Martva huokasi. Hänestä ei nyt kirje kirjeeltä tuntunut. Hän olisi
tahtonut enemmän: Hän olisi tahtonut luoksensa Oolavin itsensä, jota
hän oli odottanut ja kaivannut kuin kevät kukkijansa. Hän istui
kauvan, äänettömänä kirjettä katsellen, eikä hän edes jaksanut
sen sisältöä enää ajatella. Ajatus tylsistyi, mieli painui maahan
kuloksi. Joulu ei nyt enää joululta tuntunut.
Raukeana nousi hän kangaspuiden takaa, meni huoneeseensa ja itki
katkerasti.
* * * * *
Joulukello oli jo soinut, työ lakannut. Rauha ja juhlamieli täytti
talon.
Ranniston vierashuoneessa koreili kuusi onnensa ja kunniansa
huipulla; joulun morsiamena, joulukuusena. Joka oksalla paloi
kynttilä kukkana. Niiden valo valui kuusen oksille, laskeutuen niille
ikäänkuin valovaippana, kuin konsanaan morsiushuntu. Havu viherti
hienosti valoharsojen läpi.
Nuori pappi oli kutsuttu Rannistoon joulukuuselle. Isäntäväen vielä
lopputoimituksissansa väen kanssa askartaessa istui hän puhellen
Martvan keralla. Martva oli noutanut pienen pehmeän jakkaran, matalan
taburetin huoneestansa ja istui sillä sohvan pääpuolessa, pehmeällä
matolla. Toinen käsi oli laskeutunut rentona, raukeana sohvanpään
yli ja avoimin silmin katseli hän nuorta pappia, joka istui sohvan
toisessa päässä. Sohvan edusta oli avonainen.
Siinä istuessansa tuntui Martvasta kuin istuisi hän taas rippi-isän
edessä, tai Jumalan puhtaan palvelijan jalkojen juuressa. Sulhasen
ikävä muuttui suruksi. Mieli masentui. Hänessä heräsi vähä-vähältään
halu puhua ja avautua, kysyä ja neuvotella. Se halu heräsi hänessä
kauniina, tulvi häneen kuin ilta-uni väsyneeseen, tai kaunis unennäkö
siihen, joka on nukahtanut rukouksiinsa.
Hän alkoi puhua ja kysellä yhtä ja toista. Hetken puheltuansa,
ikäänkuin isänsä kanssa, lausui hän:
-- "Minä en tiedä, mistä se johtuu ja mitä se on, mutta minä olen
joskus rauhaton... noin, että en edes tiedä onko se rauhattomuutta,
vaiko ikävää, vai mitä se on..."
Nuori pappi oli iloinen, kun sai yletä papillisiin tehtäviinsä.
Hänestä tuntui kuin istuisi hän, vaatimattomin ihmisistä, Jeesuksen
sijalla Martvan sisaren, Marian edessä, jossain öljypuun alla,
Palestiinan tummanheleän auringon valon peittäessä vuoren metsäisiä
kupeita ja Jerusalemia ja sen valotippojen putoellessa hänen eteensä
öljypuun lehtevien oksien lomitse, täpliksi tummalle varjolle. Hän
kysyi lempeästi:
-- "Muistatko, Martva, miten Maria sai rauhan ja valitsi hyvän ja
pysyvän osan? Olethan lukenut siitä..."
-- "Kyllä pastori", -- vastasi Martva heikolla äänellä.
Nuori pappi lisäsi siihen:
-- "Maria istuutui Jeesuksen jalkojen juureen ja kyseli Häneltä ja
unohti kaiken muun..."
Martva laski molemmat kätensä raukeina helmaansa ja katsoi hurskaan
papin silmiin surullisena. Hänkin oli vaistomaisesti nyt joutunut
Marian sieluntilaan tämän istuessa Jeesuksen edessä puun varjolla
peitetyllä ruohokolla. Nuori pappi kysyi häneltä:
-- "Eikö sinun sieluusi synny ja jää ihmeen ihana kuva Mariasta, kun
olet hänestä lukenut?"
Ja Martvan sieluun, hänen silmiensä eteen oli oitis loihdittu
runollisesti maailman kaunein nainen, Maria, jonka rinnalla
runokauneudessa kaikki muut kirjallisuuden naishelmet ovat heikkoja
jäljittelyjä. Hänen eteensä oli loihdittu maailman kirjallisuuden
ainoa naishenki, jossa ihana platonisuus kuvastuu ilmiselvänä,
kauniina taivaan kangastuksena, ainoa kirjallisuuden runoarvoon
kohonnut naishenki, joka oli noussut aistillisuudesta puhtaaksi
korkeaksi ihmishengeksi, jolle ei ainoakaan runouden mieshenkikään
vertoja vedä. Nuori, lahjakas ja puhdas tyttö huomasi sen kuvan ja
lausui ihastuneena:
-- "Kyllä, pastori... Minä olen sen aina huomannut..."
-- "Tuntuisiko sinusta mahdolliselta, että Maria voisi olla
rauhaton?" -- kysyi silloin pappi.
Martva ajatteli. Kaihoisalla äänellä vakuutti hän:
-- "Hän on niin puhdas... Kuinka hän voisi silloin levoton olla!..."
Pappi katseli Martvaa kuin raamatun Mariaa ja selitti:
-- "Se kaunis, runollinen kuva, joka syntyy lukiessamme Mariasta, ei
ole turha kuva: Se on se mielenrauha, jonka Maria sai, ja jonka saa
jokainen istuutuessansa Jeesuksen jalkojen juureen. Jos siis olet
joskus levoton, seuraa Mariaa ja sinä olet oikean osan valinnut..."
Martva vajosi ajatuksiinsa ja raamatun runouteen. Mietteissänsä
kyseli hän:
-- "Minä kerran ajattelin, että kenties olen tietämättäni tehnyt
ihmisille pahaa ja levottomuuteni johtuu siitä... Toiset ihmiset
taas sanovatkin, että ihmisiltä on anteeksi pyydettävä, sillä heille
kuuluu anteeksi antamus, koska heitä vastaan rikotaankin..."
Hurskas pappi oli valmis ohjaamaan kysyjää. Hän kysyi:
-- "Jos sinä rikot naapuriasi vastaan, esimerkiksi vahingoitat hänen
mainettansa, voitko sinä saada sen anteeksi, jos sitä pyydät toiselta
naapuriltasi?"
-- "En tietysti", -- vastaili Martva ajatuksissaan, eläen kokonaan
taivaallisen runouden puhtailla mailla.
-- "Sinä vastasit oikein. Ja miksi et?" -- jatkoi pappi.
-- "Siksi että se maine oli _toisen_, eikä sen jolta anteeksi
pyysin", -- selitti Martva.
-- "Siinäkin vastasit oikein. Mutta kenestä ja kenen on sinun henkesi
ja sielusi?" -- jatkoi innostunut Jumalan palvelija, itse valmiiksi
vastaten:
-- "Se on Jumalasta ja Jumalan. Mutta jos sinun sielusi on Jumalasta,
voivatko ihmiset olla sen herroja? Voivatko he siitä tiliä vaatia,
tai sille anteeksi antaa?"
-- "Minä ymmärrän", -- nyökäytti Martva rauhallisena. Pastori Aamusto
selitti edelleen:
-- "Kaikki se, joka koskee ihmishenkeä, sen syvintä rauhaa ja
korkeinta olemusta, on meidän tehtävä Jumalan edessä, sillä Hän ainoa
on korkein rauha ja anteeksiantamus. Jeesus ei ole siinä hengessä
koskaan käskenyt ihmisiltä anteeksi pyytämään, vaan ainoastaan
sopimaan niiden kanssa. Sillä olisiko kuka ihminen voinut anteeksi
antaa syntiselle vaimolle, joka fariseuksen huoneessa voiteli
Jeesuksen jalat kalliilla voiteella? Olisiko kukaan ihminen voinut
hänelle rauhan antaa ja olisiko ollut ainoatakaan, jolta hän olisi
voinut anteeksi pyytää?"
Tuokiossa oli loihdittu Martvan eteen portto, joka on
silmänräpäyksessä kohonnut loasta yleväksi, suureksi ihmishengeksi,
loistaen taivaallisen runouden vaippaan puettuna ruhtinattarena,
ylempänä satoja miljoonia, jotka kerskailunsa keskellä matelevat
maassa himoissa ja aistillisuudessa samalla tavalla eläinten
hengen kanssa. Martva käsitti silmänräpäyksessä jumalallisen
anteeksiantamuksen, sovituksen, katumisen ja puhdistumisen suuruuden
ja runollisuuden. Hän käsitti nyt sen ainoan tien, jolla ihmishenki
voi suureksi ja yleväksi yletä. Kaikki maallinen runous kutistui
hänen silmissänsä jumalallisen runouden rinnalla rekilauluiksi ja
renkutuksiksi. Inhimillinen sovitus alentui jumalallisen sovituksen
rinnalla sirkustempuksi. Ajatuksissansa, viattoman tytön äänellä
kuiskasi hän:
-- "Minä luulen nyt käsittäväni jumalallisen anteeksiantamisen
suuruuden ja ihmishengen yhteyden ja suhteen Jumalan kanssa."
-- "Silloin", -- innostui pastori, -- "olet aina löytävä rauhan.
Siinä: Jumalan jalkoihin laskeutumisessa ja yhteydessä Jumalan kanssa
on se osa, jonka Maria oli valinnut, samoin kuin syntinen vaimokin,
jota ei _voida_ ottaa pois. Se on niin suuri 'osa', että sitä ei
mikään maailmassa korvaa."
Hän nousi ylös, käveli ja kysyi:
-- "Sillä jos sinä olet rauhaton, tunnet erehtyneesi, onko sinulle
mieluista mennä avaamaan itseäsi maailman ja ihmisten raa'an pilkan
edessä?"
-- "Oi! Älkää kysykö sitä!" -- huudahti Martva.
-- "Jos sinulla ei silloin olisi Jumala, jonka edessä voit särkyä,
virkistyä ja sovittaa kaikki, eikö elämäsi olisi toivoton?" -- lisäsi
pappi.
-- "Kyllä minä sen nyt ymmärrän", -- myönsi Martva puoli-itseksensä.
Hänellä oli kaunis ja valoisa käsitys ihmisistä, mutta juuri viime
päivinäkin oli hänellä ollut jotain, jota hän ei olisi hennonnut
heille paljastaa. Ja hänen surunsa eivät kumminkaan olleet muuta kuin
puhtaan neidon suruja, sulhasen runollista ikävää. Niillekin oli
hänestä ihmissilmä liian raaka.
Nuori pappi istahti ja jatkoi;
-- "Ihmishenki on niin ylevä, että ainoastaan jumaluus, sen
alkulähde, voi sitä tyydyttää. Avaruuskin ja tähdet ovat sille
vähän. Minä sanon sinulle: ei ole ollut eikä ole pakanakansaa, joka
korottaisi esimerkiksi äärettömyyden Jumalaksensa, sillä sekin on
siksi liian pieni, koska ihmishenki janoaa suurta Henkeä. Jos pakanat
palvelevat puuta tai aurinkoa, eivät ne sitä itseänsä palvele, vaan
uskovat siinä asuvan Jumalan hengen. Niin suuri on ihmishengen
jumaluuden kaipuu ja tarve."
Ja Martva tunsi taas sen tarpeen. Se näkyi hänen kaihoisista
silmistänsäkin.
Pastori Aamusto lisäsi:
-- "Oikea ihmishenki on myös niin hieno, arkaluonteinen, että
ainoastaan Jumala kelpaa sille siksi, jonka puoleen se voi
suruissansa kääntyä. Ainoastaan jumalallinen runous voi tyydyttää
ihmishenkeä... Kaikki muut runot ovat oikealle ihmishengelle
maantielauluja..."
Martva istui rauhallisena kuin hurskas nunna. Taivaallinen runous
täytti hänen sielunsa. Hän unohti hetkeksi ikävänsä, jolla hän
Oolavia kaipasi. Hän rauhottui, kuin olisi hän istunut Mariana
Jeesuksen edessä. Melkein lapsen ilolla lausui hän:
-- "Niin... Minä olen nyt taas aivan levollinen..."
-- "Silloin" -- vakuutti pappi -- "olet sinä Mariana hyvän osan
valinnut. Sinä olet asettunut Jumalan yhteyteen ja siitä yhteydestä
helähtää pois-ottamaton osa: mielenrauha, sillä ihmishenki on
siiloin päässyt kotiinsa, jossa se rauhottuu kuin matkalta palaava
lapsi, joka väsyneenä saapuu kotimökille ja laskeutuu levolle äidin
valmistamalle tutulle vuoteelle."
Elämä alkoi vaaleta Martvalle joulun aatto-illaksi, jolloin väki
on pukeutunut puhtaisiinsa, kuuset ovat kynttilöitä täynnä, kuusen
juuret joulu-ukkoja, tähdet palavat taivaalla ja joka aholla makaavat
Betlehemin paimenet, heräten enkelilauluun, joka hymisee ylhäältä
taivaan tähtiliinalta. Herttainen katse kävi haaveilevaksi, poskelle
levisi rauhanpuna ja lämpö. Ikäänkuin itseänsä moittiakseen lausui
hän:
-- "Se on kummaa, että ihminen ei voi olla erehtymätön... Sillä
tietysti minä olin erehtynyt, koska tarvitsin rauhottumista..."
Nuori pappi katseli häntä kuin Mariaa Jeesus ja selitti hänelle:
-- "Ei ihminen _voi_ olla erehtymätön. Erehtymättömiä ovat
ainoastaan Jumala, joka on erehtymätön oman olemuksensa pakosta,
ja luonto, eläimet, kasvit, kivikunta ja maailmanjärjestys, jotka
ovat erehtymättömiä, koska ovat orjina sidotut kukin oman lajinsa
ja sukunsa lakeihin. Eläin ei voi tehdä muuta kuin mitä sen laji- ja
sukulaki sille säätää, samoin ei kasvikaan. Ihmishenki on ainoa
vapaa, ainoa jolle Jumala lausui: 'Syö vapaasti!'... Siksi on ihminen
ainoa erehtyvä, ainoa, joka tarvitsee sovitusta Jumalan kanssa..."
Rannisto tuli vaimoinensa huoneesen ja kohta muukin väki. Joulukuusi
loisti kirkkaana, palavat kynttilät kukkina oksilla. Joulu-ilo
oli taas ennallansa. Mieli kepeänä kesäautereena puuhaili Martva
tehtävissänsä kuin pienenä tyttönä. Hän tunsi olevansa Sen sylissä,
joka oli Oolavinkin turva ja siksi oli hän taas rauhallinen ja unohti
ikävänsä ja pahan-enteet.
Kun hän huomen-aamulla ajoi kirkkoon, avautui hänelle maailma
loistavana, tähtikiteisenä taivaan ulappana. Mieli oli reipas.
Kulkuset soivat iloisesti ja tutut saaret kertoivat hauskoja
lapsuuden muistoja. Kuuset tuntuivat todellakin olevan täynnä
joulukynttilöitä ja hän kiitti siitä Oolavin toivotuksia ja luvatuita
rukouksia.
Hevonen juoksi nopeasti, saari vilahti ohi saaren perästä. Kohta
solui reki kirkkokoivikon läpi ja hänen eteensä avautui talven ja
koko vuoden runollisin kukka, runojen runo ja kukkien kukka: metsän
keskellä tulissansa hohtava joulukirkko, jonka tornista kirkas
kellonsävel irtausi ja levisi jäiseen ilmaan väristen, samalla kun
ylhäällä pimeydessä tuntuivat enkelit veisaavan kunniaa Jumalalle.
Martva meni vanhaan penkkiinsä. Siinä lupasi hän vielä kerran,
ettei luovu Jumalasta milloinkaan. Siinä rukoili hän ja uudisti
lupauksensa, urkujen soidessa ja ihmisten veisatessa runoista
puhtainta ja ylevintä: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa
rauha, ihmisille hyvä tahto!"
Vaan uusia pauloja elämä punoi.
Lempi laitteli paulojansa. Mies etsi niitä pauloja. Hän etsi
niitä, itse niihin mennäksensä. Metsissä puhkesivat lemmenkukat,
kuihtuvimmat kukkasista. Lehto laitteli runoa, näkymätön käsi punoi
siitä elämänrihmaa ja neito kuunteli jo lemmen käen kukkumista.
Neiti Iltamolla oli ollut onnen ilta. Hän oli laulanut lumoihin
huoneen täyden kuulijoita... Nyt istui hän huoneessansa yksin, istui
ja ajatteli... Hänen korvissansa humisi vielä hyvähuutomyrsky:
soittojen soitto, korvan kaikkein suurin nautinto... Hän
kuunteli sitä haaveissaan, nautti siitä, juopui ja vaipui hiljaa
onnenmaailmaan.
Hän istui kauvan, oli onnellinen, nautti suuruudestansa, ihaili
kauneuttansa... Viimein siirtyi silmä kauniiseen kukkalaitteeseen,
jonka hän oli äsken Oolavilta saanut... Outo tuli leimahti silloin
hänen povessansa... Hän näki nuoren miehen kauniit kasvot, näki
ryhdin, miehekkyyden, jalouden.
Ja silloin alkoi pieni lemmentunne leimahdella neidon povessa...
Sydän värähti... silmä sumeni... Hän näki nuoren miehen avut nyt
jo paljon kauniimpina kuin koskaan ennen: lemmenliekki värjäili
ne jo hohteellansa. Hän näki ne kauneina, koska silmissä oli jo
lemmenkaihi...
Hän mietti. Lempi syttyi sekä sammui... Lemmen kaunis perhosparvi
istahti jo häneen hetkiseksi... istahti kuten aina kauniiseen
kukkaan... Kepein mielin karkotteli hän sitä luotaan... karkotteli
ja kutsui takaisin taaskin... Hän leikki lemmen kanssa kuin olisi se
ollut arka kaunis perho... Hän nautti leikistänsä... toivoi, että se
jatkuisi vielä ja huvittaisi häntä aamuun asti... Miettiessään, onnen
huumaamana, nukahti hän vihdoin onnen-uniin.
Silloin joutui hän unelmiensa viemänä niille maille, mistä olivat
unelmat kotoisin. Hän joutui Harhasaaren lemmenmaille.
* * * * *
Harhasaaressa pukeutui jo päivä purppuraansa, metsä
lemmenrunouteensa. Vuoria punasi hohde, laaksoissa lymyili hetken
kestävä kaunis onni ja vesillä välkkyivät oudot, ihanat valot.
Jo eli neiti Iltamo niillä lumojen mailla, illan mietteet mukanansa,
oppaana mieliteot, tienviittoina omat salaiset intohimot... Hän näki
siellä maineen ja hyvähuudot, imartelut ja kaiken kauniin kovaksi
kallioksi muuttuneina... Se kallio kohosi iltaruskon värisenä,
runokauniina... Se tarjoutui hänelle onnen perusteeksi, peruskiveksi,
joka kestää kaikki myrskyt... Se vuori nousi puiden vehreydestä kuin
päivänpuna, joka hohteellansa huikaisee ihmissilmän kokonaan...
Harhasaari oli lumoa täynnä... Nuori nainen huumautui onnestansa...
Utukuvavuori kohosi lujana, loistaen punakirkkaudessaan... Silloin
lausui Perkele hänen takanansa:
-- "Hän antoi minulle unelmansa ohjaksiksi... Se näkymätön ohjas
onkin luja... _Minä_ olen hänet tänne Harhasaareen ohjannut taaskin
hänen unelmillaan... Hän saa nyt hiukan auttaa Harhamaa..."
Hän vihjasi. Kauneus koristautui silloin kukkasiinsa, seutu
runoliinoihinsa... Käki kukkui suunsa parasta... Lintu säesti sitä
kielensä kaikkein kauneimmalla... Ilma oli punahämyä, saari satua
täynnä. Iltaruskoisen vuoren kukkulalle ilmestyi silloin hänen kaunis
enkelinsä... Se loisti siellä valkopuvussansa punavuoren kauniina
koruna... Sievillä vuorenkielekkeillä istui joukko pikku enkeleitä,
sinne tänne siroteltuina, vuorien kauneiksi kukkasiksi... Ne
soittivat harpuillansa... Soitto hymisi suloisesti... Vuoren huipulla
lauloi enkeli sen säestyksellä:
"Oi miksi, lemmen kukkanen,
et puhkea jo... miksi?
On lempi vaan,
mi ainiaan
voi tuoda onnen maailmaan."
Neiti Iltamon mieli värähti... Kaunis lempi syttyi laulun sanoista...
Laulu jatkui ihanana:
"Siis nuppulehdet auki jää
ja puhkee kukkasiksi,
kuin iltarusko puhkeaa
sinestä taivaisiksi
runoiksi maan!
Jo murheissaan
nyt neito oottaa kukkaistaan.
Kun lemmenkukka puhkeaa,
se kaiken hopeoipi:
taivaaksi muuttuu koko maa
ja onnenkannel soipi,
ja hellimpiin
suudelmiin
nukahtaa neito, unelmiin."
Lempi ja runous tekivät tehoa... Se kaunis laulun hyminä sekottautui
Harhasaaren lumouksiin... Vuoren hohde, laulu ja saaren lumot
sulautuivat yhdeksi loistavaksi unelmaksi... Se unelma levittäytyi
taikamaisemana... Kaikki oli lemmen runoutta tulvillaan... Kaikkein
hellin lemmensoitto säesti armainta soidinlaulua... Kaikki uinui
armaudessa... Kaikki väsyi, kaikki kaipasi... Kaunis, hymyilevä
lemmenmessu lumosi mielen... Herkät lemmenkielet alkoivat silloin
värähdellä neidon povessa... Hän tunsi jo oudon tulen...
Jo vierähti mieli surulliseksi... Se suru oli kaunista lemmensurua...
Hyräillen lemmenmessun säveleitä istahti hän lemmenlähteen luo...
Lähteen silmäkkeestä kurkisteli hän nyt sulhasen kuvaa... _sen_
sulhon, jota oli toivonut... ikävöinyt... uneksinut... Hän katsoi
kauvan... pettyi... Sulhasen kuva ei ilmestynyt... Murhe täytti
mielen, suru silmän... Alkoi kaunis kaipaaminen...
Silloin lähestyi häntä Perkele kulkijana... Se istahti lähteen luoksi
ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Iltamoa... Mietteissään sekä muka
väsyneenä hän istui siinä, kunnes Iltamo kysyi häneltä ihmeissänsä:
"Kah, vieras!... Vanha, murheellinen mies!"
_Perkele_ (muka havahtuen):
"Anteeksi, neito!... Häiritsenkö ehkä?...
En ennen huomannut..."
_Iltamo_ (herttaisena):
"Et ollenkaan
sä häiritse!... Vaan miten ihmeen lailla
sa tulit, kun en huomannutkaan sitä?..."
_Perkele_ (vaatimattomana):
"Ken huomaisikaan minun tuloani!
Ma aina kuljen vaatimattomana..."
_Iltamo_ (osanotolla):
"On oikein se!... Mä myös oon vaatimaton.
Vai enkö ole?"
_Perkele_ (tarkastellen):
"Minun mielestäni
et ollenkaan: Nääs, sulla kauneutta
on enemmän kuin kellään muulla..."
_Iltamo_ (ihastuneena):
"Kuinka
sanoitkaan?"
_Perkele:_
"Anteeks',
että ehkä siinä ma
lausuin loukkauksen. Mutta aina
oon suorasuinen, loukkasi tai ei."
_Iltamo_ (lohdutellen):
"Ma siitä pidän... Moinen suorasuisuus
minua miellyttää... Ma puolestani
oon myöskin hyvin... hyvin suorasuinen
ja vihaan turhuuksia... Huomasitko,
ett'en oo turhamainen?"
_Perkele_ (väsyneen näköisenä):
"Sitä hyvää --
turhuutta tarkotan -- ma luulen, sulla
sen verran on, kuin sitä tarvitsee
jokainen nainen koristukseksensa...
ei enempää, ei myöskään vähempää...
Halk' asian mä aina sanon näin..."
_Iltamo_ (hyvillään):
"Ai, kuinka suora!... Mutta sano vielä,
pukeeko mua pieni turhamaisuus?"
_Perkele_:
"Niin mainiosti!"
_Iltamo_ (ihastuneena):
"Se on hauska kuulla!...
Sinulla varmaankin on hyvä maku...
Vaan entäs muille: pieni turhamaisuus
sopiiko mielestäsi?"
_Perkele_:
"Mainiosti!
Kauneuden jälkeen turhamielisyys
on naisen suurin kaunistus. Ei naista
kaunista hyve... vaan se rumentaa..."
_Iltamo_ (oudostellen):
"Ai, miten sanot!... Ensi kertaa kuulen
sun ikäisesi suusta tätä!... Eikö
siis hyve sovi mulle ollenkaan?
Se ois niin ikävää!"
_Perkele_ (tarkastaen Iltamoa):
"Ei miehen hyve
naiselle sovi, Mutta naisen hyve
sinua kaunistaa."
_Iltamo_ (keskeyttäen):
"Niin, eikö totta!...
Miesmäiset naiset ovat aina... miten
sanoisin... Miten sinä sanot?"
_Perkele_ (vastaten):
"Rumat."
_Iltamo_ (myöntäen):
"Niin minustakin... Mitä mielestäsi
on naisen hyve?"
_Perkele_:
"Siihen kuuluu kaikki,
mi tarpeellist' on lemmen asioissa,
kuten on: kaunis arastelu, sekä
iloinen nauru, taikka pieni suru,
ja mielipaha, sekä teeskentely,
ett'ei hän muka vielä mitään tiedä...
ei muka tiedä, eikä ole kuullut,
mitenkä lempi loppuun lauletaan..."
_Iltamo_ (hämmästyen):
"Sä tiedät kaikki naisten salaisuudet!...
Tarkoitan: tunnet naisten siveys-opin..."
_Perkele_:
"On pakko minun tuntea ne, koska
ma kuljen aina naisten asioilla."
_Iltamo_:
"Mitenkä?... Sinä naisten asioilla!
Urkitko sinä pikku _intrigue'ejä_ [juonia]...
käyt muotikaupoissa... ja tiedustelet
semmoista... kaikenlaista... tiedäthän sä?"
_Perkele_ (salaperäisenä):
"Ne asiat saa nainen itse hoitaa!
Ma autan häntä lemmen-asioissa...
ensiksi niihin, sitten niistä pois..."
_Iltamo_ (ihastuneena):
"No sepä hauskaa!... Mutta millä lailla
sä siinä autat?"
_Perkele_:
"Minä ennustelen.
Ja kenen kelle ennustan, niin varmaan
se ansaan lentää, sekä siihen jää.
Myös jokaiselle haluttunsa annan."
_Iltamo_ (haltioissaan):
"En moista noitaa ennen ole nähnyt!...
Vaan etkö myöskin mulle ennustaisi?"
_Perkele_:
"Kernaasti teen sen... Koskaan apuani
en kiellä siltä, joka pyytää vain."
Nuori nainen riemastui... Hän muisti Oolavia... Nyt oli hänelle
tullut noita lemmen paulan punojaksi... Hän rukoili Perkelettä
ennustamaan hänelle hänen haluamansa... Perkele otti harpun, soitti
sillä ja lauloi lemmenlähteen luona:
"Kuohahda, vesi lemmenlähteen,
sekä salat ilmi tuo;
ja nouse kupla, onnen tähteen
nyt meidän katsahtaa sa suo!
Vaan älä pettää koita!
Nyt, harppu, hiljaa soita,
kun kupla kohoaa!
Onnea runsaasti jaa,
nyt lähde kuuluisa! Näytä
sulhoista _paras_ ja täytä
lemmellä neitosen povi!
Vanhaksi piiaks' ei sovi
kaunista neitosta heittää...
Nyt täytyy sun, lähde, jo keittää
lemmenjuoma!... Nyt nousta saa
mies, jota tuhannet rakastaa!"
Soitto soi somasti... Laulu suli saaren lumoihin... Lähteestä
nousi silloin kaunis höyry... Se kulki pilvekkeenä kauvemmaksi...
satusaaren koristeeksi... Siellä hajottautui se, ja sen hävitessä
ilmestyi sinne Oolavi, se toivottu sulhanen... Se kulki siellä kuin
kuninkaanpoika, punainen kaunis vaippa hartioilla... Nuori nainen oli
nähnyt odottamansa ja huudahti hämmästyneenä:
-- "Oolavi!... Oi, Oolavi... Minä juuri häntä ajattelen..."
Kaikki kaunistui... Saari somistui... Perkele loihti pienen
lemmenkuumeen neidon silmään... Kaikki näytti silloin ihanalta,
niinkuin kuulu tiedonpuu: Mies oli kaunis, miehekäs ja hieno... Sen
jokainen liike oli arvokkuutta, ääni hellyyttä, katse viisautta...
Jokainen sormen liikahduskin oli sankaruutta... Ihmeissään huudahteli
nuori nainen:
"Ai, miten kaunis hän on!... Katso,
kuin astuu arvokkaasti!... Entäs viitta
miten on hartioille heitettynä!..."
_Perkele_ (kavalasti):
"Hän myös on vielä _puhdas_ nuorukainen!"
_Iltamo_ (riemastuneena):
"Voi, kun sa olet hyvä!... Kaikki salat
sa sanot mulle!... Hän on ihmeen puhdas!"
_Perkele_ (yhä kavalampana):
"Ja sitä paitsi miesten rikkaimpia!..."
_Iltamo_ (ihastuneena):
"Se onko totta?"
_Perkele_ (vakavana):
"Vanha mies ei osaa
valhetta eikä turhaa puhuakaan..."
Hän loihti nuoren naisen nähtäviksi Tuukkalan rikkaudet:
sen viljelykset, karjat, kartanot, sen rahakaapit ja suuret
torpparikylät, jotka ympäröivät loistavaa taloa. Niitä osottaen
lausui suuri kiusaaja kavalana:
-- "Hän kauniin Litvan maita hallitsee, kun isä kuolee..."
Ihastuksen vallassa huudahti Iltamo siihen:
-- "Niinkö... Sitä en ennen tiennyt... Hän yhä kaunistuu ja
hienonee!..."
Lemmen runo jatkui... Kauneimmat lemmen kanteleet jo soivat...
Harhasaaren taustalle ilmestyi kaunis näky: rikas, ihmeen kaunis
Litva... Sen kuninkaana hallitsi nuori, upporikas mies: uneksittu
Oolavi... Se näky herkytteli neidon mieltä... Jo unehtuivat maineen
punavuoret... Ei soinut enää korvissa maineen hivelevä pauhu...
Mietteissänsä lausui hän puoliääneen:
"Ma olen onneton, jos Oolavia
en saa... Jos mua joku auttaa voisi!"
_Perkele_ (lumoavalla äänellä):
"Ei kaunis nainen toisten apuun koskaan
saa turvautua. Kaikki lemmen aseet
on sulla itselläsi, käytä niitä!
On sulla kauneus, nuoruus sekä vielä
kultaiset renkaat... jalokivet... rimpsut,
lisäksi vielä koru, jot' ei aina
oo neidon myötäisissä: _maine_ on."
_Iltamo_ (ihastuneena):
"Ai tosiaan!... Mä itsekin jo usein
oon sitä ajatellut..."
_Perkele_ (lumoavasti katsoen):
"Maineen vuori...
tuo, joka tuolla hohtaa punaisena...
on oiva jalokivi neitosella..."
_Iltamo_ (kiitollisena):
"Sa olet viisas."
_Perkele_:
"Käytä aseitasi
siis niin kuin pitää. Mainetta jo sulla
on yksi jalokivi-kaulanauha...
Se riittää myös!"
_Iltamo_ (kiihkoisena):
"Ma olen samaa mieltä.
En siinäkään ma ole turhamainen:
en kokoo liian paljon koristeita...
Kunhan on pari, kolme muuttokertaa...
se riittää jo... Vai eikö riitä?"
_Perkele_ (vakuuttavasti):
"Riittää.
Jos mitä puuttuu, sulhasesi lisää...
Ma naisena en korujani laulais
äänellä kokoon... Pikku silmän-isku
on niitä saada ihmeen hyvä haavi...
Se miehen markat irti hellittää...
Nyt heitä siis jo taide vähemmälle
ja leiki lempeä... Ei maineenvuori
oo elämässä nautittavaa mannaa...
Ken _täällä_ tahtoo syödä, tarttukoon
ajoissa lemmen herkkuun."
_Iltamo_ (lumottuna):
"Sitä samaa
ma juuri ajattelin... Neuvoistasi
nyt sua kiitän... Palkitakin sua
ma tahtoisin... Vaan mitä antaisinkaan..."
_Perkele_:
"Ma olen aina vähään tyytyväinen...
Jos jotain vanhaa... olematontakin
saan -- tyydyn siihen. Moni mulle lupaa
sielunsa vain..."
_Iltamo_ (ihmeissään):
"Ai, kuinka vähään tyydyt."
_Perkele_:
"No mitä tehdä!... Sitä koruansa
ei nainen näyttää voi. Siis minullehan
se joutaa... Muita koristuksiansa
en raaskisikaan ottaa..."
_Iltamo_ (hilpeänä):
"Mutta sielu
on nykyään jo muodista pois jäänyt...
Sanotaan, ettei sitä olekaan...
Mihin sä käytät vanhamuotisia
koruja... sieluja?..."
_Perkele_:
"Mä kerään niitä
kuin ihmishullutusten jäännöksiä..."
_Iltamo_ (iloisena, ivaillen):
"Ai! Sull' on ehkä antikvariati...
Myös minun mielestäin on hullutusta
se 'sielu'... sielunhoito on jo vanha...
muodista mennyt... Muotiasioita
nyt ovat _liaison'it_ [suhteet]... _sport_ [urheilu]... ja _high life_
[ylhäinen elämä],
_hygienia_ [terveydenhoito]... spiritismi, sekä
ihailu runoniekan, maalailijan
ja ennustajan. Vai on sulla moinen
siis antikvariati!"
_Perkele_ (viisaana):
"Suuri onkin."
_Iltamo_ (huolettoman hilpeästi):
"No, minun sieluni saat ottaa sinne..."
_Perkele_:
"Nöyrästi kiitän!"
_Iltamo_ (iloisena ilveillen):
"Mutta muista panna
se kultakehykseen."
_Perkele_:
"Sen ympärille
ma sovittelen voitonseppeleeni!"
_Iltamo_:
"Ai miten hieno maku sulla on!"
Elämänpuu puhkesi silloin täyteen kukkaansa... Suuri henki loihti
Harhasaaren häälumot nuoren Iltamon nähtäviksi... Litvan maat
hymyilivät yhtenä runona kesä-illan hämyihin peittyneinä... Keskellä
niitä nousi uljas linna... Sen kuninkaana istui jo Oolavi...
Orjajoukko kiskoi hänelle rikkautta maasta, soista, vesistä, jopa
vuoristakin... Linnaa ympäröivät ihanat puistot, joissa lahorastas
kilpaili satakielen kera laulannassa... Käkipari kukkui vaaran
koivikossa säestäen kilpailua kukunnallaan... Se'es päivä paistoi...
Maa kantoi kukkakuormaa... Herkullinen tuoksu täytti Ilman ja puiston
siimeksestä kuului kaunis lemmenlaulun hyminä... Siellä odotti häntä
onni... Häälaulu soi somasti... Sulhasen syli odotti... Häärunous
peitti kaiken... Hänen edessänsä hohti kaunis elämänpuu, jonka
oksalla riippui lempi kauniina hedelmänä... Se lempi oli ihana nähdä
ja suloinen antamaan iki-onnen...
Silloin himmeni maineen punavuori kokonaan... Nuori nainen janosi
_lempeä_... Hän kääriytyi kauniisiin hää-yön unelmiin... Lemmen
käet kukkuivat, sen paulat punoutuivat... Kaikki muu unehtui...
Kiihtyneenä, lamautuneena huudahti jo nuori nainen:
-- "Minä annan kaikkityyni Oolavista!... Minä tahdon _hänet_... hänet
enkä muita..."
Kun elämänongelmat alkoivat kupliksi kevetä.
Varpunen värisi, pieni siipi kylmänsuojana. Aurinko hohti kylmänä
pakkasen pyöränä.
Talven hanget olivat paksuimmillansa, pakkasen hampaat
purevimmillansa. Kylmänsilmät kiiluivat hangella kirpeänterävinä,
pistelevinä. Jääkylmät tuulet ajelivat luminietosten selkiä pitkin,
nostaen hienoja lumiryöppyjä, jotka suihkusivat nietosten harjoina,
ikäänkuin valkea, kylmä lumisavu. Kaikki tunnusti kylmän valtaa.
Neiti Iltamon sirossa vastaanottohuoneessa istui Oolavi, odotellen
itseänsä neiti Iltamoa. Huone aivan upposi omaan pehmeyteensä.
Jalka painui astuessa syvälle pehmeään mattoon ja istuessa tuntui
huonekalujen pehmeys aivan pohjattomalta syvyydeltä. Koko itämainen
upeus ja salaperäisyys oli ahdettu pieneen, himmeästi valaistuun
huoneeseen. Pöydällä tuoksui joukko kukkia sievinä kimppuina tai
kukkalaitteina. Ne olivat nimipäivälahjoja.
Ovi-uutimien raskaat laskokset hulmahtivat äkkiä auki ja
niistä lennähti huoneeseen neiti Iltamo puettuna aistikkaaseen
_empire_-pukuun, jonka helma laahasi pehmeällä matolla. Hän oli taas
kepeä kuin lintu. Hän oli ihmissirkkunen, jonka oksana on miehen
polvi, ja jonka oksalla olo on miehen polven houkuttelevin onni.
Tervehdittyänsä viskautui hän sohvaan, upoten siihen hoikkia
vyötäisiänsä myöten. Ja osottaen Oolaville tuolia viereltänsä, sohvan
pääpuolelta, puhui hän iloisena:
-- "Istuutukaa tänne!... Se on niin kodikasta, kun Te istutte täällä
likellä... Minä pidän kaikesta kodikkaasta ja aistikkaasta..."
Oolavi istahti onnellisena, neiti Iltamon loistava silmäyksien tulva
ikäänkuin vaippana hartioilla. Sievästi, kohteliaasti alkoi hän
selitellä:
-- "Ette suinkaan pahastu, kun rohkenen taas käyttää hyväkseni
ystävällistä lupaanne saada tulla Teitä tervehtimään, milloin minulle
sopii?... Tulin toivottamaan Teille onnea nimipäivänne johdosta."
-- "Te olette aina tervetullut luokseni... Minähän olen Teille
monesti puhunut, että on niin virkistävää saada keskustella
kanssanne elämänkysymyksistä, joita Te tutkitte... Suuri kiitos
onnentoivotuksistanne ja kukistanne!" -- helisi iloinen vastaus.
Hän teki jonkun huolettoman liikkeen, lisäsi viehkeyttänsä ja jatkoi:
-- "Kuinka nyt voitte?... Siitähän onkin jo pitkä... piiiitkä aika,
kun juttelimme... kaksi päivää, vai kolmeko jo on?... Minä aivan jo
unohdin ajankin... Niin, kuinka Te nyt voitte?... Minä aivan kaipasin
Teitä..."
Viime sanat olivat Oolaville onnensäde, jonka vaikutusta lisäsi
palava, jalokivien hohteen kirkastama silmäys. Hän kiitti kaunista
puhujaa muutamalla kohteliaisuudella, lämpeni ja rohkaistui.
-- "Olitte kait eilen neiti Boileaun konsertissa?" -- kyseli neiti
Iltamo nopeasti.
-- "Kyllä... Ikävä kyllä, en huomannut Teitä", vastasi Oolavi.
-- "Ooo!... Minä en voinut... Se oli pieni pahoinvointi... semmoinen
nyt vain... ymmärrättehän Te: migrääni, päänkipu... Se menee aina
tunnissa ohi... Mutta minä aavistin, että Te olitte siellä. Kuinka
hän mielestänne laulaa?... Pidättekö hänen äänestänsä?" -- satoi
selityksiä ja kysymyksiä.
Oolavi kohautti olkapäitänsä merkitsevästi. Neiti Iltamo ymmärsi sen,
oli huvitettu ja alkoi teeskennellä:
-- "Ette Te saa aivan niin sanoa, että huonosti laulaa! On hänellä
taipumuksia, vaikka ääni ei ole täysin koulutettu..."
-- "Mahdollista, mutta" -- yritti Oolavi.
-- "No mitä 'mutta'?" -- tarttui nuori nainen nopeasti, jatkaen
merkitsevästi, Oolavia tarkoitellen: -- "Onhan hän kauniskin...
Vaikka en minä pidä hänen teeskentelyistänsä... Mitä Te tahdoitte
sanoa sillä 'mutta'?"
-- "Minä olin äskettäin kuullut suurempaa taidetta, ja silloin aina
huonompi joutuu tavallista epäedullisempaan valoon... tai oikeammin:
näyttäytyy oikeassa valossansa", -- selitti Oolavi vakavana.
Neiti Iltamo naurahti tyytyväisenä. Hän tiesi, että Oolavi tarkotti
suuremmalla taiteella hänen taidettansa.
Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa ja molemmat lukivat niiden
sisällön. Molemmat huomasivat, että kumpikin tietää, että heillä on
tekeillä yhteinen juoni, punottava paula toinen toisellensa, mutta
vaikka he sen tietävät, ovat he olevinansa siitä tiedottomia, kuin
kuuluisi se asiaan ja tapaan. Siinä oli jotain samaa kuin lapsissa,
jotka arvuuttelevat kummassa kädessä on raha ja tietävät toistensa
pikku vilpin, mutta pitävät sen asiaan kuuluvana. Se oli pikku
kiemailua, mielistelyä, _flirt'iä_, joka heitä rohkaisi ja huvitti.
Neiti Iltamo venyttäytyi kauniiseen, laiskottelevaan asentoon ja oli
hetken vaiti, miettien muka. Sitten helautti hän taas katseensa ja
hymyilynsä Oolaviin ja kysyi nopeasti:
-- "Tiedättekö, miten neiti Boileau pääsi äkkiä yleisön suosikiksi
operassa?"
-- "Jos tietäisin, niin minä sen nyt salaisin, saadakseni kuulla
sen musikaalisella äänellä kerrottuna. Onneksi ei minun tarvitse
tehdä itseäni syypääksi epärehellisyyteen, vaan voin suoraan
vakuuttaa, että en ole kuullut siitä mitään", -- vastasi Oolavi.
Sukupuolikohteliaisuudet, jotka lähentelivät naurettavuuden rajoja,
alkoivat häneltä sujua aivan itsestänsä. Neiti Iltamo oli yhtenä
onnena, kuten mielisteltävä lintunen. Hän alkoi selittää näyttelijän
teennäisellä viattomalla äänellä ja eleillä:
-- "Se on vain semmoinen kulissisalaisuus... tiedättehän Te ne... Hän
tutustui ruhtinas... mikä hänen nimensä nyt olikaan... No, se nyt ei
kuulu asiaan... Minä en yleensä välitä nimistä... Hän tutustui siihen
ja... se nyt oli vain semmoista... _courtoisie_ [mielistely], vaikka
ihmiset sanoivat sen olevan _liaison'in_ [suhteen]. No niin. Tämä
ruhtinas oli suhteissa arvostelijoihin ja sitten siinä oli kaikkea
semmoista, jota nyt on taidemaailmassa: ruhtinas oli tuttu useissa
seuroissa ja hän aina pani alulle seppeleiden antamiset... ja itse
annatutti niitä monta kerrallaan... Kaikkea vain semmoista... Ettehän
Tekään usko, että siinä oli mikään _liaison_ kysymyksessä?"
-- "En... kun Te kerran niin vakuutatte", -- myönteli Oolavi. Heidän
katseensa kohtasivat taas toisensa ja molemmat naurahtivat hieman.
Puhe oli jo kääntynyt suhteisiin ja teatterielämän salaisuuksiin.
Neiti Iltamo jatkoi, ääni pahottelevana, säälittelevänä:
-- "En minäkään usko semmoista neiti Boileausta... Ja ruhtinaskin oli
jo naimisissa oleva mies... vaikka ei hän vaimoansa rakastanut...
Toista olisi, jos puhuttaisiin neiti Löwensteinistä, että hänellä on
suhteita... Tunnetteko neiti Löwensteinin?"
-- "Olen kuullut nimen, mutta en tunne itseänsä", -- vastasi Oolavi,
tarkastellen nuoren naisen liikkeitä ja sulaen ja lämmiten hänen
puheittensa hengestä. Iltamo leikitteli sormuksensa kanssa ja
vakuutti:
-- "Neiti Löwensteinistä se olisi toista... Ai, jos Te tuntisitte,
mitä hänestä tiedetään!"
Hän luetteli sievästi sormillansa:
-- "Hänellä oli suhde ensin ruhtinas Steinheilin kanssa... sitten
kreivi Sternburgin kanssa... Se suhde kesti puoli vuotta... Sitten
venäläisen Orlofin kanssa... Siitä hän erosi kolmen kuukauden
kuluttua... Eikö se ole kauheaa, ajatelkaa!... Sitten hän oli
italialaisen Guinicellin _aimanté_ [rakastajatar]... Wienissä oli
hänen rakastajanansa eräs unkarilainen... ja ajatelkaa: kuukauden
kuluttua kun tuli Berliniin, niin siellä hän meni suhteisiin
englantilaisen lordin kanssa... minä en hänen nimeänsä muista... Ja
jos Te tietäisitte vielä kaikki muut!... Hänellä on joka viikko uusia
jalokiviä... lahjoja... ymmärrättehän Te..."
Oolavin posket hehkuivat. Kertomus rohkaisi häntä. Hän luuli sen
olevan aivan varta vasten kerrotun _hänelle_... rohkaisuksi...
vihjaukseksi... Se tuntui aivan lähentelyltä... Hän muisteli Ounaston
vakuutuksia ja uskoi nyt ne tosiksi.
Samassa soi ovikello ja palvelija toi sisään komean kukkalaitteen.
Neiti Iltamo luki siihen liitetyn nimikortin ja lausui
välinpitämättömällä äänellä:
-- "Se on herra Mendelssonilta..."
Oolavin sielussa välähti kateus, mustasukkaisuus. Neiti Iltamo pisti
nimikortin takaisin kukkalaitteeseen ja työnnälsi sitä kauvemmaksi.
Sitä tehdessänsä huomasi hän siihen sidotun nauhan kauniin solmun,
johon oli kiinnitetty solmua kiinni pitämään kallisarvoinen,
jalokivillä koristettu rintaneula. Hän päästi sen nopeasti ja
huudahti ihastuneena, riemastuen kuin lintu, joka on kevätlemmittynsä
tavannut:
-- "Ai, miten kaunis!... Eikö totta, herra Tuukkala?"
Oolavi ei vastannut. Hän muisti, että hänen kukkalaitteessansa olivat
kukat kimpuksi sidotut ainoastaan kultaisella rannerenkaalla. Hän
harmistui ja päätti korjata erehdyksensä.
Mitään tarkottamatta jatkoi neiti Iltamo:
-- "Onko Teistä neiti Boileau kaunis?"
Oolavi kohotti taas olkapäitänsä, harmitellen lahjansa mitättömyyttä.
Neiti Iltamo tarttui riemastuneena:
-- "Ei minustakaan hän ole mikään kaunotar... Niin että se on aivan
ihme, miten se ruhtinas oli häneen niin ihastunut... Minä kerron
Teille yhdenkin hyvin... hyvin... intressantin tapauksen: Monsieur
Charron, pankkiiri Charronin poika, oli neiti Boileaulle lähettänyt
kerran kukkia suuressa hopeavaasissa. Kun ruhtinas sen huomasi...
minä en muista oliko hän itse neiti Boileaun luona, kun se tuotiin,
vai kertoiko neiti Boileau sen hänelle... mutta kun hän sai sen
tietää, niin lähetti aivan samanlaisen kukkavaasin, mutta jokaiseen
kukkaan oli asetettu kastehelmeksi jalokivi... Eikö se ole Teistäkin
hyvin aistikasta ja nerokasta?"
-- "Kyllä!" -- myönsi Oolavi, jonka mieli oli harmista haljeta.
Hän käsitti neiti Iltamon puheen pieneksi nuhteeksi hänelle. Pieni
sukupuolikeinottelu oli täydessä käynnissä. Sitä säesti nuoren naisen
kepeä puheen helinä ja nauru, Oolavi aivan kylpi hänen katseittensa
hehkuvassa palossa.
Äkkiä käänsi neiti Iltamo puheen toisaalle, kysyen ikäänkuin
havahtuneena:
-- "Tuletteko Te Pietariin, kun minä laulan italialaisessa operassa
konservatoriumin salissa?"
Oolavi ei ehtinyt vielä vastausta ajatella, kun jo neiti Iltamo
jatkoi:
-- "Olisi niin hauska puhua taas kanssanne kaikista
elämänkysymyksistä... Minä pidän elämänkysymyksistä..."
Suloinen silmäys seurasi sanoja. Oolavi hehkui. Hänen vastauksensa
oli valmis. Se tuli ajattelemattomana, kuumeen sokaisemasta sielusta:
-- "Tulen. Aivan varta-vasten tulen Teitä kuulemaan", -- vakuutti hän.
-- "No se on hauskaa", -- iloitsi neiti Iltamo ja jatkoi, kiemailun
hienoimpia keinoja käyttäen:
-- "Minä esiinnyn kolmessa kappaleessa... pääosissa. Yhtenä
iltana tulee minun... no, miten minä sanon: _remplacer_... minun
sijaisenani esiintymään joku muu, sillä näytäntö sattuu minun
syntymäpäiväkseni..."
Oolavi ilostui. Nyt oli hän saanut sopivan tilaisuudenkin korjata
erehdyksensä ja lyödä kilpailevan Mendelssonin. Ja hän päätti lyödä
loistavasti.
Neiti Iltamo leikitteli tukastansa irti solahtaneella kutrilla, sitoi
sen taas tukkaan ja jatkoi puheluansa. Koko huone tulvi ja helisi
hänen äänestänsä, hymyilystänsä, katseistansa ja kiemahduksistansa.
Silloin tällöin kohtasivat katseet toisensa ja aina seurasi sitä
pieni hymähdys, joka puhui paljon ja salasi vielä enemmän, Oolavi
tarkasteli nuoren naisen jokaista liikettä, näki suloa ja viehätystä
kaikessa: Käsi oli pieni ja valkea... ranne siro... vartalo hento
ja silmä lumetta täynnä... Jokainen liikahdus näytti olevan tenhoa,
jokainen äänenväre armautta täynnä. Se kaikki poltti ja huumasi häntä.
Ja sitä mukaa kun keskustelu jatkui, tuli väli tuttavammalliseksi,
katse arastelemattomammaksi. Kohteliaisuus seurasi kohteliaisuutta ja
sai palkkioksi aina armaamman hymyn. Näkymättömät siteet lujittuivat,
uusia pauloja punoutui, kuten ennenkin heidän monien tämmöisten
keskustelujensa aikana.
Keskustelu kääntyi neiti Iltamon käsissä asiasta toiseen kuin kepeä
tuulenpuuska. Hän lenteli perhosena kysymyksestä kysymykseen, aina
vain kiehtoen Oolavia. Tietäen elämänkysymyksien olevan Oolavin
mieliaineita, lennähti hän taas niihin uudestaan, puhuen:
-- "Minä olen niin iloinen, kun tulette Pietariin... Minä olen Teidän
seurassanne aivan syventynyt elämänkysymyksiin... Minä tuskin enää
jaksan kärsiäkään semmoisia jokapäiväisiä ihmisiä, jotka puhuvat
ainoastaan joutavista asioista... vanhanaikaisesta... semmoisesta
tyhmästä... sielusta ja kaikesta semmoisesta, josta sivistymättömät
puhuvat... Eivätkö Teistäkin semmoiset vanhanaikaiset, hurskaat
ihmiset ole ikäviä ja kuivia?"
Oolavi istui hetken kuin kuumilla kivillä. Kodin hurskaus muistui
mieleen. Hän horjui. Mutta nuori nainen valeli hänet hehkuvilla
katseillansa... huumasi ja juovutti hänet sillä. Hän ei _raaskinut_
vastustaa. Hän myönnytteli:
-- "Kyllä... Kyllä..."
Nuori nainen riemastui ja huudahteli:
-- "Tiesinhän minä sen... Te, joka olette oppinut ja ajattelette
syviä asioita, miten Te nyt pitäisitte vanhanaikaisista ja
yksinkertaisista ihmisistä!..."
Elämänkysymykset alkoivat siten muuttua kepeiksi vesirakkuloiksi...
lopulta saippuakupliksi... Puhelun lopussa Oolavi miltei häpeili
kotinsa hurskautta. Palava, huumautunut sielu ei enää erottanut
kuonaa arvokkaasta.
Kun hän teki lähtöä ja neiti Iltamo ojensi hänelle hennon,
huolettoman kätensä tuttavallisesti jäähyväisiksi, kumartui hän
syvään, kysyen:
-- "Sallitteko?"
Ja lupaa odottamatta tai sitä tarvitsematta odottaa painoi hän neiti
Iltamon käsiselkämään palavan suutelon. Hehkuva, ilosta loistava
silmäys oli siitä ainoa nuhde.
Huumautuneena astui Oolavi kadulle, jolla talven jäisin pakkanen
pureksi hänen palavia ohimoitansa, hänen sitä ollenkaan
huomaamattansa.
Mutta kun hän oli talvipakkasessa jonkun aikaa kävellyt ja ohimoiden
poltto alkoi jäähtyä, tunsi hän taas jonkun katkeran, soimaavan
tunteen, joka nousi hänen povestansa kuin kylmä huude. Hän katui
kaikkea: katui lupaustansa mennä Pietariin ja päätöstänsä lyödä
kilpailijansa lahjalla. Se oli sama katumuksentunne, joka häntä oli
läkähdyttänyt joka kerta, kun hän tuli Hiiden myllystä ja selvisi sen
huumauksesta. Sama tunne oli häntä vaivannut joka kerta, kun hän tuli
neiti Iltamonkin luota. Nytkin häntä inhotti kaikki äskeinen.
Ja samaten kuin hän oli ennen uudestaan ja aina uudestaan päättänyt
olla menemättä Hiiden myllyyn tai neiti Iltamon luo, niin päätti
hän nyt taas katkaista tuttavuutensa neiti Iltamoon. Hän alkoi sitä
päätöstä miettiä, innostui siihen alussa, päätti kerrankin olla
jyrkkä.
Mutta taas tarkisti hän päätöksensä. Hän huomasi, ettei se ollut
oikea, ei ollut _hieno_. Hän järkeili:
-- "Hän on ollut minulle ystävällinen, miten minä voisin nyt erota
aivan jäähyväisiä sanomatta..."
Hän ajatteli ja huomasi sen teon olevan ruman. Hän jatkoi:
-- "Semmoinen pahottaisi hänen mielensä... Hän on aivan kuin lapsi..."
Hän näki jo neiti Iltamon mielipahan... näki hänen silmänsä
kyyneleisinä... Hän katui jo päätöstänsä ja päätti hyvittää sillä
loukkaamansa hennon naisen.
Hän ajatteli edelleen. Ajatukset johtuivat neiti Iltamon hentoudesta
hänen kauneuteensa. Silloin hän jo huumautui uudelleen. Hän
alkoi laskea hänen silmäyksiänsä, miettiä, miten niiden sulo oli
häneen käännetty. Hän suli. Hän muisteli kilpailijaansa, tuli
mustasukkaiseksi, raivostui aivan ja päätti voittaa.
Saman taistelun oli hän ennenkin taistellut. Hän ei enää päässyt
neiti Iltamosta, enempää kuin Hiiden myllystäkään. Hän oli jo
ikäänkuin niiden molempien juopposairas.
Neiti Iltamo istui hänen lähdettyänsä kauvan, ajatuksiinsa
vaipuneena, käden hipiällä palavan suutelon poltto.
-- "Hän on kai varmasti se 'oikea'?" -- mietti hän itseksensä.
Jo etäältä juoksivat verkkojen paulat.
Elämä punoutui ivarunoksi... Suuri henki ilkkui ihmis-elämälle.
Oli ilta.
Lyhyt, kylmä talvipäivä laski valon-antajaansa, punertavaa auringon
kehää, hiljaa taivaan länsirantaa kohti. Tulena hulmuava iltaruskon
liina oli sille siellä vuoteeksi levitetty. Hohteisena laskeutui
viluinen aurinko nyt sille vuoteelle. Se painautui aina syvemmälle
sen punan pehmeyteen. Se upottautui sen hehkuun, niin kuin väsynyt
taivaan matkalainen. Jäinen taivaan kupera hohotti autiona. Ei
orastanut siinä vielä tähtisato ja idästä alkoi kohota hämärtyvä
taivaan reuna.
Makuulta nousi neljä miestä: Ilanne, Voima, Harteva ja Horsma.
Huoneessa oli kaikki mullin-mallin: tuolit kaadettuina ja kaikki
sikin-sokin pöydälle taikka lattialle viskattuina. Miehet nousivat
vuoteesta kuin pahnoiltansa, pohmeloista päätään puristellen.
Pidellen sitä kuin polttavinta paisetta, istuivat he äänettöminä
vuoteittensa reunalla. Pohmeloansa valitellen huokaili vihdoin Horsma:
"Ah mikä kipu!... Tuskaa sekä vaivaa
tää tauti on!"
_Voima_ (päätään pidellen):
"On totta vie!... Se päässä
niin jyskyttää, kuin seppä moukarillaan..."
_Ilanne_ (tuskissaan):
"Oi! Hullumpaa on vielä!... Tää on samaa,
kuin pakottaisi yhtäaikaa sataa
hammasta..."
_Harteva_:
"Oikein sanoit sinä, veli...
Mun pääni kohta halki pamahtaa..."
_Horsma_:
"Varmaankin riettaat sekottivat viinaan
jotakin katalaa..."
_Ilanne_ (lisäten):
"Tai liiaks voimaa
panivat juomaan... Oi-joi, tätä tuskaa!...
Takoo kuin oisi päässä pirun paja..."
_Harteva_ (katsoen laskeutuvaa aurinkoa ja hämmästyen):
"Nyt maailmakin, nähkääs, hyvät veljet,
on nurin käännetty: nääs tuota, päivä
nyt nousee lännestä!"
_Ilanne ja Horsma_ (hämmästyen):
"Vie sua lempo!...
Tää ennustaa jo viime tuomiota..."
_Voima_ (oikaisten):
"Se kumma ei oo tämän päivän ihme...
Se lännestä on noussut koko talven,"
_Harteva_ (yhä enemmän hämmästyen):
"Nyt valehtelet..."
_Voima_:
"Enkä valehtele...
Vai etkö ole huomannut myös itse,
kun heräät, että päivä silloin aina
huoneeseen paistaa länsi-ikkunasta."
_Kaikki kolme_ (ällistyen):
"Niin onkin!..."
_Ilanne_:
"Lempo, ettei ennen ole
jo sitä katsottuna!"
_Harteva_ (ajatellen):
"Nyt on tässä
pelissä pirun sormi..."
_Horsma_ (peljästyen):
"Niinkö luulet?"
_Harteva_:
"No, kuka muu ois voinut päivän kantaa
lännestä nousemaan!... Se vanha Lempo,
kun meidät jutkahutti omiksensa,
nyt meidän kerallamme mielin määrin
jo ilveilee..."
_Ilanne_ (harmistuneena):
"Voi tuota vietävää!...
Ja kaiketi tää pohmelokin hänen
on kujeitansa..."
_Harteva_ (vakuuttavasti):
"Kenenkäs se oisi...
Se meitä piinaa nyt kuin kissa hiirtä...
Oi, armias!... Nyt repii taas, kuin kiskois
tuhatta hammasta pois leukaluusta!...
Ja pahin pula täss' on vielä, että
on tasku typö-tyhjä... Millä tässä
nyt saadaan seltteriä!..."
_Voima_ (harmissaan):
"Pullon pohjaan
ois' aina jätettävä ryyppy mieheen.
Nyt juotiin kaikki..."
_Horsma_ (närkästyneenä):
"Sekin teko oli
sen Lemmon kiusausta..."
_Harteva_ (huokaillen):
"Sen se oli!..."
_Ilanne_ (päivitellen):
"No, kyllä puijaa meitä... Ilkeääkin
niin viekas olla!"
_Harteva_ (masentuneena):
"Nyt jo alkaa tulla
viimeinen päivä: Rahat ovat menneet,
ei kukaan anna velkaa... Isä-ukko
on kuivaks' aivan lypsetty... Ei myöskään
sedästä lähde, vaikka heruttaisi...
Ilmankos päivä lännestä jo nousee!..."
_Horsma_ (huokaillen):
"Ei peri meitä hyvä... Takaperin
jo kulkee kaikki, aina siitä asti
kuin Piru meidät puijatuksi sai..."
_Harteva_ (närkästyneenä):
"Se pahennus vei sielun, mutta jätti
hoidotta ruumiin... Moinen ruma peli
ei kelpaa mihinkään... Jos olisi
hän kunnon henki, varmaan omistansa
nyt huolehtisi... Osottaisi edes,
mist' oisi rahan saanti mahdollinen...
Lopusta mies jo itse huolen pitäis..."
_Voima_ (halveksien):
"Ja kerskui sitten vielä olevansa
mukamas hyvä isä..."
_Harteva_ (epätoivoisena):
"Totisesti,
jos nyt se, Piru, pelastuksen toisi,
niin nahkanikin saisi viedä sitten,
kun en mä sitä enää ihokseni
tarvitse..."
_Toiset kolme_ (vannoen):
"Saisi vaikka elävältään
jo viedä muassansa, kunhan toisi
nyt avun!"
_Harteva_ (epätoivoisena):
"Ah, jos auttaisit sa, Piru!...
Kas... kas, kun mua alkaa röyhtäyttää!"
Harteva röyhtäisi... Mutta röyhtäyksestä pääsi pieni hengähdys
hänen suustansa... Ilmaan päästyänsä se hengähdys oitis syttyi...
Tulikielekkeenä leijaili se nyt huoneessa hiljaa, kauniisti... Kaikki
neljä kauhistuivat... Tulikieleke leijaili yhä elävämmin... Harteva
oli kauhun lyömä... Viimein huudahti Horsma hämmästyksissään:
"Voi, Harteva!... Sun hengähdykses palaa!
Nyt oot sä, mies, jo liian paljon juonut!..."
_Harteva_ (kauhuissaan):
"Ei suinkaan oo se toki viinatulta!"
_Ilanne_ (peljästyneenä, liekkiä tarkastellen):
"On... varmaan on!..."
_Voima_ (peljästyneenä):
"Oi... Puhdas viinan liekki!
Viinalta 'haiseekin!"
_Harteva_ (vapisten):
"Oi, pelottelet!"
_Horsma_ (paeten liekkiä):
"Se lentelee kuin piruntuli... Auta!"
_Harteva_ (kauhuissaan huutaen):
"Ah, auta armias!... Auta, vaikka Piru!"
_Toiset kolme_ (tulen kielekettä vältellen, huutaen):
"Oi, auta, vaikka itse Paholainen!"
Silloin pieni liekki sävähti ja hulmahti lieskaksi. Miehet
säikähtivät... Kului hetki... Liekistä leimahti silloin suuri
Perkeleen haamu. Ihmeissään huudahtivat silloin kaikki:
"Se olit sinä!... Kuka oisi luullut!"
_Perkele_ (rehennellen):
"Ma aina olen siellä, missä mua
avuksi huudetaan... En vielä koskaan
oo myöhästynyt, enkä kuuro ollut..."
_Horsma_ (ikäänkuin anteeksi pyytäen):
"Ja me kun sua tässä soimailimme!...
Vaan mitä tehdä, kun on tiukka paikka!"
_Perkele_ (ylpeänä lohdutellen):
"Ei mitään tee!... Ma olen soimauksiin
jo tottunut... Ken tuhmuuden vain tekee,
hän mua soimaa: Jalan kiven loukkaa --
nimeni lausuu hän, ja edellensä:
mies eukon nai -- kun akka häntä haukkuu
hän minun nimeäni suustaan päästää
kuin paputulvaa, vaikk' en ikänäni
vihille ole ketään viekotellut..."
_Harteva_ (selviytyen):
"Ah, nyt mä ymmärrän jo minkä vuoksi
niin ankarasti sydän-alaa velloi!
Se oli siksi, että siellä asuit sa,
rakas, armas, suuri otto-isä..."
_Perkele_:
"Sen oikein sanoit..."
_Harteva_ (kummissaan):
"Ja kun minä luulin
sun tuli-helvetissä majailevan!"
_Perkele_ (viisaan eleillä):
"Et väärin siinä luullutkaan... Vaan kuule:
Mä helvettiä muassani kannan
ja asetan sen aina ihmispoveen,
johonka majottaudun!"
_Horsma_ (huudahtaen):
"Hartevassa
on siis sun suuri tuli-helvettisi!"
_Voima_ (lyöden ihmeissään käsiään yhteen):
"Ilmankos tulta röyhtäyksestä lähti!"
_Harteva_ (Perkeleelle):
"Jo teit sä minuun lemmon-moisen pesäni
Kun et vain perätöntä laskettelisi"
_Perkele_ (vakuuttavasti):
"Sun koko elämäsi todistaa
todeksi kaiken, mitä äsken sanoin.
Ma aina sinun sydämessäs' asun...
ma olen sydämesi himo... halu...
Sen voimana ma elämääsi ohjaan
kuin hyvä isä..."
_Harteva_ (varovasti):
"Silloin varmaan kuulit
sen, mitä tässä äsken juttelimme?"
_Perkele_:
"Jokaisen sanan..."
_Harteva_ (rohkaistuen):
"Nyt on täysi tosi
edessä meillä: Isä-ukko ehtyi...
siis näytä mistä rahaa saada voi!"
_Perkele_:
"Ah! nuori mies ei koskaan pulaan joudu".
_Harteva_:
"Sä tarkottanet, että rikkaan vaimon
voi raha-arkuks' ottaa, kun on nuori...
Se tie on pitkä... Paljo pikemmin
nyt tarvitaan jo..."
_Perkele_:
"Oikein lausuit siinä...
Jos mieli saada naimisella rahaa,
pitäisi isän olla tirehtöri,
tai pikku parooni..."
_Harteva_ (harmistuneena):
"Ja isäseni
ei ole sitä huomannut!... Ei kelpaa
se ukko lemmollekaan... Hankkii pojan,
mut eipä hanki sille titteliä:
'paroonin poika'!... Liikemiestä siitä
ukosta, näät, ei tule milloinkaan."
_Toiset kolme_ (masentuneina):
"Se tie ei siis nyt meitä auta enää,
niin tuhma isä meill' on jokaisella..."
_Perkele_ (lohdutellen):
"Ei hätää!... Kuule mitä sydämessäs
vain minä puhun, silloin löydät polun
rikkauden luo!"
_Harteva_ (innostuneena):
"No puhu oitis sitten!"
_Perkele_:
"Maa tulvillaan on rikkautta... _Ota_
ja syö ja juo!... Miks' aivan turhaa siinä
arkailet!"
_Harteva_ (hölmistyneenä):
"Pitäiskö jo varastaa?"
_Perkele_:
"Ei ollenkaan! Nääs onhan muita teitä:
Lyö korttia!... valitse tyhmä uhri!...
Yleensä _ota_ aina ovelasti...
ei _paljain_ käsin, mutta rukkasina
jotakin: kortit... pörssipeli, taikka
pikkuinen kauppaliike!..."
_Harteva_ (ajatuksissaan):
"Korttipeliin
vois' ehkä vielä lainatuksi saada
pääoman, mutta kaikki toiset liikkeet
jo ovat mahdottomat..."
_Toiset kolme_ (vahvistaen):
"Mahdottomat."
_Perkele_ (kavalana):
"Ei vielä hätää!... Viime tiukan tullen
jo ota _paljain käsin_!... Varkautta
vain karta!"
_Harteva_ (ymmärtämättömänä):
"Nyt sä puhut himmeästi..."
_Perkele_:
"On viisaus aina hieman sekavata...
Siis sanon suoraan: Käännä _oppi_ nurin:
opeta: rikkaus on varkautta,
ken sitä _ottaa_ -- omaa ottaa pois!"
_Harteva_ (ihastuen):
"Tää neuvosi ei ole hullu oppi..."
_Toiset kolme_:
"Ei ole, ei! Tää oppi sopii meille,
kuin meillä ei oo enää rikkautta..."
_Harteva_ (Perkeleelle):
"Suur'-kiitos sulle! Mutta ensi hätään
ois toinen apu tarpeen."
_Perkele_ (auliina):
"Neuvon annan:
Mun matkassani näit sä viime kerran
varakkaan miehen..."
_Harteva_ (keskeyttää iloissaan):
"Muistan... muistan miehen!..."
_Perkele_ (lumoavasti):
"Hän on mun lapsiani... Oolaviksi
nimitän häntä!... Etsi hänet, sekä
takerru mieheen! Hyväsydäminen
on mies... Hän sulle ensi avun antaa...
Saat siten kapitalin... Hiljaksensa
viet sitten häntä aina edellensä...
pelailet... ryyppäät hänen kerallansa
ja näytät hälle hiukan maailmata...
Etenkin lemmenseikkailuissa hältä
kokemus puuttuu..."
_Harteva_ (riemuissaan):
"Oivan opettajan
hän saa, kun joutuu mulle oppilaaksi..."
_Toiset kolme_:
"Ja meit' on tässä kolme apulaista."
_Perkele_ (Hartevalle):
"Ma olen hänet sitoutunut viemään
elämän syvyyksiin... Nyt sulle tässä
sen tehtävän ma toistaiseksi uskon...
Sä näytä hälle ihanimmat immet
ja jollain lailla häitä keplottele
taas palkka itsellesi!... Lapsiani
näin kasvattelen toinen toisellensa
ja annan heidän toisiansa auttaa...
Mä, nähkääs, olen tasajaon mies:
en suosi toista enempää kuin toista,
vaan kaikki heidän kesken tasan jaan..."
_Kaikki neljä_ (ihastuneina):
"Sa olet miesten mies!... Sa olet hyvä,
vanhurskas isä!"
_Harteva_ (kiitollisena):
"Kiitos neuvostasi!...
En totta totisesti kynsistäni
ma miestä päästä, ennen kun on kaikki
jaettu tasan: Multa kokemusta
hän saa ja minä hältä raha-roskaa...
Nyt, pojat, alkaa herraspäivät taas!"
_Kaikki kolme_ (iloisesti hälisten):
"Suur' kiitos sulle, suuri Paholainen,
kun neuvoit!... Kyllä miestä opetamme...
Hänestä sulle viisaan pojan teemme."
_Perkele_:
"Mä kiitän teitä, hänen puolestansa,
ja oppaaksenne työssä suosittelen
teosta Harhaman: 'Varotushuuto'..."
_Kaikki neljä_ (keskeyttäen huudahduksella):
"Oh! Tuttu kirja!..."
_Harteva_:
"Kaikki viisautemme
on sillä saatu... Se on meilt aikaa
avannut silmät... Varmaankin se kirja
on sinun pyhä pirun-aapisesi."
_Perkele_ (viisaana):
"Ei aapinen, vaan pyhä raamattuni."
_Horsma_ (huudahtaen):
"Siis oomme pyhän kirjas tutkijoita!"
_Perkele_:
"Niin ootte."
_Kaikki neljä_ (riemastuen):
"Neljä pyhää miestä siis!..."
Kun kiusaaja tuli lempivän luo.
Kesä kukki talven keskellä... Lemmetär kylvi suruja ilojen sekaan...
Surullisena kehräili tyttö lemmenrihmojansa... Rastas lauloi
ikäviänsä, häälintu somisteli surulla itseänsä ja lemmenlehdossa
kehräsivät neidot häärihmaa kihlatun morsiamen murheesta.
Oli puoli-yö.
Kuuvalon kelmeässä hopea-ulapassa ui kylmänkirkas, kaunis runovene...
Veneessä seisoi ihana Vilutar kirkkaassa kuutamopuvussa, kylmän
kylvövakka kannattimessa. Se kylvi Litvan hangille talven kylmiä
runoja: kauneita kylmänkipunoita... Ne kipunat kimmeltivät kirpeinä,
säkenöivät tuliteräisinä, hohtaen kylmällä hopeahangella... Yö oli
runoa, Viluttaren vene vilua täynnä... Kaksi muuta Vilutarta kehräsi
jäärihmaa kylmän kirkkaudesta. Ne kehräsivät sitä kultarukilla ja
heittelivät kehräämiänsä maahan kylmänrunoudeksi, kauniin Litvan
puiden oksien koruiksi... Se rihma riippui runokirkkaana puiden
pukuna, hopeoiden koko metsän... Harson lailla viskautuivat ne
runorihmat hunnuksi kuusen yli, koristaen sen talven kauniiksi
morsiameksi. Se oli talven-maan kaunista yön runoa.
Rauhaista unta nukkui kaunis, puhdas Martva... Kasvoilla hohti suuri
hengen rauha... Kauniin, puhtaan sielun syvyydestä nousi armain,
hienoin runopilvi... Se leijaili kauniisti... Se häilyi hänen
päällänsä ihanana kuin kaunis nuoruuden unelma, joka nuoruus-ajan
kukkamailta kohoaa unelmiinsa vaipuneen ylitse... Yö himmeni, runo
hienoni... Neidon mielen puhtautta kuvasti ihana unten pilvi...
Martva ihastui... Mieli vierähti lemmen runoksi, uni kihlatun
kaipaukseksi... Unipilveen ilmestyi silloin pieni Lemmetär, lemmen
Jumala... Uni armastui... Pilvestä puhkesi entistä ihanampi lempivän
neitosen runo-unelma... Lemmetär leijaili siinä pikku enkelinä,
kädessä pieni, kaunis soitin... Sillä soitteli hän unien säesteeksi
ihaninta säveltä... Puhdas, jumalainen soitto herätti nukkuvassa
kihlatussa puhtaimmat lemmen ikävät...
Soitto hiljeni, uni hienoni... Se vei nyt hänet lemmen runoisille
maille rauhassa armastansa kaipaamaan...
Kevät puhkesi silloin talven lumista... Se puhkesi kukaksi keskelle
talvea... Martva kulki jo Lemmen satusaaren mailla... Saari oli soma,
metsä ihana... Ihmeen kaunis Kevätär käveli siellä tyttösenä...
Se kylvi helmastansa kevään kukkia nurmikoille... Unetar ripsehti
saaren metsiköissä... Se sirotteli kauniit lintuparvet lehtipuihin...
Se ripusteli puut ja pensaat täyteen nuoruuden toiveita, lemmen
unelmia... Runona loisti saari, lauluina sen vedet... Lehdon reunaa
koristi loriseva Lemmenlähde... Sen luona seisoi armain lemmen
jumalatar, neidon ikävöidyin, kaunis Kihlatar... Se seisoi kauniilla,
valkoisella alttarilla kauniissa runopuvussa, vyöllä kirkas
kihlasormus kauniissa runonauhassa riippumassa, kädessä myrtti,
huntuna valkoinen morsiushuntu ja päässä pienoinen seppele...
Käki kukkui, lintu lauloi... Kaksi viuluniekkaa viritteli
viulujansa... Ympärillä kuiskailivat kauniit hääneidot poikinensa...
He ihailivat hurmaavan kaunista Kihlatarta... Kukka tuoksui, päivä
paistoi... Lehdossa kehräsivät Lemmettäret lemmenrihmaa kauneilla
runorukeilla...
Jo saapui kaunis, unelmoiva Martva Lemmenlähteen luo... Mieli oli
herkkä, katse kaihoa täynnä... Hän istahti kivelle lähteenkorvan luo
ja vaipui siinä haaveisiinsa... Mieli sai kaunista surua entisen
lisäksi, katse kaihon, mietteet ikävän lisää... Hän ikävöi armasta
sulhoansa... Viulu alkoi jo soida hiljaa, tuskin kuultavasti... Sen
säesteeksi hyräili Martva ikävissänsä kertoen sydänsurujansa. Hän
hyräili näin:
"Sydänhuoleni, Kihlatar, sulle
minun raukan nyt kertoa suo!
Jo on Oolavi laulanut mulle...
Sinä tietänet laulelot nuo.
Minun luonani istuen illoin
kevät-onnesta kertoessaan,
sydämeeni hän lempeä silloin
sydämestänsä kaas' palamaan."
Lemmettäret keskeyttivät lemmenrihman kehräämisen... Kaunis runorukki
sai levätä... Kehrääjät katselivat kaunista sulhonsa surijaa
kuunnellen sen lauleloa... Martva nautti lemmen ikävästä... Kädet
kauniisti helmaan laskettuina jatkoi hän nyt lauluansa:
"Sydänparkani siksi nyt palaa,
ikävöipi, ei rauhaa saa.
Sinun luoksesi lähdin nyt salaa.
Sinä lohtua mulle nyt jaa!
Minä sulholta saada jos voisin
sinun lahjasi, Kihlatar, vaan,
paraneisin, ja uhriksi toisin
pari parhainta yrttiä maan."
Lemmettäret polkivat rukkinsa pyörimään... Rihma juoksi, rukki
hyrisi... Hääneidot lauloivat hiljaisella hyminällä, rukin hyrinän
säestäminä, kaunoinen, hieno kaiho kasvoillansa... He lauloivat
Martvan puolesta rukousta:
"Sinä, Kihlatar, Martvaasi auta,
ikävöivälle lahjasi suo!
tahi korjaapi neitosen hauta.
Toki tahtosi ei ole tuo?"
Martva kuuli laulun... Lempi helähti kauniimmaksi, mieli liikahti
hellemmäksi... Laulu tuntui surulliselta... Yhtenä huolena helisi
kalliosta tuleva kaiku...
Martva mietti... Hän muisteli sulhastansa... Kaunis lemmensuru painoi
jo mieltä maahan, painoi sitä hellästi, kuin kaunis uni uupunutta...
Metsä hymähti silloin... Tie värähti, kaiku lakkasi kuulumasta...
Kaikki odotti, sillä suuri kulkija oli tulossa.
Martvan luo saapui Perkele väsyneenä kulkijana, ja kysyi häneltä
kavalana:
-- "Miksi ikävöitset, kaunein neitosista?... Painaako joku huoli
sydäntäsi?"
Martva heräsi unelmistansa. Outoon vieraaseen katsahtaen huudahti hän
ihmeissänsä:
-- "Ai, tuntematon, vieras vaeltaja!... En huomannutkaan sinun
tuloasi!... Ei huolistani maksa mainitakaan!"
Lemmettäret istuivat äänettöminä... Viattoman eleillä selitti suuri
henki:
-- "Sinä olet vaatimaton ja ujo... Minä aina pidän sinun
laisistasi..."
Oudon ääni soi kuin lumoava soitto... Ihmeissään, ujostellen katsahti
häneen nuori neito. Viattomana kiitteli hän kiusaajaa, lausuen
hänelle:
-- "Ah, suuri kiitos osan-otostasi!... Vaan kuka sulle huolistani
kertoi?"
Hartaat eleet kasvoillansa vastasi hänelle viettelijä:
-- "Ne neidon huolet kertoo laulu, poski ja surullinen, ikävöivä
katse... Äskeinen kaunis laulusi toi viestin minulle ihanista
suruistasi..."
Kiusaajan ääni ja katse lumosi Martvan mieltä. Puhtaana, heltyneenä,
kiitollisena huudahti hän puhujalle:
-- "Ai niinkö!... Lauluniko kertoi kaikki!... Vaan sinä olet varmaan
liian hyvä, kun, outo matkalainen, kuultuasi vain lauluni, nyt
poikkesit jo tänne noin väsyneenä, miltei uupuneena!... Varmaankin
olet kärsinyt, kun osaat suruista sääliä ja lohduttaa!... Niin: onko
sinulla ollut suruun syytä?"
Kihlatar suri Martvan tähden... Sormi suulla istuivat pienet
Lemmettäret rukkinsa takana... Hekin surivat kaunista Martvaa.
Surulliseksi tekeytyen myönteli Perkele kysyjälle:
-- "Jos tietäisitkin kaikki surun syyni!... Maat sekä taivaat minulta
on viety... Siis arvaat mitä olen surra saanut!..."
Martvan mieli värähti. Hän huudahti säälitellen:
-- "Voi sua onnetonta vaeltajaa!... Kuka on sinulle niin paha ollut?"
Suuret, salaiset voimat alkoivat ivata ihmishenkeä. Huokaillen
vastasi Perkele:
-- "Myöhemmin sanon sinulle sen ehkä... Ei tapani ole vihamiehestäni
puhua, jos ei hetki siihen sovi."
Herkkyneenä läikkyi Martvan mieli. Perkeleen ääni lumosi hänet. Hän
huudahti heltyneenä:
-- "Ai, miten hieno sekä jalo olet!... Vaan miksi poikkesitkaan minun
luokseni, kun itselläsikin on suremista!... Ei maksa vaivaa minusta
huolehtia... Tulenhan toimeen omine suruineni..."
Lemmenkukat nuokuttivat surullisina... Kyynel koristi lemmenjumalien
silmää... Kaikki suri ihmiskohtaloa...
Perkele selitti hartaana:
-- "Jos matkallani kohtaan onnettoman, en ohi koskaan mene,
lausumatta hänelle pientä lohdutuksen sanaa ja antamatta myöskin
apuani..."
Martvan mieli läikähti yhä hellemmäksi... Jalous lumosi häntä... Hän
huudahti ihastuneena:
-- "Sinä olet ihmeen jalosydäminen!"
Ei mikään hisahtanut... Kaikki kuunteli hartaana ihmishengen
kiusausta...
Perkele jatkoi kavalana:
-- "En ota sanojasi imarteluksi, kun näen, että sydämesi vielä on
täynnä lapsen yksinkertaisuutta... Niin: pienen avun antaa haluaisin
huoliisi..."
Ohdakkeen kukkaa koristi kaunis hymy... Se tiesi olevansa kirottu
kasvi, joka valmistaa pahan siementä, jota suuri kylväjä kylvi...
Saari hymyili... Kauneus oli kukassansa... Perkeleen katse lumosi
Martvaa, joka lausui hänelle kiitollisena:
-- "Kiitos!... Suuri kiitos hyvyydestäsi!... En ansaitse niin suurta
ystävyyttä... Ah, huoleni ei ole mitään tuskaa..."
Perkeleen katse oli lumoa täynnä, kun hän selitti kiusattavalle:
-- "On huoli toki suuren tuskan siemen... Jos et vain aikanansa
tukahduta sen kasvantaa, niin koko elämäsi se kerran peittää
tuskan-ohdakkeilla..."
Suuren hengen katse herkytti hellää mieltä... Sanat lumosivat...
Martva huudahti jo avuttomana:
-- "Oi älä puhu noin!... Se pelottaa!... Niin: miksi odottaisi suuri
tuska, kun kellekään en ole pahaa tehnyt?..."
Suuri kiusaus jatkui. Sääliväksi tekeytyen selitti Perkele:
-- "Ei tuska kierrä koskaan syyttömiä... Se niitä juuri etsii
uhriksensa... Nyt sanon: tuska nousee elämästä kuin rikkaruoho, jos
et aikanansa pois kitke sitä taikka tukahduta..."
Martva hätäytyi... Hän muisti Oolavia... Lemmen suru leimahti
tuleksi... Sitä tulta sytytti Perkeleen palava katse... Hän aavisti
Oolavin tuottavan hänelle tuskaa, eikä tajunnut miten tuo tuotti, ei
mitä on se tuska... Sydän vavahti... Hän huudahti avuttomana:
-- "Oi miksi minua noin pelottelet?..."
Lemmettäret surivat... Ei pyörähtänyt rukin runokiiju... Lumoavana,
kavalana selitti Perkele kiusattavalle:
-- "Paras on kuulla totuus aikanansa... Huomenna on se ehkä liian
myöhä... Jos aikanansa tuskan idut poltat pois elämästä itse
elämällä, niin silloin aina kuolemaasi asti hymyilee onni aina
kukissaan... Ja silloin koko sinun elämäsi kylvää sinulle armaimpia
antimiaan: iloa, kukkia ja säveleitä, rakkautta, tanssia ja muuta...
Siis pidä huoli, ettei neitsyt-aika hyödyttä pääse käsistäsi pois!..."
Hän soitteli Martvan mieltä katseillansa ja äänellänsä... Hän loihti
hänen sieluunsa tuskan ja murheen kangastukset... Hätäytyneenä, katse
rukoilevana, huudahti jo Martva hänelle:
-- "En minä kaipaa koskaan maailmassa iloa, tanssia ja säveleitä...
Vaan tuskaa, josta puhut, kyllä pelkään ja tahtoisin sen kauvas
karkottaa... En itsestäni mitään välittäisi, vaan tuskahan on raskas
_muiden_ tähden: Suurimman osan saavat siitä _toiset_... Sen vuoksi
pelkään tuskaa päivät, yöt..."
Ohdakkeen kukka iloitsi ja kasvoi siementänsä... Suuri kiusaus
jatkui... Yhä lumoavampana puhui Perkele. Hän vakuutti hartaana,
kiehtovana:
-- "Se ajatuksesi on suuri, jalo... On oikein että muista pidät
huolta... Vaan muista: kerran tulee tuskan hetki ja silloin saavat
sinun _rakkaimpasi_ osansa kantaa sinun tuskistasi... On totta: tuska
painaa ystävää raskaammin kuin sen tuskan tuntijaa."
Kuin arka lintunen katseli Martva suurta henkeä... Hän hätäytyi ja
huudahteli suurten lumojen alaisena:
-- "Voi miksi toisten, _viatonten_, täytyy minun tuskistani aina
osa saada!... Ah, jos ne tuskat heidän tähtensä voisin nyt kiertää,
salata tai karkottaa!..."
Luonto suri... Kukka koreili kastekyynelissänsä. Tuskankukkaset
hymyilivät kauneina... Ne olivat muuntuneet lemmenkukkasista...
Kylmänä kysyi Perkele:
-- "Ja miksi et voi kiertää tuskiasi?..."
Kaikki suri, kaikki itki... Perkele loihti tuskantulet kiusattavan
nähtäviksi... Neidon voimat raukesivat... Hän vastasi avuttomana:
-- "Miksi en voi kiertää tuskiani!... Mitenkä vastaan siihen... ah,
en osaa!... En, raukka, tiedä mitään pakopaikkaa, mihinkä silloin
voisin piiloutua, kun tuska ehkä saapuu minun luokseni... On kaikki
outoa ja hämärää!..."
Suuret lumot leijailivat Martvan päällä... Mieli värisi
tuskantulelle. Perkele puhui hänelle osan-otolla:
-- "Sinua säälin sekä avun annan: Saat tästä tämän kulta-avaimeni...
Kun uhkaa tuska taikka epätoivo, niin avaa silloin tällä avaimella se
portti, joka Harhasaareen vie!"