta vastata omalla sielullasi, viaton minä olen." -- "No, se on
tietty" -- Vilho nauroi taas ilkeästi, verikoiran tavalla, -- "viaton
sinä olet."
Sakeri vaipui tuskalliseen miettimiseen. Hänen omatuntonsa alkoi
tehdä muistutuksia, mutta rahanhimo pakotti sen pian vaikenemaan.
Hänen sydämmensä pohjassa oli kuitenkin jokin epätietoinen, hämärä
tunto valveella, joka välistä synnytti hänen mielessänsä synkkiä
aavistuksia.
Ulkona rajuilma alkoi tyyntyä tyyntymistään, ja muutamien tuntien
kuluttua koko luonto nukkui levollisena; kamarissa oli Vilho
vähitellen vaipunut sikeään uneen, sieltä ei kuulunut muuta kuin
kärisevää kuorsaamista. Sakeri istui vielä valkean ääressä eikä
havainnut että se jo oli kokonaan sammunut. Hänestä tuntui niin
kuin hän kävisi unessa; silmät olivat auki, aistit olivat selvät;
mutta kummallinen tuumainen tunto kangistutti hänen jäseniänsä
ja sekoitti hänen ajatuksiaan. Tuo mennyt aika, jota hän pelkäsi
ja kammosi, jonka tähden hän oli kodistansa paennut ja josta hän
toivoi iäksi päiväksi päässeensä irti -- tuo mennyt aika oli nyt
yht'äkkiä häneen iskenyt, tavannut hänet varustumattomana ja taas
tehnyt hänet orjakseen. Entinen elämä kuvastui hänen sieluunsa;
hän näki itsensä köyhänä orpolapsena, kurjana kerjäläispoikana,
jota kaikki ihmiset vainosivat ja löivät; hän muisti, kuinka kaikki
tytöt olivat pilkanneet häntä hänen rumuutensa tähden, kuinka kaikki
pojat olivat häntä pahoin pidelleet hänen heikkoutensa tähden;
hän muisti, kuinka kaikki ihmiset olivat polkeneet, sortaneet,
raadelleet poika-paran lämmintä sydäntä, kunnes se viimein muuttui
kovaksi kuin kivi. Sitten hän näki itsensä nuorukaisena; hän palveli
puotipoikana pienessä kaupungissa; nytkin hän sai kärsiä paljon,
mutta onnellinen tuo aika kuitenkin oli, sillä hän rakasti, rakasti
kaikesta sydämmestään kauppamiehen tytärtä. Mutta hän oli köyhä, ja
Hilman isä vastasi pilkalla hänen tarjoukseensa. Nyt hänen ainoana
harrastuksenaan, hänen ainoana halutyönään oli rahan kokoaminen;
ensin hän teki sitä saadaksensa Hilman, mutta sitten hän tottui
rahanhimoon niin, että se kokonaan valloitti hänen sydämmensä.
Kaksitoista vuotta hän oli ahkerasti tehnyt työtä, kun kauppias
teki konkursin; kaikki hänen säästövaransa hukkuivat siihen, ja
Hilman täytyi isänsä pelastamiseksi mennä toisen kanssa naimisiin.
Sakeri joutui äärettömään epätoivoon, kaikki siteet hänen ja
ihmiskunnan välillä olivat nyt katkenneet. Raha oli ennen ollut
tarve hänen sydämmellensä, nyt hän teki sen Jumalaksensa. Silloin
hän tuli Vilhon tuttavuuteen. Vilho oli rikkaan miehen poika, mutta
oli jo nuorena hurjamaisen elämänsä tähden joutunut köyhäksi ja
ylenkatseen alaiseksi. Nyt hän oli hevoskauppias. Niin eriluonteiset
kuin olivatkin, tulivat Sakeri ja Vilho ystäviksi. Vilho valloitti
ja hallitsi rohkealla, vahvalla, viekkaalla luonnollaan kokonansa
Sakerin arkaa, ahdasta, heikkoa luonnetta. Sakeri pelkäsi ja
vihasikin välistä ystäväänsä, mutta luotti kuitenkin umpisilmin hänen
toimeliaisuuteensa ja älyynsä. Vilho houkutteli Sakeria kaikenlaisiin
arveluttaviin yrityksiin; tämä rupesi koronkiskuriksi maaseudulla.
Mutta ikäänkuin salainen kirous seurasi heidän toimiansa; Sakeri oli
tarkka itaruuteen asti itseänsä kohtaan, itara kovuuteen asti muita
kohtaan, eikä kuitenkaan tullut rikkaaksi. Viimein Vilho todistettiin
syylliseksi suureen setelien väärennykseen; hän tuomittiin
kaksitoista-vuotiseen vankeuteen. Sakeria luultiin osalliseksi
tähän rikokseen, mutta kun ei siihen saatu todistuksia, niin oikeus
julisti hänet syyttömäksi. Silloin Sakerin silmät aukenivat hirveällä
tavalla. Hän näki, kuinka ihmiset kammosivat ja ylenkatsoivat häntä,
kuinka hänen pyrintönsä olivat olleet turhat; hän kiroili entistä
elämäänsä, pakeni pois kotiseudultansa ja kätkeytyi yksinäisyyteen,
kaukaiseen erämaahan, missä ihmiset tuskin tunsivat häntä
nimeltäkään. Kaksitoista vuotta hän näin oli elänyt itsekseen, eikä
hänen entisestä elämästään ollut vähintäkään huhua tänne kajahtanut;
hän luuli nyt olevansa kokonaan vilpitön ja puhdas, kävi kirkossa,
rukoili Jumalaa, mutta hänen sydämmessään rahan perkele kuitenkin
asui eikä antanut hänen sielullensa rauhaa. Ja nyt -- nyt oli Vilho
tullut; entinen elämä oli niinkuin ukonnuoli iskenyt häneen; hän oli
taistelematta, melkein tinkimättä kukistunut.
Kun yö valkeni ja Vilho heräsi, istui Sakeri yhä vielä sammuneen
valkean ääressä; hän ei ollut kertaakaan liikahtanut tuoliltaan eikä
minuuttiakaan nukkunut. Illalla menivät Sakeri ja Vilho ottamaan
rahat aarnihaudasta Katajamäen takaa, suuren nevan laidasta. He
löysivät enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta ruplaa sekä seteleinä
että hopearahoina. Kun Sakeri tarttui ensimäiseen kolikkoon, huusi
ääni hänen sisässään: "älä ota, se on saatanan kultaa!" Sakeri ei
totellut tuota ääntä.
Samaan aikaan kerrottiin kaikissa sanomalehdissä kamalasta
rikoksesta, joka muutama viikko sitten oli tapahtunut. Posti
oli ryöstetty maantiellä. Sekä postinkuljettaja että kyytimies
oli löydetty murhattuna. Postilaukussa oli ollut enemmän kuin
kaksikymmentä tuhatta ruplaa. -- Sakeri ei milloinkaan lukenut
sanomalehtiä.
Kaksi kuukautta oli kulunut tuosta päivästä, jolloin Sakeri
joutui aarnion omistajaksi. Luonto oli riehunut kylläkseen syksyn
rajutuulten temmellyksessä ja nukkunut sikeään kuolemannäköiseen
talviuneen lumipeitteen alle. Yhä pidemmiksi iltapuhteet olivat
tulleet, päivät yhä lyhyemmiksi. Tuskin viikkoakaan oli enään
jouluun, tuohon ilon ja pienokaisten juhlaan, jolloin koko
maailma taas tulee viattomaksi lapseksi sen muistoksi, että itse
Jumalakin samana yönä oli ollut turvaton pieni lapsi. Mutta sitä
Sakeri ei enään muistanut; hän oli unohtanut kaikki muut tunteet
paitsi pelon. Sydämmensä oli kokonaan muuttanut rinnasta tuohon
arkkuun laattialuukun alle, jossa aarre nyt oli piilossa muiden
rahojen vieressä. Hän tuskin tohti lähteä sängystä, joka peitti
laattialuukun, ja lähti kuitenkin niinkuin rauhattomuuden ruoskan
ajamana. Kun hänen joskus täytyi käydä kylässä välttämättömiä
tarpeita ostamassa, niin hän melkein juoksi päästäksensä kotiin niin
pian kuin mahdollista, ja seisahtui taas levottomana, peläten että
hänen kiireensä herättäisi ihmisissä epäluuloa. Vielä enemmän kuin
ennen hän nyt kammosi ihmisiä, luullen jokaista joko varkaaksi taikka
syyttäjäksi. Kerran hän oli käynyt kirkossakin, mutta ei sielläkään
aarnihaudan kamalat unelmat jättäneet häntä; seurakunnan juhlallinen
laulu oli hänestä kuin rahakolikkojen helinää, virsikirjan lehdet
kuin kirjavia seteleitä, ja kultakalkki papin kädessä pani hänen
jäsenensä vapisemaan. Levottomat olivat hänen päivänsä, vielä
levottomammat hänen yönsä. Joka toinen minuutti hän vavahti, heräsi
unestaan ja hankki varmuutta siitä, ett'ei mitään melua kuulunut, ja
kuunteli sitten peloissaan yön hiljaisuudessa, sydämmen ja ohimoiden
tykyttäissä. Mutta kaikki oli rauhallista; tähdet sinertävällä
taivaalla kulkivat ääneti rataansa, metsän kuuset ja hongat nukkuivat
äänettöminä, järven aallotkin ääneti lepäsivät jään kylmissä
kahleissa. Sakeri huokasi silloin tyytyväisenä ja vaipui taas uneen.
Mutta turhaan. Rahat vainosivat häntä silloinkin. Välistä hänestä
tuntui kuin aurinko ja kuu olisivat sammuneet ja tähdetön, kylmä,
kolkko yö hallitsisi koko maailmaa, mutta taivaasta satoi loistavia,
kiiltäviä kultarahoja, jotka putosivat hänen rinnoillensa ja toivat
siihen sanomattoman tuskan, ja nämä rahat olivat polttavaa tulta.
Välistä taas hän unessa oli juoksevinaan hirmuista, mahdottoman
suurta kultakäärmettä pakoon, jonka ahnaat silmät ja kieli tavottivat
häntä kiinni; hän juoksi kaikin voimin, mutta ei päässyt askeltakaan
eteenpäin: kultakahleet sitoivat hänen jalkansa maahan; hän tahtoi
huutaa, mutta käärme kietoi kultakiemuransa hänen kaulansa ympäri;
hän tahtoi itkeä, mutta hänen silmistänsä valui ainoastaan sulanutta
kultaa. Kovimmasta tuskastaan hän tavallisesti taas heräsi, mutta
samaan rauhattomuuteen kuin ennenkin.
Sakerin rauhattomuuteen eivät yksin rahat olleet syynä, vaan myös
Vilhokin. Tuvan vinnillä oli pieni kamari, jossa ei kukaan ennen
ollut asunut. Siellä hän oli piilossa päivällä; illaksi hän tuli
alas Sakerin kamariin ja istui siellä puoleen yöhön paloviinaa
juomassa, vaikka Sakeri usein tuskaantuneena oli sen kieltänyt.
Vilho oli kokonaan villiintynyt niinä vuosina, jolloin Sakeri ei
ollut häntä nähnyt; mutta hänen voimakas luontonsa vielä nytkin
ihmetytti Sakeria, vaikka vanhan toverin kieli, käytös ja tavat häntä
myöskin kauhistuttivat. Tuo yksinäinen, salainen, melskeetön elämä
Sakerin vinnillä oli tietysti sangen ikävää Vilhon mielestä. Hän
joi paloviinaa voidakseen nukkua, ja nukkui voidakseen taas juoda
paloviinaa; pitkältä aika kuitenkin tuntui. Usein hän kiroili ja
vannoi, ettei viitsisi viipyä päivääkään enää tuossa pöllönpesässä,
mutta nähdessään Sakerin silmäin silloin loistavan ilosta, hän
muutti päätöksensä ja jäi. Salaisella, hirmuisella pilkalla hän
näkyi kiihoittavan Sakerin taikauskoista mielikuvitusta; yöllä,
heikon, kummallisen valon tuikkiessa sammuvasta takkatulesta ja
pärevalkeasta, Vilho kertoili kamalia aave- ja rikos-juttujaan.
Ihmisen uurastamiset ja pyrkimiset ovat aivan joutavia ja turhia;
oudot, kummituksen-kaltaiset vallat vievät häntä sekä hyvyyteen
että rikokseen, sekä rikkauteen että kurjuuteen -- se oli ainaisena
perusajatuksena Vilhon jutuissa. Ja usein kun Sakeri ahmivalla
kauhistuksella ja hengittämättä odotti kamalain arvoitusten
selittävää loppua, Vilho yht'äkkiä katkaisi juttunsa, vaikeni, katsoa
tuijotteli Sakeria silmiin ja purskahti ilkeään nauruun. Jos Sakeri
silloin kysyi hänen naurunsa syytä, niin Vilho ei vastannut, vaan
nauroi vielä julmemmin. Sakerin aivot pyörivät päässä, ja hänestä
tuntui kuin outo, aaveenkaltainen, kamala henki olisi häntä hallinnut.
Kuta enemmän aikaa kului, sitä ikävämmältä Vilhosta olo
Sakerin tuvassa tuntui. Vilho alkoi vähitellen heittää entisen
varovaisuutensa, hän kävi metsässä lintuja ampumassa, ja vaikka hän
välttikin asuttuja paikkoja, niin Sakeri tietysti kuitenkin oli
kovassa tuskassa, ett'ei häntä nähtäisi. Lepyttääkseen rajuluontoista
toveriansa ja pysyttääkseen häntä kotona, Sakerin täytyi alinomaa
ostaa paloviinaa, mikä tuhlaus usein tuntui hänelle varsin vaikealta.
Eräänä iltana hän taaskin astui raskain askelin kylään Vilholle
uutta tavaraa hankkimaan. Ajatukset olivat yhtä raskaat kuin
askeleetkin, mieli yhtä synkkä kuin katsekin. Maakauppiaan tupa
oli täynnä ihmisiä. Kun Sakeri astui sisään, niin melu ja äänen
solina taukosi, ja kaikki vaikenivat. Sakeri pelkäsi, että ihmiset
olivat saanee tiedon hänen salaisista rikkauksistaan ja teeskenteli
tuttavillensa ystävällisyyttä tutkiakseen, kuinka pitkälle heidän
epäluulonsa meni. Hän pettyi; hänen aavemainen ulkonäkönsä ja
hiljainen äkillinen ilmestymisensä, se vain oli säikäyttänyt ihmiset
äänettömiksi. Vähitellen entinen vilkas puhelu alkoi uudestaan.
Rahin syrjällä istui pieni kerjäläistyttö, jota koko keskustelu
näkyi tarkoittavan, johon kaikkien huomio oli kääntynyt. Hän oli
noin yhdentoista vuotinen, laiha ja hiljainen; hän ei ollut kaunis,
ei edes somakaan; tukka oli ihan valkoinen, posket kalpeat, hartiat
litistyneet ja jalat möhkeät. Mutta jos katsoi hänen suuren suuriin,
harmaisin silmiinsä, joissa oli niin puhdas, niin hellä, niin
surullinen ilme, jos katsoi hänen hienoja, vaaleita suupieliään,
joita hän aina puristi sisäänpäin ja jotka aina vähän vapisivat,
niin niissä ilmaantuva nöyrä, kärsiväinen, harras mieli tunkeutui
sydämmeen ja herätti ystävällistä sääliväisyyttä. Hän vastasi ujosti
ja ikäänkuin vaikeasti voivotteleville akoille, jotka seisoivat
hänen ympärillänsä. Tytön kertomus näytti olevan yleisesti tunnettu
asia; sillä akat lisäsivät joka sanaan vaikeroitsevia huokauksia
ja selittäviä viittauksia. Sakeri, jolle koko juttu oli ihan outo,
kysyi kauppamieheltä, ostettuaan viinansa, mistä oli puhe. Eräs
terävä-nokkainen akka, jonka kieli jo kauan oli syhynyt, ryntäsi
heti Sakerille asiaa selittämään. Tyttö-parka oli, näet, tuon
kyytimiehen ainoa lapsi, joka surmattiin kaksi kuukautta sitten.
Eipä Sakeri siitä tullut hullua hurskaammaksi. Akka katseli Sakerin
tietämättömyyttä armeliaalla ylenkatseella ja kertoili että
naapuripitäjässä posti oli ryöstetty ja postinkuljettaja surmattu
surkealla tavalla; samalla oli enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta
ruplaa varastettu, niinkuin kaikki kristityt ihmiset tiesivät, vaikka
akka luuli summaa vielä isommaksi. Sakeri kyseli, oliko rosvoja saatu
kiinni; hänen mielessään haamoitti jo pahoja aavistuksia, vaikk'ei
hän voinut selittää minkätähden. Akka sanoi että ei oltu, mutta
toivoi Jumalan oikeuden saattavan semmoiset konnat korkean esivallan
kouriin. Levottomana Sakeri kysyi, eikö ketään epäilty murhaajaksi.
"Totta kaiketi", vastasi akka, "lähimmässä keskievaritalossa oli
samana päivänä, jolloin murha tehtiin, nähty eräs mies, joka akan
ja kaikkien ymmärtäväisten mielestä ihka selvästi oli pahantekijä.
Se oli ollut vieras, kookas, mustaverinen, parrakas mies, jota ei
kukaan tuntenut ja joka oli näyttänyt kovin rosvomaiselta." Akka
lisäsi kaikenlaisia merkittäviä pikkuseikkoja. Sakerin koko ruumista
värisytti jäädyttävä kauhistus, joka tuntui ytimiin ja munaskuihin
asti. Se oli ilmetty Vilho, Vilho valhepartoinensa; rahasumma oli
yhtä suuri kuin se, joka oli löydetty aarnihaudasta, vieläpä aikakin
sama, jolloin Vilho oli ilmaantunut näille seuduille. -- Kamala näky
aukeni Sakerin silmien eteen. Hän tuskin voi hengittää. Hänestä tuntui
kuin tuon orvon kerjäläislapsen surkea, rukoileva katse olisi häntä
tarkastanut ja häntä syyttänyt ja hänen rikoksensa paljastanut. Hän
töytäisi äkkiä ovesta ulos.
Tultuansa kotiin Sakeri kysyi kaikki Vilholta; tämä ensin vähän
hämmästyi, mutta purskahti sitten tuohon tunnettuun ilkeään nauruun,
joka nyt kuitenkin soi enemmän teeskennellyltä kuin tavallisesti.
Kun Sakeri yhä ahdisti häntä, milloin rukoillen, milloin kiroillen,
ei Vilho kuitenkaan vastannut mitään; hän alkoi vain laulaa hyräillä
erästä irstaista rekilaulua. Asia oli siis selvä, hirmuisen selvä.
Toisen kerran elämässään Sakeri siis tavallansa oli ottanut osaa
rikokseen, jonka toinen oli tehnyt. Hän vaipui kylmänä tuolille;
hänen silmänsä sammuivat, laihat posket riippuivat hermottomina; hän
tunsi olevansa kirottu. Vilho, nähdessään Sakerin tuskan, muutti
menetystapaansa. Hän kävi yht'äkkiä totiseksi, vannoi olevansa syytön
ja puolusti asiaansa taitavasti ja viekkaasti. Hän ei ollut muka
käynytkään naapuri-pitäjässä, oli päinvastoin tullut ihan toisaalta
päin. Sakeri oli uskovinaan häntä, mutta ei vastannut mitään.
Molemmat istuivat ääneti. Heidän erotessaan näkyi selvästi, että
jokin päätös oli syntynyt kummankin povessa.
Sisällinen ääni Sakerin rinnassa todisti Vilhon syylliseksi, vaikka
tämä kuinka jyrkästi tahansa vannoisi olevansa viaton. Sakeri
päätti sentähden kokonansa luopua hirmuisesta toveristaan, erottaa
aarnihaudasta löytyneet rahat omistaan ja huomispäivänä ilmoittaa
kaikki nimismiehelle. Vilhon mentyä piilopaikkaansa vinnille,
Sakeri vakavasti ryhtyi toimeen. Syvä huokaus hänen rinnastansa
todisti, ett'ei tämä työ ollut ihan huvittavimpia. Tuttu arkku
oli pian avattu, seteli-pakat pian luettu ja hopeakolikot pian
pantu suuriin kasoihin. Jo olivat toisella puolella aarnihaudan
mahtavat antimet ja toisella puolella Sakerin omat rahat. Mutta
kuinka vähäpätöisiltä, kuinka niukoilta ja laihoilta nämä näyttivät
edellisten rinnalla! Sakerin päätös jo alkoi horjua. Mielensä oli
niin kiintynyt näihin rikkauksiin, hän oli ne tuhannesti lukenut ja
niitä katsellut ja ihaillut, hän tunsi joka setelin, joka kolikon eri
muodon, niinkuin ne olisivat olleet vanhat tutut -- ja nyt niistä
erota näin yht'äkkiä, näin odottamatta -- oliko se mahdollista?
Viivytelläkseen asiaa hän oli ollut erehtyvinään laskussa ja
rupesi lukemaan aarnihaudan rahoja uudestaan. Hänestä tuntui ihan
kuin setelit kiertyisivät hänen sormiinsa, ihan kuin hopearahojen
kotkat saisivat hengen, kohottaisivat kaksoispäitänsä metallista ja
tuijottaisivat häneen välkkyvin silmin. Hänen ajatuksensa lensivät
niinkuin ammutut linnut avaruuteen, milloin tuskallisessa toivossa
pyrkien eteenpäin, milloin vielä tuskallisemmassa epätoivossa vaipuen
maahan. Rikoksen verinen muisto, joka oli aarteeseen yhdistynyt,
haihtui haihtumistaan; Sakeri tunsi vain katkeraa katkerammin, että
kova onni tahtoi temmata häneltä sen ainoan, mihin hän oli mielensä
kiinnittänyt. Miksi häneltä, miksi juuri häneltä? Muilla ihmisillä
oli vanhemmat, lapset, vaimo, koti, ilo, into, suru, lempi, viha
-- Sakerilla oli ainoastaan rahansa. Setelit eivät olleet muuta
kuin kylmää metallia -- mutta ne olivat ainakin jotain, jota Sakeri
saattoi rakastaa ja joka yhdisti hänet maailmaan. Ja niistäkö nyt
oli eroaminen? Mitä se häneen koski, vaikka Vilho olisikin hankkinut
aarteen rikollisella tavalla; ei hän kuitenkaan ollut siitä tietänyt;
nyt rahat olivat hänelle annetut ja siis hänen omansa. Viimeistä
ratkaisevaa päätöstä oli Sakerin kuitenkin vaikea tehdä. Hän jätti
sen huomiseksi.
Mutta toinen päivä tuli ja vielä toinenkin, eikä Sakeri voinut tehdä
ratkaisevaa päätöstä. Kuta enemmän aikaa kului, sitä mahdottomammalta
hänestä tuntui mennä nimismiehen luo. Vilho oli hiljainen ja
ystävällinen; hän päivällä tuhannesti vakuutti kaikki, mitä Sakeri
oli kysynyt, turhaksi ja loukkaavaksikin epäluuloksi; kerran hän oli
itkevinään sitä, ett'ei Sakeri kokonaan uskonut ystäväänsä. Sakeri
ei enää syyttänyt häntä, vältti vain taitavasti kaikkia selityksiä.
Välistä Vilho jyrkillä vakuutuksillaan tiesikin vallan hämmentää
Sakerin mielen, vaikka tämän sydämmeen juurtunut epäluulo aina palasi
uudestaan. Muuten Vilho ei ollut paljo Sakerin seurassa; hän joko
kuljeskeli metsässä taikka istui piilokamarissaan vinnillä, juoden
paloviinaa, kunnes joutui humalaan. Pian Sakerin viimeiset tuomiset
oli juotu; tämän täytyi taas hankkia uutta. Sakeri teki sen varsin
vastahakoisesti; sillä hän tiesi ihmisten paljon hoeskelevan hänen
alituisesta paloviinan ostostaan. Mutta ei auttanut. Vilho rukoili ja
kiroili, nauroi ja itki; Sakerin täytyi totella.
Oli silloin juuri vuoden suuri, suloinen juhla-ilta, jouluaatto.
Mutta sen Sakeri oli unohtanut. Tuon sunnuntain jälkeen, jolloin
hän viimeksi oli käynyt kirkossa, hän ei kertaakaan ollut
huomannut, oliko arkipäivä vaiko pyhä; maailman kuohuva virta oli
juossut eteenpäin häneen ollenkaan koskematta. Vasta kylässä hän
siivotuista huoneista ja lasten iloisista silmistä, lattia-oljista ja
pöytävehnäisistä huomasi, että työn lyhyin päivä ja levon pisin ilta
oli tullut. Sakerin paatuneessa sydämmessä lapsuuden muistot hetkeksi
heräsivät, hänen kuullessaan joulua mainittavan; mihin ikänä hän
katsoi, näki hän ystävällisyyttä ja iloa; niin oli aina ollut hänen
lapsuudessaankin. Mutta silloin hän, vaikka oli köyhä kerjäläispoika,
aina jouluaattona sai osakseen seuraa ja lempeyttä; nyt hän, vaikka
oli rikas, eli surullisessa, kolkossa, kylmässä yksinäisyydessä. "Oma
syy!" sanoivat lapsuuden muistot -- "joutavia!" ärähti ymmärrys. Hän
pudisti äkeästi kaikki muistot mielestänsä, niinkuin olisi lunta
päältänsä ravistellut, osti viinaa ja läksi kotiin.
Sakerin tullessa kotiin, Vilho nukkui sikeästi taikka oikeammin --
oli sikeästi nukkuvinaan. Sakerin omatunto arveli, että semmoisena
iltana joku virsi olisi paikallaan. Raamattua hän ei tohtinut lukea;
hän pelkäsi tapaavansa siitä noita mahtisanoja, jotka liian ankarasti
järisyttäisivät hänen muutenkin ylen levotonta sydäntänsä; mutta sitä
vastoin virren tasainen, juhlallinen nuotti kenties tuudittelisi
häntä rauhaan. Hän otti virsikirjan ja alkoi, mutta se ei tahtonut
käydä; ääni puuttui vähän päästä; virren hidas nuotti ei voinut
pidättää hänen levottomasti lentäviä ajatuksiansa; niinkuin tuonoin
kirkossa, rahat yht'äkkiä puikahtivat hänen mieleensä ja kolikkojen
helinä hämmensi hänen korvissansa virren juhlallisen äänen. Kun hän
näin oli laulanut puolentoista virttä, alituisesti taistellen omia
ajatuksiansa vastaan, huomasi hän mielensä mahdottomaksi hartauteen
ja pani surullisesti huoaten virsikirjan pois. Yksinäisyys tuntui
hänestä liian painostavalta, Vilho nukkui yhä -- hän tahtoi sentähden
katsella rakkaita rahojaan. Hän oli istunut tuvassa; hän riensi nyt
haluisesti sisäkamariin, jossa hänen arkkunsa oli. Hämmästyen hän
silloin havaitsi, ett'ei ollutkaan yksinään; ovella seisoi pieni
kerjäläistyttö hämärässä. Sakerin laulaessa virttä, oli tämä hiljaa
hiipinyt sisään, hänen huomaamattaan. Sakeri oli kova köyhiä ja
kerjäläisiä kohtaan, hän ei myöskään rakastanut lapsia. Hän murahti
sentähden jotenkin tylysti tytölle: "kuka on käskenyt sinut tänne?
Ei täällä ole tilaa kaikille kerjäläisille! En kärsi laiskureita ja
varkaita! Pois!" Tyttö-parka oli niin viluissaan, hän katsoi niin
rukoilevana lämmintä tupaa, hän tahtoi vain suojaa yöksi, pitkäksi,
kylmäksi joulukuun yöksi. Hän ei vastannut mitään; hän seisoi vain
hiljaisena, nöyränä, äänettömänä. Tämä harmitti Sakeria. "Mitä,
vieläkö norkkailet tässä?" huusi hän, ja ojensi kätensä ajaakseen
tyttö-paran ulos. Tämä vetäytyi säikähtyneenä pois; huivi liikahti
päästä, niin että kasvot tulivat näkyviin: kaksi suurta harmaata
silmää, kaksi kalpeata poskea, joihin surullisin, hellin nöyryys
loi omituisen suloisuuden -- Sakeri oli ennen hänet nähnyt, se
oli sen murhatun postinkuljettajan tytär, äskeinen kerjäläisorpo
maakauppiaan tuvassa. Tyttö painoi ristissä olevat laihat kätensä
kovasti rintaansa vasten; suuri kyynel valahti hänen silmistään ja
hukkui vapiseviin suupieliin; näytti siltä, kuin hän tahtoisi syvälle
itseensä sulkea kurjuutensa ja surunsa, ett'eivät ne ketäkään ihmistä
häiritsisi. Hiljaisena, kuin tuuleton yö, ja keveänä, kuin unelma,
tyttö jätti tuvan. Sakeri oli, tytön kasvot nähdessään, kääntynyt
takaisin häpeän ja omantunnon vaivaamana. Tuon pienen vieraan äänetön
nöyryys syytti häntä paljoa ankarammin, kuin mahtavimmat sanat
olisivat tehneet. Havaittuansa, että tyttö oli kadonnut, juoksi hän
kiireesti ulos ja huusi häntä takaisin, mutta turhaan. Ainoastaan
myrsky vastasi vanhuksen heikkoon ääneen.
Sakeri oli näinä viimeisinä aikoina niin tottunut tuskallisiin
tunteisiin, niin väsynyt ja riutunut, ettei ollut juuri millänsäkään,
vaikka havaitsi yrityksensä turhaksi. Ilta oli kolkko ja kylmä,
lähimpään ihmisasuntoon oli virstamääriä; mikä hirmuinen tila
viluiselle ja nälkäiselle tyttö-paralle! Ja tuo sama tyttö oli
joutunut kurjuuteen rikoksen kautta, johon hän tavallansa oli
ottanut osaa! -- No! ei auta, ja kun ei auta, jääköön sikseen --
arveli Sakeri. Saattaakseen ajatuksensa rattoisammalle tolalle,
Sakeri tahtoi täyttää toistaiseksi lykätyn päätöksensä ja käydä
arkkuansa katsomassa. Hän toivoi sillä tavalla ainakin hetkeksi
viihdyttävänsä ahdistavaa levottomuuttaan. Mutta nyt häntä kohtasi
näky, joka jäädytti hänen verensä ja saattoi hänet kamalasti
parahtamaan -- arkku oli murrettu auki ja aarre poissa. Sakerin
epäluulo ensin kohdistui Vilhoon, tuo kun oli ainoa, joka tiesi,
missä aarre oli. Vilho nukkui vielä, mutta, päästyänsä hereille, hän
varkaudesta joutui ankaraan vimmaan, kiroili ja itki, repi tukkaansa
ja vaatteitansa niin raivokkaasti, että Sakeri rupesi epäilemään.
Vilho sanoi päivällä käyneensä metsässä; siellä hän oli nähnyt kaksi
miestä tulevan Sakerin tuvalta päin, mutta ei tohtinut lähestyä
heitä; pelkäsi, näet, että ilmaisisi itsensä; nuo kenties olivat
aarteen varastaneet. Mutta keitä nuo miehet olivat, sitä Vilho ei
tiennyt; sanoi vain toisen olleen pitkän, toisen lyhyen. Sakeria
tarkkanäköisempi tarkastelija olisi pian havainnut Vilhon vimman
jotenkin teeskennellyksi ja hänen kertomuksensa vähän läksymäiseksi;
mutta hän ei havainnut mitään; hän soperteli vaan itsekseen ja puri
kynsiänsä, kunnes veri niistä purskahti. Viimein hän pyysi Vilhoa,
raamatun kautta, vannomaan sanansa todeksi. Sen Vilho tekikin. Ei
siis enää ollut epäilemistä -- turhaa oli kaikki, sekä rikos että
tuska; ryöstetty oli Sakerin sielun ainoa rikkaus ja rakkaus --
ja kuka oli sen tehnyt? Nimismiehelle asiaa ei sopinut ilmoittaa,
eikä Sakeri uskaltanut hiiskua siitä muillekaan kyläläisille. Mutta
mistä apua. Jollei varkaita pian saataisi kiinni, niin ne kaiketikin
olivat lähteneet pitäjästä pois. Eikä vähintäkään aavistusta ketä
ruveta epäilemään! Sakerin entinen horjuvaisuus oli hävinnyt, hän
oli päättänyt puolustaa omaisuuttansa ketä vastaan tahansa. Jos
hän vain tuntisi varkaat, niin hän vaikka tappelisi niiden kanssa
aarteestansa. Yht'äkkiä Vilho lakkasi kiroilemasta ja sanoi:
"Tietäisin yhden keinon, miten saisimme asiasta selkoa. Onhan nyt
jouluaatto, pyhä yö -- jos kyselisimme kirkonväkeä." Muulloin
tämä ehdotus olisi kauhistuttanut Sakeria, nyt hän kuunteli sitä
aivan kylmäverisenä. Sakerin taika-uskoinen mieli ei epäillyt
tämän keinon vievän hänen toiveittensa perille -- mutta kuolleiden
häiritseminen, eikö se olisi mitä hirmuisin synti? Vaikkapa olisikin!
sitä hän sitten voisi katua ja sovittaa, nyt oli pääasiana aarteen
löytäminen. Pian Sakerin päätös oli tehty. Mielellään hän olisi
ottanut Vilhon mukaansa, mutta voisivat tavata ihmisiä ja siitä voisi
olla vaara tarjona. Hän meni siis yksinään. Asian menon hän tunsi
jo lapsuudestaan. Pääkallo oli kaivettava kirkkomaasta, vietävä
koskeen ja pistettävä virran pyörteesen; sitten oli korkealla äänellä
kysyttävä, kuka rikoksen oli tehnyt. Kirkonväki, nuot mahtavat,
hirmuiset aaveet, seurasivat vietyä pääkalloa, ja heidän täytyi,
salaisen lumousvoiman pakotuksesta, vastata kysymyksiin; muuten
ruumis, jonka pääkallo oli, ei milloinkaan saisi rauhaa haudassaan.
Niin Sakeri sata kertaa oli lapsuudessaan kuullut vanhojen ämmäin
kertoilevan ja hän tunsikin monen, joka tällä tavalla oli saanut
tärkeitä tietoja.
Sakeri läksi kamalalle retkelle. Vaikk'ei iltaa vielä ollut paljon
kulunut, oli jo pilkko-pimeä; sillä taivas oli mustassa pilvessä
eikä tähden pilkettäkään päässyt tunkeutumaan paksun pilvipeitteen
lävitse. Ilma oli raikas ja kylmä ja aika ajoin puuskahtava
pohjatuuli pani kuusiston synkeästi humisemaan. Välistä joku
yksinäinen lumihöytäle harhaili ilmassa ja vaipui maahan, tuulen
siivillä väsyksiin lenneltyään. Sakeri riensi melkein juosten
eteenpäin; hiki otsalla ja avonainen takki todistivat, ett'ei hän
tiennyt mitään vilusta eikä tuulesta. Lyhty kädessä, hän astui tuttua
polkua kirkolle. Muutaman tunnin kuluttua hän oli matkansa perillä.
Aroin, hiljaisin askelin hän astui kuoleman yrttitarhaan; kiivaasta
juoksusta hengästyneenä hän istui likimäiselle hautakivelle.
Juhlalliselta, jalolta kaikki näytti pimeän, pyhän jouluyön varjossa.
Äärettömänä vanhan kirkon synkeä muoto kuvastui hänen silmissänsä,
ikäänkuin sen harja olisi taivasta kannattanut. Korkeat, alastomat
puut ojensivat pimeyteen lehdettömiä, pitkiä oksiansa, niin kuin
jättiläis-luurangot lihattomia käsivarsiansa. Aavemainen tunto
värvähytti Sakerin rintaa; hän ymmärsi joutuneensa piiriin, jossa
väkevinkin järki helposti voisi heikkountua. Kummituksen-tapainen,
juhlallinen henki vallitsi kaikkialla; Sakeri tiesi, että hautojen
haltiat, tuo mahtava, vaikka peljättävä kirkonväki, nyt katselivat
häntä ja että hän itsekin oli heidän kamalassa vallassaan. Hän
ryhtyi työhönsä. Lapiolla hän kaiveli maata, löytääkseen tarvittavan
pääkallon. Viimein semmoinen ilmestyi. Omituinen oli tunto, kun
hänen kätensä koskivat kylmiin luihin ja hän pisti sormensa tyhjään
silmäkuoppaan. Nyt vasta hänen hirmuisen työnsä koko kauhistus
selveni hänelle. Jumalattoman rahanhimonsa vallassa hän oli
saastuttanut pyhimmän paikan koko maailmassa, kuolleiden lepokammiot.
Hänestä tuntui kuin ilmassa olisi tuhansia suuria silmiä, jotka
katsoivat häneen ikäänkuin karkoittaakseen hänet pois; hänen
korvissansa kuului kuin kirkon kellot yht'äkkiä olisivat ruvenneet
soimaan niin selvästi ja kuitenkin niin aaveentapaisesti, niin
kaukaa. Niinkuin ukonnuolen ajamana Sakeri juoksi pois, pääkallo
kädessä. Hän tiesi nyt kirkonväen seuraavan häntä, hän kuuli heidän
sekavat, kaukaiset huutonsa, hän tunsi heidän kylmän henkensä välistä
koskevan hartioihinsa, hän ei tohtinut kääntyä, hän juoksi vain
eteenpäin. Välistä pistävä tunto hänen rinnassansa pakotti häntä
seisahtumaan, mutta hetken levättyänsä hän taas rupesi juoksemaan.
Jo lähestyi sydänyön tunti; yhä tiheämpänä pimeyden musta peite
kääriytyi maan ympärille, tuulikin oli mennyt levolle, jäykkä
liikkumaton pakkanen yksinänsä hallitsi. Valkea Sakerin lyhdyssä oli
vähän päästä sammunut, mutta hän sytytti sen aina uudestaan.
Viimein hän tuli koskelle. Se oli jotenkin väkevä virta, joka kahden
vuoren välitse juoksi laaksoon; siellä vesi ponnahti suurista
kivistä ilmaan ja syöksi pyörien vaahtoisiin putouksiin. Sakeri
astui rannasta ulkonevalle paadelle ja pisti pääkallon jääkylmään
veteen. Korkealla äänellä hän pyysi kallon haltialta ja kaikelta
kirkon mahtavalta väeltä vastausta kysymykseensä. Mutta liian heikot
olivat Sakerin kädet. Pian kosken kylmä vesi jäädytti hänen sormensa
voimattomiksi, hän tunsi pistävän polton niitä purevan, ja liukas
pääkallo luiskahti pyöriviin aaltoihin. Hämmästyneenä hän lyhtynsä
avulla tuijotteli veteen -- mutta turhaan. Viimein korkein pyörre
heitti pääkallon harjallensa. Sakeri näki sen irvistelevän hänelle,
ja hänestä oli kuin hän olisi kuullut Vilhon raakaa, hirmuista,
kamalaa naurua pääkallon huulettomasta suusta. Vielä silmänräpäys,
niin tämä oli kokonaan hävinnyt koskeen, eikä Sakerin etsivä silmä
enää voinut sitä nähdä. Mutta tuo hirmuinen pilkkanauru kaikui taas
kaikilta kulmilta. Sakeri tukki käsin korvansa, mutta turhaan,
nauru kuului kuitenkin; kosken pohjasta ikäänkuin kolikkojen kimeä
helinä helkkyi niin kiusaavana, niin ilkkuvana, niin pirullisena.
Tuo kultakäärme, jonka Sakeri niin usein oli nähnyt unissaan, nousi
aalloista välkkyvänä kiemurrellen; Sakeri näki sen, vaikka hän
hädissänsä ummisti silmänsä. Sakeri tunsi sen aarnihaudan haltiaksi,
rahanhimon kamalaksi enkeliksi, jota hän oli palvellut ja kumarrellut
koko elinaikansa. Käärmeen pää oli niin ihmeellisesti oikean käärmeen
pään näköinen, ja kuitenkin sillä oli ihan Sakerin kasvot. Pois,
pois! Taas hänen täytyi juosta, juosta niin kiireesti, kuin hengen
ahdistus salli. Ja jäljissänsä hän tiesi seuraavan kaksi hirmuista
toveria -- kultakäärmeen, jonka kultasuomut kamalasti ratisivat,
ja päättömän luurangon, jonka lihattomat luusolmut kalkahtelivat
toisiinsa. Toinen huusi: "sielusi on minun, anna mulle sydämmesi,
tahdon niellä sen", ja toinen: "anna minulle pääkallosi, varastit
omani, anna minulle ruumiisi asunnoksi, kun ajoit minut omasta
asunnostani, rauhallisesta haudastani". Sakeri tämän ymmärsi elämän
ja kuoleman taisteluksi; hänestä tuntui niin kuin hänen verensä
vähitellen muuttuisi polttavaksi tuleksi ja jäsenensä jääkylmäksi
metalliksi, niin kuin hänen polttavat aivonsa tahtoisivat syöstä
ulos hänen päästänsä. Ja tässä taistelussa hänellä ei ollut yhtäkään
asetta. Järki oli voimaton, ajatukset sekavat, tunteet raivokkaassa
riehunnassa. Mutta olipa yksi, yksi ase vielä, onnettomuuden ja
epätoivon viimeinen ja ainoa, ihmisheikkouden nöyrin ja kuitenkin
mahtavin ase -- rukous. Sakerin sydämmen sisimmäisestä pohjasta
harras innokas rukous nousi Jumalan puoleen, joka oli luvannut,
ett'ei sammuttaisi savuavaista kynttilänsydäntä; koko hänen olentonsa
heittäytyi hätähuudolla Jumalan armoistuimen juureen ja tarttui
taivaallisen laupeuden mantteliin. Sakeri kammosi ja kiroili
tekojansa, rietas itaruutensa iljetti häntä. Mutta ei yksikään
armon säde tunkeutunut hänen yöhönsä. Hänestä oli niinkuin hän
olisi heitettynä tyhjän, äänettömän, kylmän pimeyden ja kadotuksen
avaruuteen. Hän kuuli, kuinka kultakäärme avasi kitansa nielläkseen
hänet, hän tunsi luurangon tarttuvan hänen käteensä, hän näki vielä
kolmannen kamalan toverin, mielettömyyden kalpean hengen, lähestyvän
-- ja epätoivo oli jo häneltä temmata hänen viimeisen aseensa, mutta
sitä Sakeri ei sallinut. Hän rukoeli yhä nöyremmin, yhä palavammin
Jumalalta pelastavaa ihmettä; hän rukoeli avukseen lapsuutensa ja
viattomuutensa muistoja, hän rukoili rakasta Hilmaansa, joka nyt oli
enkelinä Jumalan taivaassa, ja tietämättään hän huusi: "Hilma! Hilma!"
Mutta kuule -- tuolta hongistosta joku vastasi hänelle, vieno parkuva
ääni huusi "Isä, isä!" Ihme oli tapahtunut -- armon säde tunkeunut
Sakerin yöhön. Lieneekö se enkeli, Jumalan lähettämä hänen avukseen?
Sakeri juoksi ääntä kohden. Ei -- se oli ihminen, pieni itkevä tyttö,
joka riemuiten ojensi kätensä hänelle ja huusi: "Isä! Isä! Rakas
isä, joka taivaasta tulet viemään Hilmaasi sinne! Oletko oikein
isäni?" Sakeri tunsi äänen -- se oli murhatun postinkuljettajan
tytär, tuo köyhä kerjäläistyttö, jonka hän oli ajanut yön viluun ja
pimeyteen. Ilokyynelin hän kiitti Jumalaa, joka oli tehnyt tämän
pelastavan ihmeen, antanut hänelle tämän viattoman ihmissydämmen,
siten karkoittaaksensa pois rikoksen ja kauhistuksen vainoavat
perkeleet. Hän painoi kiihkeästi tytön rintaansa vasten, kasteli
kuumilla katumuksen ja kiitollisuuden kyynelillä hänen kylmiä
poskiansa ja kääri huolellisesti takkinsa tytön ruumiin ympäri, joka
oli melkein kangistunut vilusta. Lapsi kiersi käsivartensa Sakerin
kaulaan ja nojasi päätänsä hänen olkapäähänsä. Siinä oli niin hyvä,
niin lämmin olla. Lapsi ei jaksanut enään käydä, Sakeri kantoi häntä.
Sakerista tuntui siltä, kuin se olisi ollut hänen omansa; se oli
hänen lapsensa, Jumalan armon antama, että hänellekin annettaisiin
katumuksen ja parannuksen tilaa. Kuinka suloinen pienen Hilman ääni
oli hopean kimeän, kovan kilinän suhteen, kuinka elävästi hänen
silmänsä välkkyivät kullan hengettömän kiillon rinnalla, kuinka
lämpimästi hänen sydämmensä sykki kylmään metalliin verrattuna!
-- Sakeri tunsi kirouksen hengen luopuvan, rauha ja ilo palasivat
hänen mieleensä. Hänen ajatuksensa ja tunteensa selvisivät, keveiksi
tulivat hänen aivonsa ja rintansa. Hän ei enään ollut yksinään
maailmassa, hän oli taisteluunsa pahoja himojansa vastaan saanut
pelastavan aseen -- lapsen hän oli saanut, kauniimman lahjan pyhänä
jouluyönä -- ihmissydämmen.
Tultuansa kotiin, Sakeri katsoi arkkuunsa -- se oli vielä tyhjä. Hän
lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa siitäkin. Vilho oli poissa;
muutaman viikon päästä hänet otettiin kiinni eräässä vieraassa
pitäjässä. Rahat olivat hänen hallussansa. Hän tuomittiin Siperiaan.
Hilma jäi Sakerin tyttäreksi. Rahasta Sakeri ei enään ollut
rikas, mutta sitä rikkaampi rauhasta ja ilosta, rakkaudesta ja
armeliaisuudesta.