(POMBAL, BEATRICE, ELVAS tulevat sisään peräovesta.
Puvut juhlalliset.)
BEATRICE. Lieneekö aurinko koskaan niin ihanana maan yli säteillyt
kuin tänään? Minusta rauha huokuu joka tuulahduksessa, sovinto
välkkyy joka säteessä, templin pyhät soinnut kaikkialla kaikuvat.
ELVAS. Armas, kuinka voisikaan toisin olla? Viimeinen ja ainoa pilvi
on onnemme taivaalta haihtunut. Isämme ovat meidän rakkautemme
tähden heittäneet vanhan vihollisuutensa. Kaksi jaloa miestä, jotka
väärinkäsitys on erottanut, on vihdoinkin oppinut toinen toistaan
ymmärtämään.
POMBAL (syrjään). Nuo sanat aikeettomat mua painaa.
BEATRICE. Olet niin yksivakainen. Kun äsken teidän kahden välillä
polvistuin Vapahtajan alttarin juureen, kun rukouksemme yhtyneinä
nousivat pyhän Neitsyen valtaistuimen luokse, niin silloin minusta
sielumme valuivat niin yhdeksi, ettei mikään maan päällä enää voi
meitä erottaa. Sillä hetkellä en olisi millään muotoa voinut saattaa
ketäkään ihmistä onnettomaksi, en rikollisintakaan. (Pombalille.) Eikö
sinunkin ole laitasi samoin?
POMBAL. Sinulla on jotakin sydämmelläsi. Puhu!
BEATRICE. Luiz'illa ja minulla olisi pyyntö, vaan en tiedä, minun on
niin vaikea sitä sanoa; soisin, että itse sen huomaisit ja itsestäsi
sen täyttäisit.
POMBAL. Haluatko uutta pukua Pariisista, uusia ajoneuvoja? Halusi on
täytetty, ennenkuin sen olet ilmaissut.
BEATRICE. En laske leikkiä tällaisella hetkellä. Olet tänään
viettänyt sovinnon juhlaa, ole yhtä armollinen kuin olet jalo, suo
vapaus niille onnettomille, jotka Oporton kapinassa --
POMBAL. Vaiti siitä! Pyydä koristusta, jota kuningatar kadehtisi, ja
sen sinulle annan, vaikka se oikkusi veisi koko omaisuuteni, mutta
noita kapinoitsijoita -- ei, ei! Sinä et tiedä mitä pyydät.
ELVAS (puoliääneen Beatricelle). Tälläkin hetkellä!
BEATRICE (pikaisesti). Raskaalla mielellä hän sen kieltää, ole varma
siitä.
POMBAL. Älä sano minua julmaksi, mutta en voi. Parhaan ystäväni voisin
hyljätä sinun tähtesi, mutta vihollisiani -- Se, jota, niinkuin minua,
petos ja viekkaus piirittää, ei saa olla heikko. Laupeus pitäisi vain
vireillä noiden kavalien vehkeilyjen julkeutta. Minun pitää hallita
voidakseni hyödyttää, ja minun pitää olla ankara voidakseni hallita.
BEATRICE. Isä poloinen! Kuinka ihmiset ovat mielettömät, kun valtaa
kadehtivat!
ELVAS. Totta sanot, Beatrice. Sinä siis ikävöit, sinä, niinkuin
minäkin, pois hovin vaarallisilta jyrkänteiltä siihen rauhalliseen
elämään, jota tulemme viettämään maatiloillani. Siellä me elämme vain
toisillemme, rakkaudellemme. Meille tämä levoton maailma myrskyineen
ei ole olemassakaan, sillä onnemme saaren ympärillä on yksinomaan ilo
ja rauha vallitseva.
POMBAL (närkästyneenä). Eikö siis ole povessasi nimeksikään miehen
kunnianhimoa? Etkö koskaan ole elämällesi asettanut päämäärää, jonka
puolesta voisit taistella? Valtiomiehen suuruus, eikö se mieltäsi
kiihoita? Soturin kunniaseppel, eikö se nuorukaisen silmiä huikaise?
ELVAS. Kenties -- unelmissani. Ei, ei! Minä en ole kunnianhimoinen.
Voiko maa minulle kauniimpaa päämäärää osottaa kuin Beatriceni? Ei
mikään minusta kirkkaammin säteile kuin hänen silmäinsä loiste. Mitä
olisi kruunu hänen suutelonsa rinnalla, mitä kunniarikas elämä hetken
unelmaan verrattuna hänen rinnoillaan?
POMBAL (syrjään). Noinko puhuu mies, tai -- haa, taaskin tuo epäluulo!
-- Ei, -- hän ei voi -- mutta, hän on Tavora. (Ääneen.) Luulin, että,
kun sota Espanjaa vastaan pian voi syttyä, jokainen Portugalin
nuorukainen, joka vain kykenee, rientäisi taistelemaan maansa puolesta.
En kiellä, että olisin toivonut sinun astuvan sotariviin ja hankkivan
itsellesi maineen suuremman ja pysyväisemmän, kuin minkä lahonnut
sukupuu voi tarjota.