(Suuri sali Pombalin asunnossa Belemin palatsissa. Sisustus
kokonaan seitsentoista-sataluvun kuosia. Huonekalusto komea.)
JOSÉ (yksin). Kauanpa kirkossa viipyvät. Sovintohetki on tietenkin
hyvin hellä ja pitkällinen, kun huulet, jotka ennen vain liikkuivat
syytääkseen koston kirouksia, nyt yhtyvät veljelliseen suuteloon.
-- Uskooko siis Pombal todellakin, että nuo ylpeät aatelismiehet
sydämmen pakosta nöyrtyvät hänen eteensä, että ovat vihansa
heittäneet kunniasta saada lukea sukuja nousukkaan kanssa, että se
ehtoollinen, jota he nyt yhdessä nauttivat, on Lethe-juoma, joka
heidän muistostaan haihduttaa entisen vallan, entisen häväistyksen
ja entiset kostontuumat? Kosto, haa! Sitä ei niinkään unhoteta.
Jokaisen ihmisen elämässä on jotakin, josta hän ei voi päästä,
jossa hänen sielunsa väkisinkin riippuu kiinni ja josta sen täytyy
saada ravintoa, jos ei mieli aivan kuihtua. Jos ei hänellä sitä ole
itsessään, niin ottaa hän sen ulkoapäin. Kuinka voisin minä muuten
elää? Äiti, äiti! vaikka on sammunut roviosi, jossa pyhän uskomme
tähden uhrasit elämäsi, vaikka ruumiistasi ei enää ole tuhkaakaan
jäljellä, niin kuitenkin sinä elät. Samana hetkenä, milloin
viimeinen epätoivon huutosi Israelin Jumalan tykö hämmentyi tuskasi
valitukseen, syttyi roviosi minun sydämmessäni. Kymmenen vuotta ovat
kostonhuutosi sieltä soineet. Vaikka en toivon kipinääkään näe,
toivon kuitenkin, vaikkei vähintäkään voimaa minulla ole, taistelen
kuitenkin. Mutta tiedän, että aikani tulee, sillä -- o, Herra
Zebaoth, isäini Jumala! -- muuten olisi kyllä salamasi armahtanut ja
ilmoilta iskenyt epätoivosta väsyneen. (Menee.)