Oolavin silmistä vuotivat kuumat, kirkkaat kyyneleet. Puhdas Martva
seisoi hänen sielunsa edessä enkelinä. Häntä läkähdytti Hiiden
myllyn ilma. Neiti Iltamo tuntui kevytmieliseltä harakalta ja Hertan
hengitys haisi nyt hänen sieramissansa kuin ilkeä löyhkä. Palavasti
suuteli hän Martvan kirjettä ja päätti taas olla koskaan Hiiden
myllyyn menemättä.
Hänen sielussansa soivat taas hellimmät ja jaloimmat kielet.
Hän istui synkkänä, masentuneena. Ajatuksien lomasta alkoivat
silloin pulahdella pieninä kuplina muistot Ounaston puheesta.
Alussa nekin tympäisivät. Mutta kun hän niitä punnitsi, alkoi hän
niihin sotkeutua, sotkeutui viimein kokonaan. Oikean ja väärän
rajat sekottuivat. Hän hapuili niitä taas kiinni, yritteli niitä
selvitellä, mutta turhaan. Viimein himmeni kaikki ja hän nukahti
niihin himmeisiin, hämäriin ja sekottuneisiin ajatuksiinsa.
Kun epäily uskon sijalle tulvi.
Oli suuret tuskan häät... Henkimaailma oli täynnä suuria suruja...
Salaisuudet olivat silminnähtävimmillänsä.
Oolavi istui totuudenlähteen reunalla... Jano poltti häntä, mutta
lähteen vesi oli samea... Sitä juodessa yltyi jano polttavammaksi
entistänsä.
Hän kurottautui lähteeseen, nähdäksensä totuuden, erottaaksensa hyvän
ja pahan rajat... Mutta sen pintaa peittivät jo Ounaston sirottelemat
lehdet... Hän masentui... Hiljaa siirsi hän lehdet syrjään ja katsoi
uudestaan, mutta näki oman himmeän kuvaisensa... Suruissansa katseli
hän sitä saalistansa lausuen:
-- "Minä lähdin isän luota maailmalle totuuden ja oikeuden hakuun...
Tämänkö sainkin matkan tulokseksi!... Tämän _janon_, sekä oman
kuvaiseni!... Oi miten kuivat ovat janoiselle totuudenlähteet!... Nyt
sen tiedän jo!..."
Hän katkeroittui sekä jatkoi hiljaa karvasta huokaustaan, valittaen:
-- "Tämän kuvaiseni olisi Litvanjoki minulle voinut kirkkaampana
näyttää, kuin tämä lähde, jonka pintaa peittää varissut ruma
lehtipaljous..."
Hän katui nyt jo sitä, että oli hyljännyt isän kodin, Martvan,
Litvan, kaiken... Hän mietti nyt kotiin palaamista... Vaan kun hän
sitä mietti sekä koski kepillään lähteen vettä, nousi siitä kupla.
Hän katsoi sitä ja oudosteli... Hän särki kuplan, mutta silloin
siitä leimahti kirkas, kaunis tulenlieska... Ja ennen kun hän ehti
huudahtaakaan, hulmahti lieskasta taas suuri henki... Hämillään
huudahti kiusattava:
-- "Kas!... Sinä!... Kuka olisi moista luullut!... Nyt taas ovat
alkuaineet sekottuneet: _Vedestä_ lähti äsken kirkas tuli!... Ja onko
mahdollista, että _sinä_ totuudenlähteessäkin asustaisit!"
Rauhallisena selitti hänelle Perkele:
-- "Se on jo vanha, hyljättävä oppi, että olisi jotkut eri
alkuaineet... Nyt usko, että koko kaikkeudessa on yksi ainoa
alkuaine: _aine_... Muu kaikki on sen muodon muuttelua... Ja joka
muoto toiseen verrattuna on yhtä oikea ja oikeutettu: Sinä itse
tiedät että heliumi on yhtä oikea kuin radiumi... Vai kuinka luulet?"
-- "Se vertaus ei ole paikallansa... _Aineella_ sekä _hengellä_ on
ero. Tässä on nyt kysymys _henkisestä_ hyvästä sekä pahasta", --
huomautti kiusattava närkästyen. Jumalien eleillä lausui Perkele
siihen:
-- "Niin onkin... kernaasti sen sinulle myönnän. Vaan mitenkäs se
muuttaa asiaa?... Selitä!... Kysy!..."
-- "Onhan kerrassansa mahdotonta, että hyvä ja paha olisivat sama!...
Ja kumminkin!..."
-- "Ja kumminkin?" -- tarttui Perkele kysyvästi.
-- _"Sinä_ nouset totuudenlähteestä!... Sinä _väärän henki_!" --
huudahti Oolavi vastaukseksi.
Pieni vihan ilme leimahti Perkeleen silmäyksistä. Hän peitti sen ja
selitti kiehtovimmin sanoin:
-- "Äsken olet itsekin jo nähnyt ja kuullut, että oikea ja
väärä ovatkin aivan yksi sekä _sama:_ Kotoasi sanot lähteneesi
totuudenlähteen vettä ammentamaan, vaan lähteen luokse tultuasi siitä
puhuikin sulle kuten äsken kuulit Ounasto, _lain_ ja _oikeuden_
mies!... Jos oikea ja väärä ovat _näkyvässä_ niin yksi ja sama,
eivätkö ne silloin myös ole sama _näkymättömässä_?"
Hän lumosi Oolavin katseillansa ja äänellänsä. Mietteissään valitteli
lumottu:
-- "Nyt alkaa minulle näin vähitellen jo kaikki hämärtyä,
sotkeutua... Toivokkaana lähdin elämästä totuudenlähteen vettä
etsimään... Mutta se lähde on aivan tutkimaton... Se on hämärä ja
levä peittää pintaa... Niin kaikki, kaikkityyni himmenee!..."
Rauhotellen lausui siihen armoton henki:
-- "Pois heitä turha huokailu ja huoli!... Niin kaikki _selvetäkseen_
himmenee... Nääs: mitä syvemmälle salaisuuteen tunkeudut, sitä
himmeämmäksi käy kaikki siksi, kunnes pohjaan pääset ja näet siellä
ihmeen syyt ja synnyt kuin kirkkaan päivän... Siellä syvyydessä
kirkastuu sinulle kaiken olevaisen _samuus_: näet siellä silmin, että
alkuaineet ovatkin olemukseltansa yksi ja sama..."
Kiusautuneena, närkästyneenä uudisti Oolavi:
-- "Viis metalleista... alkuaineestasi!... Ne olkoot yksi taikka
vaikka tuhat!... Kysymys on nyt tässä _henkisestä... Hyvän_ ja
_pahan_ tahdon minä _nähdä_..."
Kavalana, kiehtovana selitti Perkele hänelle:
-- "Minä sitä kunnioitan... Tiedonhalu on aivan miltei itse
tietämystä... Vaan kuule sekä usko sanojani: Jos alkuaineet ovat
yksi aine, niin on myös hyvä sekä paha _sama_... Ne ovat _saman_
eri ilmiöitä... Näes, tämä on järkkymätön luonnonlaki: on _kaiken_
olevaisen laki sama..."
Hän huumasi Oolavia puheellansa. Hänen katseensa oli taikaa ja lumoa.
Kiusaantuneena huudahti Oolavi hänelle:
-- "Voi olla, mutta uskoni jo järkkyy... Vaan _näytä_ minulle silmin
nähtävästi puheesi oikeus, niin oitis uskon... Ah, nyt jo palan tähän
tiedonjanoon..."
-- "Sen oitis teen", -- vakuutti suuri henki.
Viime sanat lausuttuaan hän otti Oolavin taas retkillensä ja vei
hänet maasta ylös korkeuteen... Hän kuljetti häntä synkkyyksien
kautta vastapäivään, vieden hänet Luvattuunmaahan. Heidän edessänsä
kohisi ilma haljetessaan kuin vesi, kun sitä laivan keula halkaisee.
He saapuivat jo Palestiinaan... He laskeutuivat siellä Jerusalemiin
niin kuin viima, luotisuoraan. Suuret näyt alkoivat siellä: Maahan
päästyään loihti Perkele muinaiset päivät, tapaukset, huoneet,
henkilötkin... Ilmiselvinä valkenivat ne päivät, jolloin Jeesus kärsi
ihmiskunnan puolesta.
Oli yö... Suuri Kaifaan huone hohti kullasta, jonka välke
sekottautui hohteena pappien ja ylimysten pukujen väririkkauteen...
Loistavapukuiset naiset katselivat suurinta murhenäytelmää...
Jalokivet loistivat... Ihmiset nauttivat tuomittavan tuskasta...
Suuri vihankuohu kohisi... Pappien silmät kiiluivat pedon silminä...
Voitonvarmana lausui Perkele Oolaville:
-- "Näet, kuinka _Hänen_ palvelijansa täällä Herraansa raatelevat,
kuten pedot... Minä en moista ole milloinkaan Hänelle, Vihamiehelleni
tehnyt..."
Suuri näky ja Perkeleen sanat lumosivat Oolavia. Hän myönteli
hämmästyneenä:
-- "Sitä en ole ennen ajatellut... Se on totta, mitä äsken sanoit..."
Jumalien kylmällä riemulla lausui siihen Perkele:
-- "Ja kumminkin luulet, että minä olen mukamas pelkkä pimeyden
henki!... Nyt näet, että hyvän ja pahan rajat ovatkin aivan tyyten
sotkeutuneet: Minä, suuren pahan henki, olen parempi noita Hänen
pappejansa..."
Näyssä raivosivat papit verenhimoisina... Suuri Uhrattava oli heidän
raadeltavanansa... Jalo veri kiehahti Oolavissa. Hän ei sietänyt enää
pappia. Kiihtyneenä huudahti hän:
-- "Jos minulla nyt olisi oiva ruoska, niin papit karkottaisin
temppelistä!"
Jääkylmänä, riemuansa salaten lausui Perkele itseksensä:
-- "Tämä oli oiva sekä suuri askel... Ei kirkko koskaan papitta voi
olla... Kun hän puhdistaa sen Jehovan papeista, jää tila _minun_
papeilleni!..."
Hän lausui lopun ikikavalana:
-- "Hän ei karkota _minua_ papista, vaan papin _kirkosta_..."
* * * * *
Oli suuri suru.
Taivaan korkeudessa leijaili enkelien parvi. Se leijaili siellä
surren Jeesuksen tähden... Väki kohisi... Leviittain, pappien ja
joukon silmät kiiluivat verenhimoisina. Ihmishenki janosi verta. Se
janosi sitä pelastuaksensa onnen polttavasta janosta... Maailmantuska
oli suurimmillansa. Aika oli täytetty.
Suuri kuohu kohisi kartanolla... Ahmivat katseet leimahtivat...
Ne sattuivat Pietariin... Joukko tunsi hänet ja raivostui... Se
oli päässyt jo verenmakuun... Jo nousi moni käsi iskuun... Kynnet
vetäytyivät jo sormenpäistä... Kohta olisi ollut uhri valmis...
Puuttui enää hetki... Mutta silloin kielsi Pietari Herransa ja
pelastui... Oolavin sielussa leimahti vihantuli... Se viha kohdistui
nyt suureen Pietariin... Hän muuttui ihmispedoksi... Oikeudentunne
loihti hänessä tuleksi vihan: vääräntunteen...
Mutta silloin lauloi taivaan korkeudessa suuri enkelien kuoro
suruissaan:
"Ei, Kaikkein-Viisain, polkujasi
voi ainoakaan ymmärtää.
Sun tahdostasi palveljasi
nyt Hänet kielsi. Kielto tää
pelasti hänet kuolemasta...
Niin salaiset Sun tiesi on.
Se kielto on siis taivahasta,
Sun tahtos on se verraton.
Jos ei hän kieltänyt nyt oisi
Herraansa, varmaan kuolemaan
hän oisi syösty, eikä voisi
Sun seurakuntaas päälle maan
hän perustaa. Nyt tahdostasi
sen kallioksi säästyi mies.
Sa kaikki säädät armossasi.
On ihmeen viisas Sinun ties."
Oolavi kuuli laulun. Hän ymmärsi sanat ja ihmetteli. Viisaana selitti
hänelle kiusaajansa:
-- "Kai nyt jo uskot, mitä äsken sanoin... Jos epäilet, niin kuule
_enkelien_ selitysvirttä taivaan korkeudesta!... _Hän_ Suuri, joka
ihmisille lausui Sinailla kerran: 'Älä valhettele!' Hän Itse pelasti
nyt _valheen_ kautta varmasta kuolemasta Pietarinsa!... Uskotko
vielä, että paha ja hyvä ovatkin muka eri asioita?..."
Suuri kohina säesti hänen sanojansa. Huumaava humu kävi. Lumottuna,
sokaistuna huudahti Oolavi:
-- "Nyt kaikki hämärtyy ja himmenee... Totuudenlähde jo peittyy
kokonansa ja sielustani kuolee tyyten totuus..."
Yhä yltyi huumaava humina... Kiehtovan lumoavana selitti Perkele:
-- "Vanhan kuolemasta, häviöstä, valmistuu uusi, korkeampi totuus...
Se suuri kehityksen laki on... Niin kuoli Kreikan sekä Rooman
totuus... samaten koko antiikisen ajan... Sen kuolemasta nousi uusi
totuus. Se nousi kirkkaampana siementänsä... Vaan aika tulee, jolloin
vuorostansa se kuolee uuden siemeneksi taas..."
* * * * *
Suuri tuska vaahtosi maljassaan. Taivaalla surivat enkelien joukot...
Ne rukoilivat Luojaa polvillansa... Luonto suri... Jeesus joi suurta
tuskanmaljaansa yksin... Kaikki olivat jo Hänet hyljänneet...
Jäykkänä, rautaisena kysyi Häneltä suuri roomalainen Pilatus
palatsissaan:
-- "Mikä on totuus?"
Terävä miekka viilsi Oolavia... Suuri kysymys poltti häntä...
Kaikkeus vavahti... Enkelien parvi lauloi suruissansa taivaan
korkeudessa:
"Hän, jolle luomisessa annoit
totuuden hengen, jota myös
mainensa kaikkeudessa kannoit
kuin lastas, sekä ihmetyös
osoitit hälle, uudistaen
Sinailla hälle totuutesi,
hän nyt sen jälleen unohtaen
sit' aivan kysyy! Kirkkautesi
suo hänet vielä valistaa...
Totuutta toki janoaa..."
Suuri suruvirsi hymisi... Jeesus ei vastannut mitään... Suuri
säälin-ilme levisi Hänen kasvoillensa... Hän seisoi ääneti, ylevänä,
suuren pakanuuden ja vihaisen juutalaisuuden edessä... Hän seisoi
siinä ainoana ristittynä, joka nyt lähti maailmata valloittamaan,
aseenansa ainoastaan ristinpuu... _Elämällään_ oli Hän kysymykseen
vastauksen antanut... Kuolemallaan lähti Hän nyt suuren vastauksen
alle sinetin painamaan... Hän lähti Golgatalle valta-istuimellensa,
jonka perustus ei horju milloinkaan...
Oolavi vapisi. Käärmekavalana selitti kiusaaja hänelle:
-- "Nyt sait jo omin korvin kuulla, mikä on totuus, jota sinä etsit:
Ei vastannut Hän kysyjälle mitään!..."
Oolavia poltti suuri jano... Tuskan ja vihan kohina huumasi häntä...
Perkeleen lumoava ääni hiveli hänen korviansa... Tuskaisen, suuren
huminan huumaamana lausui hän:
-- "Nyt ei jää enää mitään uskottavaa: ei mitään selvää järjen
tajuttavaa... Minun sieluni on jo kaikesta aivan tyhjä..."
Kaikki tuskan soittimet soivat... Ihmishenki huusi vapahdustansa...
Suuren pauhinan ja kohun seassa lausui Perkele voiton-ilolla:
-- "On hetki tullut... Tyhjään leiliin kelpaa jo uutta, minun
henkeäni kaataa... Kiitos avustansa Harhamalle!... Hän minulle suuren
voiton valmistaa."
* * * * *
Suuri hyvän ja pahan taistelu jatkui... Jumala löi vihollisiansa
sokeudella...
Jo alkoi suuri kulku Golgatalle... Suurena Jumalana seisoi Jeesus
pilkkaajiensa edessä... Omin käsin kruunasivat ne Hänet... Ne pukivat
Hänet purppuraiseen, kuninkaalliseen viittaan... Taivaan korkeudessa
lauloivat silloin enkelien joukot:
"Suuri olet Sinä, Jumala!
Sinä puetat Itsesi vihollisillasi...
Sinä panet heidät Sinua kruunaamaan.
Sinä lyöt heidät sokeudella..."
Pappien ja leviittain kuoro (suurella riemulaululla):
"Sinua, Jumala, nyt kiitämme!
Sinä tuet näin valtaasi...
Sinä kirkastat tahtosi...
Sinä osotat voimasi suuruuden...
Sinä murskaat vihollisesi...
Suuri olet Sinä, maailman Jumala!..."
Enkelien kuoro:
"Suuri olet Sinä taivaan ja maan Jumala!
Sinä panet vihollisesi voittoasi ylistämään...
Ristiinnaulitsijasi ylistävät Sinua...
Ne vievät sinut valta-istuimellesi...
Sinä olet viisaus ja voima...
Vihollisesi ovat Sinun astinlautasi.
Suuri ja voimallinen olet Sinä Jumala!..."
Enkelilaulu ja soitto vyöryi rajusäänä... Sävelaallot pauhasivat...
Maa ja taivas pakahtui sävelpauhinaansa... Suurena astui
valta-istuimelleen Jeesus... _Vihollisten joukot_ saattoivat
Häntä sinne _pakottaen_... Hänen joukkoinansa kulki pakanuus ja
juutalaisuus... Ristinpuulla löi Hän nyt alleen laajat valtakunnat...
Pappien ja leviittain kuorot veisasivat taas Jumalalle kiitosta...
Ne veisasivat suuren voittokulun kunniaksi... Ne todistivat itse,
että he olivat nyt maahan lyödyt. He todistivat sitä veisaten täysin
rinnoin:
"Voimallinen on Israelin Jumala!...
Hän kulkee voitosta voittoon...
Hän astuu vihollistensa yli...
Hän ruhjoo vastustajansa...
Meren aallotkin Häntä tottelevat...
Hänen voittonsa valkenee joka päivä..."
Pyhä kaupunki oli tulvillaan riemulaulun pauhinaa... Ihmishenki
ylisti sokeana Jumalan kaikkivaltaa. Ylhäältä sekottui siihen
riemulauluun suuri voittolaulu. Enkelien kuoro veisasi korkeudessa:
"Sinä, Jumala, olet tutkimaton ja voimallinen.
Vihollisesi vievät Sinua valta-istuimellesi...
He veisaavat Sinun voittokulussasi...
He tunnustavat taas Sinun voimaasi...
Sinun voimasi on ääretön..."
Koko taivas ja maa ylisti Jumalaa... Sen pauhatessa nousi Jeesus
valta-istuimellensa, ristille...
Jo oli Hän ristinpuuhun lyöty. Leviitat sekä papit veisasivat
riemuissansa:
"Sinä olet noussut valta-istuimellesi...
Meidän käsillämme olet Sinä vihollisesi lyönyt.
Meidän jaloillamme olet Sinä ne polkenut.
Kiitos ja kunnia olkoon Sinulle!"
Korkeudessa vyöryi suuri sävelpilvi... Pauhaavalla veisuulla vahvisti
enkelien kuoro:
"Sinun vihollisesi kiittävät noin Sinua...
He kiittävät, kun olet heidät maahan lyönyt.
He kiittävät, että olet heidät itsellänsä lyönyt...
Vihollisillasi olet Sinä itsesi istuimellesi korotuttanut."
* * * * *
Suuri työ oli tehty. Katkera malja oli juotu. Jeesus kuoli jo
ristillä... Oolavin henki paloi... kärsi... vapisi... joi tuskaa...
Voimat raukesivat... Suuri kiusaajansa selitteli hänelle silloin:
-- "Nyt näet totuuden, sen etsimäsi: _Hän_, joka lausuu Sinain
käskyissänsä kansalle: 'Älä tapa!' Hän nyt Itse on _pakottanut_
joukot murhatyöhön! Ja mitä varten? Siksi että sillä -- _murhalla_
täytyi Hänen kirkastaa käskynsä, joka kuuluu: 'Älä tapa!'... Nyt
täytynee sinun vihdoin jo nähdä, ettei ole oikeata eikä väärää
erikseen maailmassa olemassa. Nyt näet, että Korkein, suurin totuus
on oikean ja väärän yhtyminen yhdeksi ainoaksi olioksi..."
Suuri soiton ja laulun pauhina säesti hänen sanojansa. Hän lumosi
katseellansa kiusattavan kokonaan. Suuret voimat raatoivat jo
Oolavissa... Oikea ja väärä sulivat hänelle himmeäksi sumuksi...
Raja-aidat sortuivat. Kaikki sekottui... Ajatuksissansa lausui hän:
-- "Nyt kaikki himmenee ja totuus haihtuu... Siis _Hänkin_ käyttää
murhaa aseenansa... _Jumala_, joka kieltää kaiken murhan!...
En selviydy minä enää mistään... Minun sieluni on epäilystä
tulvillaan..."
Korkeudessa veisasivat silloin Perkeleen enkelit. Ne tunnustivat
herransa suurta voimaa.
Lemmenpauloja elämän polulla.
Oli kaunis ilta. Kesä oli kukassaan, neito lempensä terällä.
Harhasaaren mailla kukoisti lempi... Viulusta vuoti sävel
virtanansa... Iloiset neidot sekä nuoret miehet karkeloivat kaunista
kisailua. Ne karkeloivat sitä kesäpäivän vetreimmässä valossa,
vihreimmän, suuren tammen siimeksessä. Tuuli nukkui, kukka kuhersi,
lintunen lauloi koivun ja käki kukkui kuusen koruna.
Se oli lemmenjuhla. Nuoret kauniit neidot ja pojat koreilivat
kukkasissa... Silmäykset hehkuivat hellinä, ääni suli suussa
lemmen säveleeksi... Nuori huuli kypsytti maukkaita hedelmiään:
suudelmia. Se tuulehdutti niitä nuoruuden kevätlämmön paisteessa...
Viulu haasteli säveltänsä... Nuoret miehet nostelivat tyttöjänsä
viulun haastelon mukaan, nostelivat tyttöä kuin pientä, armasta
lasta... Väliin taas väsähtivät... ei tanssista, vaan huviksensa...
huoahtivat... istahtivat... Pojan polvella istui kypsä neito...
tanssista, lemmestäkin lämminneenä... Hilpeänä kuherteli se
nuorukaisinensa...
Nuorten joukossa karkeloi myös Hertta. Sinne, uuteen Harhasaareen
oli hänet johdattanut Perkele... Juuri sitä iltaa ennen oli hän
Oolaville karkeloinut... Oli saanut pikku lahjan: kukan, jopa
lupaavan silmäyksen... Hän oli katsahtanut nuoreen mieheen... Oitis
oli silloin hetken lempi leimahtanut...
Viulu soi. Yhdet parit karkeloivat, toiset tarinoivat hiljallensa...
Ne tarinoivat lemmestä... Neito istui valta-istuimellaan: pojan
polvella, vyötäisillä koruna kaunein neidon koruista: mielitietyn
käsivarsi... Jotkut auttoivat viulunkieltä lemmenlaulullansa, laulaen
sen avuksi:
"On suuri lemmen juhla nyt,
on kevät kukassaan.
Jo lintunen on heltynyt
lemmestä laulamaan.
Armaasti viulunkieli soi
ja perhosparvi ailakoi."
Poika reipastui... Tyttö kutsui sulollansa ja lämmöllänsä... Elämä
hohti posken punana... Nuoruus kuohui kuin viinien vaahto...
Reippaana lauloi poikien joukko:
"Nyt, neito, laula, karkeloi
ja lempeäsi jaa!
Huomenna kuolo tulla voi,
siis ällös suudelmaa
sa suotta säästä! Heipä vaan!
Nyt suostu suudelmaan!"
Poika rohkaistui ja ryösti suudelman... Tyttö suutahti siitä, näön
vuoksi, kasvonsa kaunistukseksi... Se pyörähti ympäri ja naurahti
suutannan suloksi... Hilpeänä lauloi suudelman saanut säteilevä
tyttöjoukko:
"Hyi! Miksi suukon multa veit
väkisin! Käännys päin!
Kun moisen tuhman teon teit,
saat korvapuustin, näin!
Hei, soi nyt viulunkieli, soi!
Ei kevät kauvan kestää voi..."
Kaikki nauttivat lemmestä ja suudelmista... He ottivat kaunista
katoavaa käsin kiinni... Kaikki tanssivat yhdessä, laulaen:
"Ei kevät kauvan kestä, ei...
Siis nauti aikanaan!
Yks hetki vain -- ja tuuli vei
jo lemmen matkassaan...
Siis tanssi, tyttö! Suudelmaa
reippaasti, karkeloiden jaa!"
Silloin saapui suuri vaeltaja... Se saapui sinne kutsumatta.
Nuorten, karkeloivain joukkoon ilmestyi Perkele... Hän istahti tammen
alle, lemmenlähteen korvakkeelle ja katsoi nuorten karkeloa...
Joukosta kysyi silloin nuori mies, jonka polvella Hertta-tyttö istui:
"Ken olet sinä, joka lemmenmaille
nyt vasta tulet, kun jo, ukko-raukka,
sinuss' on lempi aikaa heilimöinyt?"
_Perkele_ (vakavana):
"Niin on... Vaan, muista, lemmen-asioissa
on työtä vanhallekin..."
_Poika_ (ivaillen):
"Mitä työtä
voi vanha tehdä niissä asioissa?"
_Perkele_ (huoaten):
"Näytellä vanhan osaa..."
_Poika_ (nauraen):
"Hah... hah... haa!
Se osa ei lie vallan hupaisata!..."
_Perkele_ (masentuneena):
"Ei ole, mutta kaikkeen sitä tottuu,
kun lempi pakkaa päälle..."
_Poika_ (ivaillen):
"Rukkasia
kokoilet varmaan?... Kaikki vanhat hullut
kokoovat niitä lemmenseikkailuissa..."
_Perkele_:
"Kutakin ohjaa oma viisautensa
tavaran haalinnassa. Nuorukainen
kokoilee aittoihinsa suudelmia
ja kaikenlaista lemmentavaraa..."
_Toinen poika_ (ivaten):
"Ja sinä rukkasia!"
_Perkele_ (viisaana):
"Vanha, viisas...
On lempi, kuule, lemmon kallis viulu...
Pahin on vielä, että lemmen aarteet
vie tuuli... Mutta rukkasia konsaan
ei varas vie..."
_Ensimäinen poika_ (ivaten):
"Vaan seinän koristeena
ne eivät myöskään mieltä ilahuta..."
_Toinen poika_:
"No eivät, totta vie!..."
_Perkele_:
"On lemmentyössä
myös paljon muuta vanhan tehtävää."
_Hertta_ (selittäen):
"Hän puhuu totta. Lemmen seikkailuissa
on vanha hupsu yhtä tarpeellinen,
kuin klowni sirkuksessa: sillä vanha
saa aina lemmen viulut maksaa. Sitä
on hyvä pettää, pitää narrinansa..."
_Pojat_ (Perkeleelle, nauraen):
"Se oiva virka on!... Kai sulia onkin
tok' aivan ammattina lemmen työt?"
_Perkele_:
"Niin on!... En toki rukkasia kerää..."
_Hertta_ (halveksivasti):
"Mitäs sä teet?"
_Perkele_:
"Ah, lemmenvehkeilyissä
on paljon tuiki tarpeellista työtä!...
Ensiksi lemmentyössä tarvitaan,
nääs, viisas poppamies!"
_Hertta_ (riemastuen):
"Ai tosiaan!...
Unohdin aivan!... Sinä nähtävästi
voit lemmen nostaa, taikka ennustaa?"
_Perkele_:
"Maan kuulu mestari ma olen niissä..."
_Hertta_ (hypäten pojan polvelta):
"Se oli onni, että tulit tänne!...
Nyt täytyy sinun mulle ennustaa...
ja näyttää mulle sulhaseni kuva."
_Perkele_:
"En lempivältä apuani kiellä...
Siis tule tänne, kulta-tyttöseni!"
Hilpeä lemmenleikki jatkui hullutuksinensa... Perkele vei Hertan
lemmenlähteen luo... Siinä piti hän ihmishenkeä ivanansa, ollen
itse muka ivattavana... Hän loihti pari sanaa lähteen kirkkaaseen
veteen... Oitis ilmestyi siihen Oolavin kuva. Sen nähtyänsä
huudahteli Hertta ihastuneena:
"Ai, Oolavi... Ma tunnen hänet... Saanko mä hänet armaakseni? Sano
saanko?"
_Perkele_ (katsoen lähteeseen):
"Saat, jos vain tehdään oiva taikatemppu..."
_Hertta_ (rukoillen):
"Oi, tee se temppu!"
_Perkele_:
"Aina lempijää ma autan... Mutta onnistu ei taika, jos et sa lupaa
häntä kaikin voimin 'hakkailla'... riippua kuin takkiainen hänessä
kiinni... Lupaatkos niin tehdä?"
_Hertta_ (kiihkoissaan):
"Ma tahdon koettaa."
_Perkele_ (viekkaasti):
"Hän rikas on..."
_Hertta_ (ihastuneena):
"Ai, kiitos taiastasi!..."
_Perkele_:
"Lupaa vielä
takertaa häneen. Kaksi lupausta
on tarpeen, että taika tehon tekee..."
_Hertta_:
"Ma lupaan sen... Ma vannon... Lupaan että
teen kaikki, mitä voin vain tehdä... Ah!"
_Perkele_ (kavalasti):
"Myös toinen tyttö häneen silmän iskee..."
_Hertta_, (mustasukkaisena):
"Ah!... Toinen!... Minä näytän sille, että
hän ei voi multa häntä viedä pois..."
_Perkele_ (itsekseen):
"Työ edistyy... (Hertalle): Niin tekee reipas tyttö..."
_Hertta_:
"Vaan kiitos taioistasi!..."
_Perkele_:
"Kiitos toki
on hinkalossa parempi kuin tyhjä...
Ei toki nälkävuoden varaa siitä
lie koskaan... Pienen lahjan kaunis tyttö
on mulle aina suonut..."
_Hertta_ (puolustautuen):
"Mutta mulla
ei muuta oo kuin suuteloita. Niitä
taas _lahjaksi_ en anna milloinkaan..."
_Perkele_ (kavalana):
"Se oikein on. Ma unohdinkin: Muista,
jos ilmaiseksi suukon Oolaville
vain annat, oitis lempi häviää..."
_Hertta_ (ylvästellen):
"Sen neuvon muistan... Ilmaiseksi suukon!...
En milloinkaan!... Se mitä myytävänä
on mulla, se on kaikki huulillani...
Ei siitä silloin räkkää lahjoittaa!..."
_Perkele_:
"Ei räkkää, ei... Vaan myytäväksi riittää,
vaikk' oisi tuhansittain ostajia...
En suukkoa ma lahjaks' ottaisikaan...
Ma muuta pyydän..."
_Hertta_ (uteliaana):
"Muuta... Mitä muuta?..."
_Perkele_ (vaatimattomasti):
"Sydämen... taikka toisin sanoin sielun..."
_Hertta_ (iloissaan):
"Et enempää!... Sä olet ihmeellinen!
Ei ykskään mies oo ennen sua vielä
niin vähään tyytynyt!..."
_Perkele_ (vaatimattomana):
"Mut minä aina
niin vähään tyydyn..."
_Hertta_ (päätään keikauttaen):
"Hyvä on!... Siis ota
se mitä pyysit: sielu!... Min' en siitä
välitä mitään!... Menköön moinen rani!...
Ei siitä kukaan rahaa mulle maksa..."
Nuorten joukko saapui nyt heidän luoksensa... Nauru helisi... Joukko
solisi hilpeänä... Leikillänsä kysyi eräs pojista Perkeleeltä:
"Osaatko laulamalla lemmen nostaa?"
_Perkele_ (rohkeasti):
"Ma siihen työhön olen niinkuin luotu."
_Joukko_ (kiihkeästi):
"Siis nosta meihin lempi laulamalla!...
Oi laula!... Laula meille lemmenlaulu!"
_Perkele_ (laulaa hartaalla äänellä):
"Nouse, lempi, sekä kartu
tytön luhdin nurkkiin!
Niinkuin syöpäläinen tartu
pojan takkiin, turkkiin.
Syövy nahkaan syyhyn lailla,
korvenna ja hiillä,
ett'ei kutkaa näillä mailla
mihinkään vois piillä."
_Yksi tytöistä_ (häpeillen):
"Ai minkälaista laulua hän laulaa!"
_Perkele_ (ivallisesti laulaen):
"Vaan jos neito silloin raapii
kylkiänsä, taikka
kupeitansa poika kaappii,
älä lakkaa, vaikka
ois heillä hiiden moinen hätä,
kun lempi kutkuttaa,
vaan ylly, nahkaa älä jätä
ennen kun kyllän saa."
_Useat tytöt_ (nyrpistellen):
"Hän laulaa siivotonta renkutusta."
_Yksi pojista_:
"Ja äänikin on hällä hiton rivo."
_Perkele_ (rivolla äänellä):
"Silloin kohta lämpiääpi
lemmen syyhysauna:
naimaliitto. Lempi jääpi
kuin vanha vihan-kauna
tok' aina nahkaan. Silloin lyödään
löyly, joka riittää:
Lapsiparvi huutaa myötään...
Lempi toista siittää."
_Koko joukko_ (hälisten):
"Hyi, kuinka rivon laulun laulat!... Lakkaa!...
Nyt lakkaa jo!... Hyi, sua siivotonta!..."
_Poika_ (hiljaa nuhdellen):
"Hyi!... Tytön kuullen viitsit olla rivo."
_Perkele_ (viattomana puolustautuen):
"Kas, lemmenleikki kapistuksinensa
on aina rivo... Minulla ei myös
oo suurta runolahjaa, jolla voisin
sen rivouden peittää runoilulla...
(Huoaten:) Ah, jospa öisin suuri Dichterlein [nurkkarunoilija],
niin ruusuiseksi rivon runoileisin!"
Uusia joulun aaton iloja.
Kylmä kylvi pakkasensilmiänsä hangelle. Taivaalla sytytettiin
joulutähteä. Siellä säädettiin ihmishengen kohtaloita. Siellä
määrättiin radat maailmoiden kuljettaviksi.
Mutta maan päällä valui elämä hiljaa kuin kivensilmään. Yleinen elämä
yhdessä oman kanssa muodosteli ihmiskohtaloita. Se muodosteli niitä
näkymättömän voiman kätenä. Riemuhuudoin syöksyivät yhdet turmioon,
puhdistumaan sen tulessa tai häviämään siinä, että elämä puhdistuisi.
Toiset huusivat sortuessansa apua. Mutta turta oli elämän
sydän, kuuro sen korva. Jokainen sai itse itsestänsä huolehtia.
Koskenlaskija ei voinut jättäytyä säälittömän kosken armoille.
Oolavin elämässä seurasi päivä päivää; viikko viikkoa. Uudestaan
ja aina uudestaan päätti _Oolavi_ olla menemättä Hiiden myllyyn
ja yhtä usein hän sinne meni. Joku virta veti häntä. Hänen
elämänsä solui Hiiden myllyn kivien väliin, kuin jyvät laarista
kivensilmään. Myllyväestä tarttui häneen yhä suurempi tuttavapiiri
kuin jauho myllärin takkiin, ja myllynhenki syöpyi häneen hänen sitä
huomaamattansa. Työ unohtui osaksi. Ja kun hänen piti lähteä jouluksi
kotiin, pidätti häntä näkymätön käsi. Hän ei raaskinut lähteä,
tai ujosteli hän kotiin ja Martvan luo menoa. Kaikki oli hänelle
epäselvää.
Oli suuren lumijuhlan, talven, runollisin päivä, jouluaatto. Oolavi
käveli mietteissänsä kadulla. Äkkiä tarttui käsi hänen käsivarteensa
ja heleä ääni huudahti:
-- "Hyvää päivää, Oolavi!... Ei ole huomaavinaankaan!"
-- "Hertta!" -- huudahti Oolavi.
Tyttö pisti käsivartensa hänen kainaloonsa tuttavallisesti ja alkoi
kävellä hänen rinnallansa selitellen:
-- "Ne luulevat nyt minua sinun rouvaksesi, kun kuljemme
käsikoukussa... Ai, kiitos joululahjasta!... Tiedätkö mitä?"
-- "En tiedä!" -- naurahti Oolavi.
-- "En tiedä!" -- matki tyttö. -- "No arvaa sitten."
-- "En minä osaa arvata!" -- jatkoi Oolavi leikillänsä.
-- "En osaa arvata", kujeili taas tyttö pudistaen Oolavia
käsivarresta ja jatkaen:
-- "Nyt me olemme korttipakka, minä, Iida, Manda ja Liina: Minulle
sinä lahjoitit pukukankaan, jossa on kuviona hertta-ässä, Mandalle,
jossa on risti-ässä, Iida sanoi saaneensa sinulta ruutu-ässäisen ja
Liina pataässäisen pukukankaan... Kun me pukeudumme niihin, niin
saatte Ounaston ja Pekan kanssa lyödä meillä korttia... Se oli hyvin
fiksi lahja..."
Hiukan jotain hyräiltyänsä selitteli hän edelleen:
-- "Minä kävin juuri tilaamassa semmoisen hatun kuin on
herttarouvalla ja toisille tulee myös kortti-rouvien hatut... Eikö se
ole mukavaa? Pekka ja Ounasto sanovat sitä hyvin mukavaksi..."
Oolavi puristi tytön käsivarsia kainalossansa ja myönteli:
-- "On se mukavaa... Ja sinä, Hertta, olet hyvin mukava..."
Tyttöä se miellytti. Hän käveli käsi Oolavin kainalossa kepeillä
tanssi-askelilla, sievästi ilveillen ja hyräili tahdiksi
kuplettilaulua:
"Jos herttarouva oisi kuu
ja tähdet ässiä oisi..."
-- "Niin mitä sitten?" -- keskeytti Oolavi laulajaan katsahtaen.
Tyttö vastasi hyräilyllä ja kiemailulla:
"Niin suukon saisi kuulta suu
ja tähdet onnea toisi."
-- "Kuule, Oolavi! Keinäsen kaupastako sinä ostit ne kankaat?" --
kysyä heläytti hän nopeasti, välittömästi laulun jatkoksi.
-- "Keinäsen..."
-- "Minä arvasin jo", -- huudahti tyttö.
He olivat tulleet Hertan asunnolle. Oolavi aikoi jatkaa matkaansa.
-- "Mennään meille kahvia juomaan... Saat samalla nähdä minun
joululahjani", -- kehotti tyttö.
Oolavi epäröi hetken.
-- "Tätikin on kotona", -- lisäsi tyttö.
-- "No mennään sitten", -- lausui Oolavi päättävästi.
Mutta hääkangasta morsian kutoi.
Jääkylmä hiljaisuus peitti Litvan maita. Mahtava pakkanen pureksi
ihoa. Ilma helisi jäänä. Korkeus oli hartautta, maa rauhaa täynnä.
Oli jouluaatto. Punainen päivänsappi häämöitti pakkasensavujen läpi.
Metsän puita koristi kepeä härmälumi. Joulukulkusia kiinnitettiin
siloihin. Torttutaikinat nousivat. Tyttö valmisteli salassa
lahjojansa. Lapset odottelivat leluja ja makeisia, ja leipoja alusti
vehnätaikinaansa puseron hihat kyynäspäihin asti kierrettyinä.
Joulukuusi koreili jo kynttilöissänsä. Aattosaunat lämpisivät. Tuvat
olivat tulvillaan joulu-iloa. Ja koko elämä veisasi hartaana:
-- "Hoosianna!"
Martva kutoi korukangasta, ruudukasta hääkangasta. Silmä ei
seurannut yleistä aatto-iloa. Ajatus ei ollut työnkään mukana.
Sukkula suhahteli käden ohjaamana, mutta ei ollut sukkulan muassa
kutojan mieli. Se kulki siellä, missä tiesi sulhasen olevan. Silmää
koristi hieno kaiho ja suru, ääntä kaipaus ja ikävä. Hän ikävöi
aatto-iloiksensa. "Etkö sinä, Martva-kulta, jo heitä kutomasta?... Jo
on puolipäivä ja nyt on jouluaatto", -- kysyi häneltä äitinsä hellänä.
-- "En vielä, äitikulta... Kudon vielä yhden tiuhtavälin... Juuri
käänsin lukkaripuuta", -- vastasi Martva ajatuksissansa, äitiinsä
katsahtaen ja laskien raukean näköisen kätensä kankaalle.
Äiti meni. Martva pani uuden käämin sukkulaansa ja polki suksia.
Niidet nousivat ja laskivat, loimet avautuivat sukkulan aukeamiksi,
sukkula suhahteli ja pirta lyödä helskytteli kuteita loimien väliin.
Kudonnan tahdiksi lauloi Martva laulua:
"Sa lausuit: 'Ma luoksesi palaan,
kun järveä peittävi jää,
sun luonasi lämmetä halaan,
kun kylmä on illan sää'.
Jo vallaton aalto on vanki:
jo järveä peittää jää.
Jo rannoilla hohtavi hanki,
jo kylmä on illan sää.
Jo tähdet ne kylminä palaa,
jääkylmä jo kuutamo on.
Sydän-parkani luoksesi halaa.
Ilo sille on tuntematon..."
Hän huokasi, keskeytti kudonnan, solmisi katkenneen loimen ja poisti
kankaasta nyppylän. Sitten jatkoi hän taas. Äänessä värisi suru. Eikä
tuntunut kangaspuidenkaan helske iloa olevan. Hän lauloi:
"Vaan ain' olet, armaani, poissa.
Sua syämmeni vain odottaa,
kun aamun- tai illankoissa
ui murheinen taivas ja maa.
Jos arki on taikka on pyhä,
sua kaihoan päivät ja yöt.
Miks viivyt sä, armaani, yhä?
Tule luokseni, unhota työt!"
Hän työnsi tiuhdat kauvemmaksi ja tarkasteli kangasta, katse
kankaaseen, mieli maahan luotuna. Huoneessa ei hisahtanut kukaan.
Jokainen tiesi, että kutoja lauloi sitä, mitä sydän käski.
Mierontieltä tullut tyttönen nojasi äänettömänä pankkopatsaaseen,
kuunnellen laulua ja katsellen kaunista laulajaa. Taikinan alustaja
alusti varovammin, ettei tahdas nisahtaisi alustuksesta, häiriten
sillä kihlatun kutojan suruja. Lukkaripuuta käännettyänsä jatkoi
Martva vielä kudontaansa, kuin laulun säestykseksi, ei itse kudonnan
vuoksi. Hän jatkoi lauluansa hiljaa:
"Jo tullut on aatto-ilta,
ja kulkuset kauniisti soi.
Jo jäisenä valkea silta
koko järveä nyt hopeoi.
Ei estettä järvisin, maisin.
Siis saavu ja luokseni jää,
niin luonasi lämmetä saisin,
kun kylmä on illan sää!"
Hän keskeytti kudonnan, keskeytti kun ei ollut enää laulua sen
säestykseksi. Käämi jäi kesken sukkulaiseen, mutta ei huolinut kutoja
siitä: Hän kutoi vain siksi, kunnes riitti huolta sydämessä, lauluksi
kudonnan sekaan. Tupa oli hiljaisuuteen hisahtamaisillansa. Laulu
oli loppunut, mutta laulajan ajatus täytti tuvan ikävällä. Se täytti
sen kuin surullisena kukkiva verenpisarakukka punallansa, tai kuin
pyhä-illan iltahohde kaihollansa.
Martva katseli vielä kangastansa, katseli sitä, muisteli häitä ja
ajatteli ja ikävöi sulhastansa. Äiti toi hänelle silloin kirjeen,
joka oli juuri postissa tullut.
-- "Oolavilta!" -- huudahti Martva heikosti, äänessä sekaisin surua
ja iloa. Hän avasi kirjeen ja luki, kyynäspää kankaaseen nojattuna:
'Rakas Martva!
Tuhannen tuhatta kiitosta kauniista kirjeistäsi. Ne tulevat
minulle kuin kaunis uni, tai kuin valkea lintu, joka tuo
tervehdyksen Sinulta.
Minulla on sinulle ilmotettava hyvin suuri suru ja onnettomuus,
joka on minua kohdannut. Se onnettomuus on se, että minä en
voikaan tulla jouluksi luoksesi, kuten olimme sopineet. Työni ja
opintoni ovat myöhästyneet suunnitelmistani. Tietysti siihen on
vaikuttanut -- paitsi kyvyn puutetta -- se, että ajatukset eivät
tahdo pysyä kirjan lehdillä, kun luen, vaan ovat ne aina Sinussa.
Koetan nyt korvata myöhästymiseni sillä, että jään joulun-ajaksi
työhön.
En tahtoisi olla niin itserakas, että pyytäisin anteeksi
Sinulta sitä, että en luoksesi saavu. Tiedänhän, että Sinä et
voi kaivata minua, niin kuin minä Sinua, koska parempi ei voi
huonompaa ikävöidä. Mutta kumminkin uskallan sen anteeksipyynnön
tehdä, toivoen ettet nyt silti usko minua itserakkaammaksi, kuin
mitä jo olen. Minähän itseasiassa olenkin aina Sinun luonasi
ajatuksissani, ja minä kärsin, kun en saa _Sinua_ luokseni nyt
jouluksikaan, mutta lohdutan itseäni sillä, että sitä pikemmin
pääsen luoksesi keväällä, saatuani työni loppuun suoritetuksi.
Rakas Martva! Kun nyt jouluna ajat kirkkoon, niin muistele minua
jokaisen tutun saaren kohdalla! Ja kun tulet kirkkoon, rukoile
Jumalaa minunkin puolestani! Rukoile samassa penkissä, jossa me
aina lapsina ollessamme yhdessä istuimme ja rukoilimme! Minä olen
ajatuksillani Sinun vierelläsi ja täällä minä rukoilen puolestasi.
Lähetän kauttasi terveiseni vanhemmillesi ja toivotan Sinulle
valoisaa joulua. Olkoon kotisi tulvillaan iloa ja onnea! --
Eikähän toisin voikaan olla koti, missä Sinä olet tyttärenä.
-- Minä täällä muistelen niitä jouluiltoja, joina me yhdessä
iloitsimme joulukuusen ympärillä, leikimme joulupukkia ja
vaihdoimme makeisia.
Tuokoon joulu Sinulle kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa!
Muuttakoon se kynttilöillä valaistuiksi ne metsän kuuset, joiden
ohi ajat joulukirkkoon!
Syleilen Sinua ja rukoilen puolestasi.