MOREIKA. munkki, myöhemmin LAFOENS.
MOREIRA. Olemme yksin. Voitte jatkaa surullisia tiedonantojanne.
MUNKKI. Se on pian tehty. Kaikki Jeesuksen veljeskunnan jäsenet,
jotka tämä pääkerettiläinen on saanut käsiinsä, on hän muutamien
laivapahasien varaan jättänyt meren ja myrskyn raivolle alttiiksi.
Mutta -- Hän, joka Mooseksen pelasti aalloista ja pyhän Johanneksen
liekeistä, Hän kyllä heidänkin matkaansa suojelee.
MOREIRA. Entä Europan hallitsijat?
MUNKKI. Sanotaan että Pombal toimii heidän tahtonsa mukaisesti. Hän
kuuluu sopineen Espanjan Arandan, Ranskan Choiseulin ja Itävallan
Kaunitzin kanssa, että nämä valtioissaan seuraisivat hänen
esimerkkiään.
MOREIRA. Entä hänen pyhyytensä?
MUNKKI. Lähetti tosin heti, kun nousi Pietarin istuimelle, uhkaavan
kirjeen Pombalille, mutta, hämmästyen tämän röyhkeyttä, on antanut
myöden ja taipunut hänen tahtonsa mukaan.
MOREIRA. Entä kansa?
MUNKKI. Kauhistuu -- ja on vaiti.
(Lafoens on viimeisien vaihtopuheiden aikana tullut sisään.)
MOREIRA. Kiitän sinua. Suvaitsetko jättää minut yksikseni? (Munkki
menee.) On niin kuin Jumala olisi maailmasta hävinnyt, -- niinkuin
maa ja taivas olisivat minuun nähden kadottaneet keskipisteensä --
ja minä olisin viskattuna kaikkisuuden avaruuteen tukea vailla,
jalansijaa vailla.
LAFOENS (lähestyen häntä). Olet kutsuttanut minut. Marttyyri tahtoo
antaa siunauksensa, ennenkuin joutuu pyövelien uhriksi.
MOREIRA (säpsähtää). Ah! Sinäkö se olet? En huomannut tuloasi.
Kerrotaan, että sinä olet vapautettu.
LAFOENS. Niin. Tänä iltana saapui kuninkaan armotus vankityrmääni.
Miksi se minulle annettiin, sitä en tiedä. (Syrjään.) Miksi sen otin
vastaan, -- sen tiedän sitä paremmin.
MOREIRA. Niin, olen sinut kutsuttanut, ajan ja ijankaikkisuuden
rajalla sanoakseni sinulle sanan, joka murskaa minut, mutta sinut
kenties tekee suureksi. (Äänettömyyttä.) Hylkää asiamme!
LAFOENS. Nämäkö sanat -- sinä sanot -- minulle?
MOREIRA. Jeesuksen pyhä veljeskunta -- tämä jättiläispuu, jota on
kastellut niin monen sankarin ja marttyyrin veri, -- on laho ja
kaatuu pian.
LAFOENS. Mitä tulee minun uskoa, entistä elämääsi vai nykyisiä
sanojasi?
MOREIRA. Usko minua. Kun minunlaiseni mies sanoo: koko elämäni
on mennyt hukkaan, -- silloin (vaikenee yht'äkkiä. Hetken kuluttua
synkästi.) Olen taistellut Jumalan kanssa, olen tullut voitetuksi.
LAFOENS. O, isä! Eikö siis suuri aatteesi ole auringon kaltainen,
joka, vaikka pilvikin sen kaihtaa, pian säteilee yhtä kirkkaana kuin
ennen?
MOREIRA. Monasti elämässäni on huomaamatta mieleeni hiipinyt tämä
ajatus: eikö ajan henki ole sinua valtavampi? Asiaani innostuneena
tukahutin aina nämä ajatukset syntisenä heikkoutena. Nyt, kun seison
tässä tyynenä ja kylmänä, katselen asiata toisin. Siis vielä kerran:
mene Pombalin ja sen opin puolelle, joka nyt asetetaan pyhän kirkon
sanojen sijaan. Heidän luona saavutat valtaa, kunniaa ja maailman
kiitosta, voit hyödyttää maatasi ja aikalaisiasi, -- meidän luona on
edessäsi vaino, pilkka ja tuo kuolemassa sydäntä kalvava ajatus:
olet taistellut turhaan. Tuo arka ja häijy roistokansa, joka
tahtoo ostaa itselleen nousevan suuruuden suosion sylkemällä
syrjään-suistuvaan, eikö se jo ole hionut ivaansa ja miekkojaan
meitä jesuiittoja varten?
LAFOENS. Luetko minut tämän roistokansan joukkoon?
MOREIRA. En! Mutta kuitenkin sanon: hylkää asiamme, sillä se on
mennyttä. Kun olin nuori, innostutti minuakin vapauden valtava
voima. Tahdoin uudistaa kirkkomme, tahdoin tehdä sen kristityksi,
enkä katoliseksi. Olin silloin Roomassa. Siellä minut veljeskunnan
ylijohtaja kerran yllätti, kun luin pyhää raamattua kotimaani
ihanalla kielellä. Muutamia päiviä sen jälkeen minut lähetettiin
lähetyssaarnaajaksi Intiaan. Kymmenen vuoden aikana siellä opin
elämään ja taistelemaan yksinomaan pyhän kirkkomme leviämiseksi
ja voitoksi. Kun sitten palasin Europaan, oli kaikki muu minussa
kuollut, paitse tämä suuri aatteeni. Kaikki voimani, ajatukseni,
tunteeni tarkoittivat vain Jeesuksen veljeskuntaa ja sen suurta
tehtävää johdattaa kirkon äidinhelmaan kaikkien ihmisten omattunnot
ja tahdot, pakottaa ne uskon kuuliaisuuteen, antaakseen niille sen
sijaan valkeutta ajassa, autuutta ijankaikkisuudessa. Vannotin sinua
Coimbrassa taistelemaan saman päämäärän puolesta, -- annan sinulle
valasi takaisin.
LAFOENS. Ei, ei, ei koskaan! Ennen kuolen kunniattomana teidän
kanssanne, kuin elän mahtavana vihollistenne parissa: Ja se päämäärä,
jonka puolesta sinun-tapaisesi suuri sielu taistelee, ei saata
koskaan olla turha.
MOREIRA. Eikö itse Roomakin ole meitä jättänyt, -- silponut käden,
jolla piteli valtikkaa, -- Rooma, jonka puolesta me olemme taistelleet
ja kärsineet?
LAFOENS. Ja vaikkapa niinkin olisi, niin Lafoens ei ikinä alennu
luopioksi. Sinun Jumalaasi tahdon palvella, sinun uskosi on oleva
minun uskoni, sinun asiasi minun asiani. Minulla on vielä yksi
suoritus tehtävä maan kanssa, -- minun ei tarvis mainita muuta kuin
nimi Theresia. Jos huomenna vielä elän, niin aion ijäksi jättää
Portugalin ja Roomassa ruveta Jeesuksen veljeskunnan jäseneksi.
MOREIRA. Vihin sinut siis taisteluun, kuolemaan ja (osottaen
taivaaseen päin) elämään. (Menevät kumpikin eri taholle. Moreira on
koko ajan noudattanut vanhaa juhlallista ja karkeanlaista tapaansa.
Nyt hän ei voi enää hillitä itseään, vaan kääntyy äkisti takaisin
ja huudahtaa) Miguel! Poikani!
LAFOENS. Mikä sydäntä vihlova ääni! Oliko se sinun?
MOREIRA. Maailma mustuu silmissäni. Minä horjun, tue minua! En ole
koskaan eläissäni vielä itkenyt, -- nyt itken.
LAFOENS. Silmäsi värähtelevät, mutta kyyneleitä niissä ei välky.
MOREIRA. En ole koskaan sitä oppinut. Itkuni valuu sisäänpäin, --
kyyneleet virtaavat aivoihin, -- (pitelee silmiään) sillä täällä,
täällä kirveltää. (Intohimoisesti.) En ole koskaan vielä rakastanut
ketäkään ihmistä tämän maan päällä. Ei koskaan ole äiti, ei puoliso
lempeällä hellyydellä lähennellyt sydämmelleni. Ei koskaan ole
ystävän povi, suurten aatteiden jumaluutta väristen, sykähtänyt
povellani. Nyt, kun kuoleman kylmä henki jo on puolittain minut
jäätänyt, nyt tunnen olevani niin yksinäinen, niin äärettömän
yksinäinen. Miguel! Etkö voi mitään muuta minulle tarjota kuin
ihailua? -- Anna minulle kipinä ystävyyttä!
LAFOENS. Veljyt!
MOREIRA. Kiitos! (Suutelee häntä otsalle.) Kaiken hellyyden, mitä
olen tuntenut ketään ihmistä kohtaan, panen tähän suudelmaan.
(Palaten taas vanhaan, kylmään tapaansa.) Sitä ehkä ei ole paljo.
Voit antaa sen pois lemmityllesi kahden haukotuksen väliaikana,
kun alat häneen kyllästyä. (Poistuu kiireesti peräovesta.)
LAFOENS. Suuri henki! Oi, jospa voisin ystävyytesi ansaita! (Poistuu
oikeanpuolisesta sivuovesta.)