Lemmettäret pidättivät henkeänsä... Luon_Martva II

tiennyt mikään, kestäisikö ihmishenki kiusauksensa... Mutta se kesti:

Peljästyneenä, hätäytyneenä huudahti Martva:

-- "En milloinkaan!... En koskaan elämässä... en tuskantulessakaan

mene Harhasaareen!... On Gabriel jo siitä varottanut... Hän kielsi

Harhasaareen menemästä!..."

Luonto huokasi... Kukka karisti kyyneleensä... Lemmettäret

pyöräyttivät runorukkinsa hyrisemään ilosta, kun oli voittanut

ihmishenki... Kiukkunsa salaten lausui Perkele, hämmästyneeksi

tekeytyen:

-- "Onko totta mitä äsken sanoit!... Nyt, Martva, olet varmaan

erehtynyt? En usko, että Harhasaarta olisi hän kielletyksi voinut

valehdella... Näät, eihän Luoja ole raamatussaan moisesta sanallakaan

maininnut... _Hyvän- ja pahantiedon puun_ Hän kielsi!... Ja

Harhasaarihan on aivan toista!... Kun sinne menet, niin saat silmin

nähdä taivaiset ihanuudet sekä onnen... Kas, siellä sulhasesi

odottaa..."

Hän katsoi kiusattavaan kavalana... Hän loihti hänen sieluunsa outoja

kuvia... Lumous ja tenho lähtivät hänestä... Martva tunsi sen tenhon

voiman. Hän hätäytyi ja selvisi vuoroon... Avuttomana seisoi hän

suurten voimien edessä. Kuin apua anoen vakuutti hän Perkeleelle:

-- "Ei Oolavini mene Harhasaareen... Hän lähti kotoansa tiedon

hakuun. Kun aika joutuu, palaa hän taas Litvaan. Hän silloin minulle

suuren ilon tuo..."

Kiehtovana, kavalana ja lumoavana tarttui Perkele siihen:

-- "Kenties!... Kenties!... En tahdo sitä kieltää... Toki olisi syytä

pieni silmäys heittää myös Harhasaaren onnen kukkamaille... Kenties

jos siellä Oolavikin on..."

Hajanaisena, surullisena, mutta lumouksesta vapautuneena huudahti

siihen Martva:

-- "Ei... ei... En usko moista, vaikka minulle sitä kuka

vakuuttaisi... Kun Harhasaari on kielletty, silloin ei mene sinne

Oolavi, ei koskaan..."

Luonto iloitsi... Perho leperteli kukkasessa... Lemmenrihmat

juoksivat taas _puhtaina_, runollisina... Harmistuneena yritti

Perkele uudestaan, vakuuttaen:

-- "Tee ja usko mitä itse tahdot!... Toki uudistan nyt vielä

vakuutuksen: ei _Harhasaarta_ ole kielletty koskaan... Jos astut

Harhasaareen, niin saat maistaa ikuisen, suuren, jumalaisen onnen...

Se saari on aivan täynnä hedelmiä: iloa, nautintoa, joka tukahduttaa

surusi: tuskan idun, sekä antaa onnen..."

Hänen äänensä huumasi kuin suloinen soitto. Hänen katseensa kiehtoi

kuin kaunis taika. Mutta Martva oli jo lumoista päässyt. Hän vastasi

voimistuneena:

-- "Ei onni ole koskaan nautinnoissa, iloissa, eikä omien

toivonnassa... Korkein, jaloin mainen ihmisonni on hento, pieni,

kaunis korven kukka, joka ei koskaan menesty ja viihdy ilossa, eikä

elon hyörinässä... Se etsii rauhaisimman korvensilmän puhtaaksi

onnen paratiisiksensa... Ah hurskas nunnakin on onnellisin, kun

saapi olla yksin kammiossaan... Minulle ovat Litvan maat ja metsät

se korvensilmä, josta joka aamu ihanin onnenkukka puhkeaa... Miksi

silloin lähden suotta Harhasaareen!"

Hän oli voittanut kiusauksensa... Murheelliseksi tekeytyen lausui

Perkele hänelle:

-- "Niin: avuksesi tulin ystävänä, vaan huomaan että minun

sanojani ja neuvojani nyt et uskokaan... Niin: ehkä vielä luulet

pettäjäksi!..."

Se koski Martvan mieleen. Anteeksi pyytäen, pahoilla mielin keskeytti

hän, huudahtaen:

-- "Oi kuule!... Älä puhu sillä lailla!... Olen pahoillani nyt,

kun luulet että sinua epäilisin petturiksi... Ah, uskon sinun

rehellisyyteesi. Vaan miksi pahottaisin teoillani Jumalan mielen,

Jumalan, joka minulle pelkkää hyvää tehnyt on!... Hän hoivannut on

koko elämäni... Nyt puuttuu enää yksi: Oolavini... Hän senkin aivan

pian kotiin tuopi... Siis älä suutu, kun en tarjoomaasi avainta

sinulta nyt ottaa voi!... En tahdo mielipahaa milloinkaan Hänelle,

Kaikkein-Parhaimmalle tuottaa... Ei kukkakaan pahoita päivän mieltä,

kun siltä kauniin valolahjan saa... Ja minä olen enempi kuin kukka

ja Luoja suurempi kuin päiväpaiste... Vaan anteeksi... sinulla kait

on pitkä matka. Oi, älä huoli minun suruistani, vaan lähde kulkuasi

jatkamaan."

Taivaalla hymisi silloin ihanin enkelilaulu... Siellä iloittiin

ihmishengen voitosta. Ilkeytensä ja vihansa salaten jätti Perkele

Martvan. Lähtiessään hän lausui itseksensä kiukkuisena:

-- "Hän lausui kuten Jeesus kerran: 'Mene pois, Saatana'... No

hyvä!... Minä menen pois hänen luotaan, mutta hänen _elämäänsä_ en

silti toki käsistäni päästä... ja _luoksensakin_ pian palaan taas."

Mutta Lemmensaareen laskeutui Herran rauha, kuin sunnuntainen

kirkko-ajan hartaus, joka kesäpäivän tyynenä laskeutuu rauhallisten

maiden yli ja peittää vedet, joilta on arkipäivän äänet lakanneet

kuulumasta, jättäen ne hengen rauhaisiksi asuinmaiksi, missä

äänettömyys hohtaa kukassansa, kuten tuonen rauha haudantakaisessa

kauniissa paratiisin hämärässä... Ja siihen suureen rauhaan laskeutui

taivaan korkeudesta kaunis parvi enkeleitä siellä puhdasta Martvaa

hyvän tielle ohjaamaan...

Tienviereltä uusia tuttuja tarttui.

Elämäntie vieri. Kulkija eteni sen mukana. Tienvarsi vilisi jo

uusista tutuista.

Kylmä, sakea pakkasen usva pimensi öistä ilmaa, peittäen taivaan

tulina palavat tähdet. Ainoastaan joku kirkkain niistä tuikutti

sumun läpi heikkona, sammuvana kipinänä. Eloton pakkanen pureksi

korvanlehtiä kirpeästi kuin tulikipinä.

Eräässä hotellin yksityishuoneessa oli koolla viisi nuorta miestä,

Oolavi niiden mukana. Toiset neljä olivat jonkunlaista alinta

muunnosta siitä joukosta, joka kulkee itse ottamallansa nimellä

_jeunesse d'orée_. Joukon johtavana henkenä oli roteva Yrjö Harteva.

Toisena merkkimiehenä pidettiin Veikko Horsmaa. Aatu Voima ja Väinö

Ilanne olivat vielä heidän johdettavinansa. Yrjö Hartevasta oli tapa

sanoa, että hän on ammatiltansa herrasmies.

Korttipeli oli käynnissä. Huone oli sakeanaan tupakansavua täynnä.

Sähkövalokin valaisi himmeähkösti sen läpi. Keskellä huonetta oli

pöytä, jonka ympärillä seurue istui korttia lyömässä. Ryyppylasit

ja pari puolilleen juotua pulloa, sekä poroastiat, jotka olivat

kukkuroillansa tuhkaa, paperossin tyviä ja sikarin pätkiä,

täydensivät pöydän ja koko huoneen ylen runotonta kuvaa.

-- "Kuka sekaa kortit?" -- kysyi Harteva, viskaten korttipakan

pöydälle ja rehentelevänä heittäytyen tuolin selkämää vastaan.

-- "Tuo tänne! Se on minun vuoroni", -- lausui siihen Oolavi ja alkoi

sekottaa kortteja. Hänen sitä tehdessänsä selitteli Harteva, jatkaen

keskustelua:

-- "Sinä, Oolavi, olet kerrassaan erehdyksissä, aivan peukaloasi

myöten. Anarkia, täysi anarkia, on ainoata oikeaa vapaamielisyyttä.

Sillä katso nyt, mitä on vapaamielisyys josta puhut: Jos se sanoo,

että anarkia ei ole oikea ja rupeaa sitä ahdistamaan, eikö se silloin

ole ahdasmielinen ja vanhoillinen?"

-- "Se nyt on taas toinen asia", -- väitti Oolavi.

-- "Sotke kortteja äläkä minun selvää meininkiäni!" -- kiivastui

Harteva jatkaen: "Entä jos vapaamielisyys on oikeaa, eikö sen pidä

vapaamielisesti myöntää, että vanhoillisetkin saavat olla ja hallita

miten haluavat?"

Oolavi mietti asiaa ja myönteli:

-- "Kyllähän se on niinkin... jos sinun ajatustasi käyttää..."

Harteva sytytti sikarin, puhalsi paksun savupilven suustansa ja

järkeili edelleen:

-- "Jos vapaamielisyys ei vapaamielisesti myönnä kaikkien olevan

oikeassa, vaan ahdasmielisesti karkaa muita vastaan ja väittää

ainoastaan itsensä oikeassa olevan, senkö juuttaan vapaamielisyyttä

se sitten on!... Ahdasmielisyyttähän se on, joka on vielä niin

raukkamaista, että ei uskalla tunnustaa olevansa ahdasmielisyyttä!...

Mikä se on valttia?... Ruutu!... Nyt tuli tupen rapina!... Yksi

valtti vain ja sekin huono... Pieti tulee, vaan tulkoon... Hei,

pojat!"

-- "Hei!" hihkaisi Horsma.

-- "Lyö päälle!" -- kehotti Voima uljaana.

-- "Lyön kyllä!... Hei!" -- ylpeili tanakka Ilanne lyöden kortin

pöytään.

-- "Minä kaadan."

-- "Niinpäs tuli pieti, kuin ennustin," -- rehenteli Harteva jatkaen:

-- "Voiko siis mitään vapaamielisyyttä olla... muuta kuin anarkia?"

-- "Kyllä se, juukeli, siltä tuntuu, kun oikein ajattelee", --

myönnytteli Oolavi. Harteva sai siitä pontta puheeseensa ja vannoi:

-- "No johan sinä lopultakin saat järjen päästä kiinni!... Olenhan

minä sinulle vakuuttanut, että ei _voi_ olla muuta kuin anarkia

ja sitten sen vastakohta vanhoillisuus eli ahdasmielisyys...

piru hänet vieköön! Se sinun vapaamielisyytesi, jota Ounasto on

sinulle syöttänyt, ei ole muuta kuin anarkismin häntä, tai sitten

ahdasmielisyyden saparo..."

-- "Sekaa kortit, äläkä filosofoitse!" -- käski Horsma.

-- "Anna Yrjön filosofoida", -- tarttui Oolavi. Kortteja sakatessansa

jatkoi Harteva:

-- "Heitä sinä, Oolavi, siis hiiteen se Ounaston oppi!...

Eihän vapaamielisyys ole muuta kuin olematonta lirun-lorua...

mahdottomuutta, koska sen, ollakseen vapaamielinen, pitäisi antaa

kaikkien tehdä mitä tahtovat... Tyrannienkin ja anarkistien

sen pitäisi antaa tehdä mitä tahtovat, sillä muutenhan se

olisi ahdasmielisyyttä... Risti on valttia..."

Kortit läiskivät taas. Hei-huudot säestivät läiskettä, ja rahat

vaihtoivat omistajia. Kun rahat oli jaettu, kysyi Ilanne paperossi

hampaissa:

-- "Etkö sinä, Yrjö, ole enää puoluekarvaltasi 'ei-mikään'... kun

kehut anarkismia?..."

-- "Eee-i!... En minä viitsi sitäkään olla... Minä olen kääntynyt

anarkistiksi", -- ylvästeli Harteva, lyöden kortteja pöytään.

-- "No sitten litkat sen päälle... Yrjön laskuun pullo pöytään...

Hei, viinuri... Hei!" -- huusi Ilanne riemuissansa.

-- "Viinuri, hei! Pullo pöytään, viinuri!" -- tarttui Voima tanakkana.

-- "Viinuri! Pullo pöytään... Hoi, viinuri!" -- kaikuivat sekavat,

riemuisat huudot.

-- "Mikä hätä on herroilla?" -- hätäili huoneeseen kiirehtinyt

viinuri.

-- "Yrjöstä on tullut anarkisti... Tiedätkö että Yrjöstä on tullut

anarkisti... Yrjöstä tulee rosvo", -- kaikuivat sekavat ilohuudot

vastaukseksi viinurille.

-- "Tuo miehen kokoinen pullo pöytään!... Yrjö on kääntynyt ja nyt

juodaan maljat", -- jatkui rähisevän joukon huuto.

-- "Konjakkiako vai punssia?" -- yritti viinuri.

-- "Tuo molempia!" -- komensi Harteva sikari hampaissa, selkä kenossa

istuen.

-- "Kuule!... Ja tuo sitruunaa ja kuumaa vettä!" -- kehoitti Ilanne

pois kiirehti pääviinuria.

-- "Vai anarkisti sinusta tuli!" -- ihmetteli Horsma.

-- "Anarkisti... Ja se oli vähä rutto kääntyminen. Ei siinä siekailtu

monta minuuttia", -- mahtaili Harteva. Ja korttejansa tarkastaen hän

selitti:

-- "Minä luin sitä Harhama-ryökäleen kirjaa ja siellä oli niin

syötävän voimallinen kuvaus anarkismista, että minä sanoin jotta

antaapa Hartevankin panna pommit soimaan..."

Yleinen naurun hohotus kuului tupakan savun seasta. Kortit läiskivät

taas. Rahat vaihtoivat kukkaroita. Oolavi retusi jo muiden mukana,

vaikka siivommin, ikäänkuin epäröiden. Harteva kehotteli häntä:

-- "Tule sinä, Oolavi, minun kanssani samaan pyöveli-joukkoon, sillä

kyllä se anarkismi on oikea usko... Miehen pitää olla toista tai

toista päätä, mutta ei välillä heiluvaa... Ja anarkismi on kerrassaan

repäisevä meininki... Minä sanon sinulle, Oolavi: Minä olen joko

selvä tai sitten täyshumalassa, mutta en koskaan hutikassa, sillä se

on sitä keskiväliä eli vapaamielisyyttä..."

Oolavin levoton luonne huumautui aina repäisevästä. Harhaman

kuvaukset Nikolain voimasta olivat häntä juovuttaneet. Siten oli

hänen sielussansa valmistunut maaperä kylvölle. Oras ei tosin vielä

tahtonut nousta, ei edes itukaan maahan ottaa, mutta siemen ei enää

myös pudonnut kalliolle: Hän _sieti_ jo Hartevan rehentelyjä.

Viinuri toi juomat pöytään. Kortit olivat jaetut, mutta Horsma

ehdotti:

-- "Levätään nyt ja juodaan... Konjakkiako sinä, Oolavi, otat vai

likööriä?"

-- "Vaikka konjakkia!" -- vastasi Oolavi huolettomana.

-- "Minä juon molempia sekaisin", -- ylvästeli Harteva, ja Oolavilta

hän kysyi:

-- "Oletko sinä milloinkaan koettanut, miten paljon sinä 'vedät'?"

-- "En ole koettanut", -- vastaili Oolavi, kuin sivumennen.

-- "Sinun pitää koettaa", -- tarttui Harteva jatkaen: "Toisin

sanoen: sinun pitää mitata miten paljon sinuun mahtuu... että tiedät

kokosi... Kerran me luimme, että oikea saksalainen ylioppilas vetää

korin olutta ja mittasimme onko suomalainen ylioppilas yhtä suuri..."

-- "Oliko yhtä suuri?" -- tokaisi Oolavi, joka ei tahtonut näyttää

aralta, kokemattomalta.

-- "Suurempi oli häijy", -- ylpeili Harteva, -- "Yksi kori ja viisi

pulloa mahtui... Mutta kyllä olikin silloin täysi... Könönen, joka

on semmoinen lyhyt pallukka, niin, Könönen, kuule, paisui niin

pyöreäksi, että vieriteltiin miestä kuin oluttynnöriä lattialla...

Jos olisi vielä pullo lisätty, niin halki olisi pahuus paukahtanut..."

Yleinen naurun rähäkkä palkitsi puhujaa. Harteva innostui:

-- "Jos ottaa kovalle viinaksetkin, niin kyllä niiltä mies voimat

pois nitistää. Yhden vuoden ahkeralla harjoituksella jo pääsee niin

pitkälle, että saa juoda kuin vettä, eikä mene päähän tippaakaan..."

-- "Siis viina on muuttunut vedeksi", -- pisti Voima naurun ja

rähinän seasta. Horsma oli istuutunut pianon ääreen, säesti sillä ja

lauloi täyttä kurkkua:

"Jos oisi täynnä viinaa kaivot

ja lähteissä juoksisi viini,

niin saisivat rauhassa levätä aivot,

ei riippua kirjassa kiini,

kun ei olis tarvis tutkinnolta,

joitta nyt ei virkaa voida --

ei tuomarin virkaa, ei lääkärinkään --

saada viinaa lypsämään."

Riemastunut seurue kertasi käheällä äänellä:

"Kun ei olis tarvis tutkinnoita,

joitta nyt ei virkaa voida --

ei tuomarin virkaa, ei lääkärinkään --

saada viinaa lypsämään."

Hoilotus ja nauru sekottuivat epäselväksi rähinäksi. Viini oli

tehnyt Oolavissa tehtävänsä ja yhteinen humu ja ilo alkoivat häntä

huumata, temmata mukaansa. Vähä kerrassaan valmistuneena alkoi hän

huomata, että elämässä on sitä mukaansa tempaavaa, jota hän etsi

Harhaman kirjan luettuansa: Hänelle alkoi jo, kuten tuhlaajapojalle,

kelvata ja maistua elämän rapa. Hänen veitsiterävä järkensä ja

luonteensa perinnäinen rehellisyys vaikuttivat, että hän punnitsi

asioita ja puheita ja voi siten vastakkaisissa asioissa huomata

kumoamatonta oikeaa, kuten nyt Hartevan todisteluissa anarkismista,

vapaamielisyydestä ja vanhoillisuudesta. Perinnäinen, ehdoton totuus

kietoutui siten hämäriin, sotkuisiin verkkoihin, himmeni ja hukkui

kokonaan ja epäilys alkoi orastaa yhä kasvuvoimaisempana. Kepeistä

asioista ja keskusteluista, samoin kuin syvällisistäkin, jäi aina

joku siemen, joka iti ja nousi elämän suurkysymyksen oraalle. Kaikki

kulki luonnollista tietä, kuten luonnon valtakunnassa. Paha kehkeytyi

hitaasti, mutta varmasti.

-- "Kuka tekee työn?" -- tiedusteli taas Harteva heittäen korttipakan

sekotettavaksi.

-- "Väinön vuoro!" -- kuului jonkun vastaus.

-- "Älä valehtele, Aatun on nyt", -- väitti Väinö Ilanne.

Syntyi pieni kinastelu. Aatu tenäsi vastaan, väittäen:

-- "Minä tein viimeisen työn,"

-- "Horsmapas sekasi viimeksi", -- intti pari vastaan.

-- "No, tuokaa sitten tänne, kun minä sekaan, ja rentonaan!" --

komensi Harteva.

Ja taas läiskivät kortit hei-huutojen säestyksellä. Rahoja

tasailtaessa tiedusteli Harteva Oolavilta:

-- "Tunnetko sinä, Oolavi, jo korttitytöt?"

-- "Oolaviko?... Oolavihan se teki niistä korttipakan", -- vastasivat

toiset yhdestä suusta, ennen kun Oolavi ehti myöntää.

-- "Älä nyt!" -- ihmetteli Harteva silmät pyöreinä päässä. Oolavi

hymyili. Hän nautti sankaruudestansa.

-- "Niiden korttipuvut ovat Oolavin ostamat", -- selitti vielä

Horsma, rähinän seasta.

Harteva riemastui ja huudahteli:

-- "No vie sua!... Joko sinä olet ehtinyt niin syvältä saada elämää

kiinni!... Mutta se oli mainio keksintö!... Sinusta, Oolavi, tulee

kohta mies."

-- "Oooo! Sinä et, Yrjö-veikkonen, tiedäkään, mitä Oolavi jo tietää!"

-- vakuutti innostunut Ilanne.

-- "No, Oolavin malja sitten!... Juo, Oolavi", -- räyhäsi Harteva.

Lasit tyhjennettiin. Eläköön-huudot kaikuivat savun seasta. Oolavi

oli ylpeä, kun oli suorittanut tehtävän, joka ihastutti toisia,

etenkin Hartevaa. Harteva selitteli:

-- "Nyt niillä tytöillä onkin omat nimensä: Hertta -- no se on vanha

nimi -- se suurin tytön votkale on Ruutu ja ne toiset sitten Risti ja

Pata... Eilen tanssi Pata heipparillaa ja pormestari istui silinteri

päässä, kun yleisö oikein innostui: huudettiin niin turkasesti

'hyvä', että seinät soivat... Ja kukkia kun viskottiin, niin niitä

tuli kuin heinävihkoja... Forsmanin Pekka silloin innostui niin, että

kiireessään sieppasi pormestarin päästä silkkipytyn ja nakkasi sen

näyttämölle, että hei vaan!..."

-- "Eikö naurettu pytylle?" -- tiedusteltiin Hartevalta naurun seassa.

-- "Naurettiin... Niin nauroin minäkin, että tuppi heilui", --

vakuutti Harteva.

-- "Entäs miten pormestarin älypytylle kävi?..."

-- "Miten sille kävi!... Hyvästihän sille kävi: Pata potkaisi sen

takaisin, että komahti vain tyhjä pytty, ja pormestari sieppasi

omansa lennosta kiinni!" -- selitti Harteva, välinpitämättömänä

rehennellen ja ihmetellen.

-- "Pahuus kun minä en sattunut siinä ötäkässä olemaan", --

päivitteli Horsma päätään raapien. Kulauttaen lasinsa tyhjäksi,

ilmotti Harteva:

-- "Tiedätkö, Oolavi, että pormestarin Bertta on sinuun pikiintynyt

korvalehtiään myöten?"

-- "Älä nyt lorise!" -- yritti Oolavi mielihyvillään.

-- "Ja entäs Kauniston Esteri!... Se on kanssa!" -- lisäsivät toiset

meluten ja räyhäten, Harteva jatkoi vakuutustansa. Lyöden nyrkkinsä

pöytään vannoi hän:

-- "No kun minä sanon, niin se pitää paikkansa kuin taivaan

valtakunnan perustus, pyhä Pietari... Ja arvaa miten varmasta

paikasta minun tietoni ovat!"

-- "Omasta päästäsi... Kellä on pata-ässä?" -- vastasi Oolavi pelin

lomassa, tekeytyen välinpitämättömäksi, mutta itse asiassa, nauttien

ilmotuksesta.

-- "Huonommasta lähteestä sentään", -- ylpeili Harteva, selittäen:

"Renlund on Berttaa hakkaillut jo toista vuotta ja oli jo päässyt

salakihloihin asti, kun Bertta pyöräyttikin pojalle rukkaset ja

komeat pyöräyttikin..."

-- "Onko Renlund saanut rukkaset!... Renlundin Kustiko on saanut

rukkaset... Älä nyt vain perättömiä valehtele!... No sitten saadaan

yksi mies lisää joukkoon!" -- iloitsi koko joukko niin että ääntä

tuli yhtenä humuna ja rähäkkänä.

-- "On saanut",-- vakuutti Harteva, jatkaen: "Eilen jo tuli itse

luokseni ja pyysi ryypyille... Ja kun oli vähän aikaa kallistettu,

niin että Renlundilta kieli pääsi kahleistansa, niin sanoi että...

niin surkealla äänellä vielä sanoi, että: 'Minä juon nyt harmista,

sillä Bertta on nyt mennyt minulta ijäksi'... Kun minä syvemmältä

häntä tutkin, niin hän sanoi suoraan, että sinuun hän, Oolavi, katsoo

kierolla silmällä... Mutta älä sinä huoli Bertasta! Sen kanssa saat

pahankurisen anopin ja vähä rahaa!"

-- "En minä huoli kenestäkään", -- kerskui Oolavi.

-- "Se on oikein!" -- huusi riemastunut seurue, korttien läiskiessä.

-- "Jää vainenkin pyhäksi vanhaksi pojaksi... Minäkin aijon siksi

munkiksi ruveta", -- mahtaili Harteva, puhallellen pitkiä savuja ja

jatkaen:

-- "Mutta naimisiin minä en silti mene... Ennen panttaan nahkani

pirulle, kuin rupean avioliitolla elämään..."

-- "Älä nyt ylpeile!... Kun tulee viimeinen tiukka, niin menet vain

naimisiin kuin poika," -- puuttui juopunut Horsma.

Harteva vannoi mahtipontisena:

-- "En vaikka naukuisi... Ja tiukka ei tule, sillä minä rupean

virkamieheksi!"

Joukko hämmästyi. Joku huomautti:

-- "Entäs tutkinto?..."

Harteva reuhasi edelleen:

-- "Tämä poika ei huoli tutkintoviroista... Minä rupean

arvostelijaksi... herra arvostelijaksi..."

Yleinen naurun hohotus palkitsi puhujaa. Sen seasta kuului huuto:

-- "Yrjö on herra arvostelija..."

-- "Mitä sinä arvostelet?" -- tiedusti Oolavi. Harteva teki mahtavan

liikkeen ja ylpeili:

-- "Minä rupean arvostelijoiden arvostelijaksi... Arvostelijakeisari

minä olen... Ja kun minä arvostelen, niin siinä pitää jymyn

kuulua!... Minä arvostelen koko maailman, että rytisee... Hei vaan!"

-- "He-hei!" -- hihkaisi seura, kädet ojoina.

Korttipeli, juominen ja reuhaaminen jatkui aamuyöhön. Seurue kävi

aina vain äänekkäämmäksi. Rahapanokset suurenivat, savu sakeni.

Miehet raatoivat savun seassa, kuin riihiväki pölyisessä riihessä.

Huudot, laulut ja pöyhkeilyt vuorottelivat. Pois lähtiessä selitteli

Harteva Oolaville:

-- "Kadulla... minä... sanon kaa... ka... kadulla... kadulla pitää

olla herrasryhti: Astunta topakka... katse ylpeä... näin... vä...

väh... vähä yläviistoon... ja keppi kee-eppi tällä lailla...

Edelleen... sikari aina tässä asemassa soo... soor... sormien

välissä... ja mahtia... maa... ahtia sitä pitää olla... Se kaikki

kuuluu korkeampaan sivistykseen... ja varsinkin se koo... ko...

korottaa miehen neron kurssia..."

Itäinen taivaanranta raottui jo aamuruskoksi, kun Oolavi saapui

asuntoonsa. Joku sanomattoman ilkeä, vastenmielinen tunne täytti

silloin taas koko hänen olemuksensa. Hän inhosi kaikkea. Kun hän

laski nyt rahojansa, huomasi hän menettäneensä yli kolmetuhatta

markkaa. Epätoivo valtasi hänet silloin, kuten jo usein ennen. Hän

oli jo menettänyt suuria summia, oli aina toivonut voittavansa

ne takaisin ja sitten lakkaavansa, saatuansa siten peitetyksi

pankkitalletuksiin tekemänsä vajauksen. Sielun ja ruumiin voimat

raukesivat hetkeksi kokonansa. Päihtymys meni ohi ja käsittämätön

tuska ja inho raateli häntä armottomin kynsin.

Tuskaisena tarkasti hän taas saapuneen postin ja luki Martvalta

tulleen kirjeen. Vaistomaisesti, kuten aina hätäytynyt, tarttui hän

nyt Martvaan, joka tuntui enkeliltä, ainoalta, joka hänet pelastaa.

Ja kumminkaan hänellä ei ollut enää voimaa eikä rohkeutta paljastaa

mitään, ei palata hänen luoksensa. Hän oli jo mennyt liian kauvas.

Siksi oli paluu vaikea. Hän yritti jo tunnustaa kaiken: kirjoitti

kirjeen, mutta kirje tulikin taas toisenlainen kuin hän olisi

tahtonut. Hän salasi kaiken. Hän sirotteli koko kirjeen lemmenkukilla

ja puhtailla ajatuksilla. Ainoa mikä siinä ilmaisi jotakin, olivat

loppuun liitetyt kaksimieliset sanat: "Kuten tiedät matkustan

lukujeni vuoksi Pietariin. Et tiedä miten sinua kaipaan ja miten

tarvitsisin sinua nähdä luonani ja puhua kanssasi."

Kokoon menehtyneenä, ikäänkuin mäsäksi lyötynä vajosi hän istumaan,

kutistui aivan lyyhyyn, kärsi ja kauhistui nykyistä tilaansa. Se

kauhu ja epätoivo masensi hänen voimiaan edelleen. Ruumiinkin

voimat loppuivat niin tyyten, ettei hän jaksanut enää liikahtaa,

hengitys muuttui kuumeiseksi, katse epätoivoiseksi. Hän alkoi hiota

ja vapista. Voimattomat kädet riippuivat polvilla rentoina ja alas

nuokahtanut pää painoi hartioitakin kumaraan.

Kun kiusaaja mustia kukkia kylvi.

Elämä ja kuolema kulkivat käsi kädessä. Kalman mailla ajatteli neito

surullista elämänlauluansa.

Oli tyynen kesäisen päivän kaunis sävy... Hautausmaalla heilahtelivat

tuonen liinat... Kuoleman kukat nyökyttivät siellä surullisina...

Päivä paistoi suruja maille ja kuoleman kaunis runous puki kaiken

rauhaisimpiin liinoihinsa... Ei risahtanut, ei hisahtanut... Kuoleman

hiiri kurkisti kivenkolosta ja Tuonen kissat hiipivät hiljaa

ruohokossa...

Kuoleman kauniina enkelinä seisoi Martva hautausmaalla... Hän seisoi

kauniin puun alla, sen runkoon hieman nojaten... Tuoni tuoksui, kalma

kylvi rauhojansa ja kuolema kehräsi elämänvirttä, kehräsi sitä,

kunnes katkesi säije.

Martva tajusi kuoleman suuren tarinan... Hän huomasi sen rukin

rullaavan, näki miten on heikko elämänrihma: Se juoksi miltei

näkymättömänä, solui kuoleman hyppysten lävitse... Kaikki kertoi

kuoleman suurta satua, lauloi sen rukin hyrinätä... Hauta

ruohottui, risti lahosi... Jotkut mätänivät jo maassa, toiset

seisoivat kallellansa... Kuoleman voittopatsaina odottivat ne omaa

kuolemaansa...

Jo alkoi vavahdella Martvan mieli... Kuoleman rukit hyrisivät niin

surullisesti... Elämänrihma hienoni hienonemistansa ja solui kuoleman

rukin rullalle. Martva mietti elämän ja kuoleman suurta tarua,

kuunteli kalman kertomusta... Likimäisnä, hänestä hieman oikealla,

kohosi pieni, kaunis, vaatimaton Ranniston kanta-isän hautaristi...

Sen koristeena oli kukkasia... Ne kukat oli sinne Martva eilen

tuonut...

Päivä paistoi, kuoleman sirkka sirisi... Hienona hyminänä vieri

kuoleman suuri virsi... Martva mietti elämän surullista runoutta:

Elämä kaikkinensa avautui hänelle niin kuin kaunis kukannuppu...

Se tuoksui runollista ikävää... Hän käsitti paljon... Hän ymmärsi

elämän... Hän huomasi, että siitä puhkeaa ihana, armas kukka:

kuolonrauha... Se rauha hohti jo surukukkana hänen edessänsä... Se

koristi Litvan kaunista hautausmaata...

Tuuli nukkui... Tuoni ripsehti askareillansa... Kaunis enkeli suri

koivikossa, itkien Martvan kohtaloa. Koivu huokui hartautta... Tuonen

tytöt hiipivät kylmät sukat jalassa... Ne katselivat kaunista Martvaa

ja itkevää enkeliä... Enkeli laskeutui ristin juureen polvillensa ja

rukoili Martvan puolesta:

"Oi, Isä! Sääli Martva rukkaa!

Et hälle kova olla saa!

Sa hoida häntä, ihmiskukkaa!

Jo suru silmää sumentaa

häneltä. Toki kyyneleitään

Sä ällös päästä vuotamaan,

vaan anna kuivin poskin teitään

rakkaasi käydä ainiaan!"

Kirkonkello kumahti kauniiksi aameneksi... Se kumahti hiljaa sekä

kirkkaanheleänä... Sen ääni sointui rukoukseen, niinkuin nuoren

tytön kauneus sulautuu hänen ilta-ikäviinsä... Rauha värähti...

Tuonen lintunen nukahti... Kesä-illan kauneus vierähti korkeimmaksi

runoudeksi... Surullaan ja ihanuudellansa herkytteli se Martvan

mielen.

Jo oli hän miettinyt elämäntarunsa... Kuoleman maalla oli hän

katsellut elämänkukkaa... Hän oli nähnyt elämän runouden: onnen,

joka puhkeaa ikävästä... Hän oli tuntenut ikävän, joka puhkeaa

jalon sielun ylevyydestä... Elämänruno suureni... Se tuli

surullisemmaksi... Sitä miettiessänsä lausui hän ajatuksissansa:

-- "Oi suuri Luoja, hyvä, jalo Isä!... Sinä olet minulle suonut

armossasi enemmän kuin olin toivonutkaan!... Sinä annoit minulle

kaiken mitä voidaan maan päällä edes uneksiakaan: Sinulta olen

saanut vanhempani... Lisäksi annoit lapsuuteni onnen, sen onnen,

jonka armaat, kauniit muistot nyt sielustani hiljaa kumpuavat kuin

armaat ihanimmat unennäöt... Niin: koko minun kaunis nuoruuteni on

ollut täynnä onnen antimia, jokainen aamuni on ollut runoutta... Ne

valkenivat ihmeen ihanina öisistä armaimmista unistani kuin päivä

aamuruskon punervasta... Sinulta sain myös suuren sielunrauhan; sen

päällä lahjanasi leijaelee armaisin surullinen ikävöinti... Niin:

kaiken, kaiken, annoit Sinä, Isä... Siis kiitos niistä lahjoistasi

olkoon Sinulle, Suuri henki, ainiaan!"

Kuolema istui kylmä kantele polvillansa... Mutta ei koskenut sormi

soiton kieleen... Kuolokin katseli kaunista neitoa... Siksi jouti

soitto jouten olla... Silmät maahan taas luotuina jatkoi Martva

surullista puhettansa:

-- "Nyt tässä, rauhaisella kalman maalla taas kerron Sinulle, Isä,

huolistani... Et saa vain siitä, Isä, vihastua... En tiedä miten

alkaa puheluni... Jotakin hämärää on edessäni ja näen nyt jo jotain

surullista ja himmeätä... suurta... kaihoisata, jota en jaksa vielä

ymmärtää... Vaan kuinka liekin: Jos Sinä, Isä, tahdot Martvaasi

kerran myöskin koetella, kuin muinoin palvelijaasi Jobiakin, niin

kuule, hyvä, rakas Isä, ällös tee sitä toki liian ankarasti!..."

Enkeli kumartui itkemään... Kuoleman silmässä kiilsi kyynel... Tuska

vieri virtenä, suru säveleenä. Martva jatkoi surullisena:

-- "Minä ehkä napisin nyt tässä äsken, vaan muutakaan en, raukka,

tehdä voi... Oi, Isä, näethän miten heikko olen. Siis rankaisekin

minua lempeästi!... En tahtoisi minä vitsaasikaan välttää,

jos luulisin vain kestäväni, mutta minä, kurja, pelkään omaa

heikkouttani... Sen vuoksi suo minun nurkua nyt näin."

Elämänkukkanuppu avasi lehtiänsä hänelle... Niiden alta näkyi

elämänturhuus ja kuoleman värit... Hän mietti... mietti kauvan.

Sitten lopetti hän surullisena rukoilunsa:

-- "Muun kaiken saat, jos tahdot pois taas ottaa minulta niin kuin

lainan konsanaan -- vain kaksi lahjaasi suo minulle jäädä: Ensiksi

Oolavi ja vanhempani, ja toiseksi järkkymätön usko Sinuun ja Sinun

johdantoosi elämässä... Niin: niitä et saa koskaan ottaa pois. Ja jos

tahdot minua milloin lyödä, niin kuivaa silloin myöskin kyyneleeni ja

älä salli niiden liian karvaiksi minulle, Isä, tulla milloinkaan!...

Jos olen heikko, toki omin voimin voin ehkä itkeä ne kyyneleeni,

vaan Sinulle kuuluu niiden kuivaaminen... Oi, kuule, Isä, kuule

Martva-rukkaa, äläkä salli kenenkään minun tähteni vitsaasi tuta,

eikä suruun jäädä!..."

Kuolema kumartui surullisena... Mykäksi kävi Tuonen kannel... Kukka

suri, päivä itki... Tuonelan pieni tyttö käveli koivikossa ja kylvi

sinne surukukkia helmastansa... Martvan mielessä värisi miete. Hän

hellitteli sitä hetken ja antoi sen sitten vierähtää surullisiksi

sanoiksi:

-- "Suo minun yhtä tässä hautausmaalla Sinulta, Isä, vielä pyytää

nyt: Suo elämästäni minun kerran jättää niin kaunis muisto, ett'ei

haudallani kiroa kukaan, vaan tuo siihen kukan tai lausuu siinä

pienen siunauksen... Niin, Isä... kuule... ole armollinen!...

Martvaasi älä hylkää milloinkaan!"

* * * * *

Suuri elämän sururuno oli loppuun lausuttu... Sirkka sirahti

kerran... Tuoni ripusti puuhun kanteleensa... Kuolo seisoi terävä

viikate kädessä...

Martva istahti pienelle hautakummulle... Siinä mietti hän sitä

himmeää, josta oli äsken puhunut... Ei liikahtanut taaskaan

tuulenhenki... Koivun oksilla riippui päivänpaisteen kirkas

suruharso... Se riippui repaleisena pukien koivun surun

autereeseen... Oksalla istui lintu äänetönnä, pää kallellaan...

Kuolema runoili suruja, elämä mielen apeaa ja koko luonnonsävy oli

niin suruista ja kaihoisata kuin olisi se itkuun pillahtamaisillaan...

Äkkiä värähti valo... Tuonelan neidot hiipivät hiljaa piiloihinsa...

Kaikki hiljeni, kaikki odotti... Tietä myöten lähestyi Perkele,

rauhallisena kulkijana, vyöllä Harhasaaren avain... Väsyneenä istahti

hän hautakummulle, matkasauvaansa nojaten... Oudostuneena huudahti

Martva hänelle:

-- "Sinäkö yksinäinen taaskin täällä!... Missä olet nämä päivät

vaeltanut, kun näytät matkastasi väsyneeltä?"

Murheellisena, sauvaansa nojaten selitti Perkele hänelle:

-- "Ah, minun kulkuni ja minun tieni!... Ne ovat niin kuin taivaan

tuulen polut... Ei niitä sido matkasuunnitelmat... Vapaasti kuljen...

Yhtä vapaasti myös surullisen luokse tieltä poikkeen."

Hänen äänensä lumosi kuin taikasoitto... Katse poltti neidon povea...

Ihastuneena huudahti Martva:

-- "Oi, onnellinen, kun saat kaikkialla suruista lohduttaa!...

Tuskainen, jonka löytää elämästä, on kaunein sekä kiitollisin

kukka... Ei kuihdu se, ei lakkaa tuoksumasta jaloa, suurta

kiitollisuuttansa... Ah, jospa minä kerran kastaa voisin sen

iki-kauniin kukan kyynelilläni!... Vaan luultavasti näillä

matkoillasi on myöskin jotain muuta tehtävää..."

Yhä lumoavampana kuului Perkeleen ääni, kun hän selitti:

-- "On suurin tehtäväni ilmotella, mistä on se onni, tieto saatavana,

se onni, jota suuri ihmishenki alati ikävöi... Ah, miten harva tässä

elämässä sen onnen löytää!... Epätoivoissansa niin moni siksi suistuu

turmioon..."

Hänen äänensä väreili sääliä täynnä... Hänen suruinen katseensa

soitteli sydämen hellintä kieltä... Säälistä sulaen lausui Martva

hänelle:

-- "Ai, miten suuren toimen Jumalalta oletkin saanut

suoritettavaksi!... Vaan tokko löydät ketään matkoillasi, joka ei

tiedä, että kaikki onni on saatavana aina Jumalassa?..."

Perkeleen silmäykset kiemahtelivat kuin kavalat käärmeet... Ne

kietoivat viattoman neidon. Kavalana vastasi Perkele:

-- "On totta: Suurin osa ihmisistä sen kyllä tietää, mutta harva

muistaa nämä Jumalan sanat Aadamille: '_Otsasi hiessä_ täytyy sinun

syödä'... Niin moni luulee, että tämä käsky mukamas tarkottaisi

ainoastaan leipää!... Vaan minä sanon: Muista aina, Martva, että ne

sanat tarkottavat iloakin ja onnea ja juomaa... vaatteitakin..."

Suuri lumous sokaisi jo Martvaa... Ajatus raukesi... Hän epäröi...

Lumous lisääntyi... Ajatuksissansa lausui hän:

-- "Sanasi ovat aivan uutta kuulla."

Suuret epäilyn voimat alkoivat raataa: ne hämärtivät sielun...

Martvan mieli hajosi, tuli herkäksi... Surulliseksi tekeytyen

huokaili Perkele:

-- "Ah, moni uskoo, että ihmiselle on _Luoja_ velvollinen

valmistamaan ilon ja onnen tässä elämässä: On moinen usko Luojan

kiusaamista... Se laiskuria kyllä lohduttaa..."

Elämän-ongelma himmeni... Outo ääni kutitteli korvaa... Mietteissänsä

lausui Martva:

-- "En ole sitä ajatellut!"

Hän sotkeutui kiusaajan lumosanoihin. Yhä murheellisempana huokaili

Perkele:

-- "Ah, miten moni Häntä kiusaakaan!... Valmiiksi Häneltä monet

odottavat elämän onnea kuin kerran kansa mannaa... Ja kumminkin on

Luoja ihmiselle _elämän_ valmistanut siksi maaksi, josta on se onni,

rauha etsittävä!... Niin: ohdakkeiden, orjantappuroiden seasta on se

onni _otettava_... Uskotko sitä, Martva?... vastaa nyt!..."

Kauneimmat soitot lumosivat Martvan mieltä... Hän näki itsensä jo

syyllisenä... Masentuneena lausui hän:

-- "Nyt uskon, että sinä puhut totta... Oi, miten rohkeana, useasti

minäkin olen kiusannut jo Häntä rukoillen Häneltä valmista vain

aina!... Hän varmaankin on suuttunut jo minuun..."

Kyynel kierähti kauniiseen silmään... Povessa oli jo sydämen täysi

suruja... Kavalana lohdutteli Perkele:

-- "Hän myös on hyvä sekä armollinen... Jos käännyt aikanansa, sekä

lähdet vihdoinkin _oman_ käden varaan, niin... Hän silloin vielä

kaikki unohtaa..."

Kyynel kierähti... Mieli värähti... Hieman rauhottuen myönteli Martva:

"Niin... Sen uskon. Hän on ihmeen hyvä... Vaan mitä pitää minun tehdä

nyt?"

Suuri henki tekeytyi miettiväksi.

-- "En tiedä... Luulen toki, että sinun on lähdettävä nyt jo

kotoasi... Siis lähde nyt ja ota ilman Luojaa elämän ohdakkeista

onnen-rauha!... Niin tottelet myös Häntä: Jumalaa..."

Yhä masentui Martvan mieli... Kiusaajan ääni soi hänelle

soimaavana... Käsi herposi helmaan... Hän lausui miettivänä,

selitellen:

-- "Ah, nyt en enää tiedä mitä tehdä... Ei linnunpoika tohdi

siivetönnä pesästä lentää... Täytyykö minun sitten turvatonna pois

isän luota maailmalle mennä?... Se kotoani lähtö olisi samaa kuin

Hänen, Luojan luota poistuminen..."

Pahastuneeksi tekeytyen lausui Perkele kuivasti:

-- "Tee mitä tahdot!... Minun tehtävääni ei kuulu koskaan

_kehotteleminen_... On siinä kyllä, että näytän tien."

Kaukaa kuului suruinen soiton hyminä... Se toi mieleen uusia

suruja... Ihmishenki oli jo suurissa lumoissa... Mielipahoillaan

lausui Martva:

-- "Ah, kiitos neuvostasi, tuntematon!... Vaan älä pahastu, jos

epäilenkin niin suurta asiata miettiessä... Näethän, miten avuton

taas olen... Siis älä suutu, mutta sääli minua!..."

Huoaten lausui siihen Perkele:

-- "En pahastu suorasta puheestasi... Jo olen näillä matkoillani

saanut semmoisiin loukkauksiin tottuakin... Niin on se jo ollut,

niin on vielä nytkin: Jokainen puolustautuu verukkeilla, kun tahtoo

jättäytyä Isän varaan, peljäten että Sinain korpikulku on vaivaloinen

_omin_ jaloin käydä... Jokaista miellyttävät Isän lihapadat..."

Hätäytyneenä puolustautui vielä lumottu ihmishenki... Anteeksi

pyytäen vaikersi Martva:

-- "Älä soimaa, mutta ymmärrä minua!... Enhän minä tahdo napista,

enkä olla paha... Vaan isän luota lähtö oudostuttaa... Tai pelkään,

että se on ehkä väärä... Niin lähti Isän luota myöskin kerran

tuhlaajapoika kauvas maailmalle..."

Kerkeästi tarttui siihen suuri henki. Kavalana selitti hän:

-- "Tuhlaajapoika lähti _tuhlaamaan_... Vaan annan sinulle toisen

esimerkin: Näes, _Jeesus_ myöskin lähti Isän luota. Hän tuli lihaksi

ja kärsi, kuoli... Ei nurissut Hän sitä tehdessänsä!... Tekikö Hänkin

väärin mielestäsi?..."

Suuri lumous täytti Martvan sielun. Hämmästyksen lyömänä huudahti hän:

-- "Sitä en ole koskaan ajatellut!... Nyt kiitän tästä

huomautuksestasi!..."

Hän alkoi äsken kuulemaansa ajatella... Murhe täytti mielen

kokonaan... Hän mietti kotoa maailmalle lähtöä... Hän istui

hautakummulla kuin turvaton linnunpoika pesän reunalla... Siipi

tuntui vielä heikolta, maailma kylmältä... Ristin takaa kurkistelivat

häntä kuoleman neidot... Kaikki tuntui turvattomalta... Epäröiden

lausui hän silloin:

-- "En tiedä mitä tehdä... Minä pelkään... Enhän minä, raukka, ole

suuri Jeesus... Oi! eivät Hänen työnsä minulle sovi."

Kerkeänä huomautti kiusaaja siihen:

-- "Se huomautuksesi on aivan totta... Vaan tiedä myös: Hän antoi

_esikuvan_..."

Koko Martvan sielu tulvi täyteen elämän epäselvyyttä. Hämmästyneenä

huudahti hän kiusaajallensa:

-- "Nyt muistan sen!... Ah, miten ihmeen hyvin tunnetkin sinä koko

pyhän kirjan!... Vaan sano mitä ihmeen tehtävätä minulla olisi siellä

_elämässä_?"

Kavalana vastasi hänelle Perkele:

-- "Siellä odottaa sinua sulhasesi... Ethän tiedä, vaikka hän

tarvitsisi sinun apuasi!..."

Nopeasti huudahti siihen kiusattava:

-- "Ei... ei!... Nyt erehdyt... Ei Oolavini milloinkaan kaipaa minun

apuani!... Se, joka laskee kuohuvimmat kosket, ei joudu koskaan

maailmalla hätään!"

Silloin Perkele alkoi loihtia hänen eteensä mustia kukkia... Hänen

enkelinsä sirotteli niitä neidon suurimmiksi suruiksi... Hän puhui

kavalana:

-- "On nuori, _kaunis_ mies maailmalla alati suuren vaaran

alaisena... Hän kulkee neidon paula kaulassansa... On neidon paula

pahin hirttonuora..."

Hautausmaan kukkaset alkoivat jo mustiksi muuttua... Järkkynyt

Martvan mieli ei kestänyt sitä suruista näkyä... Perkeleen silmäykset

sirottelivat häneen yhä uusia mustia kukkia... Hän huudahti jo

hätäytyneenä:

-- "En usko sitä... Miksi Oolavista semmoista puhut?... Hän on

puhtain, jaloin kaikista ihmisistä maailmassa..."

Perkele loihti hänen eteensä hienot lemmen hämärät: Kauniissa

lehdossa, kaukana näkemän rajalla, käveli kaksi varjoa vieretysten...

Ei tuntenut vielä neito omaansa... Metsä oli hämärä, varjo himmeä...

Mutta hän aavisti sen Oolavin olevan... Pieni tyttönen sirotteli

siellä helmastansa mustan kukan siemeniä...

Kylmänä, kiehtovana selitti Perkele:

-- "Niin, sulhasesi kyllä kosken laskee... Vaan nainen onkin

_rikkaan_ miehen tiellä pahempi kivi kuin on kosken kari..."

Mustan kukan siemenistä nousivat jo kukan taimet... Hämärä hälveni,

varjot selkenivät... Martvan mieli otti suuria suruja... Kiusaaja

lisäsi kavalana:

-- "Mies kyllä aina kiertää kosken kiven, vaan _naista_ hän ei

konsanansa kierrä..."

Mustan kukan taimet kasvoivat... Jo pääsivät ne kukkanupulle... Lehto

oli niitä aivan mustanansa... Hämärä haihtui... Martva tunsi jo

Oolavinsa... Musta kukka vei häneltä mielen maahan...

-- "Ah, nainen pettää kaikkein viisaimmankin", -- huokasi silloin

suuri henki.

Mustan kukan umput alkoivat jo kukiksi puhjeta... Musta väri koristi

kaunista metsää, kyynel neidon silmää... Hätäytyneenä huudahti Martva:

-- "Oi, toteutuukohan pahan enne!... Tuottaako Oolavini minulle

tuskaa?... Ei Jumalaa hän toki unohtane!..."

Mustan kukan tuoksu täytti ilman... Tyttö kärsi... Kukka puhkesi

puhkeamistaan... Hämärä selkeni... Varjo häilähteli jo naisen

muodossa... Yhä sokaisten, yhä lumoten lausui Perkele:

-- "Ah, suokoon Korkein hänelle viisautta jokaisen naisen kavaluutta

kiertää!... Ei hänelle muista turvaa lienekään!"

Musta kukka heloitti jo kauneimmillansa... Martva näki varjon

muuttuvan kauniiksi tytöksi... Silmä kertoi jo kyynelillänsä mitä oli

hänellä povessa... Avuttomana, rukoilevana lausui hän kiusaajallensa:

-- "Sääli minua, jätä soimaaminen!... Näethän kuinka raukka nyt jo

itken... Olen valmis uhraamaan nyt elämäni, jos sillä voin vain hänet

pelastaa... Olen valmis kosken kuohuun viskautumaan..."

Yhä kauniimpana kukki musta kukka... Sen värit koskivat kipeästi

neidon mieleen... Kyynel vuoti karvaimmillansa... Hämärä selkeni...

Kiusaaja loitsi Martvan eteen lemmen näyn: Oolavi käveli neiti

Iltamon keralla... Silmä puheli silmän, käsi käden kanssa...

-- "Oi!" -- huudahti heikosti Martva.

Mustat kukat kukkivat kauneina... Näky jatkui... Oolavi lauleli jo

neidollensa... Martva vapisi... Hän oli maan alle vajoamaisillansa...

Hädän-ilme kasvoillansa kavahti hän ylös... Hän oli valmis lähtemään

_elämään_... lähtemään sinne Oolavin avuksi... Lemmenkateisena

huudahti hän tuskaisen huudon:

-- "Oolavi!... Oi, Oolavi! Nyt viepi jo minua koski!"

Kun morsian avuksi lähteä päätti.

Entisyyden iloja haudattiin. Lattialla tuoksuivat hautajaishavut.

Ranniston tuvan seinänsaumat katselivat surullisina, ollen kuin

murhetta täynnä. Kissa hyräili lattialla. Päivä paistoi ikkunasta.

Se paistoi surullisena, paistoi kuin mielipahoillansa. Elämän kellot

soivat, vaan ei ollut iloa niissä. Tuntui kuin olisi tuvassa äsken

ollut hautajaiset.

Martva oli juuri vatvonut villat sekaantumaan ja istui nyt, kartaten

niistä lepeitä. Kartta liikkui kepeästi. Pii otti piihin hellävaroen,

tuskin hennoten siihen kosketella. Karttaajan mieli oli suruja täynnä

ja siitä oli tupakin surunsa saanut.

Kartatessansa hyräili Martva laulua: "Ja kuoleman nunnaksi morsian

lähti". Hän lauloi:

"Etäällä kauniissa linnassansa

kuningas istuvi loistossaan.

On nuori morsian rinnallansa

ja häitä suuria laitetaan.

On vihkisormus ja huntu tuotu,

häälahjat häitä jo odottaa.

On onnenmaljat niin monet juotu...

Hääkukat kolmannet puhkeaa.

On neidot hilpeät useasti

hääseppelettä jo solmineet...

Vaan este tuli... Ja silmän kasti

morsiamelta taas kyyneleet.

Ja syksy kukkia mailta kitkee...

Ja talvi peittää ne lumillaan...

Ja nuori morsian häitä itkee.

Vaan häät ne viipyvät ainiaan."

Kartta liikkui kepeästi... Äänessä oli pettyneen morsiamen hääitkujen

makua... Kepeästi pyöräytti hän pehmeän lepeen kartan selkämältä

leveläjään, levitti uutta villaa piipuolelle, karttasi ja jatkoi

lauluansa, tietämättä, lauloiko työn ratoksi, vaiko vain laulannan

vuoksi. Hän lauloi:

"Taas uudet kukkaset nurmi tuottaa

ja neidot seppeltä solmikoi.

Vaan suotta morsian häitä vuottaa...

Ei kuulu häitä, ei viulu soi."

Hän lopetti karttaamisen... Hiljainen huokaus kohosi laulun surujen

lisäksi... Kissa hyrräsi hiljaa lattialla, kehräten päivänpaisteessa

univirttänsä... Vanha mummo ompeli jotakin lieden luona, eikä

tohtinut häiritä kihlatun karttaajan suruja... ei siirtänyt silmää

ompeluksesta, ettei sillä katkaisisi Martvan mielipahojen värettä...

Martva otti rukkinsa, asetti nyörit kiijun uurnaan, pujotti hangon

reikään rihman, asetti sen rukin hampaaseen ja alkoi kehrätä...

Kiiju pyöri tasaisesti, rulla vilinänä... Valkea käsi veteli levettä

korkealle... Kehruun muaksi jatkui laulu surullisena:

"On taaskin kukkia täynnä lehto,

vaan sulho lähti pois etelään...

Niin onnen päiville joutui ehtoo.

Hääkukat kuihtuvat alla jään.

Niin jäivät kihlat ja kuihtui kukat,

niin haihtui häät, sekä onni maan.

Vaan kohta joutuvat kuolon sukat.

Ei muuta morsian kaipaakaan.

Ja kuolon nunnaksi neito lähti:

Sen sukat häll' on jo jaloissaan.

On hällä kihloina kirkas tähti

ja kuolinliina on huntunaan.

Ja kammioksensa rauhaisimman

hän kirkkomaasta nyt haudan saa;

häävuoteeks' arkkusen puhtahimman,

ja kello viuluna kumahtaa."

Rukki hurisi hiljallensa... Kissan rauhallinen univirsi säesti sen

hurmata... Poljin liikkui... Leve suoltui langaksi rullalle... Kun

laulu loppui, pysähdytti Martva rukin, aikoen muuttaa langan toiselle

hampaalle, mutta silloin tarttui mieli johonkin... Työ pysähtyi...

Kehrääjä istui rukkinsa takana, kädet helmaan laskettuina.

Äiti tuli silloin sisälle, huomasi tyttärensä huolen, ja tietäen sen

syyt, lohdutteli:

-- "Älä ole, Martva, surullinen... Eihän sinulla ole syytä huolehtia,

vaan päin vastoin: Oolavi tekee työtä sinun hyväksesi ja ikävöi

sinua..."

Martva ujosteli hiukan. Puoli-hämillänsä selitti hän:

-- "Ei, äiti... Eihän se ole sitä..."

-- "No, mitä sitten, Martva?... Näytät olevan joskus ikävissäsi,

lapseni", -- tiedusteli äiti huolissansa tyttären ikävistä.

Martva huokasi ja yritti selittää:

-- "Se on vain muuta ikävää... Kun kissa kehrää niin surullisesti

ja on hiljaista ja päivä alkaa paistaa keväisesti... Tai onhan se

sitäkin", -- lopetti hän hiljaisella äänellä.

Äiti ei löytänyt sanoja, mitä sanoa. Hetken kuluttua kysyi Martva

vilkastuneena:

-- "Eikö totta, äiti, että päivä paistaa surullisesti silloin, kun se

juuri alkaa kallistua kevääseen, tai syksyyn?"

Murheellinen äiti koetti lohdutella, puhellen:

-- "Mutta eihän, rakas lapsi, pidä ruveta sitä ajattelemaan, eikä

päiväpaisteen kanssa suremaan... Siitä tulee mieli raskaaksi."

Martva huokasi ja aikoi ryhtyä työtänsä jatkamaan, kun äiti huomautti:

-- "Posti näkyy tulevan."

Ilosta loistavin silmin nousi Martva rukkinsa takaa ja kiiruhti

eteiseen postin tuojaa vastaan. Hän oli taas saanut aarteen: kaivatun

ja ikävöidyn sulhasen kirjeen. Taivas ja maa, huolet ja surut

unohtuivat hetkeksi. Hän oli taas morsian, joka nautti morsiamena

olostansa ja eli sulhasen sanoissa kuin kevätperhonen kukassa.

Mutta kun hän oli kirjeen moneen kertaan lukenut, ei hän palannut

rukkinsa taa, vaan ajatteli, teki päätöksiänsä ja purki niitä,

epäröi ja arkaili. Hän oli saanut sen kirjeen, jossa Oolavi valitti,

kuinka hän kaipaa Martvaa ja tarvitsee hänen kanssansa puhua. Hän ei

tietänyt mitä tehdä. Hän pelkäsi ja olisi tahtonut.

Ilta joutui. Lamppu valaisi jo huonetta. Työmies nautti jo iltalevon

sulosta. Kun Rannisto oli sulkeutunut huoneeseensa ja Martva tuli

sanomaan hänelle hyvää yötä, kietaisi hän kätensä isänsä kaulaan,

katsoi hänen silmiinsä lapsen avomielisyydellä ja lausui:

-- "Isä-kulta! Minulla olisi sinulle suuri pyyntö, mutta en

uskalla..."

Rannisto silitteli hänen kutrejansa ja vastasi:

-- "Martva-rukka! Keltäs sinä uskaltaisit pyytää, joll'et isältäsi...

Ja miksi et minulta uskaltaisi?"

-- "Se on niin suuri asia, että sinä pahastut", -- selitti Martva

surullisena.

Rannisto huomasi tyttärensä surut ja tajusi niiden syyt. Lempeällä

äänellä kehotteli hän:

-- "Puhu nyt, rakas Martva!... Enhän minä sinulta mitään voi kieltää,

koska sinä et voi mitään pahaa pyytää ja mikään hyvä ei ole _liian_

suurta."

-- "Niin", -- rohkaistui Martva. -- "Sinähän tiedät, että Oolavi

matkustaa Pietariin. Minä tahtoisin käydä häntä tervehtimässä... Jos

ei äiti tule mukaan, niin tulisi vaikka täti... Isä-hyvä", -- lopetti

hän rukoilevasti.

Rannisto suuteli tyttärensä otsaa ja lausui:

-- "Sinä saat tehdä mitä haluat. Äiti ei voi tulla, eivätkä

täditkään, mutta minä kirjoitan aamulla kotiopettajattarellesi, neiti

Chamfortille, ja pyydän hänen tulemaan mukaasi..."

-- "Isä-kulta!... Kiitos, rakas isä!... Hyvä kultaisä!" -- riemuitsi

Martva suudellen ja syleillen isäänsä. Hänen onnensa oli nyt

täydellinen. Hohtava aurinko tuntui nousevan yön pimeydestä ja elämä

oli täynnä iloa ja onnea.

Kun enteet alkoivat synketä yöksi.

Jo odotettiin hankiaisia. Päivä alkoi viedä voittoa yöltä, kevät

talvelta. Päiväsydännä paistatti jo pikkulintu päivää räystäskourun

reunalla ja taivaanlaki kadotti öisistä valohelyistänsä tähden

toisensa perästä. Harakka etsi jo pesän paikkaa. Aivinakankaat

valkenivat hangella. Kissa kehräsi makuullansa uneliaampana,

kevätpäivän raukaisemana, ja paju pääsi urvusta kissalle.

Pietarin eräässä hotellissa istui neiti Iltamo asunnossansa, upeasti

sisustetussa huoneessa. Hän oli hieman väsähtäneen, hajanaisen

ja ikävöivän näköinen. Tukka oli höllästi niskan kohdalta kiinni

solmittu. Väljässä puvussa, haaveilevana ja väsyneenä näytti hän

kauniilta nukelta.

-- "Se on herra Tuukkala... Pyytäkää astumaan sisään", -- huudahti

hän eloisana, kun palvelija ilmoitti vieraan tulon. Mieli läikähti

heti iloiseksi, kuin kevätlaine, kun on päässyt painostansa vapauteen

ja pulahtaa suuteloksi rantakivelle.

-- "Anteeksi, että käytän väärin luottamustanne: Uskoitte minulle

salaisuutena, että nyt on syntymäpäivänne ja..."

-- "Ja Te tulitte minua onnittelemaan!" -- keskeytti lltamon

huudahdus.

-- "Niin, ja näin omalla tavallani vielä... Olen niin itsekäs, että

käytän hyväkseni jokaisen tilaisuuden saadakseni Teitä tavata...

Seurannehan vetovoima on vastustamaton... Suvaitkaa!" -- lopetti

Oolavi kumartaen ja ojentaen neiti Iltamolle siron kukkakimpun.

-- "Ai, kuinka originellia... miten kaunista!" -- huudahteli neiti

Iltamo, antaen silmäyksiensä sataa onnelliseen Oolaviin ikäänkuin

loistavana jalokivihohteena.

Kukkalaite kallistui hänen kädessänsä ja siitä rapisi pöydälle

joukko jalokiviä, jotka olivat kylvetyt kukkiin kastehelmiksi. Neiti

lltamon silmistä tulvi riemu ja ihastus. Hänen sylinsä ja koko

sielunsa näytti avautuvan Oolaville. Hän huudahteli milloin minkin

kielisiä ihastuksenhuudahtuksia, poimien jalokiviä ja asetellen niitä

takaisin kukkien kastepisaroina palamaan. Oolavi aivan kylpi hänen

ihastuneiden silmäyksiensä sulossa.

-- "No, kas niin!" -- huudahti nuori nainen työnsä lopussa, istahti

ja ojentaen huolimattomasti kätensä Oolaville, joka istui sivulla,

lausui:

-- "Kiitoksia, herra Tuukkala!... Ai miten kaunista, originellia!..."

Syrjäsilmäys ja loistava hymyily seurasi sanoja. Ja kun Oolavi

kumartui ja suuteli hänen kättänsä, huudahti hän hämmästyneeksi

tekeytyen:

-- "Ai, niin, herra Tuukkala!... Mehän emme ole tervehtineetkään...

Emme varmaankaan muistaneet... Vai muistitteko Te tervehdyksen, kun

tulitte?"

-- "Minä en muista mitään, kun tulen luoksenne", -- yritti Oolavi.

Riemuitseva nainen keskeytti selitellen:

-- "No, mehän olemme jo niin tuttuja, että... miten minä sanoisin:

mehän voimme jo _sans cérémonie_ [ilman muodollisuuksia]... ja _sans

nous gêner_ [ilman ujosteluja]... Eikö niin, herra Tuukkala?" --

helisivät neiti Iltamon kyselyt ja hänen hurmaava katseensa kietoutui

ikäänkuin verkkona Oolavin ympärille.

-- "Kiitos suosiostanne! Minä tosin olen omalla luvallani aina ollut

kanssanne niin tuttu, että en ole mitään seuraelämän säännöistä

välittänyt", -- tarttui Oolavi.

-- "Se onkin oikein! En minä pidäkään niistä kaikista turhista

kursailemisista ja säännöistä... Se on niin pikkumaista... Minä itse

olen hyvin vapaa ja minä pidän, kun Tekin olette vapaa... Oletteko Te

nyt paljon lukenut ja tutkinut?"

-- "Jaa... no", -- tapaili Oolavi.

-- "Ei aivan paljon", -- keskeytti neiti Iltamo jatkaen: "Se onkin

parempi, että on kohtalainen... Ne jotka eivät muuta tee kuin lukevat

ja tutkivat, tulevat kuiviksi ja ikäviksi... En minä semmoisista

kirjatoukista pidä... Minä tunnen erään kirjailijan, joka sanoi,

ettei hän lue koskaan, ei yhtä kirjaa ole lukenut... Ja oi kuin

hän on intelligentti ja intressantti ihminen... Hän on _niin_

intelligentti ihminen, että se on aivan ihme, miten intelligentti ja

intressantti hän on!..."

-- "Mutta mitenkäs hän on oppinut?" -- kysäisi Oolavi leikillä.

-- "Hän kirjoittaa... Minähän sanoin, että hän on kirjailija.

Hän kirjoittaa romaaneja ja näytelmiä ja novelleja ja kaikkea...

kaikkea... semmoisia hyvin henkeviä, hyvin spirituelleja

kirjoja... Teidän pitäisi tutustua hänen kanssansa, sillä hän

osaa puhua kaikista elämänkysymyksistä... Eikä se kumma olekaan,

kun on kirjoittanut niin paljon kirjoja. Oletteko lukenut hänen

kirjojansa..."

-- "Anteeksi, en..." -- yritti Oolavi, mutta innostunut laulajatar

keskeytti hänet, selitellen:

-- "No Teidän pitää lukea joku. Niissä on niin paljon

elämänkysymyksiä et-tä!... Varsinkin on yksi hyvin jännittävä:

Siinä kerrotaan hyvin jännittävä rakkausjuttu ja hyvin syvällisesti

ja opettavasti... Hän sanoi minulle, että kirjoittaessaan ihminen

oppii enemmän kuin lukiessaan... Eikö se ollut hyvin nerokkaasti ja

spirituellisti sanottu?"

-- "Tietysti, sillä ei kai se muutoin olisi Teitä viehättänyt",

-- naurahti Oolavi, joka nautti siitä että sai palvella ja

miellytellä puhujaa lakeijana. Kaikki heidän välillänsä oli pelkkää

sukupuolikiemailua ja mielittelyä. Onnellisena myönteli Oolavi

todeksi jokaisen hulluttelun, joita neiti Iltamo muutoin puheli

tosissansa, kuten nukke. Neiti Iltamo innostui:

-- "Siksihän kaikki kirjailijat ovatkin nerokkaita ja syvällisiä ja

semmoisia... semmoisia...no: tietävät paljon, kun taas ne, jotka vain

lukevat, tulevat kuiviksi, eivätkä osaa puhua elämänkysymyksistä...

Minusta on kirjoittamalla saatu tieto ja sivistys paljo... paljo...

paljo syvällisempää, kuin kuiva lukusivistys... Se on hyvä, että

Te ette uppoa kokonaan kirjoihin, vaan tutkitte elämää. Minä aivan

nautin Teidän puheistanne ja seurastanne..."

Oolavia se tunnustus hiveli. Puhuja heitti häneen salavihkaisen

tutkivan silmäyksen, löyhytteli kasvojansa ja lisäsi yht'äkkiä,

ikäänkuin tehdäkseen puheeseen pienen, mutta sopivan poikkeuksen:

-- "Ai... _à propos_ [kesken puheen]. Suomessahan on myös ilmestynyt

kirjailija, joka on kirjoittanut suuren... suuren kirjan... Harhama,

vai mikä hänen nimensä on?... Hän mahtaa olla hyvin viisas, kun on

kirjoittanut suuren kirjan... Ettekö Tekin usko, että hän on hyvin

viisas, kun on suuren kirjan kirjoittanut?"

-- "Kyllä... kyllä minä uskon", -- tapaili Oolavi hymyillen. Hän ei

pitänyt väliä siitä, _mitä_ neiti Iltamo puhui. Hän oli huvitettu

kaikesta mitä nuori nainen teki tai puhui. Neiti Iltamo huudahti

myönnytykseen:

-- "Se on hyvä, että Te pidätte intressanteista ihmisistä... Minua

miellyttää, kun Te niistä pidätte..."

Hän heittäytyi sohvan selkämää vastaan huolettomana, rentona, ja

viskasi taas hurmaavan silmäyksen Oolaviin, ja onnellinen mies aivan

upposi sen loistoon ja viehkeyteen. Heidän silmäyksensä kohtasivat

toisensa ja molemmat naurahtivat avoimesti, tuttavallisesti, kuten

kaksi, jotka kietovat toisiansa, ovat valmiit toisillensa, mutta

haluavat vielä jatkaa viehättävää leikittelyänsä, jonka tarkotus

ja tulos on heille ollut selvä jo alusta pitäen. Elämän ilkeä

ivanäytelmä oli täydessä menossa.

Kun Oolavi oli jo poislähdössä, tuli ruhtinas Karavajefin

loistavapukuinen lakeija ilmottamaan, että hevoset odottivat.

-- "Aa!... _Mon Dieu!_ [Jumalani!]... Minä aivan unohdin... Hyvä

on... puolen tunnin päästä", -- huudahteli neiti Iltamo. Ja Oolaville

hän selitteli:

-- "Ruhtinas Karavajef pyysi saada lähettää minulle hevosensa ajelua

varten..."

Oolavi oli vaiti. Mustasukkaisuus nosti hänessä päätänsä yhtenä

leimahduksena. Mitään huomaamatta jatkoi neiti Iltamo:

-- "Hänet esiteltiin minulle teatterilämpiössä Faust-näytännön

jälkeen... Hän on semmoinen... en minä hänestä pidä..."

Oolaville se ilmotus oli pieni lohdutus. Hän paloi

mustasukkaisuudesta. Neiti Iltamo selitti edelleen:

-- "Toissapäivänä... vai koska se oli... hän esitteli minut

äidillensä ja äiti kutsui minut vastaanotolle... tai ilmoitti, että

heidän vastaanottopäivänsä on torstaina... Tiedättehän, että sillä

lailla aina kutsutaan... No, niini... Ja sitten pyysi ruhtinas --

semmoinen nuori poika vielä -- saada lähettää hevosensa ja lakeijan

minun käytettäväkseni... Kuten sanoin, en minä hänestä pidä..."

Oolavi oli kateutta täynnä. Neiti Iltamo kysyi äkkiä:

-- "Onhan Teillä, herra Tuukkala, omat hevoset?"

Oolavi huomasi, että neiti Iltamo piti sen luonnollisena, tapaan

kuuluvana. Hän ei tahtonut jäädä nolatuksi ruhtinas Karavajefin

rinnalla. Hän tiesi olevansa rikas. Ja jos hänellä nyt ei vielä

ollutkaan omia hevosia, tiesi hän rahalla saavansa ne muutamassa

hetkessä. Hän teki päätöksensä ja vastasi päättävästi:

-- "Kyllä... On omat hevoset... Saanko lähettää ne

käytettäväksenne?..."

-- "Oi kuinka Te olette kohtelias... Kiitoksia, herra Tuukkala!...

Millä minä voin palkita?" -- riemuitsi neiti Iltamo vastaukseksi.

-- "Palkitseminen on minun puolellani", -- yritti Oolavi.

-- "Oi... Ei... ei... ei... ei!" -- katkaisi neiti Iltamo jatkaen:

"Minä olen Teille niin kiitollinen... niin kovin kiitollinen...

Sanokaa millä minä voin osoittaa..."

-- "Suosiotanne", -- keskeytti Oolavi.

Molemmat naurahtivat merkitsevästi.

-- "No, suosiotani sitten", -- myönsi neiti Iltamo päätänsä

nyökäyttäen ja vallattomasti hymyillen. Oolavi vastasi:

-- "Sillä, että sallitte minun tulla mukananne ajelulle huomenna..."

-- "Minä pyydän Teitä", -- vakuutti Iltamo näyttelijättären eleillä.

Kun hän sanoi jäähyväisiä, olivat jo kaikki kursailut pois jääneet.

Käsi puristi kättä tuttavallisesti ja viipyi kauvan kädessä, ja

mitä ei vielä suu ottanut sanoaksensa, sen puhuivat silmäykset. He

erosivat. Nuori nainen lähti ajelulle ja mustasukkainen ihailija

loistavaa hevosparia ostamaan.

* * * * *

Huomispäivänä leijailivat tyynellä taivaalla valkeat pilvet.

Hiljallensa putoilivat lumihituset, yksi siellä, toinen täällä.

Tuskin huomasi lunta satavankaan. Leijailihan vain lumihituja kuin

ilman koristuksena.

Hotellin oven edessä odotti Oolavin komea parivaljakko. Uljaat

hevoset päristelivät ja puistelivat päätänsä ylpeästi. Komea kuski

viihdytteli niitä viheltelyillä ja ohjaksilla, ja loistavapukuinen

lakeija seisoi odotellen isännän tuloa.

Ovi avautui. Kumartelevat hotellin palvelijat saattoivat silkissä

kahisevaa neiti Iltamoa ja Oolavia kadulle asti. Lakeija hyöri ja

kiirehti, autellen milloin neiti Iltamoa, milloin Oolavia itseänsä.

Hotellin ovenvartija puuhaili hänellä apuna.

Jo oli lakeija paikoillansa. Kuski vihelsi ja ylpeä hevospari alkoi

ravata pitkin Morskaja-katua, kääntyi sieltä takaisin, juoksi

vinhaa vauhtia Newskiä pitkin ja kiersi Hovirantakatua myöten

Kameno-Ostrowskin prospektille. Hurjina syöksyivät ne siellä kaikkien

muiden ohi. Kuski komenteli ylpeällä äänellä edellä ajavia oikealle,

hilliten nuolena kiitävän hevosparin lentoa. Koko matkan katselivat

ajelulla olevat uutta tulokasta, jonka hevoset olivat ylpeämmät kuin

kenenkään muun, ja lakeija ja ajopelit muistuttivat rikkaan ruhtinaan

ajopelejä. Nuori laulajatar nautti onnestansa, ylpeili Oolavista ja

sen hevosista yhtä paljon kuin hatustansa ja omasta puvustansa.

Vastaan ajoi nuori mies, komealla parilla hänkin, ja tervehti

nopeasti ohi kiitävää neiti Iltamoa.

-- "Ruhtinas Karavajef... Minä en hänestä pidä", -- lausui neiti

Iltamo. Oolavin koko olemuksen täytti riemu. Hän oli varma, että

ruhtinas Karavajef oli kääntynyt taaksensa katselemaan ja kadehti

hänen onneansa.

Mutta kun hän iltasilla istui kotonansa, täytti taas joku ilkeä tunne

hänen olemuksensa. Hän laski menojansa ja huomasi, että Tuukkalan

pankkitalletukset olivat jo huvenneet yli seitsemänkymmentä tuhatta

markkaa. Kylmä hiki nousi hänen otsallensa ja hän oli kykenemätön

mitään päättämään tai mitään ajattelemaan. Hän tunsi olevansa kuiluun

vajoamaisillansa.

Silloin sai hän iltapostin ja sen mukana Martvalta kirjeen, jossa

Martva ilmotti tulevansa Pietariin. Vaistomaisesti tunsi hän silloin,

että Martvassa oli enää pelastus ja hän huudahti epätoivoisena:

-- "Rakas Martva! Tule pian!"

* * * * *

Oli taas kulunut muutamia päiviä. Vierevä tie vei kulkijaa yhä etemmä.

Oolavi saattoi hevosillansa neiti Iltamoa hänen asuntoonsa. Kepeästi,

aivan höyhenenä, hyppäsi saatettava nainen maahan, nyökkäsi

jäähyväisensä, heitti huumaavan silmäyksensä ja lausui:

-- "Te tiedätte minun vastaanottoaikani: Teitä varten aina..."

Hän katosi aivan livahtamalla. Oolavi käski ajaa kotiin.

Kun hän oli jonkun matkaa ajanut pitkin Newskiä, pysähdytti hän

hevoset, nousi kävelemään ja käski kuskin ja lakeijan ajaa yksin

kotiin. Hän itse käveli jalkaisin.

Siinä kävellessä alkoi mieli painua taas maahan. Mieleen tulvi

muisto vajauksesta. Erilaiset tunteet alkoivat häntä repiä: Hevoset

inhottivat häntä hetken, samoin neiti Iltamo. Hän odotti Martvan

tuloa ja pelkäsi sitä. Isän tuhannet olivat yhä vähenneet ja epätoivo

valtasi mielen jo liiankin monesti. Hän mietti miten saada menetetyt

varat takaisin, ajatteli yhtä, mietti toista, mutta ei tuntunut

mistään apua olevan.

Niissä mietteissänsä kulki hän kirkon ohi, josta kuului veisuu.

Lapsuuden kirkkomatkat, iltarukoukset ja kodin hurskaus

levittäytyivät silloin hänen eteensä ihanana, armaana unennäkönä, tai

kangasmaisemana, jossa koivikkokummut kohoavat saaristoina, purot

kiertelevät vesivöinä, lähteet lorisevat lemmenlaulua, lammikot

hymyilevät syvällä notkojen pohjalla tai koivikon silmäkkeissä, ja

kaikki uppoaa käen kukuntaan ja kirjavien lintuparvien riemulauluun,

samalla kun kaukaa kuuluu kirkonkellon hiljainen, runollinen kumina,

joka säestää kaikkea.

Elämäntuska täytti silloin hänen sielunsa kokonansa. Se leimahti

hänessä nyt kuin tulilieska. Ensi kertaa elämässänsä tunsi hän sen

nyt semmoisena: Hän tunsi nyt _oikean_ elämäntuskan, jota ainoastaan

harvat valitut kykenevät tuntemaan. Hän näki tai paremmin _aavisti_

vasta elämän suuruuden ja samalla kaiken turhuuden ja kaikenhäviön

suuren, ikipysyvän vallan. Hän aavisti jo, että kaikki se, mitä hän

oli tähän saakka hapuillut, olikin vasta ainoastaan elämän usvaa,

joka peitti sen pohjattoman syvällisyyden ja sen tutkimattoman,

jalostavan tuskan: elämäntuskan, ihmishengen kiirastulen. Koko

hänen sielunsa värisi ja vapisi sen aavistuksen edessä. Luonnonlain

pakottamana aavisti hän, että hänen oli vielä kerran astuttava

Jumalan pihteihin puhdistumaan siinä ahjotulessa, jonka muodostaa

tulista jaloin: maailmantuska.

Arastellen meni hän kirkkoon, jossa ei ollut käynyt Litvasta

lähdettyänsä. Äänettömänä seisoi hän ja katseli, kuinka sadat

lankesivat polvillensa Näkymättömän edessä, särkyivät, avautuivat,

rauhottuivat. Hän tunsi mahtavan voiman painavan häntä itseänsäkin,

mutta hänellä ei ollut miehuutta alistua sen alle ja tunnustaa

näkymättömän Voiman kaikkivoipaa, kiertämätöntä valtaa ihmishenkeen.

Synkkänä lähti hän kirkosta ja saapui kotiinsa. Sanattomana käveli

hän huoneessansa miettien pelastusta, isän rahojen takaisin saamista.

Mutta kaikki haihtui sumuna ja usvana.

Hän ajatteli Martvan tuloa, toivoi sitä taas ja pelkäsi. Hän ujosteli

Martvaa, kuten Aadam Jumalaa lankeemuksensa jälkeen: Hän tunsi

olevansa alasti ja lymyili puhdasta tyttöä.

Niissä mietteissä istui hän yömyöhään. Epätoivo ja mielen katkeruus

yhä lisääntyivät. Kun hän taas ajatteli rahojen surullista kohtaloa,

puhalsi outo tuulenhenki ja avasi Harhaman kirjan, joka oli pöydällä.

Oolavi aikoi sulkea kirjan, kun uusi tuulenhenki käänsi siitä

taas sivun ja silloin sattui Oolavin silmiin kuvaus peliluolasta,

jossa Harhama oli pelannut, voittanut ja menettänyt. Oudot salamat

sävähtelivät silloin hänen sielussansa: Hän piti kirjan avautumista

hyvän enteenä, riemastui ja ajatteli:

-- "Jonkun siellä _täytyy_ voittaa... Ja miksi en minä voisi olla se

'joku'?..."

Hän alkoi vähä kerrassaan rauhottua ja miettiä asiaa: Mieli milt'ei

tyynenä, reipastuneena riisuutui hän ja meni maata.

* * * * *

Silloin Perkele muuttui tuulenhengestä omaan hahmoonsa ja pani

äskeisestä ajatuksesta johtuvan unen hermostuneeseen Oolaviin.

Oolavi eli unensa mukana: Rajuimmat tuulet vinkuivat. Elämän merestä

nousivat nokimustat pauhuaallot... Ulappa oli pimeyttä, ranta

kivikallioita, joilla vain kuolema asuu... Ei toivoa... Hyrske

pieksi vuoren kuvetta, pauhu huusi vimmatusti... Lastuna viskautui

elämänpursi pauhun ja kohinan seassa...

Tuuli yltyi. Pauhu nosti siipiänsä... Jo vei myrsky purjeet veneestä,

sieppasi ne siekaleina kuin olisivat ne sumua olleet... Aallokko

ärjyi, ranta ryski... Heikko elämänvene oli enää varana...

Jo nousi uusi ärjyaalto, harjana sysimusta vaahto... Pärske roiskui

pilvien tasalle... Aalto vyöryi vuoren korkuisena... Se vei jo

veneestä viimeisetkin... Jäljellä on enää vene ja ulappa...

Vaan jo nousee uusi aalto. Se nousee aivan syvyydestä, jossa asuvat

Manalan henget... Ryöppy riehuu, myllertäen koko ulapan... Lastuna

paiskaa se veneen rantakallioita vasten... Kaikki on mennyttä...

Mennyt on koko elämä... Hän jäi yksin kalliolle... Kallion luolat

ovat ahdaten täynnä pimeyttä... Kuolema kyyköttää joka kolossa...

Epätoivo täytti Oolavin sielun, eikä näkynyt mistään apua...

Hän tarkastaa joka taholle... Tuukkalan koski huutaa vesipetona...

Se viskaa pauhaavia aaltojansa kohti taivaan pimeyttä... Siellä,

korkeudessa, kohisee synkkä ukkospilvi... Salama halkaisee pimeyttä,

tuskin näkyen sen sakeudesta... Pauhu kulkee salaman jäljessä...

Oolavi on jo likomärkä unennäöstä...

Tuukkalan talon alta syöpi jo vesi maata... Se syövyttää sen

alle ammottavan kuilun... Jo alkaa talo vajota... Jo on vajonnut

navetta... Nyt luhistuvat jo riihen seinät... korsu on jo

maanraossa... Tuukkala itse huutaa kirousta pojallensa... Äiti kuolee

epätoivoissansa.

Perkele katseli Oolavin hätää, huulilla jumalien armoton väre.

-- "Muuttukoon uni!" -- käski hän.

Onnetar ilmestyi silloin Oolavin avuksi: Se avasi käytävän kallion

kiveen... Itse astui se käytävän sisään... Hymy huulilla, kädessä

kultaiset onnen avaimet, kehotti hän Oolavia seuraamaan häntä

vuoren aarrekammioihin, joissa pyörivät onnenpyörät ja seulovat

onnenseulat... Epäröiden, varovasti seuraa Oolavi Onnetarta vuoren

sisään... Alussa on käytävä pimeä, vuori kolea, mieli pelokas...

Mutta ei ole enää vara valita. Tuukkala on maan alle menemässä...

Onnetar kulkee yhä edellä. Jalan alla on tulipallo, joka kierii

verkallensa, käytävää hiukan valaisten... Kahden puolen ovat

aarreaitat, täynnä kultaa, rikkautta... Ei puutu muuta kuin avain,

joka on Onnettaren kädessä... Ja se kutsuu hymyilyllä, ojentaen

jo avaimia... Ei ole enää kuin askel häneen... Jo ylettyy käsi

avainkimppuun...

Vaan silloin pyörähtää tulinen pallo ja Onnetar on taaskin etäällä...

Yhä syventyy Oolavi hänen jäljestänsä... Kauhu Tuukkalan vajoamisesta

ajaa häntä aina vain etemmä... Siellä syvemmällä avautuvatkin uudet

aarreaitat, jotka ovat kultaa sulloen täynnä... Onnetar hymyilee ja

houkuttelee häntä aina etemmä vuoren sisälle...

Jo avautuu salainen ovi... Edessä on ihana luola: Seinät ovat

kirkkainta kultaa, permanto hopealevyistä, katossa palavat jalokivet,

valaisten luolan valollansa...

Luolassa on pöytä, jolla kierii onnenpyörä... Pöydän ympärillä

istuvat Onnettaren sinne tuomat, ottaen osansa onnenpyörän

rikkauksista... Syvällä permannon alla kohisevat kultapurot, vaahtona

kirkas kultakuohu, rannan hiekkajyvinä helmet... Kaikki välkkyy,

kaikki hohtaa, kaikki on rikkautta täpösen täynnä...

Oolavi istahtaa jo Onnettaren suosikkien sekaan... Hän saa jo

avaimet Onnettarelta... Onnenpyörä pyörii hiljaa, hohtavana...

Hänellä on nyt sen avaimet... Tuukkala on pelastettu... Koski

laskee ärjyvät aaltonsa ennallensa... Hän laskee kotirantaan, vene

täynnä onnenluolan rikkauksia... Tuukkala on nyt maan kuuluin

rikkauksistaan...

Uni loppui Perkeleen kylmäksi, armottomaksi häviämiseksi kaikkeuden

joka osaan.

* * * * *

Elämä kulki kulkuansa. Sen sakset leikkelivät poikki ennen tehtyjä

päätöksiä. Sen värttinät punoivat uusia elämänsäikeitä ja kohtaloita.

Se kulki voimakkaana virtana ihmishyörinän läpi, kukistellen kaikki

esteet ja painaen kaikki kuuliaisiksi. Ihmisten luomana kohosi se

itsevaltiaana niiden yli. Koko ihmiskunnan muodostamana elämän

virtana oli sen voima ylivoimainen yksityisille.

Pienessä, salaisessa, holvimaisessa peliluolassa oli koolla joukko

uhkapelaajia, Oolavi niiden mukana. Paksu persialainen matto

peitti luolan lattian kokonansa. Astuja kaaloi siinä nilkkaansa

myöten. Seiniä verhosivat raskaat, veripunaiset samettiverhot ja

hienosti maalattu laki oli täynnä pienen pieniä sähkölamppuja, jotka

tuikuttivat tuskin huomattavasti, pieninä tulikipinöinä. Koko holvaus

kipinöi niistä punaisena kipinästönä, valaisten luolaa salaperäisellä

valolla.

Keskellä luolaa oli pelipöytä, jonka ympärillä pelaajat istuivat,

silmät kuumeisina, saaliinhimoisina. Joukossa oli muutamia nuoria

naisiakin, kaikki ulkonaisesti hienoa, varakasta maailman-kaupungin

väkeä, sen öistä vaahtoa. Jokaisen edessä oli rahaläjä, suurempi tai

pienempi, riippuen sokeasta sattumasta.

Oolavi istui kahden nuoren naisen väleissä, edessä kosolta rahoja.

Onni oli ollut hänelle nyt suotuisa. Hän uskoi jo että onni ja uni

olivat oikein ennustaneet. Onnetar hymyili hänelle piilostansa. Hän

näki sielussansa sen tulipallon, sen kulta-avaimet, sen kutsuvan

hymyn ja suloutena palavat silmät. Huolimattomana seurasi hän sen

kutsua. Hän olisi uskaltanut kulkea sen jäljessä vaikka vuoren

ytimeen asti.

Peli jatkui... Onnenpyörä pyöri tasaisesti... Yksille virtasi

siitä kultaa tulvanansa. Toisilta imi se kaikki käsistä, ilkkuen,

armottomasti narahdellen... Pelaajien mielet virisivät... Vuoroon

leimahtelivat harmintulet, vuoroon taas voiton-ilo. Kun rahaläjä

kasvoi, kun kulta virtasi siihen onnenpyörästä purona, hehkui

voittajan sielu tulisena hiilloksena. Kun se imi kullan pois kasasta,

sammui hiillos ja katkeruus alkoi kierrellä sielussa läkähdyttävänä

häkäsavuna.

Taas kasvoi Oolavin kultakasa. Hänen sielunsa leimusi tulena,

voiton-ilona... Hän hymyili Onnettarelle, kiitokseksi, palkkioksi...

Hänen rinnallansa pelaavat naiset olivat menettäneet... Oolavi

tunsi kuinka he hengittivät hätäisesti, kuumeisesti... Poskista

säteili aivan ihopalo... Kaikki olivat vakavia, juhlallisia, kuin

kirkkoväki... Kaikki palvelivat kultaa, virisivät viuluiksi,

jotka soivat ainoastaan kullalle, soittaen ylistystä kultaiselle,

kuolleelle kuninkaalle, joka elottomana hallitsee elävää elämää.

Peli jatkui... Onnetar hymyili yhä Oolaville... Kultakasa hänen

edessänsä suureni... Hän tunsi olevansa onnen suosikki, pelin

herra. Se tietoisuus rohkaisi häntä... Hänen vierellänsä istuvien

naisten iho hehkui entistänsä kuumeisempana. Niiden hengitys oli

tukehduttavaa. Mutta hän ei säälinyt heitä. Hän nautti siitä, nautti

kuin kissa hiiren kivuista... Ihminen kaikkosi hänestä ja hän muuttui

peliluolan hyenaksi.

Mutta äkkiä muuttui onni... Kultakasa alkoi hänen edestänsä

pienetä, ensin vähin erin, sitten yhä tuntuvammin... Tuli sammui

hänen sielustansa, vetäytyi tuhan alle ja kierteli siellä jo

häkäsavusuikaleina... Onnetar ajoi pallollansa yhä ja yhä etemmä...

Se loittoni jo silmänsiintorajoille, syvälle vuoren onkaloihin...

Ihopolte ilmestyi jo Oolavin poskiin... Naisten poskista tuulahti jo

viileä maku... Osat alkoivat vaihtua.

Hän hätäytyi jo. Kultaläjä oli menemässä onnen suuhun... Onnetar

näytti ilkkuvan hänelle... Mutta taas kääntyi onni... Kasa imi

itseensä kultaa toisten kasoista, lisääntyi, oli jo päästä

entiselleen... Posket vaihtoivat taas osia, samaten sielut: naisten

sieluista siirtyi voiton-ilo Oolaviin, jolle oli kultaakin kierinyt.

Eloton kulta kuljetteli siten muassansa ihmissieluja... Se sääteli

niiden tunteita... Se oli ihmishengen herrana...

Uhkapeli jatkui, polttaen ihmistä pelipedoksi... Oolavin sormet

olivat jo kuin pedon kynnet, jotka repivät vain revinnän vuoksi,

ilman pakkoakaan siihen... Hän ei ajatellut enää asioitansa, ei

Tuukkalan maahan vajoamista... Hän himoitsi vain voittaa, imeä kullan

uhriltansa, kuin tiikeri veren saaliistansa... Pelikuume yltyi

hänessä peliraivoksi, kullanjano juopposairaudeksi... Hän nautti,

kun tunsi taas naisten poskien hehkuvan tulisina, hengityksen olevan

tukahduttavaa pelikuumetta ja hätäistä katsetta täynnä... Pelipeto

ajoi hänestä ihmistä pois ja pukeutui itse tyhjäksi jääneeseen

ihmisnahkaan... Onnetar vilkutteli hänelle kultatulia, rohkaisi

häntä, ärsytti hänessä hereille eläimistä alhaisinta: juopunutta

pelipetoa...

Ja yhä kasvoi kultakasa. Pelaajien hermot jännittyivät... Ei

häirinnyt hisahduskaan pelirauhaa... Joukko näytti nälistyneeltä

petoparvelta, jossa jokainen on tasaväkinen toisen kanssa, nälkäkuume

palaa silmissä, vetää kynnet varpaista ulos ja jokainen vaanii

toistansa, hiiviskellen, kavalana, mutta ei uskalla viime askelta

ottaa... Näkymätön lanka on esteenä välillä...

Kello löi kaksi. Jokainen värähti... Kellon isku tuntui moukarin

lyönniltä. Luola kumisi siitä... Kaikessa oli jotain hautamaista,

maanalaista... Ihmiset istuivat vainajina ja pelihirviö oli niiden

sijalla... Oolavin sielussa paloi kaskitulena voiton-ilo.

Äkkiä huokasi nuori nainen hänen vierellänsä:

-- "Minä onneton olen menettänyt kaikki... viimeiseni..."

Kukaan ei ollut hänen sanojansa kuulevinansa. Oolavi ei ottanut niitä

korviinsakaan... Hän oli jo hyena... Nainen nousi äänettömänä ja

poistui ijäksi luolasta... Kaikki tiesivät, että hän poistui pois

elävien mailtakin, eikä kukaan sanonut hänelle: "Jää hyvästi!"... Ei

kukaan joutanut heittämään häneen säälivää silmäystä...

Mutta taas alkoi Oolavin kultakasa aleta... Pelikuume yltyi...

Hän oli kuin lammaslaumassa verenmausta juopunut ilves... Kasa

aleni alenemistansa... Onnetar loittoni taas, ilkamoiden jossain

näkymättömissä... Hän värisi ja vapisi... Sormenpäät polttelivat

kämmeniä... Jo tuntui onni haihtuvan savuna... Katkeruus kiemurteli

hänen sielussansa kuin kylmä ilkeä käärme... Aivoissa jyskytti...

Veri ahtautui poskiin...

Mutta vielä kirkastui onni. Onnettaren tulipallo pyöri taas lähemmä

verkallensa... Pelikuume yltyi peliraivoksi, pelihulluudeksi...

Sormet kouristuivat hermostuneesti, kuin suojellen kultakasaa...

Onnen kuplat häilähtelivät... Hän yritti siepata ne käsin kiinni...

Järki ja harkinta sammuivat... Hän pani peliin uhkasumman... Se

voitti... Hän lisäsi summan kaksinkertaiseksi, odotti, vapisi, paloi,

hapuili onnea kourin kiinni...

Mutta onni olikin haihtuva unelma, joka ei siedä sormen kosketusta:

Kulta vieri toisen kasaan... Hän yritti uudestaan... Uhmapanos toi

osan entisistä takaisin... Hän päätti koettaa vielä kerran... sitten

taas kerran... ja vielä viimeisen kerran. Kultaläjä lisääntyi ja

hupeni... Se kasvoi ja taas kutistui pikkuiseksi... Kultakappaleet

muuttuivat keltaisiksi perhosiksi, jotka arkoina lennähtelevät sinne

tänne...

Viimein olivat loput enää edessä: jäljellä oli enää yksi ainoa panos.

Oolavi ei jaksanut hengittää... Luola ikäänkuin muuttui Tuukkalaksi,

joka vajoaa maahan, veden syövyttämään syvänteeseen... Hän muisteli

untansa, uskoi enteeseen, ja päätti tehdä viimeisen panoksen,

tajuamatta enää, mitä teki...

Onnenpyörä pyöri taas hiljaa ratisten... Oolavin hermot olivat

tulikuumat. Hän odotti sokeana sokeaa onneaan... Pyörä pysähtyi...

Kulta kieri sivu Oolavin kasan, joka penni oli mennyt...

Mykkänä istui hän hetken... Sitten toisti hän äskeisen naisen sanat

ja poistui kenenkään sitä katsomatta.

Hän oli luolassa laskenut elämänsä umpimähkän varaan ja tuli nyt

yöpimeään pettyneenä.

* * * * *

Seuraava päivä valkeni kylmähkönä. Taivas oli sees. Kevätkirkas päivä

paistoi hopeanheleänä valopyöränä.

Kuvaamaton tuska täytti Oolavin mielen. Kuilu avautui hänen allansa

ja hän näki isänsä ja äitinsä ja Martvan seisovan epätoivon ja surun

lyöminä häntä katselemassa. Yli sataviisikymmentä tuhatta oli jo

mennyt. Hän koetti ajatella, miten hän oli siihen kaikkeen johtunut,

mutta kaikki sotkeutui hämäräksi. Joskus hän vaistomaisesti tajusi

syyllisyytensä, tuntematta vain sen aiheuttajaa, johtokipinää; väliin

hän taas uskoi olevansa syytön ja sysäsi vastuun kaiken tuntemattoman

päälle: ihmisten ja elämän ja kaiken olevan.

Ja taas muisti hän Martvaa, näki hänessä pelastus-enkelin, toivoi

hänen tulevan ja pelkäsi ja häpesi häntä samalla. Kaikki oli hänessä

nurin viskattua, sekavaa sumua ja vaahtoa.

Synkissä ajatuksissaan istuessa osui hänen käteensä Harhaman kirja.

Hän selaili sitä konemaisesti, silmäili rivin sieltä, toisen täältä,

ei lukeaksensa, vaan muutoin vain, silmän työksi.

Silloin pisti hänen silmiinsä kertomus pörssikeinottelusta,

kuvaus siellä kierivistä kultaläjistä, miljoonista, kokonaisista

ihmiskunnan omaisuuksista. Kirkkaat salamat leimahtelivat silloin

hänen silmissänsä. Hän oli kuin mies, joka on kuullut kerrottavan

ihmeitä Ameriikan kultamaista, ihastuu niistä, myö talonsa ja jättää

perheensä ja lähtee lohkomaan kultavuorista puhdasta kultaa, laskien

jo kuinka paljon hän sitä tarvitsee ja surren, ettei jaksa enempää

kantaa tiettömissä erämaissa.

Hänen päätöksensä oli valmis. Se syntyi nopeasti, sokeasti, kuten

aina hengenhädässä, jossa ei ole enää aika laskea, kannattaako se

korsi, johon on pakko tarttua, koska ei ole muuta varana.

Hän kirjoitti tilauksen, jolla nosti Suomesta Tuukkalan viimeiset

pankkitalletukset, kolmesataa tuhatta markkaa, ja lähetti tilauksen

postiin. Mutta kun mieli ei tahtonut rauhottua, mietti hän jotain

ajankuluketta. Ensimäisenä muisti hän neiti Iltamon, käski valjastaa

hevoset ja lähti hänen luoksensa.

Kun tyttö tuli ikävöidyn armaansa luo.

Kauniiden muistojen kellot soivat. Tuuli toi viestin lapsuus-ajan

marjamailta.

Oli sumuinen iltamyöhä. Sähkölamppujen valot häämöittivät sumun läpi

hämärinä valopalloina. Ne ikäänkuin ponnistelivat sumun puristamina,

koettaen saada valopaljoudellensa sumulta tilaa vallatuksi.

Rautatienasemalla hälisi ihmisvirta, sekaisin tulevia ja lähteviä,

odottavia ja ilman edestä olevia. Oolavi käveli joukon seassa. Hän

odotti Martvan tuloa. Ajatukset olivat sekavat. Hänestä tuntui kuin

olisi hänellä äskettäin eletty elämä ainoana pukuna, jonka läpi näkyy

paljas iho. Mitä likemmäksi tuli junantulo-aika, sitä kireämmälle

jännittyivät hermot. Joka hermonpää oli kuuma, kuin olisi siinä

kipinä palanut. Syyllisyydentunne kohotti päätänsä.

Jo vihelsi juna. Väki kohahti. Jo suistui juna asemasillan viereen.

Oolavi arkaili ja odotti. Väen seasta syöksähti silloin Martva hänen

eteensä. Ojentaen hänelle molemmat kätensä, huudahti hän ilosta:

-- "Oolavi!"

Se oli kaunis käen kukahdus, joka tuli tutusta koivikosta. Se oli

ihana univälähdys, joka leimahti entisistä onnen ja puhtauden

päivistä.

Ja silloin oli kuin olisi tuhannen aurinkoa helahtanut taivaalle ja

valaissut maisemat valotulvalla. Hetkessä haihtuivat sumut Oolavin

sielusta, kun helähti puhdas ääni ja hurmaavan kaunis tyttö katsoi

häneen, katse yhtenä ilopalona. Kaikki arkailu hävisi pölynä ja hän

tarttui ojennettuihin käsiin sormenpäistä, nosti ne huulillensa

ja suuteli niiden kauneita, siroiksi nystyröiksi taipuneita

sormitaitteita.

-- "Martva!... rakas Martva!... Kiitos, että tulit!" -- huudahteli

hän suudelmiensa lomassa.

-- "Neiti Chamfort", -- huomautti Martva, kun Oolavi ei ilonsa

sokaisemana ollut huomannut tervehtiä hänen saattajaansa.

-- "Anteeksi, neiti Chamfort... Ja kiitos samalla Martvan puolesta",

-- pyyteli Oolavi hymyilevältä morsiamen saattajalta.

Korskuvat hevoset kiitivät pitkin Pietarin katuja. Kävelijöiden

parvet ja vielä auki-olevien myymälöiden loistavat valaistukset

soluivat ohi ihmis- ja valovilinänä. Martva, joka oli ensi kertaa

maailman-kaupungin humussa, ei siitä huomannut muuta kuin yleisen

kuvan ja kohun. Hän katseli sitä, painautuen Oolavin turviin, kuin

pesän rauhasta outoihin oloihin äkkiä joutunut lintusen poika. Hän

tunsi Oolavin käsivarren pitelevän häntä vyötäisiltä ja likistyi

hänen hoiviinsa, kuin muinoin Tuukkalan koskea laskiessa. Hän oli nyt

onnellinen. Hänen elämänsä taivaalla paistoivat sadat auringot.

Ja Oolavista haihtui kaikki se pelko ja tuska, jolla hän oli Martvan

tuloa odottanut. Hän eli ilohuumeessa, unohti huonot asiat, neiti

Iltamon ja kaiken. Martva tuli hänen luoksensa enkelinä, joka

puhaltaa sumut pois elämän teiltä.

Kun Martvan ja hänen saattajansa matkatavarat oli viety heille

edeltäpäin valmistettuun asuntoon, läksivät kaikki kolme syömään

illallista loistavaan Mjedvjedj-ravintolaan, jossa Pietarin

rahaylimystö kokoontuu. Ennen Martvan tuloa oli Oolavi joskus

ajatellut, että Martva varmasti näyttää aralta, tottumattomalta,

jouduttuansa suuren maailman rutineerattuun joukkoon. Mutta kun he

tulivat ravintolaan, hämmästyi hän ja ihastui sitä luontevuutta ja

syntyperäistä henkevyyttä, mikä ilmeni Martvan jokaisessa liikkeessä.

Niissä oli ujostelua, arkuuttakin, mutta se kaikki ikäänkuin puki

häntä, antoi hänen liikkeillensä runollisen, hienon leiman, joka aina

erottaa todellisen ylimyksen rehentelevästä ja kapakka-aatelista,

joka ulkokuorellansa koettaa peitellä henkisiä puutteellisuuksiansa.

Kainous, joka säteili hänen ihmeen-kauneista silmistänsä, oli

hänellä kuin kädessä kannettava ihmekukkanen, jonka värit pukivat

hänet armaimpiin runoharsoihin. Syntyperäinen ylevyys, lahjakkuus,

henkevyys ja hienon neiti Chamfortin kasvatus avautuivat hänessä nyt

arastelevana runokukkana.

Ja kun hän orkesterin juuri soittaessa astui Oolavin rinnalla

loistavan salin halki, ylhäisen joukon läpi, ei ollut silmää, joka ei

olisi ihastuneena häneen katsonut. Hän oli korven kukka, sen laulu,

tenho ja taika, joka ilmestyi ravintolan valo- ja sävelmereen. Tai

oli hän taivaan enkeli, joka rauhallisena katselee elämänturhuutta,

kauneus ja puhtaus vaippana uumenilla.

Viulut vinkuivat, sävelryöppy sekaantui hiljaiseen huminaan. Hienot,

kohteliaat tarjoojat juoksivat kuulumattomin askelin pehmoisella

matolla, joka ääriään myöten täytti avaran, lasikattoisen salongin

lattian. Valo ryöppysi ja suihkusi lähteinä ja virtoina, ja

tottuneiden ihmisten arvokas, hienostunut käytös ja ylellisyys

sekaantuivat kaikki yhdeksi loistoksi. Kun Martva oli istunut ja

tarkasteli hieman ympäristöänsä, heräsi hänessä ihastus ja oudostelu

sekaisin. Hän oli kuin tyttö, joka on aina rukoillut pienen pienessä,

vanhassa maalaiskirkossa, ihmetellyt sen korkeutta ja ihanuutta,

ja sitten äkkiä joutuu ihanaan temppeliin, jossa kynttilät palavat

ja kuoron ihana laulu kaikuu korkeissa kiviholveissa armaana

enkelilauluna, taide kohoaa kaikkialta ja pylväät näyttävät niin

korkeilta kuin kannattaisivat ne taivaan holveja. Hän ei jaksanut

erottaa ravintolaa kirkosta, sen tunnelmaa hän ei erottanut suuresta

ja jalosta. Hänelle oli vielä kaikki puhdasta kuin kirkko. Koko elämä

oli hänelle vielä iki puhdas Herran huone.

Aluksi hänestä silloin tuntui taas turvattomalta. Hän oli joutunut

pikku sirkunpoikana avaraan maailmaan. Mutta se tunne meni oitis

ohi, kun hän näki Oolavin rinnallansa. Ja kun ilta solui ja

sävelvirta hyrski virran perässä, alkoi hän tottua ja kotiutua.

Ihmeeksensä huomasi hän, kuinka Oolavi liikkui loistavan joukon

seassa kuin muinoin kotonansa. Häntä tervehtivät monet semmoiset,

joiden rinta oli tähtiä täynnä. Hänellä näytti olevan tuttuja joka

taholla. Martvan silmissä kohosi Oolavi silloin joksikin satujen

prinssiksi, joka on lähtenyt kotoansa paimenena, kulkenut kauvas

avaraan maailmaan, koonnut siellä oppia ja rikkautta. Ylhäiset ovat

alkaneet häntä kumarrella, kaikki ihailla ja ihmetellä, ja hänelle

ovat avautuneet palatsien ovet kuin taian käskeminä. Itseksensä hän

silloin hiljaa katui, että oli tullut häiritsemään Oolavin työtä,

joka oli hänelle jo maailmat avannut.

Ja sitä mukaa nousi hän itse omissa silmissänsä muiden rinnalla. Hän

tiesi olevansa sen satujen prinssin morsian, kaikkien kadehtima.

Hän oli ylpeä Oolavista, joka pitkin iltaa kohosi hänen silmissänsä

kaikkia muita ylemmä. Hän huomasi, miten vapaasti ja miten kauniisti

hän käyttäytyi, miten luontevia ja arvokkaita olivat hänen liikkeensä

ja kumarruksensa, ja miten hienoa hänen ranskalainen puheensa neiti

Chamfortin ja niiden kanssa, joille hän jonkun sanan puhui.

Uuden elämän kajastus alkoi hiljalleen punata Oolavin sielua.

Mieli kirkastui, sumut hälvenivät. Hän oli ryhtynyt keinottelemaan

pörssissä ja alku näytti lupaavalta. Muutamia tuhansia oli hän jo

voittanut, ja valoisin toivein odotti hän uusia voittoja, joilla

voisi täyttää vaillingin ja salata tapahtuneen ijäksi.

Toisinaan taas painosti ja kirveli hänen mieltänsä. Sisällinen ääni

sanoi, että kaikki ei ollut hyvin. Mutta ne katkeruudet haihtuivat

sumuina, kun hän taas meni Martvaa hänen asunnossaan tervehtämään,

tai noutamaan häntä johonkin.

Niin kului uusi onnen aika. Keskipäivin hän tavallisesti hoiteli

asioitansa, järjesteli keinottelujansa. Hän salasi Martvalta kaikki

huolellisesti, selittäen olevansa kirjastossa tai muualla. Neiti

Iltamoa hän kävi kerran pikimältänsä tervehtimässä, samalla mainiten,

että hänelle oli kotoa tullut vieraita, joten hän oli nyt kaksin

kerroin sidottu: ensiksi töihinsä ja toiseksi vierailunsa. Eletty

elämä ja siitä johtunut sieluntila alkoi syövyttää hänen rehelliseen

sieluunsa epärehellisyyttä: salailua. Siinäkin kävi kehitys

luonnollista tietä: uusi paha puhkesi kukkana entisestä pahasta.

Ja kun hän oli pörssistä vapautunut, näytteli hän Martvalle suuren

kaupungin merkillisyyksiä. Hän nautti nyt hänen seurastansa,

unohti neiti Iltamon joskus kokonansa ja riippui Martvassa kuin

pelastus-enkelissä. Ja kumminkin oli siinä välillä ainaisena

raskaana painona salaisuus, jota hän ei uskaltanut avata. Hän eli

paino hartioilla, olisi joskus tahtonutkin sen tunnustaa, mutta ei

raaskinut nostaa sitä Martvan kannettavaksi, tai ei uskaltanut, oli

raukka. Kaikki se oli hänelle itsellensä epäselvää, vaistomaista.

Taistelut raukaisivat sielun voimia ja vaikeuttivat siten pahasta

selviytymistä. Taudin yleiset lait olivat astuneet voimaansa.

Mutta Martvan ihastus lisääntyi päivä päivältä. Kun hän Oolavin

kanssa ajeli uljaalla hevosparilla ja hevoset syöksyivät toisista

edelle korskuen ja riemusta hirnahdellen, ei hän kysellyt edes

olivatko hevoset Oolavin omia, vaiko suurkaupungin loisto-ajurien.

Semmoiset asiat olivat hänelle aivan vieraita, sillä hänen ei ollut

tarvinnut ajatella taloudellisia asioita. Komeat ajopelit olivat

hänestä Oolavin uusia kirkkorekiä, joissa he nyt ajelivat, kuten

lapsina kodin kirkkoreessä. Ne olivat loistavia, komeita, hevoset

olivat niiden mukaisia ja siitä kaikesta hän kiitti Oolavia, joka

siten yhä vain yleni hänen silmissänsä.

Niin kuluivat päivät, vuotivat aivan vetenä, Martvan sitä

huomaamatta. Ja kun he kävivät museoissa ja Oolavi selitteli hänelle

maalauksia, ihaili hän enemmän Oolavin selityksiä kuin maalauksien

ihanuutta. Oolavi tuntui tietävän kaikki, ymmärtävän kaikki.

Martva uskoi, että hän oli paljon tutkinut. Hän sääli aivan häntä,

ajatellessansa että hän oli ehkä yöt päivät istunut ahkerassa työssä.

Ainoastaan pari taulua herätti Martvan sulhasensa ihailusta: Kun

hän katseli Semiradskin ihmeen kaunista ja ihanaa taulua, jossa

Maria istuu Jeesuksen jalkain juuressa, muistuivat hänen mieleensä

nuoren papin puheet ja hän huomasi itse istuneensa hänen edessänsä

aivan niin kun Maria on maalattu lempeän Jeesuksen eteen. Elämän

suuri, puhdas jumalallinen runous avautui hänen eteensä niin

hienona ja ylevänä, että sen jokainen säe väreili hentona ja arkana

kuin kukkalehden ensi väri, kun päivän puhdas säde siihen koskee

valosuutelollansa. Hän pysähtyi ja katseli kauvan elämän hienointa

runoutta.

Kun he myöhemmin katselivat saman mestarin ihmeen loistavaa

mestariteosta, jättiläismaalausta Poseidonin pidoista, jossa

etelän kuuma veri kiehuu miesten suonissa tulisena, sytyttäen

silmiin aistillisen palon; kun he katselivat alastomaksi riisuttua

kaunotarta, muistivat molemmat Harhaman kirjaa. Heidän katseensa

kohtasivat toisensa ja hieno naurahdus ilmaisi, että molemmat

olivat ymmärtäneet toistensa ajatukset. Martvan sielussa värähti

jumalallisen runon seassa lemmenrunouden kuuma hehkuva sävel.

Salataksensa sen tarttui hän nopeasti Oolavin käsivarteen, lausuen:

-- "Mennään, Oolavi!"

Hänen sielunsa oli nyt herkkä kaikelle.

Päivät kuluivat. Martvan ihastus painoi häntä yhä enemmän antautumaan

Oolavin turviin. Vähä vähältä lähenivät he toisiansa, huumautuivat ja

valmistuivat ottamaan sokkoina onnea kiinni.

Lemmettäret pidättivät henkeänsä... Luonto värisi odotuksesta... Ei