Jokainen sen suuren nurkkakunnan jäsen, jota sanotaan maamme
sivistyneeksi yleisöksi, tietää, että tätini, Aurora Pomeranslund
(syntyisin von Sportelsköld) on tullinhoitajattarena V:n kaupungissa
Itä-Suomessa; miehensä on, näet, samassa kaupungissa tullinhoitajana.
Sportelsköldien suku on vanha, kuuluisa ja laaja; tätini siis tietää
tehneensä "mesalliansin" mennessänsä naimisiin eno-parkani kanssa, ja
antaakin hänelle siitä joka päivä helliä viittauksia. Muuten hän on
lihava, viidenkymmenen vuotinen, kookas ja hajasäärinen eukko; hän
on pitänyt miestään Herran kurituksessa, hän on opettanut lapsiansa
puhumaan franskaa, hän tarkastelee väsymättä lähimmäisensä tekoja,
hän ylenkatsoo kaikkia ihmisiä, jotka eivät ole aatelisia, vielä
vähemmän von Sportelsköldeja, hän on, lyhyesti sanoen, "ett i allo
respektabelt fruntimmer". Vaikka etsisin esimerkkiä ihmis-,
eläin- taikka kasvi-maailmasta, en löytäisi muuta kuin numero 0, johon
voisin verrata enoani, Pomeranslundia; hän on, näet, pyöreä, pieni,
vähäpätöinen ja hiljainen. Perheessä on vielä kaksi lasta: poika
Feodor, pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa,
joka mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin,
ja tytär Constance, jota kaikki tädit suvussa ylistävät sivistyneen
fröökinän ihanteeksi; hän puhuu viittä kieltä, on kaksi kertaa käynyt
Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä ja Spindleriä
"con tutta la forze della desperazione", on lukenut Kalevalan
franskaksi käännettynä, on ihan vapaa omista ajatuksista ja tyhmästä
runollisuudesta -- on täydellinen.
Vuonna 1863 keväällä matkustin nuorena ylioppilaana kotipitäjästäni
Helsinkiin V:n kautta. Äitini, joka maakyläisessä viattomuudessaan
piti korkeasukuista kälyänsä ylevämpänä olentona, oli ankarasti
teroittanut mieleeni käydä "visiitillä" siellä. Tätini otti minut
vastaan armollisella hymyllä, samaten Constance, joka kuitenkin
teateri-kuiskauksella äitinsä korvaan arveli minun olevan "un peu
rustique". Feodor serkkuni vannoi olevan "helv-- lystiä" nähdä
minua. Pian kuitenkin minä vähäpätöinen olento jäin syrjään, ja
kohisevana koskena puheen juoksu -- tätini luona oli vielä neljä
vierasta mamselia -- kääntyi toiseen suuntaan. Seitsemän kimeätä
diskanttiääntä, joita luutnantin falsettitenori säesti, vingutti
yht'aikaa; välistä tottumaton korvani vain sai kuulleeksi sanat
"paali", "valkoinen tyllihame", "luutnantti Dunasjeff", "ensimmäinen
valssi", "Mirgorodin rykmentti" y.m. Viimein monen nöyrän kysymyksen
ja monen rukoilevan silmäyksen avulla sain vähän vihiä asiasta.
Kaupungissa oli paraikaa Mirgorodin rykmentti, jonka huomispäivänä
oli määrä lähteä Puolaan. Kun mirgorodilaiset upseerit olivat
rynnäköllä valloittaneet kaupungin kaunottarien sydämmet, olivat
nämä päättäneet pitää heille suuret jäähyväis-tanssiaiset samana
päivänä, jolloin minä tulin kaupunkiin. Tanssipuuhat täyttivät siis
kokonaan V:laisten naisten mielen, ja Mirgorodin rykmentti oli
se aurinko, jonka ympäri heidän unelmansa planeeteina kiersivät.
Tätini huone oli nähtävästi se yhtymäpaikka, jossa keskusteltiin
noita tärkeitä kysymyksiä illan puvuista, omista ja vieraista,
esim. oliko krinoliini enää muodinmukaista vai olivatko, niinkuin
eräs Helsingin mamseli väitti, kaikki "sivistyneet" ihmiset sen jo
jättäneet. Kun nuorten fröökinäin ja mamselien joukko lisääntyi
lisääntymistään, tuli keskustelu yhä kiivaammaksi ja yhä ikävämmäksi.
Yht'äkkiä luutnantti, joka ikkunasta katsoi ulos kadulle, sai koko
seuran vaikenemaan, kun hän kimeimmällä falsettiäänellänsä huusi:
"taivaallista! magnifique! superbe!" Kuusitoista nenää kääntyi
samassa ikkunaan päin ja kaksineljättä silmää katsoi ulos kadulle.
Siellä korkea, hoikka ratsastajatar lensi täyttä laukkaa mustan
oriin selässä. Koko hänen olentonsa loisti kuin ilmassa harhaileva
meteori-kivi; uhkea muoto, kaksi tulta säihkyvää silmää, sininen
harsovaate, musta verkahame -- siinä kaikki, mitä silmäni voi
selittää; samassa ylpeä ratsastajatar oli kadonnut.
"Kuinka kaunis hän on!" -- "Ihana!" -- "Eipä ollut hänen 'beau jour'
tänä päivänä." -- "Min'en ymmärrä mitä kaunista ihmiset voivat
nähdä tuommoisessa rakuunassa." -- "Hirmuisen koketti!" -- "Ja
kevytmielinen sitte!" -- "Minun mielestäni tuommoinen siivottomuus
loukkaa jokaisen sivistyneen naisen mieltä." Viimeinen ääni oli
tätini. Heräsin niinkuin unesta ja kysyin syvästi hengittäen: "Kuka
se oli?" -- "Onneton", lausui luutnantti juhlallisesti, "mistä
maailman nurkasta sinä olet tullut, kun et tunne Puolan kaunottarien
kuningatarta ja lemmettärien sisarta? Lankee polvillesi ja jumaloitse
Vanda Lubomiskaa." -- "Everstinna Vanda Lubomirskaa", oikaisi tätini,
"hänen miehensä, varsin sivistynyt mies, on everstinä Mirgorodin
rykmentissä." -- "Puolan kaunottarien kuningatar", nuo sanat koskivat
sydämmeeni kummallisesti -- tämä tapahtui keväällä 1863. Aioin lähteä
V:n kaupungista jo puolenpäivän jälkeen; nyt muutin päätökseni ja
pyysin pilettiä illan tanssiaisiin.
V:n seurahuone loisti sinä iltana uhkeimmassa komeudessaan; koko V:n
"sosieteetti" -- kaikki muka, jotka puhuivat ruotsia -- oli, näet,
kokoontunut niin lukuisana kuin suinkin oli mahdollista. Muuten
olivat pidot ulkomuodoltaan aivan sotaisat; siviilikuntaa pidettiin
silminnähtävästi välttämättömänä pahana. Pitkiä venäläisiä kenraaleja
ja lyhyitä vänrikkejä samaa sorttia, lihavia majoreja ja laihoja
luutnantteja vilisi salissa ja häiläköi nuorten naisten ympärillä,
kun kaupungin tavalliset kavaljeerit sitä vastoin seisoivat nurkassa,
katsellen maailmaa yleisesti ja V:n kaupungin kaunottaria erittäin
kamalimmassa "Weltschmerz"-mielentilassa. Naiset istuivat pitkissä
riveissä, toiset iloisesti hymyillen, toiset teeskennellyllä
kainoudella luoden silmänsä lattiaan. Puvut olivat loistavia, tätini
uusi silkkihame herätti yleistä kateutta, ja Constancen ystävät
kiittivät hänen punaisia kukkiansa "taivaallisiksi". Kanssapuhe oli
niin hengetöntä, tyhmää, vetelää, kuin suinkin; nuoret keikarit
lepertelivät ahkerasti kuin palkan edestä nuorten naisten kanssa,
punssi oli hyvää, jäätelöä runsaasti -- pidot olivat kaikin puolin
onnistuneet.
Silmäni lensivät naisten rivejä myöten havaitakseen Vanda
Lubomirskaa, mutta turhaan. Ensimmäinen valssi oli jo tanssittu, eikä
häntä näkynyt; oli jo ruvettu polkkaamaan. Tämä keskeytyi kuitenkin
yht'äkkiä, kaikki nousivat ja tähystelivät salin oveen. Sieltä
astui käsikkäin sisään mies ja nainen, jotka olisivat nostaneet
huomiota monessa komeammassakin paikassa, kuin V:n vähäpätöisessä
seurasalissa. Mies oli tavallista pitempi, hoikka ja miehekäs, kasvot
olivat säännöllisen kauniit, mutta marmorinkaltaiset, jääkylmät;
suu hymyili, silmät välkkyivät, mutta kumpikin näyttivät kuitenkin
ihan liikkumattomilta. Hän oli puettu komeaan univormuun ja rinnassa
rippui monta tähteä. Se oli puolalainen eversti Kasimir Lubomirski.
Nainen hänen kainalossaan -- sen havaitsin pian -- oli tuo aamulla
nähty amatsooni. Hänkin oli pitkä ja jotenkin lihava. Pää oli
ylpeässä kenossa, ja silmät katsoivat rohkeasti, vaikka samassa
levottomasti, ympärillensä. Jalat olivat ihmeellisen hennot ja
pienet, niinkuin slaavilaisilla naisilla ylipäänsä, astuminen oli
jäntevää ja keveää. Iho oli hieman kellertävä, mutta tämä vivahdus
erinomaisesti kaunisti hänen kalpeita kasvojaan ja hartioitaan, jotka
olivat ikäänkuin Canovan veistämät. Hänellä oli musta samettihame
ja leveä kultavyö; korkea kultainen otsaripa piteli hänen tuuheata,
sinimustaa tukkaansa, jonka kiharat valuivat olkapäille asti. Hänen
kaulassansa riippui suuri kiiltokivinen risti.
Tiesin tulleeni tanssiaisiin ainoastaan hänen tähtensä; sillä hänen
ilmautumisensa aamulla oli herättänyt minussa sekä uteliaisuutta
että kummallista sääliä, jota en voinut selittää. Tuntui niinkuin
olisi minulla ollut oikeus ottaa osaa hänen kohtaloonsa, jonka
romantillinen ylioppilasmielenkuvitukseni tietysti kuvaili varsin
kirjavaksi. Nyt hän minua suututti. Koko hänen ulkonäössään ja
käytöksessään oli jotakin epänaisellista, jotakin julkeata, joka
loukkasi siivoudentuntoani, joka oudostutti minua. Tämä suuttumus
yltyi yltymistään. Tuskin oli hän astunut saliin, kun venäläisiä
upseereita joukottain pyöri hänen ympärillänsä, ja hänet vietiin
tanssista toiseen. Eversti Lubomirski jätti pian vaimonsa ja siirtyi
toiseen kamariin pormestarin ja kahden venäläisen kenraalin kanssa
korttia lyömään. Vanda tanssi melkein bakkhantisella ihastuksella.
Hänen liikkeissään oli raivokasta intoa; koko hänen olentonsa, jalat,
kädet, silmät tanssivat. Hän haasteli, nauroi, ilveili, keikaili
nuorten upseerien kanssa. Nuori sydämmeni suuttui. Olin mielessäni
kuvaillut runollista ihannetta ja tapasin tavallisen virnakan.
Jouduin kovin pahoilleni; kaikki, tätini, serkkuni, Vanda, venäläiset
upseerit, V:n kaupunki, viipymiseni iljettivät minua. Väsyneenä
ja kyllästyneenä jätin tanssisalin vilvoittaakseni tanssista
tulistuneita kasvojani ja menin porstuaan. "Olet lapsellinen taas",
kuiskasi pilkallinen ääni rinnassani, "mitä tuo kaikki sinuun
koskee?" Tiesin niin olevan, enkä voinut sitä kuitenkaan auttaa.
Silloin tunsin käden varovasti tarttuvan takkiini. Kääntyessäni
näin tutut kasvot; se oli eräs nuori talonpoikaisvaimo omasta
kotipitäjästäni.
"Tekö, Vappu, olette täällä?" kysyin kummastellen.
Hän sanoi hyvää päivää ja kiitti onneansa, kun tässä oudossa
ihmistelmeessä näki edes yhdenkin tuttavan.
"Mutta mistä tulette?"
"Kotoa".
"Kotoa." Tämä sana soi korvissani aivan toisin kuin nuot
yksinkertaiset katrilli-sukkeluudet ja tuo rämisevä tanssisoitanto,
jotka koko illan olivat korviani kiduttaneet. Oli niin ihanaa
kuulla suomalaista ääntä tuossa ruotsalais-venäläis-franskalaisessa
sekasotkussa. Lämpimästi puristin Vapun kättä.
"Mutta, Vappu-kulta, mitä teillä täällä on tekemistä?"
Hän oli vaiti ja osoitti ainoastaan kantelettansa, jota hän
kantoi kädessään. Tiesin Vapun hyväksi laulajaksi, olin usein
käydessäni metsällä ihmetellyt hänen suurta, hongistossa
kaikuvaa soprani-ääntänsä; tiesin hänet myöskin taitavaksi
kanteleensoittajaksi, vaan en kuitenkaan ymmärtänyt, kuinka hän oli
joutunut tänne.
"Ja kuinka teidän nyt on, Vappu?"
"Käyhän se laatuun."
"Ja miehenne, lapsenne, ovatko nekin täällä?"
"Ne jäivät kotiin", vastasi Vappu hiljaa. "En olisi jättänyt heitä,
mutta kun täytyi."
Tiesin että viime vuosi oli kova nälkävuosi kotiseuduillani. Vapun
mies ei ollut saanut mitään huonosta suotorpastaan, vaimo oli siis
kerjäläissauva kädessä lähtenyt mieron tielle ja perhe hajonnut mikä
minnekin, niinkuin nälkävuosina usein tapahtui.
Muutamilla nuhtelevilla jokapäiväisillä korulauseilla, semmoisilla,
joita rikas aina niin pian ja sukkelasti viskaa köyhälle, todistin,
miten väärin hän oli tehnyt.
Vappu purskahti itkuun. "Koko syksyn olimme syöneet pettua. Näin
lapsien kalpenevan ja laihtuvan, sydäntäni usein karvasteli...
erittäinkin pikku Santerin... hän oli aina niin tyytyväinen,
niin hiljainen... monta yötä itkin ja rukoilin apua Jumalalta.
Moni naapurimme läksi maantietä kulkemaan, ja kuulimme Mäkelän
Jaanan saaneen paljo rahaa, monta sataa, kaupungeissa kanteleen
soittamisella. Tuumattiin, koettaisinko minäkin samaa keinoa, vaan
minä en tahtonut; tahdoin jäädä kotiin, vaikka kuolisin. Tuli
sitten joulu. Olisin mielelläni hankkinut lapsille jotakin parempaa
jouluksi, mutta en saanut. Nuo, kun silloinkin näkivät pöydällä
tavallista kovaa petäjäistä, heti itkemään. Pikku Santeri, vaikka
valitti nälkää, ei tahtonut syödä, sanoi vaan: 'äiti-kulta! mene
kaupunkiin ostamaan leipää ja puuroa meille jouluksi'. Rintani oli
pakahtua. Tuskissani kysyin mieheltäni, voisimmeko elää kevääseen
asti. Hän ei vastannut mitään. Minusta tuntui kuin Jumala olisi
puhunut lapsen suusta, menin ulos rukoilemaan, mutta lapsen sanat
kuulin sielläkin. Kovin sen yön itkin, mutta nöyristyin kuitenkin
viimein, koska niin oli Jumalan tahto."
Katkerasti nyt kaduin äskeisiä ajattelemattomia sanojani.
Vappu-raukka! "No, onko matka onnistunut?"
"Jumalan kiitos, hyvät ovat ihmiset vielä maailmassa. Joka
kaupungissa sain sievän summan. Kaksi kertaa jo lähetin rahaa kotiin.
Kuukauden kuluessa olen hankkinut niin paljon, että voimme elää
kesään saakka". Vapun silmät loistivat.
"Au diable", vingutti ylhäältä eräs falsettitenori; "kolmas katrilli
on jo alkanut; missä viivytkään? Johan, Constance sinua odottaa."
Kaunis serkkuni otti minut vastaan vähän nyrpeänä
epäkohteliaisuudestani, erittäinkin kun tuo korea luutnantti
Shlisinski -- kaksi pientä viikseä ja kaksi suurta epolettia --
myöskin oli pyytänyt häntä tanssimaan.
Puhelumme kulki eteenpäin niinkuin raskas reki rospuutassa. Hän
vakuutti ilman tänäpäivänä olevan eilistä vähän lauhkeamman,
ja hiukan epäiltyäni huomasin hänen olevan oikeassa. Sitten
tarkastelimme, oliko mamseli B. fröökinä R:ää kauniimpi ja oliko
polkka valssia huvittavampi; sen asian selväksi saatuamme, mamseli
G:n kihlaus johtui mieleemme, ja koska hänen sulhasensa asui
pääkaupungissa, tuli Helsinki puheeksi; Helsingistä jouduttiin
teateriin, teaterista sanomalehtiin ja sanomalehdistä Puolan
kapinaan. Minä nuorena ylioppilaana olin tietysti lämpimällä
osanotolla seurannut onnettoman Puolan kansan urhoollista, vaikka
turhaa yritystä, ja palavalla innolla, paljoa palavammalla, kuin mitä
oikea "sivistynyt" ihminen pitäisi tanssisalissa sopivana, lausuin
siitä ajatukseni. Constance oli toista mieltä. Hän tosin ihaili
"Puolan vapaushymniä", masurkaksi mukailtuna, mutta toisaalta eräs
Puolan juutalainen oli pettänyt hänen veljeänsä, kiskoen tältä 6
ruplaa 75 kopeekkaa, olipa tämä vielä antanut kaikille Puolalaisille
nimen "ett helv-- pack". Minä kiivaasti puolustin mieltymystäni
näihin onnettomiin.
Samassa havaitsin takanani seisovan naisen pudottavan viuhkansa.
Ottaessani sen maasta näin että viuhkan omistaja oli Vanda
Lubomirska. Tuo entinen haalea hymyily, joka tavallisesti teki
hänen poskensa niin irjuviksi ja hänen suunsa niin rumaksi, oli
kadonnut; punaiset huulet hohtivat ja innostunut ääni vapisi, kun hän
franskaksi kuiskahti minulle "kiitos". Oliko se viuhkan vai Puolan
tähden? Tuokion perästä hän taas oli entisen-tapainen -- jaaritteli
ja virnisteli hartaasti tanssijansa, erään venäläisen upseerin,
kanssa.
Kiitin onnetarta, kun katrilli viimein loppui. Silloin eräs pieni,
keikkanokka herra astui esiin ja pyysi huomiota eräälle suomalaiselle
kanteleen-soittajattarelle, joka oli "engagerattu" sivistyneen
yleisön huvitukseksi. Puhuja lisäsi, että tämä huvitus oli varsin
tavallista Helsingissä. Arvasin pian että Vappu oli se soittajatar,
enkä erehtynytkään.
Salin perällä oli puusta tehty lava, joka oli koristettu
viheriöitsevillä ansari-kasveilla ja kukkaruukuilla. Sinne Vappu
vietiin laulamaan. Kaikkien silmät kääntyivät häntä tarkastamaan
tuolla uteliaalla, tuiki tyhmällä tavalla, joka on puolisivistyneissä
tavallista. Vappu ei ollut siitä huolivinaan, vaan viritti
tyynesti kanteleensa ja alkoi laulaa erästä meidän kauniimpia
kansanlaulujamme. Jo ensimmäisen säveleen helähdellessä äänekäs
lörpötys salissa yht'äkkiä ikäänkuin vastoin tahtoansa vaikeni, ja
yleinen äänettömyys vallitsi. Vappu seisoi nöyränä ja vakaana; hänen
harmaat silmänsä loistivat lämpimästi, ruskeista poskista vilahti
näkyviin sisällinen hyvyys ja hartaus, harmaa hame oli niin siisti
ja sievä, koko olennossa kuvastui kaunis henkinen ja ruumiillinen
puhtaus. Ääni oli korkea ja heleä, vaikka vähän kimeä sopraani.
Suloisia lauluja Vappu lauloi, armaita Suomen luonnon synnyttämiä,
hämärän yksinäisyyden lapsia, synkän surun kannattamia. Hän
lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten
talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken
yksitoikkoisesta levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta
vaihtelevaisuudesta. Hongistossa humisi salaisia ääniä, aholla
mehukkaat mansikat punoittivat, paleltuneen kasken vierestä nousi
savu uudistalon pirtistä, syksy-yön hiljaisuudessa kulki kalastaja
veneessänsä pitkin järven lainehtivaa pintaa. Hyljätty tyttö
valitti petetyn lemmen kaipausta; emoton orpo itki turvattomana
surunsa tuskaa; mies katsoi synkin silmin, miten toivonsa vaipui
maahan hallayön jäädyttämien tähkäpäitten kanssa; käkikin kukahteli
surkuttelevaa lohdutusta. Oi, laulu, synkkä, yksinäinen, riemuton!
Se puhui satavuotisista taisteluista luontoa vastaan, satojen
kesäin pettyneistä toiveista ja satojen talvien lakkaamattomasta
kurjuudesta, mutta myöskin satavuotisesta urhoollisuudesta ja
luottavaisesta hartaudesta.
Vaikka Vapun ääni soi kauniilta ja syvältä, ei siinä kuitenkaan ollut
tuota aistillista, liehakoitsevaa hellätuntoisuutta, joka miellyttää
tavallisen kuulijan korvaa. Kuitenkin se kummallisesti koski mieleen.
Se soi niin kysyvänä, niin vaikeroivana, niin nuhtelevana! Nuo
valittavat säveleet ikäänkuin pistivät rintaan, itkettivät sydäntä!
Niihin kätkeytyi surullisen äidin kyyneleet!
"Mikä intonation!" kuiskasi Constance takanani veljellensä; tämä
kohautti ylenkatseella olkapäitänsä ja rupesi hyräilemään erästä
ariaa Verdin Traviatasta. Päästäkseni tästä yksinkertaisuuden
jääkylmästä rastas-tipusta olin menemäisilläni pois, kun uusi
hiljainen laulu koski korvaani. Mistä se tuli? En nähnyt ketään. Outo
oli sävel, oudot sanat, mutta sydämmeni sanoi: Vanda Lubomirska on
sen laulaja.
Niin olikin. Hän istui lavan alapuolella kasvien varjossa; kaksi
tumman-viheriäistä sypressi-puuta melkein peitti hänen päänsä
ja pujotteli oksiansa hänen mustiin hiuksiinsa. Hän oli ottanut
kultaisen otsarivan päästään ja puristi sitä kovasti käsillään;
hänen kiharansa olivat siis valloillaan ja yksi oli hiipinyt kaulaa
myöten alas hänen povellensa. Rinnan sisimmästä pohjasta laulu
lainehti salamielisenä ja suloisena; huulet eivät liikkuneet -- hän
oli kokonaan haltioissaan. Suuret silmät tuijottelivat haaveksivasti
tyhjään ilmaan, hän oli unohtanut maailman ympärillänsä, laulun
siivillä hän lensi kaukaisen isänmaansa verisille kentille. Ääni oli
syvä ja niinkuin vähän peitetty kontra-altti, nähtävästi muodostunut
nykyisen italialaisen opera-musiikin mukaan. Mustassa hameessaan hän
sypressi-puiden varjossa oli haudalla surevan kuningattaren näköinen.
Aavistin, sekä itsestäni että upseerien harmistuneista silmäyksistä,
että Vanda lauloi puolalaista kansanlaulua. Sekin oli surullinen,
mutta siinä soi ihmeellisen raivokas, kiivas, melkein hekumallinen
suru. Se puhui palavasta rakkaudesta ja ylpeästä rohkeudesta,
kuolettavasta vihasta ja polttavista suudelmista. Tuliset orhit
lensivät sotakenttäin yli, terävät kalvat kimeltelivät auringon
säteissä, komeat naiset halailivat innostuneita ritareita; kirjava
melkein riemuitseva suru hehkui Vandan laulussa; mutta se oli
kuitenkin surua, sillä tuo kirjava riemu peitti katkerimman epätoivon.
Tuskin oli viimeinen sävel kaikunut Vandan huulilta, kun ankarat
bravo-huudot salista hänet herättivät. Huumauksissa hän tuijotteli
ympärilleen; silloin silmä sattui hänen mieheensä. Eversti Lubomirski
oli, kuullessaan bravo-huutoja, tullut saliin ja heti käsittänyt
asian laidan. Hänen kauniit kasvonsa olivat kalpeat vihasta ja koko
muoto oli mustan, uhkaavan pilven kaltainen. Hän tarttui kiinteästi
vaimonsa käsivarteen ja puristi sen melkein siniseksi. Vanda
keikahutti kiivaasti päätänsä, ankarasti värisivät hänen huulensa
suuttumuksesta; hurja, vihainen taistelu kummankin silmäysten välillä
alkoi muutamaksi tuokioksi. Mutta miehen marmorinkaltainen jääkylmyys
voitti, Vandan pää vaipui voimattomana, väsyneenä rintaa vasten.
Eversti sanoi kohteliaasti muutamia sievistely-lauseita franskaksi
ympärillä seisoville valittaen, että puolisonsa heikko terveys
pakotti heitä jo lähtemään, otti Vandan käsivarren kainaloonsa ja
poistui hänen kanssansa pidoista.
Silmäni etsiskelivät Vappua. Hänkin oli poissa.
* * * * *
Vasta saman vuoden Juhannukseksi pääsin kotiin. Ei ollut enää kuin
muutama virsta jäljellä tuohon rakkaaseen punaiseen taloon hongiston
keskellä. Maantie kulki kirkkomaan ohitse. Poikkesin sinne hetkeksi
rakkaita hautoja tervehtimään.
Muuan vaimo istui uudella hautakivellä; olin ennen nähnyt nuo kasvot;
mutta murhe oli ne nyt kamalasti kalventanut. Se oli Vappu.
Hän säpsähti ajatuksistaan heräten, kun ojensin hänelle käteni.
"Terve viimeisestämme!"
Hän nyykäytti päätänsä ystävällisesti.
"Onko teiltä ketään kuollut?", kysyin sääliväisesti.
Vappu ei vastannut mitään; osotti vaan pientä valkoista
ristiä edessänsä; siinä seisoi: "Pikku Santeri, kuollut 1863
kuuden-vuotisena."
"Vappu-raukka! Paras lapsenne! Kultaomenanne! Olitteko läsnä lapsen
kuollessa?"
Kaksi suurta kyyneltä vieri Vapun poskille. "Poissa oli Santerin kova
äiti, ja kuitenkin hän huusi nimeäni viimeiseen asti."
Koetin parahilla ja viisaimmilla sanoilla lohduttaa Vapun murhetta.
Hän kiitti minua rauhallisesti, melkein kylmästi, ja osotti vain
sormellansa valkoiseen ristiin kirjoitettuja sanoja: "Autuaat ovat
murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen."
* * * * *
Ote eräästä luutnantti Feodor Pomeranslundin kirjeestä.
Varsovasta 25 p. Heinäkuuta 1863.
-- -- -- "Apropos des dames" voin kertoa sinulle helv-- lystillisen
jutun, jota yleisesti täällä Varsovassa nauretaan, vaikka se on
julkinen salaisuus. Olet kaiketi sanomalehdistä lukenut ankarasta
taistelusta Czerniko-luostarin luona, jossa kapinoitsijat joutuivat
tappiolle ja kaikki kaatuivat. No! arvaappas, kuka oli heidän
päällikkönsä? Kuka muu, kuin vanha perk-- viehättävä tuttavamme Vanda
Lubomirska, joka upseerin valepuvussa soti kapinoitsijain armeijassa.
Eikö se ole mitä mehevintä? Asia on ihan varma, vaikka sitä pidetään
salassa; tahdotaan näet säästää hänen miestänsä, joka juuri näinä
päivinä on nimitetty kenraaliksi urhoollisuudestaan sodassa
kapinallisia Puolalaisia vastaan. -- -- -- -- --