BEATRICE. Tahdot siis armahtaa puolisoani, myönnät vihdoinkin hänet
syyttömäksi! Ah! näen että niin on, et olisi muuten minua kutsunut, ei
olisi sinulla ollut siihen luontoa. Älä kiellä, älä, sillä tunnen,
että sydämmeni silloin särkyisi.
POMBAL. Tahdon sinun tähtesi valmistaa hänelle pelastukset keinon.
BEATRICE. Luiz! Oi, kuulitko? Isäni lupaa sinut pelastaa.
POMBAL. Kuuntele tarkoin, tyttäreni. Kaikki todistukset painuvat
puolisosi syyllisyyden puoleen, -- meidän täytyy siis pitää häntä
syyllisenä. Hän paetkoon salaa vielä tänä yönä ja piilottakoon
henkensä, unhotettuna ja saavuttamattomana, johonkin kaukaiseen
maailman kolkkaan. Hänen kuvansa on teloitettava, kun hän itse on
paennut; henkensä hän saa pitää, mutta kunniansa hän menettää.
BEATRICE. Ah! kun hän vain saa henkensä pitää, niin olen tyytyväinen.
Mitä me Portugalia, kunniaa, rikkauksia kaipaamme! Minun rakkauteni
hänelle kaiken tuon korvaa. Pakenemme kauas, niin kauas, että siellä
ei Portugalin aurinko paista, ei sen taivas helota, eikä siis mikään
häntä muistuta siitä, mitä hän on kadottanut. Ja joskin jokin
haihtuva tuuli sinne eksyisi ja kuiskaisi hänen korvaansa kotimaan
kieltä, niin minä haastaisin hellyyteni sydämmellisestä hartaudesta,
niin että tuuli ei hennoisi hänen mieltään huolestuttaa. (POMBAL
taistelee ääneti itsensä kanssa. BEATRICE huomaa, että hänen
huulensa vapisevat.) Mikä sinua vaivaa, isä? Kävit niin kalpeaksi.
POMBAL. Voisitko -- jättää -- äitisi?
BEATRICE. Ja sinut? Pitäisikö minua täällä mikään muu, kuin sinä?
Mutta, katso, sinä olet suuri, mahtava, kunnioitettu, -- hän on halpa,
vainottu, väärintunnettu; sinulla on kiitollinen kansa, -- hänellä vain
vaimo-raukkansa; sinä saat osaksesi nykyajan ihailun, -- hän ainoastaan
naisen rakkauden. O! olemme kumpikin näinä viime aikoina niin
äärettömästi kärsineet, ettemme voi kauan elää; suo minun siis
ainakin levittää rauhaa hänen elämänehtoonsa viimeisiin hetkiin.
POMBAL. Ei! Beatrice, sinun täytyy jäädä. Sinun täytyy katkaista
kaikki muiston siteet väliltänne. Haemme paavilta teille avioeroa.
Pombalin tytär ei saa maanpakoon seurata isänmaankavaltajaa. Minun
oman kunniani tähden sinun pitää jäädä. (Kello lyö yksitoista.)
BEATRICE. Hyvä Jumala! Kuolinkellot jo soivat. Joutuin, joutuin!
Minä suostun kaikkeen. Ettekö näe, isä, aika rientää!
POMBAL. Rauhoitu! Kello lyö vasta yksitoista. Meillä on vielä
tunti aikaa. Kello kahdeltatoista tulee tuomittujen tämän salin
kautta kulkea kappeliin, nauttiakseen siellä viimeistä kertaa
Herran ehtoollista. Siksi hänen pitää olla pakomatkalla. (Huutaa.)
Tänne! (Vanginvartija tulee.) Tuo tänne Elvasin herttua, ja anna
hänen puhua kahdenkesken herttuattaren kanssa. (Vanginvartija
menee.) Valmistele nyt häntä pelastuksen varalle, ja sano hänelle
jäähyväiset. Minä toimitan niin, että hän voi paeta, joutumatta
ilmi. (Menee.)