BEATRICE, myöhemmin ELVAS.
BEATRICE. Kuinka hän viipyy! Vanginvartija ei ole kenties kutsunutkaan
häntä. On niin kuin kaikki ihmiset, kadehtien rakkautemme onnea,
koittaisivat meidät erottaa. Kuinka se aika rientää! Sydämmeni tuntuu
tykyttävän sekunnit niin nopeaan, että sen pian on pakko pysähtyä. O
aika, aika, riennätkö lemmittyäsi pelastamaan, kun kiidät matkaan noin
huimaavaa vauhtia? (Kuuntelee.) Ei, -- ei -- vihdoinkin -- -- ah!
ELVAS (yhä kahleissa, astuu sisään kalpeana ja laihtuneena). Ah,
Beatrice, armas vaimoni! Meille on siis suotu viimeinen hyvästijättö.
(Suutelee hänen kasvojaan.) Beatrice, viimeistä kertaa nyt näemme
maan päällä toisemme.
BEATRICE. Ei niin, sinä voit pelastua. Sinä voit päästä vapaaksi, --
ajatteleppas -- vapaaksi!
ELVAS. Vapaus! Aurinko! Valkeus! Elämä! Kajastavat kuvat, jotka
ilvehditte vankiraukan sielulle! Pois! En tohdi uskoa teihin.
BEATRICE. Etkö tunne minun ääntäni? Olen Beatricesi, -- puhun totta.
ELVAS. Niin, niin! Vihdoinkin ovat siis älynneet syyttömyyteni. Olen
saanut oikeutta -- vaikka myöhään. Haa! olen siis vapaa! Miksi ei
avata minulle vankilan ovia? Voin antaa anteeksi kaikki, mitä olen
kärsinyt, mutta joka hetki, minkä nyt, syyttömäksi julistettuna,
täällä vietän, voi saattaa minut raivoon.
BEATRICE. Ah! Ei! Syyttömyyttäsi ei ole vielä ilmi saatu. Sinun
täytyy paeta. Mutta näetkös, kaukana merten takana voit jälleen
alottaa uutta elämää. Vielä tällä tunnilla sinun täytyy paeta. O,
kuinka viipyvät!
ELVAS. Minun siis pitäisi hiipiä pakoon yöllä niinkuin varkaan;
nimeni ja maineeni tulla ijäti häväistyiksi? Ei! Ei! --
BEATRICE. Mutta muista, että siten pelastat henkesi hirmuisesta
kuolemasta. Minä rukoilen, -- pakene!
ELVAS. Entä sinä itse?
BEATRICE (hämmentyneenä). Minä tulen jäljestä. Näetkös, me emme voi
paeta yht'aikaa. Älä ole levoton minun tähteni. Minä kyllä tulen.
ELVAS. Beatrice-rukka! -- sinä et ole oppinut valehtelemaan. Ah! Nyt
älyän kaikki! (Äänettömyyttä.) Minä jään tänne.
BEATRICE. Pyhä madonna! Mitä sanot? Näyttihän kuolema sinusta niin
hirvittävältä.
ELVAS. Näet, että olen muuttunut. Tosin, kun ensin kuulin nuo sanat,
että minun täytyisi kuolla, tuntui siltä, kuin sydämmeni ja sieluni
olisivat kauhusta hyytyneet. Hirmuista onkin syyttömänä kuolla. Mutta
nyt tunnen, etten voi elää kunniattomana ja ilman sinua.
BEATRICE. Pakene, pakene! Jos et itsesi, niin minun tähteni.
ELVAS. Mitä luulet elämän olevan minulle sinusta erotettuna?
Ajattelivat näin: tuolle heikolle Elvas-raukalle voi viskata elämän
niinkuin kerjäläiselle almun. Mutta pettyivät. Olen ollut pelkuri.
Olen unhottanut kunniakkaan nimeni, en ole ansainnut miehen arvoa;
mutta olen herännyt häpeämään entistä heikkouttani. (Vanginvartija
tulee.)
VANGINVARTIJA. Jos suvaitsette, herttua, ottaa yllenne tämän
munkinkaapun, niin olen niin toimittanut, että voimme kenenkään
estämättä päästä täältä.
ELVAS. En! Mene ja sano tyrannille, jota palvelet, että murhata
voidaan Elvasin herttua, mutta ikänä ei häntä kunniattomaksi saada.
BEATRICE. O, kuinka noiden miesten sydän on kova! Luiz, pakene! Minä
pyydän, oma Beatricesi sitä pyytää. Katso, aika kuluu. Saatatkin minua
vastustaa, -- et siis rakasta minua!
ELVAS. Et tiedä, mitä sanot. Onko meillä molemmilla täällä maan
päällä muuta kuin rakkautemme? Minun isäni on, toivoen että hänen
tuomionsa siitä lievenisi, todistanut väärin minua vastaan, --
sinun isäsi on vihasta ja itsekkyydestä syössyt meidät molemmat
onnettomuuteen. Mitä silloin voimme ihmisiltä odottaa? He eivät
ole suoneet rakkaudellemme sijaa maan päällä, minä menen nyt
valmistamaan sille sijaa taivaassa.
BEATRICE. Sinä yht'aikaa hivelet ja raatelet sydäntäni. (Kello lyö
kaksitoista.) Hyvä Jumala! Nyt on liian myöhäistä! (Vaipuu Elvasin
syliin.)
ELVAS. Armas puoliso! puhdas lilja, joka paratiisista on siirretty
maan halpaan soraan! Anna minulle suudelma ja siten hengitä sielusi
minun sieluuni. Älä itke, rakas puolisoni; tuntoni sanoo, että me
pian jälleen yhdistymme. Sinä pian kiirehdit minun jälkeeni, minun,
joka taivaassa sinua ikävöitsen.
BEATRICE (tahtoisi puhua, mutta voi ainoastaan sopertaen lausua).
Luiz!
(Viimeisellä kahdentoista-lyönnillä on linnanpäällikkö useiden
sotamiesten seuraamana tullut sisään. Vasemmanpuolinen ovi
paiskataan auki, ja hengeltä tuomitut, toinen toisensa jälkeen,
kulkevat näyttämön poikitse, kädet sidottuina, tunnustaen
syntejään mukana-seuraaville munkeille. He häviävät kaikki
peräoven kautta, josta kuuluu latinainen kuolinvirsi etäältä
soivan. ELVAS ja BEATRICE menevät hekin yhteen joukkoon.
Viimeisenä tulee MOREIRA, hänkin munkin saattamana.)
MOREIRA (linnanpäällikölle). Sallitteko minun ennen kuolemaani sanoa
pari sanaa Lafoensin herttualle?
LINNANPÄÄLLIKKÖ. Ettekö siis tahdo muiden turmatoverienne kanssa
rukoilemalla ja Herran ehtoollista nauttimalla valmistautua
huomispäivää varten?
MOREIRA. Pitääkö minun toistaa pyyntöni?
LINNANPÄÄLLIKKÖ. Tapahtukoon tahtonne. Herttua on koko yön odottanut
saavansa puhutella teitä, mutta minä en ole tahtonut häiritä rippiänne.
(Soturille.) Mene noutamaan Lafoensin herttua tänne!
MOREIRA. Saammeko olla kahdenkesken?
LINNANPÄÄLLIKKÖ. Koska tämä luultavasti on viimeinen pyyntönne tässä
elämässä, niin olkoon se sallittu. (Sotureille.) Seuratkaa mukanani!
(Linnanpäällikkö ja soturit menevät. Kaikki hengeltä tuomitut
ovat hekin jo menneet.)