Onko mitään komeampaa, kuin Babylon, tuo itämaiden ruhtinatar, joka
kylpee jalkojaan hopeanhohtoisessa Eufrat-joessa? Maat ja meret
maksavat hänelle veroa, sillä laivoillaan ja karavaaneillaan hän
vallitsee kumpaakin. Onko ketään mahtavampaa, kuin sen hallitsija
Belsazar, kuningasten kuningas, jonka silmäniskua Aasian ruhtinaat
vapisevat ja jonka jalka tallaa sen kansoja kuin tomua? Vain
yksi vihollinen vielä rohkenee uljaana Belsazaria vastustaa --
Kores, Persialaisten kuningas -- mutta pian Babylonin lukemattomat
sotajoukot hänetkin ja hänen köyhän paimenkansansa kukistavat. Ja
ylpeänä Belsazar valmistelee voittojuhlia ylimäisilleen, päälliköille
ja sotureille.
Tuhannet tulisoihdut, lukemattomiin kiiltokiviin heijastuen, loivat
kuninkaalliseen saliin ihmeellistä, kirjavaa valoa. Pitkin valkoisia
marmoriseiniä loikuivat purppurapeittoisilla penkeillä soturit,
ja heidän edessään oli kauniita nuoria poikia, jotka polvistuen
tarjosivat heille mehukkaita hedelmiä, vaahtoilevia viinejä.
Hillimätön ilo valtasi kaikkien mielet, myrskyisellä ihastusnaurulla
palkittiin jokaista, joka irstaisuudella ja ilveillä koetti huvittaa
raakoja tovereitansa.
Salin keskellä keijuilivat hekumallisissa tansseissa mustasilmäiset
orjattaret, niinkuin kevät-tuulen tuudittelemat kukat. Toisia tyttöjä
seisoi tanssivien ympärillä, säestäen heidän hempeitä liikkeitään
pauhaavilla symbaaleilla ja helisevillä huiluilla. Tulisemmin kuin
soihdut säihkyivät orjattarien silmät, -- enemmän kuin viinit ne
kiihoittivat miesten mieliä.
Mutta salin perällä istui kultaistuimella itse kuningas. Tämä
raivokas ilo miellytti häntä, vaikkei siitä jälkeäkään näkynyt hänen
synkeässä muodossaan. Laihat kellertävät kasvot olivat niinkuin kamala
arvoitus, eikä rohkeinkaan soturi tohtinut kohdata hänen terävän
silmänsä leimausta.
Kuninkaan jalkain juuressa istui taivaankaunis tyttö; vankeuden
lasten joukossa Zillah kasvoi äitinsä Juudan ilona ja vanhempansa
Israelin lemmikkinä; silloin Belsazar näki hänet, ja Zillah unhotti
isänsä, kansansa ja Jumalansa, seurataksensa heidän sortajaansa. Ja
kuningas rakasti häntä niin kuin tulisoihtu rakastaa liipottelevia
perhosia, joita ensin hurmaa ja sitten surmaa.
Kuninkaan vieressä oli Baalin kuva, sekin kulta-istuimella ja
tehty kalliista santelipuusta ja kokonaan peitetty kiiltokivillä.
Sen ympärillä olivat kaikki Kaldean Maagit ja viisaat. Belsazarin
toisella puolella istui kuninkaita ja ruhtinaita, jotka Belsazar
oli voittanut tai jotka vapaaehtoisesti olivat nöyristyneet hänen
valtansa alle. Ja oli niitä luvulta kaksikymmentä. Joka puolella
kuninkaallista salia oli komeita juhlasaleja. Ne olivat kuitenkin
tyhjinä; ainoastaan sisimmäisessä näkyi kolme miestä. Jykevän
keihään nojassa seisoi yksi niistä jättiläisen kokoisena, kirjavaan
tiikeri-nahkaan puettuna. Se oli Arsakes, Skythalainen, sotajoukkojen
ylimmäinen päämies, uljain uljaista, väkevin väkevistä ja hirmuisin
hirmuisista. Toinen on viisas Boroses, Belsazarin ylimmäinen pappi,
joka osaa tähdistä lukea jumalien tahdon. Heidän välillänsä seisoi
viekas Harpagon, Koreksen lähettiläs; kavaluudellaan hän jo oli
saattanut Medianmaan herransa vallan alle, nyt hänen liukas kielensä
oli viehättävä Babylonin ylimyksiä. Ja Harpagon lausui: "kuinka te
tahdotte orjina palvella, missä voisitte herroina hallita? Teidän
vallassanne on Belsazarin voima -- jos luopuisitte hänestä, kukistuisi
samalla hänen suuruutensa niinkuin maahan kaadettu puu. Ainoastaan
sinun urhoollisuutesi kautta, o! uljas Arsakes, on Belsazar
valloittanut puolen Aasiaa, ainoastaan sinun tähtesi, o! viisas
Boroses, Jumalat antavat hänelle onnen ja voiton. Katsokaa --
sanomattomat rikkaudet ja Babylonin vallan lupaa Kores teille, jos
tahdotte mennä hänen puolelleen."
Silloin Arsakes vastasi: "kiittämätön Belsazar on, mutta en
kuitenkaan tahdo luopua hänestä. Ainoastaan uljaimman edessä Arsakes
nöyristyy, ja Belsazar ei vielä milloinkaan ole pelännyt. Hän osaa
musertaa, -- sentähden minä häntä tottelen. Koresta en tunne."
Ja Boroses sanoi: "kiittämätön on Belsazar, ja kuitenkin tahdon häntä
palvella, sillä hänen Jumalansa on voimallisin kaikista ja hänellä on
ikuisten valtain suosio. Koresta en tunne; siis, Persialainen mies,
turhaan meitä houkuttelet."
Näin sanottuaan molemmat jättivät hämmästyneen Harpagonin ja astuivat
taas loistavaan kuninkaansaliin. Riemu siellä oli käynyt myrskyistä
myrskyisemmäksi, entistä hekumallisemmat olivat orjattarien tanssit
ja yhä rajummin soivat symbaalien säveleet. Viinin kiihdyttäminä
soturit lauloivat remastavia lauluja tai reuhoivat ilosta,
kuullessaan verisiä sotatarinoita.
Yht'äkkiä Belsazar korotti äänensä, ja kaikki vaikenivat kuninkaan
puhuessa. Ja hän sanoi: "tietäköön maailma, että kuninkaansa nyt
iloitsee, airueita menköön kaikkiin kansoihin käskemään heidän
riemuita, sillä heidän hallitsijansa on tänä iltana armias."
Polvillaan palvelijat kuulivat kuninkaan sanat ja katosivat. Silloin
Belsazarin silmä tapasi Zillahin ja hän lausui: "viekää käsky myöskin
vankeuden lapsille", ja hän lisäsi pilkaten: "käskekää heidän
veisata Jumalansa kunniaksi, joka niin ihmeellisesti aina heitä
auttaa; muuten tuo uppiniskainen kansa ei voisi riemuita. Laulakoot
juhlavirsiä Zionista ja Israelin Jumalasta."
Ja kuninkaan lempi-orja Bagoas läksi joutuisasti toimittamaan hänen
käskyjänsä. Mutta Zillahin mieli kävi murheelliseksi, ja peloissaan
hän aikoi anoa armoa, mutta Belsazarin vihainen katse säikäytti häntä.
Mutta ilosta kaukana istuivat Israelin lapset pimeissä majoissaan
virran vieremillä. Päätettyään päivän orjantyöt, he nyt olivat
kokoontuneet yhdessä muistelemaan ja suremaan. Miesten päät vaipuivat
väsymyksestä rinnoille -- vaimot peittivät käsillään kyyneleiset
silmänsä -- ukkojen äänet vapisivat itkusta, heidän laulaessaan
Zionin virsiä, ja impien silmät seurasivat ikävöiden länteen päin
rientäviä pilviä. Ja kaikki valittivat: "oi, Zionin linnaa! oi, isäin
hautoja! oi, muistojemme sydäntä, Jerusalemia --, josta nyt tuskin on
rauniotakaan jälellä. Sieluni halajaa aina kuolemaan asti teitä ja
silmäni hukkuvat kyyneleihin murehtiessani teitä. Huuhkajat huutavat,
missä Taavetin ääni ennen kaikui, ja sakaalit hiipivät, missä
Israelin tyttäret ennen liihottelivat -- mutta kuitenkin mieleni
ikävöiden halajaa vaihtaa komean Babylonin kivienne soraan. Oi,
Herra Zebaoth! oletko sinäkin hyljännyt meidät? Niinkuin äidittömät
lapset, niinkuin paimenettomat lampaat, niinkuin morsiamet, joilta
sulhaset on surmattu, kuljemme jumalattomien nauruna ja pakanoitten
pilkkana. Niinkuin setripuu Libanonissa ja palmupuu erämaassa Israel
viheriöitsi, mutta myrsky tuli ja mursi setripuun; nyt se kuivettuu,
jos ei sinun armosi auta meitä. Oi, Herra, eikö huoliemme mitta jo
ole kyllin täysi, emmekö jo tarpeeksi ole nääntyneet vitsauksiesi
alla, eikö Babylonin palo pian ole loistava meille vapauden
aamuruskona, eikö tulipatsaasi toista kertaa ole johdattava meitä
vankeuden erämaasta?"
Niin nuot valittivat. Silloin Belsazarin orja Bagoas astui sisään
ilkkuvin muodoin ja irvisuin. Ynseästi ivaten hän lausui: "näin
käskee Belsazar, teidän kuninkaanne -- vankeuden lapset riemuitkoot
ja viettäkööt juhlallisesti tämän yön, laulakoot symbaalilla
Zionista ja veisatkoot psalttarilla mahtavasta Jumalasta, joka niin
ihmeellisesti on heitä auttanut." Niin hän lausui, eikä taivaasta
nuoli singonnut eikä maan povi auennut hukuttamaan herjaajaa. Ja
Israelin lapset särkivät symbaalinsa ja psalttarinsa, repivät
hiuksiansa ja vaipuivat vaikeroiden maahan, huutaen: "voi meitä!
Jumala on hyljännyt kansansa, kun meidän täytyy veisata hänestä
pakanoitten nauruksi."
Mutta Bagoas palasi kuninkaalliseen linnaan ja kertoi Belsazarille
mitä tapahtunut oli. Kauhistavalla hymyllä kuningas häntä kuunteli,
ja soturit pilkkasivat Israelin lapsia ja joivat irstaisesti
Jerusalemin temppelin pyhistä astioista.
Ja Belsazar täytti pyhän uhrimaljan tulisella viinillä ja vieden
sen huulilleen virkkoi: "Juokaatte Belsazarin, _Maailman Herran_
onneksi! Niin kauvas kuin maa viheriöitsee, niin kauvas kuin meri
aaltoilee, niin kauvas on myöskin valtani ulottuva. Tästä hetkestä
älköön maailmassa kukaan muu kuin minä tohtiko sanoa 'minä tahdon'
vaan 'minä tottelen'." Ja tyhjentäessään maljan hän kädellään viittasi
orjilleen ja samassa noiden kahdenkymmenen kuninkaan päät vierivät
katkaistuina maahan. Ääretön ihastus-huuto kaikui kaikkialla: "Terve
Belsazar, maailman herra!"
Ja taas Belsazar täytti maljansa ja puhui: "Juokaatte Belsazarin,
_maailman Jumalan,_ onneksi! Ei Baalille, vaan minulle ovat maailman
alkuaineet alamaisina ja tähdissä kunniani on kirjoitettuna
loistavilla kirjaimilla. Kah! kumpi on väkevämpi, minäkö vai
Baal?" Samassa kuningas tempasi miekkansa ja särki Baalin kuvan.
Voimattomina pirstat vierivät kuninkaan jalkojen juureen. Uudestaan
riemuhuuto kaikui soturien joukosta: "Terve Belsazar, maailman
Jumala!"
Ja kolmannen kerran kuningas käski täyttää uhrimaljan. Hän nousi
pystyyn koko pituudelleen, hänen huulensa vapisivat suuttumuksesta ja
hänen säihkyvät tiikerinsilmänsä paloivat, niinkuin olisi hän nähnyt
vihamiehensä edessään. "Sinuakaan -- sinua, jolla ei ole ruumista,
eikä kuvaa, eikä nimeäkään, Juutalaisten Zebaoth -- sinuakaan minä en
pelkää, tule näkyviin että saisin voittaa sinut; mutta et uskalla,
pelkurina peittäydyt minulta näkymättömyyteen. Belsazar sinua
ylenkatsoo."
Ja kolmannen kerran kuningas oli viedä maljan huulilleen, ja
kolmannen kerran soturien riemupauhina oli alkaa, -- mutta katso! --
yhtäkkiä maa järisi, taivas pimeni ja tulikäsi kirjoitti leimuavat
kirjaimet marmoriseinään ja katosi. Tähdet peittivät silmänsä
ikivalon voiman edessä ja soihdut sammuivat ja aika seisahtui
hetkeksi, peläten ijankaikkisuuden läsnä-oloa. Ja nauru mykistyi
ja riemu muuttui kauhuksi ja Belsazar vaipui kuolonkalpeana
kuninkaalliseen istuimeensa. Hetki kului toisensa perästä. --
Aina vielä kuningas istui kalpeana kasvoiltaan -- katse maahan
kiinnitettynä. Ja Kaldean viisaat astuivat esiin lukemaan kirjoitusta
ja tietäjät selittämään sitä -- mutta tässä heidän viisautensa oli
kuin pimeys pimeässä, ja peläten he sanoivat: "tämä on korkeampaa,
kuin mitä me voimme ymmärtää."
Mutta Zillah tunsi Jumalan sormen ja hän kuiskasi Belsazarille:
"kutsuta, herra kuningas, joku minun kansastani; ainoastaan
Israelin lapsi voi selittää tämän, sillä meidän Jumala tuo on, joka
julmistui." Ääneti Belsazar istui vielä, mutta kädellään hän viittasi
käskyn orjille ja Bagoas läksi sitä toimittamaan. Hetken kuluttua hän
palasi, mukanaan viisain Israelin lapsista, kirjanoppinut Daniel,
jolle Jumala oli antanut profeettain pyhää voimaa. Ja Daniel tuli,
muodoltaan murheellisena ja silmät maahan luotuina, sillä hän luuli
olevansa kutsuttuna pakanoitten pilkattavaksi. Silloin kuningas
osotti tulikirjoitusta seinällä. Daniel katsoi -- ja hänen silmänsä
kirkastuivat toivosta ja hänen muotonsa jalostui innostuksesta;
haltioissaan hän ojensi kätensä ja hänen äänensä soi niinkuin
myrsky setrimetsässä: "Näin sanoo Herra -- kirottu sinä Babylon,
-- kolmesti kirottu sinä itämaiden ylpeä ruhtinatar, joka olet
juopuneena pyhien kyyneleistä ja viattomien verestä; -- sinunkin
kostopäiväsi on tuleva. Ei puhdasta impeä, ei tutisevaa ukkoa, eikä
viatonta rintalasta säästetä. Minä olen laskenut sinun syntisi
ja yhtä lukemattomat kuin ne ovat, yhtä ankara on myöskin minun
rangaistukseni oleva."
"Ja taas Herra sanoo: Riemuitse, Zion, ja levitä, o, Jerusalem,
sylisi palajaville lapsillesi; sillä minun armoni suojelee Israelin
lapsia vielä kerran. Heidän kyyneleensä ja valituksensa painavat
minun vaa'assani enemmän, kuin Babylonin rikkaudet ja Belsazarin
valta."
"Ja vielä Herra sanoo: Kirottu, kolmesti kirottu sinä Belsazar,
joka ylpeilet vallastasi ja voimastasi! Katso -- elämäsi on minun
kädessäni niinkuin liekkuva soihtu myrskyssä. Sinua sanotaan maailman
hallitsijaksi ja kohta onnesi on orjiesi vallassa -- luulet itsesi
voittamattomaksi ja kohta valtasi annetaan Korekselle -- ylpeytesi
hurmaamana jumaloitset itseäsi ja kohta koirat kadulla nuoleskelevat
veristä ruumistasi."
Näin Daniel selitti tulikirjoituksen, ja kaikki kauhistuivat, sillä
Jumalan henki puhui hänen kauttansa.
Aika taas kului kulumistaan. Yön hämärät jo alkoivat haihtua
aamuruskon valostukseen. Belsazar lepäsi vuoteellaan. Hänen
luonansa seisoivat samat kolme miestä, jotka äsken keskustelivat
juhlahuoneessa. Ja Arsakes sanoi: "Belsazar on pelännyt, on vapissut
pelosta; -- häntä en enää voi palvella, ainoastaan uljaimman edessä
Arsakes nöyristyy. Siis tahdon mennä Koreksen puolelle."
Ja Boroses sanoi: "Jumalien viha on Belsazaria kohdannut, hän on
särkenyt Baalin ja Juutalaisten Zebaothia hän on pilkannut. Jumalien
suojelus on luopunut hänestä; -- siis minäkin hänestä luovun."
Näin sanoessaan molemmat nostivat miekkansa ja työnsivät ne syvään
Belsazarin rintaan; -- kuningasten kuningas oli kuollut ruumis.