JULIAN.

Tahdotte kuulla minun elämänvaiheitani? Kuka on sanonut niissä

olevan mitään merkillistä? Ja, kenties, ette enää ajattelisikaan

hyvää minusta, jos suostuisin pyyntöönne, sillä kertomukseni ei

suinkaan esitä minua missään kauniissa valossa. Mutta, jos pysytte

pyynnössänne, olkoon menneeksi. Koko maailma ja erittäin oma itseni

inhottavat minua siihen määrään, etten välitä ihmisten ylenkatseesta

enkä rakkaudesta. Yötä ei ole vielä pitkälle kulunut. Unta en saa --

minun on, näet, joka yö kamala olla ja luonani käy vieraita, haudan

lähettämiä tovereita, jotka kai tahtoisivat saada minut virkeäksi

ja kieleväksi, ja sentähden aina karkoittavat unen silmistäni.

Tahdon siis kertoa elämäni murheellisen tarinan -- olkoon se teille

varotukseksi.

* * * * *

Olen syntynyt Hämeessä eräässä suuressa kartanossa, joka oli isäni

oma. Hän oli nuorena ollut venäläisessä sotapalveluksessa ja

silloin herättänyt yleistä ihastusta Pietarin ylimys-seuroissa,

mutta otti eronsa everstinä, kun iso-isänsä kuoli ja jätti suuren

sukutalomme fideikomissiksi ainoalle pojalleen. Isäni muutti

nyt Suomeen, nai köyhän, mutta kauniin vapaasukuisen neiden, ja

eleli onnellista elämää hellänä perheen-isänä ja vieraanvaraisena

naapurina. Tätä onnea kuitenkin kesti vain kuusi vuotta kun äitini

kuoli synnytettyänsä minut maailmaan, ja isäni jäi murheelliseksi

leskimieheksi kahden pienen pojan kanssa. Niinkuin usein on

veljeksien laita, niin minä ja vanhempi veljeni, Malkus, olimme ihan

eri luontoa. Malkus oli punaposkinen, erinomaisen kaunis poika,

iloinen ja vilpitön, herkkä suuttumaan ja herkkä leppymään, ylpeä

ja uljas, itsemäärätty kuningas kaikissa leikeissä; minä taas olin

arka, hento, kivulloinen lapsi, joka harvoin olin toverien seurassa;

pelokas ja arkaluontoinen kun olin, en voinut maailman vaatimuksia

tyydyttää muulla, kuin salamielisellä myöntyväisyydellä. Veljeni oli

kaikkien rakastama, isäni jumaloitsema, minua vastaan ihmiset olivat

kylmiä, ja isäni kovakin. Hän katsoi minua aina syypääksi äitini

kuolemaan, ja hänen tylyytensä minua kohtaan kasvoi kasvamistaan, kun

hän lisäksi huomasi minut mahdottomaksi sotapalvelukseen, ainoaan

virkaan, jota hän piti sopivana vapaasukuiselle perheellemme. Minun

tunteeni isääni kohtaan olivat vaihtelevaisia; välistä sydämmeni

sykki palavimmasta rakkaudesta häntä kohtaan, mutta välistä taas,

kun isäni pilkalliset muistutukset ja veljeni paremmuus loukkasivat

ylpeyttäni, havaitsin povessani kiehuvan todellisen vihan, joka

kasvoi vain sitä hirmuisemmaksi, mitä enemmän minun täytyi sitä

peittää.

Vanhempi veljeni lähetettiin tietysti kadettikouluun, minun

kasvatuksestani ei pidetty suurtakaan väliä. Kotiopettajani,

joita muutettiin melkein joka vuosi, olivat usein paremmin isäni

metsästystovereita, kuin minun opettajiani, mutta käsityskykyni oli

elävä ja monessa tieteessä edistyin ihmeteltävästi. Se halveksiminen,

jota koko läheisöni osotti kaikille kirjallisille yrityksille ja

harrastuksille, sytytti minussa ahkeruutta ja halua tulla sitä

etevämmäksi tietojen puolesta. Huvittavimmat hetkeni vietin kirjojeni

ääressä, erittäin jos oikein rauhassa sain kiintyä lukemaan jonkun

mielirunoilijani teoksia. Vähitellen opin elämään kahtamoista elämää,

toista jokapäiväisissä oloissani, joissa minua ylenkatsottiin

ja joita minä ylenkatsoin, ja toista unelmien maailmassa, jossa

kiihottunut mielikuvitukseni hallitsi itsevaltiaana ja jolle minä

pyhitin parahimmat tunteeni, ajatukseni ja voimani. Tämä runollinen

innostus karkoitti sydämmestäni entisen tyytymättömyyden, olin

entistä onnellisempi, sillä unelmani olivat kirjavia ja iloisia kuin

huumaantuneen opiuminpolttajan.

Ahkeruuteni ja intoni olivat niin suuret, että, vaikka aikaisempi

kasvatukseni kokonaan oli laimin-lyöty, kuitenkin tavallisessa i'ässä

pääsin ylioppilaaksi. Kun otin jäähyväiset isältäni lähteäkseni

Helsinkiin, tahdoin halata häntä, mutta hän teki estävän liikkeen

ja sanoi ainoastaan: "tulet nyt aivan outoihin oloihin, muista aina

ettet milloinkaan pilaa sukumme mainiota nimeä, että aina pysyt

oikeana aatelismiehenä, niin minä pysyn sinua kohtaan hellänä isänä."

Tultuani yliopistoon, havaitsin pian ihanteellisten toiveitteni

pettyvän. Vakaisiin tieteisin pian kyllästyin; ylpeyteni kun ei enään

ollut ahkeruuttani kannustamassa, jouduin ihan toimettomuuteen.

Isäni oli määrännyt minut lakimieheksi, enkä voinut, vaikka koko

tuo virkaura inhotti minua, vastustaa häntä. Mutta yliopistossa

en jaksanut päättää käydä käsiksi noihin kuiviin lainopillisiin

tieteisiin; taide, runollisuus ja huvitukseni veivät kaiken aikani.

Ne tyydyttivätkin minua ensimmäisinä vuosina täydellisesti, mutta

vähitellen nekin lakkasivat antamasta hengelleni ravintoa. Kun aina

toimitin vain sitä, mitä mieleni teki, niin viimein rupesin oikein

pelkäämään kaikkea ankaraa työtä, vaikk'en suinkaan toiselta puolen

elänyt tavallisten tyhjäntoimittajien huoletonta elämää.

Ääretön kunnianhimo raivosi sydämmessäni, vaikka päältä nähden

olin ylenkatsovinani ihmisiä ja maailmaa. Tunsin katkerasti,

että vaikea olisi työttömänä saavuttaa sitä loistavaa asemaa

maailmassa, joka oli unelmieni päämäärä, mutta en löytänyt sopivaa

työtä. Sukutalomme Hämeessä oli fideikomissi ja oli siis joutuva

veljeni käsiin, isämme kuoltua; jo syntyni puolesta olin siis

määrätty köyhäksi ja vähäpätöiseksi. Yhtä vähän voisin kunniaan

päästä virkatietä; se oli minun silmissäni suuri autio maa, jossa

kaikkien elämän kukkien täytyi lakastua; näin mielikuvituksessani

virkamiesten tavallisen kohtalon -- pienen palkan, nälkäisen

lapsilauman j.n.e. -- ja kauhistuin semmoista kuivaa elämää. Olisin

tosin isäni ja hänen korkeain tuttavainsa kautta voinut hankkia

jonkun tyhjän viran, mutta ylpeyteni esti minua valitsemasta sitä

keinoa. Enemmän taipumusta tunsin tieteisiin, mutta se alinomainen

ahkeruus ja tarkkuus, jota niissä vaaditaan, pelästyttivät minua.

Mitä taiteisiin tulee, niin minulta puuttui tuo käsityöntapainen

taito, joka niissä on välttämätön; sitä vastoin oli minulla

toivona, että vilkas mielikuvitukseni ja sivistynyt makuni

runollisuuden alalla synnyttäisivät tuotteita, jotka tekisivät nimeni

kuuluksi kirjallisuuden historiassa. Olin jo ennen kirjoittanut

joulukalentereihin muutamia lyyrillisiä kappaleita, ja saanut niistä

mielistelevien ystävien ja toverien kiitosta. Nyt rupesin vielä

suuremmalla innolla runojen tekoon: luin ahkerasti kaikenlaisten

maiden kaunokirjallisuutta ja käänsin ruotsiksi koko joukon, erittäin

italialaisia lauluja, harjaantuakseni vaikeihin runomuotoihin. Olin

noin 22 vuoden vanha, kun painosta tuli ensimmäinen runokokoelmani,

jolle olin antanut teeskennellyn nimen "Yön hattaroita". Muutamat

arvostelijat, joille olin lainannut rahaa, muutamat vanhat virnakat,

jotka pitivät mustaa tukkaani ja kalpeata laihuuttani "varsin

viehättävänä", muutamat nuorukaiset, jotka katsoivat neron ja

runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan eriskummaisuutta, julistivat

niin ahkerasti ja niin varmasti minut suureksi runoniekaksi, että

ensin minä ja sitten yleisökin sitä uskoi. Juopa isäni ja minun

välilläni laajeni taas. Hän moitti koko kirjallista toimintaani ja

pilkkasi sitä toivottomuuden vivahdusta, joka oli monen runoelmani

päätunnusmerkki. Muuten olivat hänen kirjeensä taas paljoa

ystävällisemmät kuin ennen, mutta turhamielisyyteni oli tullut

niin araksi, etten kärsinyt lievääkään pilkkaa. Vaikka matkustus

ulkomaille oli sieluni rakkaimpia toiveita, en kuitenkaan suostunut

siihen, vaikka isäni sitä ehdotti. Isäni, joka oli tottunut minulta

vaatimaan ehdottominta kuuliaisuutta, suuttui ja muuttui pian yhtä

kylmäksi, jopa kylmemmäksikin kuin ennen. Mutta se asia ei silloin

voinut, niinkuin ennen, tehdä minua murheelliseksi; olin hurmaantunut

voitostani ja näin kaikki ilon loistavassa valossa.

Mutta toiveeni ja arkamielisyyteni olivat siihen määrään

kiihottuneet, että pian oli tapahtuva muutos. Alakuloisuus ja

epätoivo hiipivät taas mieleeni; lapsellinen herkkäluuloisuus ja

epäröivä väsymys vaihettelivat siinä alinomaa. Pelolla havaitsin

ettei runoudessani ollut mitään edistystä huomattavissa, että

sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita

viimeksi olin lukenut. Ylpeyteni kuitenkin nytkin kielsi minua

tunnustamasta tätä itsellenikään; päinvastoin vain luulin että olot,

joissa elelin, olivat niin kuivat ja yksitoikkoiset, ettei mikään

vapaa runollinen elämä niissä ollut mahdollinen. Mielikuvituksessani

etelämaiden uhkea luonto, rikas taide ja kirjava elämä vietteli minua

taas ihmeellisellä voimalla luokseen. Kuinka näyttikään kotimaani

kylmältä, vähäpätöiseltä, ahtaalta, kun unelmissani käyskelin

ikuisen Rooman katuja tai katselin Kreikan saarten paratiisillisia

kukkatarhoja! Nyt isäni vanha matka-ehdotus olisi ollut minulle mitä

suotuisin, mutta sitä ei uudistettu, enkä tohtinut pyytää rahoja

matkaa varten, kun tiesin isäni minuun suuttuneen ja siis pelkäsin

saavani kieltävän vastauksen. Alakuloisena heittäydyin kaikenlaisiin

seuroihin ja hurjiin huvituksiin, joista kuitenkaan en löytänyt muuta

kuin ikävyyttä. Arvosteleva älyni pian huomasi ihmisten heikkoudet ja

huonot puolet, mutta olin liian itsekäs ottaakseni huomiooni heidän

hyviä puoliansa.

Semmoinen oli mielialani, kun näköjään vähäpätöinen asia vaikutti

uuden käänteen tilassani. Sen kadun toisella puolella, jonka

varrella asuin, oli korkea kivitalo. Ylimäisessä huonekerroksessa

oli muutamia vinttikamareita, joista yksi sattumalta usein veti

huomioni puoleensa. Vaikka olisin tullut kuinka myöhään yöllä

kotiin, vaikka olisin noussut kuinka varhain aamulla, aina loisti

sieltä valkea. Usein kun tulin kotiin, vietettyäni yön ja päivänkin

turhissa, jopa irstaisissakin huvituksissa, voin tuntikaudet istua

pää käden nojassa katsomassa tuota pientä ikkunaa korkeudessa, josta

kirkas lamppu tuikki niin rauhallisena ja juhlallisena. Kysymällä

sain tietää että kamarissa asui kaksi naista, äiti tyttärinensä.

Äiti oli köyhä merikapteenin leski ja tytär elätti sekä itseänsä

että äitiänsä puhtaaksikirjoittamisella. Siis nuori tyttö! Kenties

kauniskin! Uteliaisuuteni oli herätetty, ja päätin pyrkiä perheen

tuttavuuteen. Se ei ollut vaikeata. Olin tahtovinani saada muutamia

käsikirjoituksia puhtaaksi kirjoitetuiksi ja vein koko pakan paperia

mukanani. Kolkutin kamarin ovelle ja astuin sisään. Kamari oli

ahdas, pimeä ja kylmä, mutta siisti ja puhdas. Pöydän ääressä istui

kirjoittamassa nuori tyttö, joka kamariin astuessani nosti silmänsä

työstään ja katsoi minuun ujosti. Ah, sitä silmäystä! Sen lämmin valo

valaisi, niinkuin auringon säde, koko huoneen -- seinät, huonekalut,

kaikki näyttivät minusta niinkuin kullatuilta. En olisi hämmästynyt,

vaikka lakastunut orjantappurapensas, joka kasvoi ruukussa ikkunalla,

olisi tuosta silmäyksestä ruvennut uudestaan kukoistamaan. Ihaellen

seisoin muutamia silmänräpäyksiä ääneti, ja tyttöparka punastui

punastumistaan. Viimein toimitin asiani ja läksin pois.

Tämä ei kuitenkaan ollut viimeinen käyntini. Tuo pieni ahdas kamari

ja nuo ihmeelliset tummansiniset silmät vetivät puoleensa kaikki

ajatukseni. Ensi kerran elämässäni toinen ihminen täytti kokonaan

mieleni. Kaikenlaisilla tekosyillä koetin pitkittää hänen työtänsä

ja selitin sitä niin tärkeäksi että minun itse täytyi olla läsnä

tarkastamassa, tuliko kaikki oikein toimitetuksi. Tyttö oli kuitenkin

niin ujo ja arka, että tuttavuudestamme ei olisi tullut mitään, jos

ei äiti olisi ollut puheliaampi. Olin tuskin käynyt siellä kolme tai

neljä kertaa, kun sain kuulla kaikki hänen elämänvaiheensa, kuinka

vaikeata on köyhän lesken elättää itseänsä, erittäin jos hänen pitää

kasvattaa lapsiansa, kuinka kallis nyt on elämä j.n.e. Kuuntelin

yksitoikkoisimpia juttuja suurimmalla tarkkuudella ja koetin niin

väsymättä päästä hänen suosioonsa, että eukko-parka viimein melkein

ihastui minuun. Monta viikkoa odotettuani sain kuitenkin palkinnon

kaikesta huomaavaisuudestani. Kun kaikki oli puhtaaksi kirjoitettuna

ja minä olin kiittänyt tytärtä vaivasta, tuli äiti siihen ja ujosti

ja moneen kertaan selitellen ja anteeksi pyydellen kysyi, syvästi

niiaten, tahtoisinko tulla juomaan teevettä huomisiltana heidän

kanssaan. Käännyin tyttären puoleen sanoen: "tohdinko toivoa, että

mamseli Magdaleena yhtyy tähän kutsumukseen". Luulin taas tapaavani

hänen tavallisen aran äänettömyytensä, mutta hämmästyin iloisesti,

kun hän vapaasti ojensi minulle kätensä ja sointuvalla äänellä sanoi:

"herra parooni on varsin tervetullut".

Sydämmeni tykki kovasti ja voin töin tuskin odottaa seuraavaan

päivään. Kävelin niinkuin unessa enkä jaksanut ajatella muuta kuin

Magdaleenaa. Mielikuvitukseni koristeli häntä kaikellaisilla mitä

runollisimmilla avuilla, milloin hän minusta oli Byronin Haydée,

milloin Goethen Klärchen. Valikoin niin kauan vaatteita, joihin aioin

pukeutua sinä merkillisenä iltana, ja sitten pukeuin valikoimiini

vaatteisiin niin kauan, että minun viimein täytyi purskahtaa nauruun

ja katsoa peiliin, olinko vielä oma itseni. Mutta pian olin taas yhtä

naurettava kuin ennen. Illalla ponnistin kaikki voimani ollakseni

oikein sukkela ja viehättävä. Eikä se huonosti onnistunutkaan,

havaitsinpa seurani miellyttävänkin Magdaleenaa. Hän oli kauniimpi

kuin milloinkaan ennen. Tavallisesti hänen poskensa olivat vähän

liiaksi kalpeat, mutta nyt oli teeveden keittäminen niihin painanut

mitä koreimmat ruusut. Lähteissäni äiti pyysi minua tulemaan pian

takaisin, jos ei heidän seuransa olisi minulle muka liian alhainen

j.n.e.

Ja minä tulinkin, tulin usein, kävin melkein jokapäiväisenä

vieraana pienessä perheessä. Jätin kaikki muut seurat, ja vältin

niitä turhia huvituksia, jotka ennen olivat vieneet niin suuren

osan aikaani. Kun joka päivä sain nähdä Magdaleenan väsymätöntä

ahkeruutta, joka ei antanut aikaa tunninkaan huvitukseen, hänen

tarkkaa huolenpitoaan velvollisuudestansa ja kuinka rauhallisesti

ja melkein iloisesti hän aina uhrasi oman itsensä muiden edestä,

niin häpesin omaa itsekkäisyyttäni ja saamattomuuttani. Huomasin

pian myöskin, että Magdaleenan mielenlaatu oli ihan toisenlainen,

kuin mitä mielikuvitukseni oli kuvaillut. Hän ei ollut ollenkaan

mikään romaani-sankaritar; hänen olentonsa ainoa romantinen puoli

oli kaksi tummansinistä silmää, kauniimmat arvoitukset, mitä ikänäni

olen nähnyt. Muuten hän oli oivallinen, ymmärtävä, toimelias tyttö,

ei vähintäkään haaveksiva, mutta muita nuoria tyttöjä paljoa

lujamielisempi. Äiti oli kärtyisä ja kivulloinen, marisi alinomaa

ja luuli vain itsellään olevan tunteita, kaikki muut ihmiset --

erittäinkin tytär -- olivat barbaareja; enkä kuitenkaan ole koskaan

nähnyt niin hellää, tasaista rakkautta kuin se, millä Magdaleena

hoiteli äitiänsä. Hän oli aina yhdenlainen, yhtä vakava, yhtä

lämmin ja yhtä sävyisä. Kerta minun täytyi kysyä: "Magdaleena,

minusta melkein tuntuu kuin olisi äitisi sanoissa perää, ett'ei

sinulla ole tunteita; en ole usein nähnyt niin ilotonta ja vaivaista

elämää, kuin sinun elämäsi on, enkä kuitenkaan ole kuullut yhtäkään

valitusta huuliltasi; olet siis onnellinen, mutta en milloinkaan

ole nähnyt enkä kuullut sinun riemuitsevan." Magdaleena loi minuun

taas kummallisen silmäyksen ja sanoi hetken vallinneen äänettömyyden

jälkeen: "en ole tunteeton, mutta osaan olla vaiti".

Kuinka monta kuukautta tätä asian laitaa kesti, sitä en oikein

muista, sillä onnellisena ihminen unohtaa ajan menon, ja minä

olin onnellinen. Kirjoista Magdaleena ei ollut oppinut paljoa,

elämästä kaikki. Koetin sentähden sivistyttää häntä illoin

lukemalla ääneen kappaleita etevien kirjailijain teoksista. Hän

olikin sangen halukas oppimaan ja minun täytyi ihmetellä hänen

terävää älyään ja käsitystään. Mutta hänen makunsa ja mielensä

olivat ihan toista laatua, kuin minun. Hän kuuli tarkimmalla

mielenkiinnolla luonnontieteellisiä kertomuksia ja kuvauksia, minä

kun taas kokonaan ylenkatsoin luonnontieteitä; myöskin hän oppi

mielellään historiaa, ja usein hän unohti hetkeksi neulomisensa,

kuunnellessaan suurten sankarien urostöitä. Sitä vastoin hän ei

ollenkaan ymmärtänyt runoutta, ja kauniimmat runoelmat jättivät hänet

kylmäksi ja hajamieliseksi. Tämä harmitti minua kovin, mutta päätin

itse käännyttää häntä. Hän ei, näet, tiennyt minua runoniekaksi ja

minä päätin kirjoittaa eepillisen runoelman korkeinta lajia, jossa

ylistäisin häntä, kuten ennen Dante Beatriceänsä. Rupesin työhön, ja

pian oli jotenkin suuri osa valmiina. Malttamattomana en jaksanut

odottaa kauempaa, ja menin lukemaan hänelle mitä olin kirjoittanut.

En kuitenkaan tahtonut kohta ilmaista itseäni, vaan sanoin runoelman

toisen miehen tekemäksi. Ah! turhaa oli työni ollut. Magdaleena ei

aavistanut mitään; innostuneimmat ja palavimmat rakkauden ilmaukset

ja kuvaukset eivät liikuttaneet häntä vähintäkään, hän nähtävästi

ei luullut runoelman tarkoittavan häntä itseänsä. Sekä sydämmeni

että ylpeyteni olivat loukatut, ja minä lopetin pian lukemiseni.

Katkeralta tuntui mieleni ja kysyin peitetyllä harmilla: "kuinka

on mahdollista, että te, Magdaleena, joka olette olevinanne niin

ymmärtäväinen, voitte olla niin penseä elämän kahta jalointa lahjaa,

runoutta ja taidetta, kohtaan." Ja rupesin viisaustieteellisillä

ja runollisilla dityrambeilla ylistämään taiteen jumalallista

merkitystä. Magdaleena vastasi ainoastaan: "tuota en ymmärrä; minä en

pidä runoudesta, sillä kaikki runoniekat valehtelevat."

Sana oli sanottu. Olin milt'en masennettu. Otin hattuni, syyttelin

tärkeitä asioita ja läksin pois.

Olin ensin melkein päättänyt olla takaisin tulematta, mutta havaitsin

pian sen mahdottomaksi. Olin niin tottunut Magdaleenan seuraan, että

palasin vastoin omaa tahtoani. Mutta nyt oli jo jotakin rikkoutunutta

tunteissani häntä kohtaan; vanha arvosteleva epäluuloisuuteni oli

herätetty ja koko rauhani taas kadonnut. Magdaleena havaitsi pian

muutoksen, joka oli tapahtunut käytöksessäni häntä kohtaan, mutta oli

kuitenkin yhtä ystävällinen ja yhtä rauhallinen kuin ennen. Tämäkin

minua harmitti; itsekkäänä ja synkkämielisenä olisin pikemmin suonut

että hän olisi murheellinen ja onneton. Nyt vasta rakkauteni leimahti

palavan intohimon ilmituleen, mutta rupesin nyt vasta tarkastelemaan

Magdaleenaa suurella epäluulolla. Teeskentelemättömyytensä ja

luontevuutensa näyttivät nyt minusta yksinkertaisuudelta; hänen

alinomainen työteliäisyytensä oli ikävystyttävää. Käytökseni oli

nyt myöskin epätasaista ja vaihtelevaa; toisinaan olin valmis

suutelemaan hänen jalkojansa, toisinaan melkein vihasin häntä; olin

viikkokausia poissa hänen luotaan ja toisinaan istuin aamusta iltaan

asti hänen kamarissaan; välistä olin vanha, uskollinen ystävä,

välistä taas pilkallinen, isoinen maailmantuntija. Ylenkatsoin

omaa huikentelevaisuuttani, mutta toiselta puolen ylpeyteni

kuiskutteli korvaani: eihän tuo, tavallinen taidoton tyttö ansaitse

sinunkaltaisesi rakkautta, eikä hän sitä ymmärräkään; hänen

kauneutensa on vain houkutellut mielikuvitustasi.

Vielä muutkin asiat lisäsivät kärsimystäni. Välttääkseni vääriä

selityksiä olin perheeltäni ja ystäviltäni pitänyt salassa minun

ja Magdaleenan tuttavuuden. Kauan tämä tietysti ei onnistunut, ja

pian sain usein kuulla tovereiltani kaikenlaisia pilkallisia ja

kevytmielisiä viittauksia. Veljeni erittäin nauroi koko juttua ja

väitti Magdaleenaa taitavaksi tekopyhäksi, joka teeskennellyllä

siveydellä osasi viekotella minua. Minä puolustin kiivaasti

Magdaleenan puhtautta, vieläpä tarjouduin viemään veljeni hänen

luoksensa, jotta saisi itse nähdä, mikä etevä tyttö Magdaleena oli.

Hän suostui tarjoumukseeni, ja minun onnistui kääntää hänet kokonaan

-- valitettavasti liiaksikin. Näin, kuinka Magdaleena miellytti

häntä, ja musta luulevaisuus rupesi raivoamaan povessani. Satuin

muutamia päiviä olemaan poissa hänen luotaan ja kun taas tulin,

näin veljeni istuvan siellä. Mieleni kävi synkäksi ja sanoin pian

jäähyväiset. Oli ihana kevätilta Toukokuun lopulla. Kävelin pitkin

katuja ja tulin viimein satamaan. Eräs laiva oli juuri sieltä

purjehtimaisillaan merille, pienet kimaltelevat aallot tanssivat

keulan ympärillä, ikään kuin sitä halaten, purjeet vapisivat

ilosta tultuaan vapaiksi, ja merimiesten huulilta kaikui rattoisia

lauluja. Väkisinkin painuivat silmäni umpeen; mielikuvituksessani

seurasin ikäänkuin lumottuna laivan retkeä, hehkuva eteläinen

kukkaranta astui silmäini eteen, tunsin oranssipuiden tuoksuvan,

komea, vanhanaikainen marmoritemppeli pilkoitti puiden välistä,

ja temppelissä istui unelmieni ihanne, itse runotar; ah! se ei

ollut tuo kalpea, rauhallinen Magdaleena, se oli uhkea kaunotar,

joka kiihkeällä innolla ojensi käsiänsä minua kohtaan. Avasin taas

silmäni ja lumous oli hävinnyt. Alakuloisena läksin kotiin, jossa

tapasin kirjeen isältäni. Hän uudisti nyt entisen tarjouksensa

kustantaa ulkomaanmatkani. Sydämeni riemuitsi. Olin siis vapaa,

vapaa kaikista ikävistä oloista, jotka painoivat minua kotimaassa.

Siellä kaukana runottareni, joka oli aivan kuin jäätynyt tuon

merkillisen illan jälkeen, olisi saava uutta henkeä, kun kahleet

eivät enää ahdistaisi sitä. Mutta Magdaleena --! Aavistin, että

isäni oli saanut tiedon meidän tuttavuudestamme ja että tarjouksensa

tarkoitus oli erottaa meitä. Ensikerran elämässäni rupesin

kylmästi ja järkevästi ajattelemaan tulevaisuuttani ja rakkauttani

Magdaleenaan. Sekä sydämmeni että ymmärrykseni sanoivat häntä elämäni

hyväksi enkeliksi, mutta pelkäsin kuitenkin sitoutua elinkautiseen

liittoon. Kirjoista olin usein lukenut että taideniekan täytyy olla

vapaa, että rauhallinen kotielämä kuolettaa hänen henkensä, että

huolenpito vaimosta, lapsista j.n.e. ja runollinen mielikuvitus

eivät sovi yhteen. Ja sitten tuo runollisuuden puute Magdaleenassa!

Hän ei milloinkaan ymmärtäisi pyrintöjäni ja yrityksiäni. Olin

tuskallisimman epäröimisen vallassa. Joka päivä päätin puhua

Magdaleenan kanssa, joka päivä kuitenkin lykkäsin asian toistaiseksi.

Olin vielä kahdenvaiheilla, kun jonkun ajan perästä isäni itse

tuli kaupunkiin. Havaitsin pian aavistukseni oikeaksi. Isäni tiesi

kaikki. Arkaillen koetin kaikin tavoin välttää selityksiä; hän

ei kuitenkaan päästänyt minua, vaan kysyi minulta suoraan, millä

kannalla olivat minun ja Magdaleenan väliset asiat. Vastasin että

rakastin häntä, että elämäni olisi tyhjä ilman häntä; vieläpä olin

valmis naimaan hänet isäni suostumuksella. Isäni punastui vihasta ja

huusi ett'ei hän milloinkaan ottaisi vanhaan sukuumme kaikenlaisia

köyhiä, sivistymättömiä, tuntemattomia tyttölutkia kadulta. Olin

kovin alakuloinen ja pelonalainen, mutta pysyin kuitenkin lujana.

Hänen käytöksensä silloin muuttui ja hän alkoi rukoilla ja hellästi

nuhdella. Hän muistutti että olin köyhä enkä milloinkaan voisi

elää pelkällä kirjailemisella. Hän esitti kaikki nuo vanhat jutut

runoniekan sopimattomuudesta perhe-elämään, joita itsekin ennen olin

ajatellut. Rupesin horjumaan päätöksessäni. Tiesin tämän hetken ja

tämän keskustelun ratkaisevaksi, mutta heikkouteni ja velttouteni

olivat kuitenkin tahtoani väkevämmät. Viimein isäni uhkasi kokonaan

hyljätä minut, jos en myöntyisi hänen vaatimuksiinsa. Koetin olla

miehen tavalla luja, mutta loppu oli -- että myönnyin. Lupasin olla

Magdaleenaa näkemättä ja puhuttelematta, kunnes tulisin takaisin

ulkomaan matkaltani, jonka pitäisi kestää vähintäin kolme vuotta.

Isäni oli tyytyväinen, ja päätettiin että lähtisin ensi viikolla.

Mutta tämä lähtö, jota niin kauvan olin ikävöinnyt, tuntui nyt

minusta mitä raskaimmalta. Rakkauteni syttyi taas povessani

ilmituleen; Magdaleena oli minulle taas koko maailmaa kalliimpi ja

ero hänestä kuoloa vaikeampi. Eräänä iltana turhaan taistelin itseäni

vastaan; ikävöin nähdä häntä ja menin, muistamatta lupaustani, hänen

luoksensa. Hän nuhteli minua hellästi pitkästä poissaolostani; hän

oli ilmeisesti iloinen, kun sai olla seurassani. Tultuani kotiin

hämmästyin nähdessäni koko kamarini täynnä kapineita. Isäni oli

siellä ja kysyi jäykästi, missä olin käynyt. Vastasin, että olin

ollut kävelemässä. Hän pureksi huuliansa ja huusi: "sinä valehtelet

nyt, niinkuin aina". Tahdoin selittää, mutta hän katkaisi puheeni,

sanoen: "vaiti! minä en usko mitään! Kahden tunnin kuluttua sinun on

lähteminen. Passisi ja kapineesi ovat valmiina."

Ja minä läksin. Mutta kun näin Suomen rannan katoavan näkyvistäni,

niin vannoin Magdaleenan muistolle ikuista uskollisuutta; ei mikään

asia maailmassa voisi milloinkaan laimentaa palavaa rakkauttani.

Mutta kumma kappale on tuo ihmisen sydän. Ensimäisenä vuotena

Magdaleenan kuva oli vielä kirkkaana muistossani; toisen vuoden

kuluttua rakkauteni oli minusta niin kuin kaukainen unelma; kolmannen

vuoden perästä olin kokonaan unohtanut hänet. Kerran Romassa eräissä

hurjissa pidoissa sain kirjeen kotoa; se oli veljeni käsialaa.

Hän oli kihloissa Magdaleenan kanssa. Yrittelin nauraa, mutta

nauruni kaikui kamalalta ja toisena päivänä oli päänalukseni märkä

kyyneleistäni.

Kahdeksan vuotta kului minulta vierailla mailla. Kävelin ikuisen

Roman katuja, oleskelin Franskanmaan komeassa pääkaupungissa;

ihmettelin ihmiskäden mahtavia mestariteoksia, Egyptin pyramiideja,

ja luonnon vieläkin mahtavampia mestariteoksia, Sveitsin Alppeja;

suutelin milloin Turjan punaverisiä, milloin Espanjan ruskeita

kaunottaria, kävin, lyhyesti sanottuna, melkein jokaisessa

nurkassa sekä vanhassa Europassamme että muissakin maanosissa.

Vaihtelevaisia nämät vuodet kyllä olivat. Koettelin kaikkia

nautintoja ja huvituksia, sekä hienompia että karkeampia, jotka

suurissa kaupungeissa viettelevät joutilasta matkailijaa. Opin

tuntemaan ihmisiä, mutta kuinka turhia olivat kokemukseni itse

asiassa! Olin, näet, tarkastellut ihmisiä niinkuin matkustaja

rautatiellä katsoo ympäristöä pintapuolisesti himmeäin ikkunain

läpi. Niinkuin aina käy niiden, jotka tahtovat nauttia vain elämän

vähäpätöisimpiä kohtia, niin eivät huvitukseni minua tyydyttäneet,

tukahuttivat vain kaiken haluni niihinkin yrityksiin, joihin ensin

lämpimästi kiinnyin. Katkeraksi meni usein mieleni, kun ajattelin

olevani suurten kaupunkien ihmiskohinassa niinkuin erämaassa, mutta

alinomainen levottomuus pakotti minua muuttamaan olinpaikkaa,

ennenkuin olin oikein tutustunut minkään maan eri oloihin.

Viihdyttääkseni sydämeeni ikävyyttä, tein useita rakkauden-liittoja,

jotka eivät kuitenkaan nekään kauan kestäneet. Tavallisesti pian

havaitsin, että olin pettynyt, että olin teeskennellyt rakkautta

ja tunteita, jotka näkyivät paljoa palavammilta sanoissani kuin

mielessäni. Pelkäsin sitoutua mihinkään, enkä kuitenkaan voinut

elää ihmisittä. Usein mietin, minkätähden olin tullut maailmaan,

enkä kuitenkaan olisi mielelläni kuollut. Kotimaastani ja kodistani

en paljoakaan välittänyt. Kirjeitä sieltä sain ani harvoin, ja

tavallisesti tiedot eivät olleet huvittavia. Oltuani muutamia vuosia

poissa kotoa, olivat paraatkin ystäväni minut unhottaneet; itse olin

jo sitä ennen unohtanut heidät. Kaikista, jotka vielä muistivat

minua, olin niinkuin kadonnut lammas. Isäni usein muistutti minua

palaamaan kotiin, mutta kun hän aina myöskin lähetti rahaa, niin

ymmärsin kaikenlaisilla tekosyillä lykätä palaamiseni tuonnemmaksi.

Pakon päivä tuli kuitenkin viimein. Sain, näet, tiedon, että isäni

äkisti oli sairastunut. Minun täytyi paikalla ja kiiruusti lähteä

hänen kuolinvuoteellensa. Tulin kuitenkin liian myöhään -- hän oli

jo kuollut. Vaikka minun olisi pitänyt se arvata, niin tieto hänen

kuolemastaan iski sydämmeeni niinkuin ukonnuoli. Vaikka vihollisuus

isäni ja minun välillä viimeisinä vuosina, erittäinkin veljeni

naimisen jälestä, vähitellen oli lauhtunut, niin luottamus ja rakkaus

eivät milloinkaan tulleet vanhan vihan sijaan. Olin ennen aina

syyttänyt siitä häntä, mutta kun seisoin hänen hautansa partaalla,

niin omatuntoni soimasi minua yhtä syylliseksi. Olisin tahtonut

taas aloittaa uudestaan elämäni, ja teinkin paraita päätöksiä

tulevaisuuden varalle. Kun talomme fideikommissina jäi vanhemman

veljen perinnöksi, niin isäni minulle jättämät rahat tuskin riittivät

velkaini maksamiseksi. Päätin miehuullisesti taistella kovaa onneani

vastaan, eikä sallia köyhyyteni lannistaa mieltäni. Veljeni kyllä

tarjosi minulle vuotuisen, jotenkin suuren, elatusavun, mutta kun

luulin hänen sillä tahtovan masentaa minua, niin hylkäsin hänen

tarjouksensa. Tahdoin, näet, omalla työlläni ansaita leipäni ja

rupesin opettajaksi muutamiin kouluihin Helsingissä.

Mutta häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että tätä ankaraa ahkeruutta

ei kestänyt kauan. Havaitsin, että työni oli liian vähäpätöistä

tyydyttämään sieluani. Aine, jossa annoin opetusta, nimittäin vieraat

kielet, antoi kovin vähän ravintoa hengelle. Sydämmessäni ei ollut

enemmän kuin ennenkään sitä rauhallista tyytyväisyyttä, jota toivoin

saavani työstä ja täytetystä velvollisuudesta. Jo ensimmäisen

lukukauden kuluttua havaitsin että olin sopimaton opettajaksi; päätin

senkin tähden valita jonkun mukavamman työalan, vaan en sitä löytänyt.

Tämän epäneuvoisuuden aikana joulu lähestyi. Nyt, kun olin vapaa

koulusta, sain palavan halun viettää sitä juhlaa, jota ulkomailla

tietysti tuskin olin muistanutkaan, vanhalla lapsuuteni tavalla.

Isäni kun kuoli ja haudattiin Helsingissä, en vielä ollut käynyt

sukutalossamme, joka nyt oli veljeni hallussa. Ikävöin nähdä kaikkia

lapsuuteni rakkaita paikkoja, ja kun tiesin olevani tervetullut

veljeni luo, niin läksin Helsingistä jouluaaton aattona. Keli oli

huono, ja oli jo pimeä, kun tulin perille. Kuitenkin mielikuvitukseni

tunsi melkein joka kiven, melkein joka puun, koko muu elämäni

häämöitti kuin unelma sielussani, mutta lapsuuteni ja ensimäisen

nuoruuteni muistot loistivat sitä vastoin pyhimmässä, kirkkaimmassa

valossa. Naurahtelin usein itsekseni ääneen, kyytimiehen

hämmästykseksi, kun jotkin paikat muistuttivat mieleeni kaikenlaisia

huvittavia, vaikka tosin vähäpätöisiä juttuja lapsuuteni ajoilta.

Viimein ajoin pihaan. Huoneet olivat minulle yhtä hyviä tuttuja kuin

seudutkin, pian löysin suuren sukusalin, jossa toivoin tapaavani

veljeni. Sali oli tyhjä. Mutta samassa tuli toisesta kamarista

nuori nainen rientäen minua vastaan; hän ojensi hilpeästi kätensä

halataksensa minua ja huudahti; "rakas Malkus, kuinka kauan.." Mutta

samassa nuori nainen vaikeni, hänen poskensa menivät kalmankalpeiksi

ja kaksi mustaa silmää tuijotti aavemaisesti minuun. Rinnassani

tuntui siltä kuin olisi kaikki vereni kuohahtanut ja juossut

sydämeeni -- se oli Magdaleena. Enemmän kuin yhdeksän vuotta oli

kulunut siitä hetkestä, jolloin näin hänet ensi kerran, ja kuitenkin

olisin voinut luulla tätä aikaa yhdeksäksi päiväksi, -- niin peräti

yhdennäköinen hän oli nyt kuin silloin. Minusta tuntui kuin tulisi

hiusteni olla valkoiset vanhuuttaan, ja hänen muotonsa oli yhtä

nuori, yhtä tyttömäinen, yhtä lapsellisen hento kuin ennenkin. Huolet

eivät ole vakoilleet hänen kasvojansa, eikä himot himmentäneet

hänen silmiänsä -- hän on siis onnellinen, ajattelin. Sekä omatunto

että kateus vaivasivat sydäntäni; yhtä onnellinen sinä olisit, jos

kerran elämässäsi olisit voinut olla mies. Kaikki nämä ajatukset

lensivät jo ensi silmänräpäyksessä päähäni, kun seisoin häntä

vastapäätä enkä voinut sanoa sanaakaan. Magdaleena tointui ensin

ja sanoi vähän vapisevalla äänellä tervehdyksensä. Istuimme, mutta

keskustelu ei tahtonut sujua. Tunteeni ja ajatukseni kuohuivat liian

ankarasti, että olisin voinut puhella vapaasti, ja Magdaleenakin

näytti levottomalta. Malkus oli mennyt vieraisiin, mutta häntä

odotettiin joka hetki. Viimein, kun minun äänettömyyteni ja

Magdaleenan neuvottomuus rupesivat tuntumaan melkein tuskallisilta,

Malkus tuli kotiin. Hän otti minua vastaan todellisella riemulla ja

oikein kiitti minua tulemastani. Hän oli yhtä sydämmellinen, vilkas

ja vilpitön, mutta oli tullut entistään vieläkin vakavammaksi.

Nuori, sukkela, kevytmielinen luutnantti oli kadonnut, toimellinen

talon isäntä oli tullut hänen sijaansa. Hänen seurapuhelunsa ei

nytkään ollut juuri laajatietoista, mutta käytännöllinen ymmärrys

ja sydämmen hyvyys peittivät korkeamman sivistyksen ja älyn

puutteen. Magdaleena oli käskenyt kartanoon joukon köyhiä lapsia,

jotka nyt tulivat saliinkin hänen kutsustaan; ensin he seisoivat

ujostellen, sormet suussa, jokainen nurkassaan, mutta vähitellen,

saatuaan runsaasti makeisia ja vaatteita joululahjaksi, tulivat

he rohkeammiksi ja rupesivat laulamaan ja leikittelemään. Lapsien

ilo tarttui meihinkin ja tuo ensimäinen jäykkyys katosi viimein

melkein kokonaan; kuitenkin Magdaleena tavallisesti nytkin vältti

puhumista minun kanssani. Näkyi muuten, että joulu, rauhan ja

ilon suloinen juhla, vallitsi kaikkien sydämmissä; minusta tuntui

siltä kuin olisin tullut kovasta pakkasesta lämpöiseen, mukavaan

kamariin. Salin vanhat huonekalut, jotka olivat lapsuudesta vanhoja

tuttaviani, lapset, jotka riemuitsivat pienistä lahjoistaan,

veljeni ystävälliset kasvot, Magdaleena, joka hiljaa askaroiden

liikkui edes-takaisin, kaikki sointuivat yhdeksi kuvaksi, joka teki

kuivettuneelle sydämelleni hyvää. Koetin olla puhelias ja suora, enkä

huonosti siinä onnistunutkaan. Koko mieleni väsymys ja jäykkyys oli

hetkeksi kadonnut; veljeni koti näytti minusta niin rauhalliselta,

niin pyhältä että, tultuani makuukamariini, tein vahvan päätöksen,

etten milloinkaan rupeisi käärmeeksi tässä paratiisissa. Jo olin

luvannutkin jäädä veljeni luoksi ainakin tulevaan syksyyn.

Tämä tyytyväinen mieliala pysyi, kumma kyllä, vieläpä enenikin

seuraavina päivinä. Magdaleenaa kohtelin veljellisellä ystävyydellä,

ja hän tulikin ihan tasaiseksi minua kohtaan, eikä enään ollut

arka. Mutta pian havaitsin tässäkin pienessä seurakunnassa pieniä

risti-riitaisuuksia, jotka, niinkuin aina, katkeroittivat iloani

enemmän kuin suuret vahingot. Pitäjässä, jossa veljeni talo oli, oli

paljon herrasväkeä, erittäin aatelisia. Nämä olivat sekaantuneet

siihen eripuraisuuteen, joka syntyi isäni ja veljeni välillä tämän

naimisen tähden. Kaikki nuo kopeat fröökinät ylistivät kiivaasti

isääni, kun hän ei suostunut tähän "mesalliansiin", ja nostivat

suuren hälinän, kun veljeni kuitenkin pysyi päätöksessään.

Kun hän oli tullut sukutalomme omistajaksi, naapurit kyllä

mukautuivat ja ottivat hänen rouvansakin "societetiin", mutta

heidän käytöksensä oli vain näennäisesti ystävällinen. Kaikella

sillä kekseliäisyydellä, mikä on typerille, pöyhkeille armoille

ominaista, nämät korkea-sukuiset naiset osasivat masentaa ja kiusata

Magdaleena-parkaa, joka oli ihan turvaton heidän käsissään. Veljeni,

joka oli ollut niin luja pää-asioissa, oli kuitenkin liiaksi

tapojen orja, voidakseen ylenkatsoa koko tätä nurkkaseuraa; hän

koetti lepyttää naapureitansa, jotka tietysti vain tulivat entistä

ilkeimmiksi, ja pakotti Magdaleenaa ahkerasti käymään vieraissa

ja pidoissa, joka tietenkin oli hänelle mitä tuskallisinta. Näin

jouluaikana nämä sukupidot olivat varsin lukuisat ja varsin ikävät.

Malkus oli mielestään velvollinen vastaamaan kaikkiin kutsumuksiin

sekä itsensä että Magdaleenan puolesta. Magdaleena pyysi aina päästä,

mutta Malkus tavallisesti ei hänen pyyntöönsä myöntynyt; hän näytti

näissä tiloissa usein jotenkin turhamaiselta; nurisi, jos Magdaleena

jäi pois, mutta jos tämä viimein suostui tulemaan mukaan, niin hän

melkein katui sitä, ajatellen että seura kenties nauraisi hänen

vaimonsa ujoa käytöstä eikä pitäisi häntä kunniassa -- ja taas hän

oli tyytymätön. Tämä seikka, vaikka se näyttää vähäpätöiseltä, teki

ensin mieleni alakuloiseksi. Olin havainnut kohdan, jossa ilmeni

veljeni heikkous ja Magdaleenan onnettomuus -- enempää levoton

luontoni ei tarvinnut.

Lyhentääkseni pitkiä päiviäni ryhdyin taas vanhoihin runotöihini,

jotka olin jättänyt jo monta vuotta sitten. Etten ollut oikea

runoniekka, sen havaitsin jo ulkomailla, ja siellä jo kyllästyin

koko toimeen. Luulin, niinkuin moni muu meidän aikanamme, runoilun

riippuvan ulkonaisista oloista, mutta monen katkeran taistelun

perästä havaitsin että, jos oma sydämemme on tyhjä, ei kauniin

luonto, ihanimmat taideteokset, viehättävimmät elämänsuhteet

voi kiihoittaa mieltämme oikeaan, alkuperäiseen runoiluun. Olin

heittäytynyt lemmen seikkailuihin oppiakseni innostukset ja

himot, olin mennyt erilaisimpiin seuroihin oppiakseni ihmisiä,

olin matkaillut vuosikausia oppiakseni luontoa, mutta kun minun

sitten piti muuttaa mielikuvani runoelmiksi, niin ne yhtäkkiä aina

väljehtyivät -- ja teoksissani muiden kirjailijain ajatukset,

tunteet ja lausetavat tulivat selvästi näkyviin. Vaikka tämä asia

vähitellen selveni mielessäni, en kuitenkaan tahtonut sitä itselleni

myöntää; niinkuin ennen olin siitä syyttänyt oman maani oloja, jotka

olivat muka liika ahtaat rohkealle runoilulle, niin ulkomailla taas

syytin koko vuosisataamme mahdottomaksi kaikkeen runollisuuteen. Ja

sentähden olin heittänyt kaiken kirjailemisen. Kun nyt taas ryhdyin

siihen, oli tarkoituksenani enemmän ajan kuolettaminen, kuin runouden

harjoittaminen. Eräänä iltana, jolloin Malkus oli vieraissa, mutta

Magdaleena, valittaen päänkivistystä, oli jäänyt kotiin, tulin

sattumalta Magdaleenan kamariin. Hän istui lukemassa kirjaa niin

hartaasti ettei ollenkaan huomannut minun tuloani. Kirja viehätti

häntä silminnähtävästi ja synkkämielinen haaveilu ilmeni hänen

kasvoissaan. Katsoin häntä hetken aikaa, kunnes hän viimein nosti

silmänsä ja näki minun olevan läsnä. Hän punastui, oli neulovinaan

ja piilotti yht'äkkiä kirjan. Minä en ollut huomaavinani mitään,

mutta uteliaisuuteni oli kovassa jännityksessä. Hetken kuluttua

palvelustyttö tuli sisään ja kutsui Magdaleenaa kyökkiin. Minä heti

katsoin mikä tuo kielletty hedelmä lienee ollut, mutta kummastuin

kovin -- se oli nuoruuteni runoelma. Minkä tähden hän sitä luki?

Vainko sattumalta, vai asuiko hänen sydämmessään vielä minua kohtaan

joku ystävyyden tunne menneiltä ajoilta? Ihan kuin tulikirjaimista

välähti muisto entisistä ajoista, kuinka suuresti olin rakastanut

häntä ja kuinka syvästi olin loukannut häntä. Tämä muisto valtasi

minut niin ett'en jaksanut odottaa Magdaleenan palautumista, vaan

menin ulos saadakseni oikein hengittää.

Viikkoja kului taas. Vaikka varsin vähän puhuin Magdaleenan kanssa,

niin tarkastelin häntä usein ja havaitsin, että joku muutos tapahtui

hänessä, jota hän tahtoi salata muilta. Hänen tavallinen ujoutensa

eneni enenemistään; hän punastui usein ilman vähintäkään syytä,

säpsähti välistä, ikäänkuin olisi kuullut kamalan äänen huutavan

hänen nimeänsä, ja vaikeni yht'äkkiä kesken puhettansa. Malkus ei

ollut ollenkaan tyytyväinen Magdaleenan käytökseen, jota hän ei

ymmärtänyt. Hän luuli Magdaleenan kaipaavan huvituksia ja, koska

suruvuosi nyt oli loppunut, rupesi hän elämään kirjavasti ja

rattoisesti, joka usein teki hänen talonsa ravintolan-tapaiseksi.

Magdaleena näki suurten pitojen ja seurojen tekevän hänen miehensä

iloiseksi ja koetti sentähden hänkin olla osallisena niissä, mutta

vastenmieliset olivat hänestä useinkin nuo ylpeät seurat, joissa

häntä kohdeltiin teeskennellyllä ystävyydellä, mutta peitetyllä

pilkalla. Hän, joka oli viehättävä tavallisissa arkivaatteissa,

näytti vähän kömpelöltä ja vähäpätöiseltä silkissä ja pitseissä.

Tämä harmitti Malkusta, joka tahtoi että hänen vaimonsa olisi

oikein loistava ja komea maailman silmissä, eikä aina voinut salata

harmiansa. Erittäin hän karsain silmin katseli tuota alinomaista

työntekoa, johon Magdaleena vanhoista ajoista oli tottunut; se

muistutti hänelle Magdaleenan alhaista säätyä; ja kerran hän jotenkin

ankarasti käski vaimoansa heittämään sen. Magdaleena totteli, mutta

kun hänen täytyi istua joutilaana, niin haaveilu ja alakuloisuus

enenivät. Hän luuli miehensä kyllästyneen ja väsyneen häneen, mutta

luonteensa mukaan hän kärsi -- ja oli vaiti. Minä näin farisealaisen

tavalla raiskan veljeni silmässä, mutta en malkaa omassani, ja moitin

häntä mielessäni kovin. Magdaleenaa kohtaan olin ystävällinen, vaikka

välttelevä, ja minusta tuntui niin kuin hänen silmänsä olisivat

kiittäneet minua siitä.

Eräänä iltana olin metsässä kävelemässä. Eksyin enkä tavannut

yhtäkään ihmisasuntoa. Vähitellen nousi ankara raju-ilma ja pahoilla

mielin havaitsin, että oli pimeydeltä vaikea mitään nähdä. Yht'äkkiä

huomasin kaukaa pärevalkean tuikkailevan. Läksin sinnepäin ja astuin

ahtaaseen tölliin, joka ei suinkaan näyttänyt miellyttävältä. Suuri

oli kuitenkin iloinen hämmästykseni, kuin näin Magdaleenan istuvan

töllissä. Siellä asui eräs köyhä akka tyttärensäpojan kansa, jonka

tiesin Magdaleenan suosikiksi. Eukko oli sairastanut jo muutamia

kuukausia, ja Magdaleena oli käynyt lukemassa hänelle raamattua.

Lukiessaan hänen äänensä suloinen sointu viehätti korvaani ja

mieltäni. Sanoja tuskin kuuntelinkaan. Kun luku oli lopussa, niin

Magdaleena vaikeni ja minä selitin tuloni syyn. Me istuimme kaikki

ääneti, välistä vain pikku Heikki laverteli tai kuului välistä

huokaus sairaan eukon rinnasta. Hetken perästä Magdaleena sanoi

minulle ruotsiksi, ettei poika eikä eukko ymmärtäisi: "Julian,

sinä olet runoniekka -- tässä on sinulle sopiva runon aine; katso

tuota vanhaa eukkoa, hän on rehellisesti koko elinaikansa tehnyt

tehtävänsä, hän on elänyt vaivassa, kurjuudessa ja onnettomuudessa,

eikä milloinkaan ole lakannut luottamasta Jumalaan, ei milloinkaan

kadottanut iloista rohkeuttansa, eikö tämä vaimo ole paljoa

runollisempi kuin joku Julia tai Maria Stuart?". Minä vastasin, että

tämä ulkonainen kurjuus on mahdoton runoudessa, joka vain käyttää

mielen ja sydämmen ristiriitaisuuksia, jotka luultavasti ovat tälle

akalle jotensakin vieraita. Magdaleena vastasi kiivaasti: "mistä

sen tiedät? vaikka tämä vaimo ei toitota maailmalle huoliansa

komeissa elegioissa, niin hänen sydämmensä kenties on kärsinyt paljoa

syvemmin ja haikeammin kuin ne, jotka osaavat huojentaa suruaan

sanoin ja kyynelin". Tämä kuului melkein nuhteelta, joka teki minut

murheelliseksi. Kuvailin synkeillä väreillä salaisen surun tuskaa,

panin sanani niin, että Magdaleena voisi aavistaa minun tarkoittavan

itseäni, mutta lisäsin, ettei ole yhtäkään tuskaa, yhtäkään surua

olemassa, jota ihminen ei jaksaisi voittaa jaloimmalla sanalla,

mitä maailmassa on -- sanalla: velvollisuus. Magdaleena tuijotteli

uunin valkeaan ja supisi hiljaa: "sinäkin! sinäkin! se on totta! se

on totta". Yht'äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, lämpimästi hän

ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Julian, minä olen tehnyt sinulle

vääryyttä; luulin sinua vähän turhamaiseksi ja pintapuoliseksi --

anna minulle anteeksi. Ollaanko tästä hetkestä ystäviä?". Sydämmeni

vapisi ilosta, mutta tunsin katkerasti, että taaskin olin valehdellut

ja pettänyt häntä.

Tuon keskustelun jälkeen vanhan akan töllissä Magdaleenan kanssa,

hänen käytöksensä minua kohtaan tuli paljoa tasaisemmaksi ja

vapaammaksi entistään. Hänen silmistään loisti lämmin iloinen

onni, joka teki koko hänen olentonsa mahdottoman viehättäväksi ja

runollisen suloiseksi. Pian hän on rakastuva sinuun huusi itserakkaus

riemuiten sydämmessäni; kenties hän jo onkin, vaikka peittää lempensä

ystävyyden kylmemmällä nimellä. Ainoastaan Malkuksen läsnäolo

vaivasi minua. Minun oli kyllä onnistunut luulotella itselleni,

ettei minun tarvitsisi säästää häntä, joka muka oli vietellyt

Magdaleenan minulta, mutta parempina hetkinä kuitenkin tunsin että

sieluni ehdottomasti häpesi hänen edessään. Mutta sattumus vapautti

minut muutaman viikon kuluttua tästäkin. Malkus oli, jouduttuaan

rikkaaksi talonisännäksi, ryhtynyt kaikenlaisiin asioitsija-puuhiin,

jotka pakottivat häntä alinomaa matkustamaan. Nyt tärkeä asia vaati

hänen läsnäoloaan Pietarissa, josta hän ei pääsisi palaamaan ennen

kuin kesäksi. Lähteissään hän jätti Magdaleenan minun veljelliseen

haltuuni ja pyysi minun olemaan hänelle avuksi ja lohdutukseksi.

Magdaleena näytti murheelliselta, mutta Malkus nauroi ja sanoi:

"ainoastaan olemukseni toinen puoli menee pois, toinen jää tänne

sinun luoksesi".

Tämä sattumus teki että jouduin alinomaa seurustelemaan Magdaleenan

kanssa, minä kun nyt olin talon isännän sijaisena, jolta hänen

useimmiten täytyi kysyä neuvoa. Erittäin illat olivat ihania

hetkiä, jolloin koko sieluni halulla imeksin sitä suloista

myrkkyä, jota yksinäisyys kasvattaa. Keskustelu, ääneenlukeminen

ja soitto täyttivät aikamme; vieraita ei tullut, emmekä mekään

käyneet vieraissa. Magdaleena joutui runolliseksi uskotukseni;

hänelle luin kaikki kirjalliset tuotteeni, ja hänen terävä,

teeskentelemätön ymmärryksensä käsitti usein asian paremmin, kuin

minun mielikuvitukseni; hänen kysymyksensä ja vastaväitteensä

pakottivat minua suurempaan selvyyteen ja tarkkuuteen. Pian hänen

vahvempi henkensä oli kokonaan valloittanut sieluni ja sydämmeni; kun

hän oli poissa, oli olentoni tyhjä ja rauhaton; silloin en jaksanut

tehdä työtä, enkä ajatellakkaan, henkeni vaipui kohta tylsään

uneksimiseen. Jos hän sitä vastoin oli seurassani, niin tunteeni ja

ajatukseni joutuivat uuteen jännitykseen. Vähitellen olin melkein

yhtä tarpeellinen hänelle, kuin hän minulle. Mutta niin luottavainen,

niin puhdas hän oli, ettei hän aavistanutkaan sen törmän vaarallista

jyrkkyyttä, jonka partaalla me istuimme huolettomina. Minä pelkäsin

säikäyttää häntä, enkä puhunut sanaakaan, josta hän olisi voinut

arvata tunteitani. Välistä vanhan epäileväisen kevytmielisyyteni

tapaan luulin Magdaleenan käytöksen lähtevän yhtä hyvin kylmästä

kavaluudesta, kuin viattomuudesta; päätin rakastajana hallita häntä,

jota ystävänä tottelin, mutta muistin taas, kuinka tuskalliseksi

nykyinen, rauhallinen, onnellinen elämämme tulisi, jos himon hehku

turmelisi Magdaleenan sydämmen, ja minä armahdin häntä enemmän

laiskuudesta, kuin oikeudentunnosta. En kuitenkaan muistanut, ettei

tätä väärää suhdetta voisi kestää kauan; muutamassa viikossa olin

niin tottunut tähän elämään, etten voinut ajatellakaan sen muuttuvan,

tuskin ymmärsin, kuinka se milloinkaan oli voinut olla toisenlainen.

Väsynyt levottomuuteni oli tässä päässyt toiveittensa perille --

se oli saavuttanut rauhan. Näin kului kaksi kuukautta -- kenties

kaksi onnellisinta kuukautta elämässäni. Olin unohtanut kaikki

maailmassa paitsi Magdaleenan, kun kohtalo muistutti minulle että

maailmassa oli muutakin. Sain kirjeen Malkukselta; siinä hän sanoi

asiainsa käyneen paremmin kuin ensin toivoi, jonka tähden hän aikoi

palata kotiin jo viikon perästä. Niinkuin vanki, joka unessa näkee

ihanimpia kukkatarhoja, joissa linnut laulavat ja hedelmät hehkuvat,

ojentaa kätensä tarttuaksensa niihin, mutta heräten tuntee ainoastaan

lattian kylmät kivet, niin minäkin seisoin hämmästyneenä, katkerimman

epätoivon raivotessa povessani. Minä kadottaisin Magdaleenan! Ei --

ei milloinkaan, se on mahdotonta! Mutta veljeni tulisi vaatimaan

hänet takaisin! Rikas veljeni, joka on varastanut minulta morsiameni

ja perintöni! Hän armollisesti kiittää sinua vaivastasi, ja kenties

rikkaana talonisäntänä antaa sinulle vielä juomarahaakin hyvästä

käytöksestäsi! Vereni kuohui tulisena. Näin silmänräpäyksessä koko

menneen elämäni, ja havaitsin että veljeni oli ollut ylipääsemätön

muuri minun ja onnettaren paratiisin välillä. Jos häntä ei olisi

ollut maailmassa, niin isäni olisi rakastanut minua, Magdaleena olisi

omani, minä itse olisin rikas, arvossa pidetty, hyväntapainen, kun

nyt sitä vastoin olin köyhä, halpa, huono. Jos nyt häneltä ryöstäisin

Magdaleenan lemmen, niin se olisi ihanin kosto, millä voisin häntä

palkita. Mutta aika oli lyhyt -- ainoastaan viikko. Viha ja rakkaus

kuitenkin antoivat minulle neuvon, ja pian päätökseni oli tehty.

Magdaleenallekin oli tullut kirje Malkukselta, mutta hän oli poissa

postin tullessa, eikä siis tiennyt siitä mitään. Otin kirjeen ja

hävitin sen. Koko päivän oleskelin sitten kamarissani. Toisena

päivänä hain Magdaleenan ja sanoin että minun täytyi lähteä pois,

enkä tulisi kenties milloinkaan takaisin. Säikähtyen ja vavisten hän

katsoi minuun hetken ääneti: tuskalla hän viimein jaksoi kuiskata

-- "minkätähden?" En vastannut mitään, eikä Magdaleena tohtinut

uudistaa kysymystään. Samassa pieni Heikki, tuon vanhan sairaan akan

tyttären-poika korpitöllistä, tuli sisään; Magdaleena oli ottanut

hänet kasvatikseen. Magdaleena huusi poikaa luokseen, ja suuteli

häntä innokkaasti; kun hän sitten päästi Heikin, havaitsin lapsen

kasvot kosteiksi. Riemuiten lähdin salista. Mutta vaikein työ oli

vielä jälellä. Vaikka Magdaleenan ja minun ystävyyteni oli ollut

niin likeinen, että puhuimme vapaasti kaikista elämänvaiheistamme,

niin oli kuitenkin yksi kohta, johon ei milloinkaan koskettu --

meidän entinen tuttavuutemme ja äkkinäinen matkani ulkomaille.

Minua aavisti, että käytökseni silloin oli kovin pahoittanut

häntä ja muuttanut hänen lempensä ylenkatseeksi; kenties joku

jälki oli vielä hänessä siitä ajasta. Päätin sentähden osottaa,

etten ansainnut ylenkatsetta, vaan sääliä, jopa ihailemistakin.

Rupesin sentähden toimeen, jonka elävä mielikuvitukseni ja

runollinen kykyni valitettavasti tekivät sangen helpoksi. Kirjoitin

väärän päiväkirjan siltä ajalta, jolloin jätin Magdaleenan ja

läksin ulkomaille; tein romaanin itsestäni, jossa minä esiinnyin

ihanimmassa, jaloimmassa valossa. En ollut heittänyt Magdaleenaa

kevytmielisyydestä enkä heikkoudesta isääni kohtaan, niinkuin todella

oli laita, enkä milloinkaan unohtanut häntä vierailla mailla --

en! Tässä päiväkirjassa olin häntä aina uskollisesti rakastava,

mutta olin havainnut veljeni kilpailijakseni, ja jalomielisesti,

vaikka pakahtuvalla sydämellä, pannut elämäni onnen alttiiksi

Malkuksen edestä. Kummallisin seikka tässä oli, että melkein itse

luulin kirjoittaneeni totta; lausuin tässä välistä mietelmiä,

joissa osotin katkerinta vihaa ihmisiä kohtaan, ja taas sepitin

surullisia runoelmia, joissa innokkaasti itkin rakkauteni kadotettua

paratiisia. Jokaisen runoelman alle vielä kirjoitin eri päivänmäärän,

tietysti väärän. Tämän päiväkirjan päätin toimittaa Magdaleenan

käsiin. Päivä, jonka olin sanonut lähtöpäiväkseni, lähestyi.

Magdaleena ja minä näimme toisiamme varsin vähän. Ruokatunnit

istuttiin tavallisesti ääneti. Kun viimeinen päivä tuli, pyysin

saada viettää illan Magdaleenan seurassa. Hän myönsi surullisesti

hymyillen. Ilta tulikin. Minä koetin sanan voimakkaalla avulla,

jonka tiesin olevan vallassani, koskettaa kaikkiin helliin kieliin

Magdaleenan sielussa; puheeni oli viehättävää, ylevää, soreaa,

ääneni väreili tuolla lämpimällä, innostuneella soinnulla, joka

aina herättää vastakaikua ihmisten rinnassa. Viimein Magdaleenakin

rupesi puhumaan; rukoillen hän kysyi, minkätähden aioin lähteä.

"Minkätähden jätät kotisi, minkätähden pakenet meitä, jotka

kuitenkin rakastamme sinua; olet kyllästynyt meidän jokapäiväiseen,

rauhalliseen elämäämme, tavottelet huvituksia ja innostuksia, kunnian

ja kauneuden ihanteita, mielesi tekee ulos, avaraan, kylmään,

kirjavaan maailmaan, mutta älä kuitenkaan mene! Kaikkia löydät

sieltä, vaan et milloinkaan ystävyyttä ja rakkautta, et milloinkaan

sielun rauhaa." -- "Magdaleena", minä vastasin, "sinä olet oikeassa!

Tähän paikkaan koko olentoni on kiinnitetty tuhansilla kahleilla,

joita en milloinkaan jaksa katkaista. Jos lähden, niin menehdyn,

jos jäisin, niin saisin uutta elämää." -- "Onko mitään voimaa niin

väkevää, että se voi pakottaa sinua lähtemään?" kysyi Magdaleena, "se

ei ole mahdollista." -- "On", sanoin minä katsoen häneen terävästi,

"se voima olet sinä." Magdaleena näytti vähän levottomalta, mutta

vastasi kuitenkin hymyillen: "sinä siis jäät." Olin vaiti hetken;

viimein kun äänettömyytemme rupesi tuntumaan tuskalliselta, koetin

kertoa kaikenlaisia vähäpätöisiä juttuja, mutta ääneni vapisi

niin liikutuksesta, etten voinut jatkaa. Sydämmeni sykki rajusti

levottomuudesta, vereni melkein jäähtyi pelosta; melkein kaduin

tekoani; olin kuin omantunnon vaivoissa. Kun viimein havaitsin

pelkoni enenevän enenemistään, otin turmiollisen päiväkirjan

taskustani, painoin sen Magdaleenan käteen ja läksin pois sanaakaan

sanomatta. Salin ovessa seisahduin, käännyin ja huusin: "tunnin

kuluttua tulen takaisin kuulemaan vastaustasi, joka on tekevä minut

joko onnellisimmaksi tai onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa."

Kamari, jossa istuimme, oli pieni kabinetti, jonka lasiovi erotti

suuresta sukusalista; sali oli ihan pimeä ja autio niin että

sieltä voi aivan hyvin huomata kaikki mitä tapahtui kabinetissa.

Hiljaa hiivin saliin ja asetuin lasioven taakse. Magdaleena avasi

paraillaan pienen vihkon ja oli rupeamaisillaan lukemaan. Mutta

yhtäkkiä, luettuaan muutamia riviä, hän lensi tulipunaiseksi, pudotti

kirjan maahan ja peitti kasvonsa käsillään. Pää poiskääntyneenä hän

sitten otti maasta nuo onnettomat paperit, asetti ne tuolille ja

peitti ne saalillaan, ikäänkuin niiden näkeminen olisi saastuttanut

hänen silmiään. Sitten hän taas rupesi kävelemään nopeasti ja

kiivaasti edes-takaisin kamarissa, väännellen käsiään tulisimmassa

tuskassa. Rintansa kohoili; voidaksensa hengittää hän tempasi pois

kauluksensa ja avasi leninkinsä, että ihana, valkoinen kaula tuli

ihan paljaaksi. Välistä kuului hänen huuliltaan ikäänkuin rukous.

Usein hän seisahtui saalin eteen, jonka alla paperit olivat,

kiivaasti hän ojensi kättänsä niitä ottamaan, mutta aina taas,

niinkuin käärmeen puremana, veti sen nopeasti takaisin. Viimein

halu voitti hänet, hän otti paperit ja tuli lasioven puolelle.

Luulin jo hänen havainneen minut, mutta niin ei ollut laita; sielun

taistelu kiinnitti kaikki hänen henkensä voimat. Hän istuutui

niin että selkä nojautui lasioveen; kuumat hartiat lämmittivät

kylmää lasia, ja intohimoisesti minä suutelin tunnotonta ovea,

joka erotti meidät toisistamme. Seisoin liikkumattomana; niinkuin

taikanuoli olisi minuun koskenut, silmäni, ruumiini, sydämmeni,

henkeni, kaikki olivat kiintyneet Magdaleenan liikkeisiin. Hän luki

paperia kuumeentapaisella kiireellä, kasvot olivat kalmankalpeat,

olento juhlallinen; hän tiesi silminnähtävästi koko elämänsä

kohtalon puhuvan näistä papereista. Kun hän oli lopettanut, niin

kädet herposivat voimattomina alas, ja suuri kyynel vieri hänen

poskellensa. Kiihkeästi painoin polttavaa päätäni, polttavaa suutani

lasiovea vastaan; rintani ahdistus melkein tukehdutti minut. Mutta

kiivaasti Magdaleena nousi istuimeltaan, lasi, jota vastaan pääni

nojautui, särkyi ja haavoitti otsaani. Vavisten Magdaleena nosti

silmänsä ja säikähtyi nähdessään minut; hän purskahti kamalaan,

melkein mielettömään nauruun ja pyörtyi lattialle. Minä aukasin

oven ja lensin hänen luoksensa, enkä välittänyt verestä, jota

runsaasti tiukkui otsastani. Tunsin omantunnon piston sydämessäni

ja muistin tuota saksalaisen tarinan "adeptia", joka mestarinsa

kirjasta loihti henkiä esiin, mutta pelolla havaitsi unohtaneensa

sanat, joilla henkiä voi hallita. Hellimmillä sanoilla koetin saada

Magdaleenaa henkiin, viimein hän avasi silmänsä, mutta kääntyi heti

pois, havaittuaan minut. "Pois", hän kuiskasi kiivaalla äänellä,

"pois! Minkätähden olet tehnyt tämän?" -- "Magdaleena, minä rakastan

sinua." -- Hän nauroi katkerasti, "Rakastat veljesi vaimoa!" -- "Olen

ijankaikkisuudesta rakastanut sinua ja rakastan ijankaikkisuuteen."

-- "Onko totta, mitä tässä on kirjoitettu?" -- "Minä vannon..." --

"Älä vanno -- en kuitenkaan usko sinua, en usko ketään enää tässä

maailmassa." Hänen äänensä pehmeni katkerasta helläksi, ja sydämmen

surulla hän lisäsi: "oi Julian! kerran oli Magdaleenan sydän, onni

ja elämä sinun käsissäsi, miks'et silloin jaksanut olla mies -- nyt

on liian myöhäistä. Sinun sytyttämäsi oli ensimmäinen rakkauteni,

mutta sinun sytyttämäsi oli myöskin ensimmäinen vihani, enkä voi sitä

milloinkaan unohtaa." -- "Magdaleena", minä rukoilin, "älä hylkää

minua; sinua minä en voi jättää, ilman sinua minusta tulee maailman

pahin ihminen, mutta sinun kanssasi hyvä ja jalo. Älä hylkää minua,

minun, sinun, Jumalan tähden!" Magdaleenan ääni tuli taas katkeraksi

ja hän huusi: "kuinka itsekäs hän aina on!... aina minä... aina

vain minä! Lopettakaamme tämä puhelu ja olkoon se viimeinen meidän

välillämme tässä maailmassa." -- "Minä en kykene", huusin minä ja

heittäydyin hänen jalkojensa juureen; "omani sinä olet ja omakseni

olet tuleva. Minä jään tänne." Hän vastasi kylmästi: "siis minun

täytyy paeta täältä, sillä molemmat yhdessä olemme täällä liikaa." --

"Minä seuraan sinua, vaikka pakenisit maailman viimeisiin ääriin."

-- "Hautaanko myöskin?" kysyi hän vakaasti ja kamalasti. Tämä sana

hillitsi minua. Lyhyen äänettömän hetken kuluttua huusin: "sinä olet

oikeassa: jompikumpi meistä on liikaa maailmassa. Olkoon se sitten

minä. Jää hyvästi." Minä jätin hänet.

Tultuani kamariini rupesin miettimään, mitä minun nyt oli

tekeminen, mutta ajatukseni olivat niin sekavat, etten keksinyt

valon sädettäkään pimeydessäni. Henkeni hermot olivat olleet monta

päivää korkeimmilleen jännitettyinä. Maailma ja erittäinkin oma

itseni inhottivat minua niin täydellisesti, etten jaksanut olla

surullinenkaan. Kevytmielinen haluttomuus oli tullut entisen

lämpimän intoni sijaan; Magdaleenan viimeinen sana "hauta" se vain

soi alituisesti, niinkuin sävel kaukaisesta unelmasta, korvissani.

Väkisinkin usein seisahduin pistolejani katselemaan ja väkisinkin

ajattelin: tuo pieni kalu voipi pelastaa sinut kaikesta, sekä

Magdaleenan että omasta ylenkatseestasi. Kerran jo latasinkin ne,

mutta laskin ne taas pois. Väsyksissäni heittäydyin vuoteelleni,

mutta päätäni kivisti niin tuimasti, etten voinut nukkua. Nousin

siis ja päätin mennä kävelemään synkkään metsään, että kylmä yön

tuuli saisi vilvoittaa polttavaa päätäni. Olin jo mennyt, mutta tulin

melkein vasten tahtoani takaisin ottaakseni pistolini mukaani.

Oli kylmä yö toukokuun alussa. Kevät oli tullut tavallista

myöhemmin; vaikka lumi enimmältään oli sulanut, olivat maantiet

kuitenkin paksulla kaljamalla. Jokien jäät olivat jo ajolla,

ja yön hiljaisuudessa aaltojen raju taistelu pauhasi. Tämä

aaltojen kummallinen, salainen kohina oli ihan kuin luonnottarien

tuudituslaulua nukkuvalle luonnolle. Mietin, oliko se tuleva

minullekin ijankaikkisuuden tuudituslauluksi. Kävelin kiivaasti

muutamia tuntia metsässä, ja olin jo joutunut noin peninkulman päähän

kodista. Kuljin niinkuin näkymättömän käden johdattamana eteenpäin,

enkä katsonut mihin olin tullut. Yhtäkkiä havaitsin tulleeni

paikkaan, joka oli pahassa huudossa paikkakunnallamme; se oli korkea,

äkkijyrkkä mäki, joka ikäänkuin riippui laakson yli, jossa virtaili

vuolas joki. Mäen polvessa oli pieni kiviläjä ja siinä pieni risti;

sanottiin kuuluisan pahantekijän siinä murhanneen itsensä. Maantie

vei alas mäkeä joelle, jonka yli johti vanha silta; tämä tie oli

mitä vaarallisin nyt, kun maantie oli liukkaalla kaljamalla ja virta

näin jäiden lähdön aikana kovin paisunut ja silta sen lisäksi sangen

huono. Väsyneenä istuin itsemurhaajan haudalle; mietin kaikkea,

mitä oli tapahtunut tänä päivänä. Mihin elämäni tie nyt kulkisi, en

tiennyt, Magdaleena oli hyljännyt minut, hänen silmissään olin katala

pettäjä, minä, joka aina koko elämänaikani olin koettanut näyttää

jalolta ja ylevältä. Maailman kirjavaan menoon en tahtonut palata,

yksinolo oli tuskallinen, ja ainoa ihminen, jonka kanssa voisin elää,

ylenkatsoi minua; minulla ei ollut muuta Jumalaa kuin oma sydämmeni,

ja häpesin nyt tätä katalaa Jumalaa. Ei -- ei! minulla ei ollut

enää muuta tekemistä maailmassa kuin kuolla, ja tämä oli kaikeksi

onneksi omassa vallassani. Jos minä kuolen, niin Magdaleena itkee

minua, hän kenties ihmettelee rakkauttani, joka oli tehnyt elämän

minulle mahdottomaksi ilman häntä; kuolleena olen minä sankari,

elävänä tavallinen hyljätty rakastaja. Tahdon nukkua -- nukkua! Ja

näissä ajatuksissa nostin pistolin ja panin sen ohimoitani vastaan.

Vielä vain kosketus liipasimeen -- niin olen vapaa, saan nukkua.

Kummallisin seikka tässä oli kylmä huolettomuuteni: minusta tuntui

kuin tekisin tavallisimman teon maailmassa. Olin juuri lau'aista, kun

ajatus iski mieleeni -- onko ijankaikkisuutta? Onko rankaisevaa ja

palkitsevaa valtaa, joka päättää tulevaisuudesta? -- ja minä laskin

alas pistolini. Mutta olkoon! Tulevaisuuteni ei kuitenkaan voi tulla

nykyisyyttä tuskallisemmaksi. Ja taas kohotin kamalaa leikkikaluani.

Mutta lujuuteni oli poissa; kaksi voimaa taisteli sielussani, järkeni

käski minun paeta kuolemaa, mutta sydämmeni oli siihen tenhovoimalla

kiinnitetty. Ajatukset alkoivat hämmentyä, päätäni pyörrytti,

hiostava pelko hiipi ruumiini jäseniin. Väkisinkin johtui mieleeni

vanha taikausko itsemurhaajista, että muka heidän kätensä kasvaa

ylös haudasta, ja kiihottunut mielikuvitukseni näki jo lihattoman,

pitkän, valkoisen käden viittaavan minulle kiviröykkiöstä. Yhtäkkiä

kuulin äänen, kuulin vaunujen kolisevan kaljamalla; vanha ukon ääni

hyräili virttä. Ääni oli minulle tuttu -- lapsuudessani olin usein

kuullut saman äänen ja sama virren. Se oli Martti, vanha perheemme

palvelija, joka oli seurannut Malkusta Pietariin kuskimiehenä.

Siis Malkus jo palasi! Hän, jonka tähden Magdaleena hylkäsi minut!

Salainen pirullinen kiusaus ahdisti sydäntäni -- pistoliani voisin

käyttää paremmin hänen, kuin itsensurmaksi. Hyi! Ei! Heikko minä

olen, mutta konnaksi en ole vielä ruvennut. Mutta tahtoni heikkoni

heikkonemistaan, en tiennyt mitä tein; voittamaton voima ajoi minut

maantielle. Hevoset olivat jo alkaneet astua mäkeä ylös; ei kukaan

näe sinua, ei kukaan voi estää sinua, huusi saatana rinnassani;

Jumala! älä johdata minua kiusaukseen, rukoili parempi olentoni

tuskissaan. Ja minä voitin kiusauksen; kauhistuen paiskasin kiivaasti

molemmat pistolini pois. Mutta turha oli voittoni; onneni musta

enkeli oli minua mahtavampi. Molemmat pistolit laukesivat ankaralla

paukahduksella, hevoset karkasivat pystyyn ja lensivät niinkuin

ukonnuolen ajamina eteenpäin; Martin voimattomat, vanhat kädet

eivät jaksaneet niitä pidättää, vaunut survaisivat sillan käsipuut

rikki, ja silmänräpäyksessä näin kaiken -- vaunujen, hevoisten ja

ihmisten vaipuvan vinheän virran vaahtoisten, taistelevain aaltojen

valtaan. Sanomaton kauhistus valtasi sydämmeni, pelkäsin tulevani

mielipuoleksi ja juoksin pois niin paljo kuin jalkaa oli. Kaukaa

vielä kuului korvissani ukon vapiseva ääni: "Jumala armahtakoon

meitä"; joudutin juoksuani, ja pian kaikki oli hiljaista.

Koko yön ja toisen päivän kuljeksin metsässä ilman tarkoitusta

ja tietämättä mitä tein. Illalla kuitenkin uuvuin maahan, mistä

eräs talonpoika löysi minut; hän vei minut tupaansa, jossa pian

nukuin. Yöllä kuitenkin heräsin: kuulin niinkuin kaukaisen äänen

huutavan: "Jumala armahtakoon meitä", se oli vanhan Martin ääni,

joka vainosi minua. Pelästyen nousin vuoteeltani ja pakenin, mutta

turhaan; tuo kamala, sortunut ukonääni soi joka puusta, joka kivestä

minun korviini; kun kohtasin ihmisiä, luulin heitä poliisimiehiksi

ja juoksin sitä kiiruummin. Kolmannen päivän iltana tulin vähän

levollisemmaksi; aivan tietämättäni viimein jouduin kotiin. Niinkuin

unessa astuin sisään, näkemättä ketään; menin suoraan sukusaliin.

Siellä olivat paarit, ja paareilla paisunut, raadeltu, epämuotoinen

ruumis makasi -- se oli Malkus. Painoin silmäni umpeen, mutta näin

sittenkin tuon verisen, rikkinäisen ruumiin edessäni. Ja minusta

tuntui niinkuin tulinen sormi olisi kirjoittanut otsaani: "korvasi on

ijankaikkisesti kuuleva vanhan Martin viimeisen huudon, silmäsi on

ijankaikkisesti näkevä veljesi verisen ruumiin." Ja nämät sanat ovat

olleet kamalinta totuutta.

En tiedä kuinka kauan siinä seisoin yksinäni. Viimein Magdaleenan

kamaripiika tuli sisään. Hän huusi säikähtyen, nähdessään minut, "te

elätte; parooni Julian elää!" Pingoitin kaikki voimani näyttääkseni

levolliselta, ja kysyin mitä oli tapahtunut. Kamaripiika kertoi

itkien, että luultiin minun ampuneen itseni -- eräs palvelija oli

näet havainnut että olin ottanut pistolini mukaani. Magdaleena oli,

saatuaan siitä tiedon, tullut kalmankalpeaksi, mutta ei vuodattanut

kyynelettäkään, ei puhunut sanaakaan. Oli vain yksinäisyydessä

kirjoittanut kirjettä koko yön. Aamusella kun kamaripiika tuli

sisään, tämä näki kirjeen ja huomasi sen olevan Malkus-paronille.

Magdaleena oli sitten yksin mennyt ulos ja kieltänyt ketäkään

seuraamasta häntä. Mennessään oli syvästi liikutettuna suudellut

pikku-Heikkiä. Mitä sitten oli tapahtunut, sitä kamaripiika ei oikein

tiennyt. Muutamat talonpojat olivat kuulleet huikean huudon, juosseet

katsomaan ja nähneet Magdaleenan heittäytyvän virtaan. He menivät

kohta apuun ja onnistuivatkin pelastamaan hänet; hän oli vedessä

tarttunut ruumiiseen, joka samassa vedettiin ylös. Magdaleena oli

mennyt tainnoksiin; talonpojat veivät hänet ja ruumiin kartanoon.

Siellä kuollut tunnettiin veljekseni. Magdaleena rupesi hourailemaan

ja sairastui kovaan kuumetautiin. Oli kaupungista tuotu lääkäri,

joka selitti hänen tilansa mitä vaarallisimmaksi. Kuultuani tämän

riensin heti Magdaleenan kamariin. Hän kohosi vuoteeltaan nähdessään

minut: "sinäkö, Julian", hän huusi raivossaan, "oletko henki, vai..."

-- "En tiedä; mutta luulen eläväni, sillä rakastan sinua vielä."

Hän käski kaikkien kamarissa olevien poistua; tuijotellen minuun

kolkosti hän kysyi: "Julian, mimmoinen oli Malkuksen kuolema?"

Minä en tohtinut sanoa totuutta enkä tahtonut valehdella. Hetken

kuluttua hän taas kysyi: "Kain, missä on veljesi? Pistolisi on

löydetty maantieltä!" -- "Minä en ole murhannut häntä." -- "Vanno

Jumalan kautta, että olet viatoin!" Minä en antanut vastausta.

Vaikertaen hän vaipui vuoteellensa: "Minkätähden säästät minua",

hän kysyi katkerasti nauraen; "jos minusta pääset, niin saat periä

uhrisi koko omaisuuden." -- "Magdaleena", rukoilin minä, "älä

tuomitse minua, rakkauttasi en pyydä, mutta älä vihaa, älä ylenkatso

minua!" -- "Pois", huusi hän tulisessa vimmassa, "minä vihaan, minä

ylenkatson mieheni murhaajaa." -- "Älä valehtele, Magdaleena, minua

et voi vihata; muista, että olin nuoruutesi ensimmäinen rakkaus."

-- Hän käänsi päänsä pois salatakseen kyyneleitään, mutta kuiskasi

kuitenkin: "niin totta kuin tämä sana on viimeiseni, niin vihaan

sinua."

Ja se olikin hänen viimeisensä. Viisi päivää tuskia kärsittyään hän

kuoli; kun pukeuduin hänen hautajaisiinsa, katsoin sattumalta peiliin

-- hiukseni olivat käyneet harmaiksi.

Myöhemmästä elämästäni en voi sanoa mitään; olen syönyt, juonut,

puhunut elävänä ihmisenä, mutta todellisuudessa olen jo monta

vuotta maannut haudassa. Kerran näin nuoren köyhän tytön, joka oli

Magdaleenan näköinen. Hetkeksi sieluni kipinä taas leimahti liekiksi,

mutta vain hetkeksi; pian oli se yhtä eloton kuin ennen. Tuon nuoren

tytön sukulaiset olivat kuitenkin jo silloin pakottaneet häntä

rupeamaan puolisokseni; minua luultiin kaiketi, ja syystä, hulluksi,

mutta olin rikas, ja tytön kohtalo sukulaisten silmissä siis mitä

onnellisin. Mutta hän sai pian tietää olevansa kuolon puoliso.

Muutamien vuosien kuluttua hän vähitellen kuihtui, lakastui ja kuoli.

Kerran monen vuoden kuluttua hain jotakin eräästä vanhasta

piirongista. Satuin painamaan pientä nappia; salalaatikko aukeni,

jossa havaitsin kirjeen. Se oli Magdaleenan käsialaa. Hän oli

kirjoittanut sen tuona kamalana yönä, jolloin luuli minun surmanneen

itseni. Kirje oli Malkukselle. Vavisten ja kyynelsilmin luin kirjeen.

Hän tunnusti siinä että hän rakasti minua, että hän aina oli

rakastanut minua. Kauan olin ajatuksiini vaipuneena, hänen elämänsä

viimeinen sana oli siis ollut valhetta.