Martva katsahti häneen nopeasti. Kun hän silloin näki Oolavin

rohkean, hehkuvan katseen ja sen voiman ja elämänhalun, joka uhkui

hänen olemuksestansa, painautui hän taas hengessänsä hänen varaansa

kokonansa. Oolavin voima ja irtipääsevä elämänhalu veti häntä kuin

pauhaava koski vesiporetta. Hän. oli kokonansa Oolavin vallassa,

turvattomana, voimattomana, haluten vain vajota siihen suppiloon,

joka avautui sen henkisen vesipyörteen silmänä, jolla Oolavin

voimakas henki häntä veti. Hän halusi siihen vajota, koska siinä

tuntui olevan varma turva ja onni. Hän itsekin innostui ja rohkaistui.

-- "Tämä on niin hurjaa!" -- huudahti hän lukunsa lomassa.

-- "Se on toista, kuin Tuukkalan kotikoski!" -- uhmaili: Oolavi.

Martvan ääni raikastui. Posket hehkuivat, silmät paloivat. Sulhasen

uhma huumasi hänen sielunsa, jota kirjan kuvaus oli järkyttänyt.

-- "Siinä on voimaa ja miestä!" -- kuului Oolavin yllyttävä ääni.

Lampun liekistä pyörähti pieni savukiemura ja alkoi iloisesti tanssia

ilmassa.

Luku jatkui helinänä. Martvasta tuntui kuin istuisi hän Oolavin

veneessä. Vene kiiti kuohuvinta koskea alas. Hurjina vyöryävät

vaahtovuoret paiskailivat sitä ryöpystä ryöppyyn, aallolta aallolle.

Hän aivan värisi ja painautui Oolavin turviin, antautui hänen

armoillensa koko sielullansa... pyörtyi... huumautui ja juopui

Oolavin hurjasta voimasta. Nikolai tuntui hänestä Oolavin perikuvalta.

Oolavi katseli häntä hurmautuneena. Kun Martva kiihkonsa vallassa

hyppeli kuvauksesta kuvaukseen, näytti hän Oolavista, joka oli

kuvauksesta huumautunut, villiltä metsän tytöltä, tai Kaatjalta,

kunnes äkkiä hänen sieluunsa leimahti kuin salamakirkas kuva se

ajatus, että Martva on "Litvan laulun" nainen, joka hurjistuneena

ajelee hänen kanssansa ryöppyävällä elämän merenselällä. Aluksi

hän sitä ajatellessaan tyrmistyi, kuin ukkosen iskusta. Mutta heti

tempasi hänet jyrähdys uuteen yhä hurjempaan lentoon. Hän olisi nyt,

juopuneena, tahtonut ajella Martvan kanssa Litvanselällä juuri niin,

kuin se vedennainen: hurjistuneena, rohkeana, pelottavana, myrskyn

pauhatessa ja aallokon ärjyessä.

Luku jatkui. Ihastuksen huudahdukset helähtelivät sen sekaan

salamoina. Martvan sielussa suli miehekäs Nikolai kokonansa yhdeksi

Oolavin kanssa, muuttui kokonansa Oolaviksi. Häntä juovutti se

korkea, rohkea hengen lento, joka tuntui leimahtelevan Nikolain

sielusta ja joka huumaa naisen, jonka jaloa henkeä ei ole vielä

aistillisuus painanut maassa matelemaan. Huumauksensa vallassa ei

hän huomannut sitä, että Nikolai nousi kuin peto Jumalaa ja uskoa

vastaan, seisoi näyttämöllä täydellisenä pakanana, kieltämyksen

äärimäisenä henkenä, ruoska kädessä, käärmeen pää kantapään alla ja

Jumalan kimppuun syöksymäisillänsä ollen. Hän ei huomannut sitäkään,

että Nikolai oli vallankumouksellinen. Hän näki hänessä ainoastaan

_Oolavin_, voimakkaan, rohkean miehen ja suuren, jalon hengen,

puhtaan, jalon lemmen huumaaman naisen todellisen sankarin.

Mutta Oolavi itse huomasi siitä kaikesta paljon ja huomasi ne

kuumeensa vallassa: Hänen edessänsä seisoi Nikolain suuri haamu,

kädessä pikari, josta hän tarjosi kieltämyksen voimakasta, vaahtoavaa

viinaa. Taruperäiseksi loihdittu Harhaman kirja oli epäilyksen

kuvauksillansa sytyttänyt hänen sielussansa ensin pienen palon:

se oli tartuttanut häneen epäilyn, ja nyt joi jo Oolavi sen palon

sammukkeeksi, lääkkeeksi, ensimäisen ryypyn kieltämyksen suurta

henkeä, sen tulisinta vaahtoa.

Kun Martva oli lopettanut, heitti hän kirjan käsistänsä pöydälle kuin

palavan hiilen, puristi käsiänsä hermostuneesti povensa kohdalla

vastatusten ja huudahti peljästyneen, kiihtyneen ja turvattoman

näköisenä:

-- "Ai!... Siinä on jotain demoonista!... Niin hurjaa ja kamalaa!..."

Hän oli kuin viaton tyttö, joka on kuullut kerrottavan että huoneessa

on tonttuja ja sen luulon sokaisemana näkeekin niitä siellä hämärissä

hiiviskelevän. Arvostelut ja puheet olivat tehneet Harhaman kirjan

hänelle semmoiseksi tonttuhuoneeksi.

Mutta Oolavin henki hehkui tulena ja lieskana. Hän janosi

Harhaman kuvaamaa elämää, himoitsi sen kaikkia antimia: epäilyä,

kieltämystä, "Pirun Eedenin", kirjan Hiiden myllyn, salaisuuksia,

hekkumaa ja kieltämystä. Kaikki sekottui hänen silmissänsä yhdeksi

elämänkaaokseksi, jota ei voida juoda pisaroittain, erottelemalla

siitä osa pois, vaan joka on juotava kokonansa.

Savupilvi iloitsi karkeloiden pieninä savukuplina.

Hetken kuluttua tuli Rannisto huoneesen. Oolavia tervehtien puheli

hän:

-- "Minä sinua odotinkin... Kun nyt menet kaupunkiin, ota minulta

valtakirja, että voit hoitaa minunkin asioitani pankissa ja muualla,

niin ei tarvitse itseni matkustella..."

Hän jätti Oolaville valtakirjan, lisäten:

-- "Se on aivan täydellinen, niin että voit kaikki asiat sen nojalla

toimittaa... Osa vanhaa metsää on luettu ja sen kaupasta voit siellä

sopia... Mutta minä kirjoitan siitä tarkemmin talvemmalla..."

Muutaman sanan vielä puhuttuansa lausui hän kovemmalla äänellä

sivuhuoneeseen:

-- "Pastori on hyvä ja tulee tänne istumaan!"

Nuori pappi tuli, posket vielä keskeytyneestä puhelusta lämpiminä.

Tervehdittyänsä istahti hän sohvaan ja Rannisto jatkoi toisessa

huoneessa viritettyä keskusteluansa:

-- "Minä vielä jatkan puhettamme... Eikö mielestänne sosialismissa

ole liioteltua väite, että kaikki yksityinen omaisuus on varkautta?"

Puheen aihe sattui Oolaville ikäänkuin äsken luetun jatkoksi. Hän

alkoi innostuneena ahmia pastori Aamuston selityksiä. Tämä selitti

hehkuvana:

-- "Sen lausemuodon minä pidän liioiteltuna ja vääränä. Oikeampi

olisi mielestäni sanoa: Omaisuus, joka ei ole hankittua _omalla_

työllä, on vierasta..."

Rannisto istui ajatuksissansa. Nuori pappi jatkoi:

-- "Sillä riittääkö kunkin oma työ muuhun kuin keskimääräiseen

toimeentuloon?"

-- "Sen täytyy tuottaa enemmän", -- tarttui Rannisto selittäen: "Jos

se ei muuhun riittäisi, niin millä olisi koottu se omaisuus, joka on

nykyisen polven käytettävänä?... Työstä on täytynyt jäädä säästöä."

Martva, joka ei jaksanut seurata keskustelua, poistui. Hänen

lähdettyänsä alkoi pastori Aamusto selittää ajatustansa:

-- "Minä luen ne välttämättömät säästötkin toimeentuloon kuuluviksi,

koska ne kerran ovat aivan välttämättömät ihmis-elämälle... Mutta

silloin minä kysyn: Kuka suorittaa nykyään suuremman työn: nekö,

joilla on suuret tulot, vaiko se luokka, joka näkee usein nälkää,

suoranaista nälkää?"

Rannisto oli vaiti. Pastori Aamusto vastasi hänen puolestansa itse:

-- "Te siis myönnätte, että köyhien joukko suorittaa työn -- rikkaat

tekevät sitä joko nimeksi tai ei ollenkaan. Mutta jälkimäiset

kantavat suurta palkkaa, kokoavat suuria rikkauksia. Eivätkö he

silloin kokoa _vierasta_?"

-- "Se on kyllä totta", -- myönteli Rannisto. Oolavi, jonka

silmissä yhä häilähtelivät äskeisen vallankumouskuvan veriviivat,

imi keskustelun hengen itseensä, semmoisessa mielentilassa, joka

kaikkeen, mihin vain voi, panee omat hehkuvat värinsä. Sosialismi ja

vallankumous olivat hänen sielussansa jo ennenkin tavallaan sulaneet

yhteen. Nyt ne lopullisesti sulivat samaksi. Siihen vaikutti se, että

Nikolai oli sosialisti ja samalla vallankumouksellinen.

Nuori pappi selitti edelleen:

-- "Vääryys, jota nykyisessä yhteiskunnassa harjoitetaan, on

ilmeinen, sitä ei voida kieltää. Laki sen sallii, mutta laki ja

_oikeus_ ovat kaksi eri asiaa."

Rannisto oudostui. Pastori selitti silloin:

-- "Sillä _jos_ laki olisi sama kuin oikeus, ei se koskaan voisi

muuttua, koska korkein oikeus on aina sama, pysyvä ja muuttumaton.

Mutta voitteko löytää ainoatakaan lakipykälää, joka olisi alusta

meidän päivämme pysynyt? Eikö jokaista lakipykälää vähäväliä kumota

ja muuteta juuri sen tähden, että se on _väärä?"_

-- "Siis ei meillä mielestänne ole ainoatakaan lakipykälää, joka

olisi samalla oikeus?" -- tarttui Rannisto kysyvästi.

-- "Ei ainotakaan joka olisi olemukseltaan ehdoton oikeus. Sillä

_jos_ niin olisi, olisi se pykälä ikuinen, kuten seitsemäs käsky.

Se ei enää koskaan korjausta tarvitseisi... Mutta onko niin? Ei

tietysti, Ei ainoakaan inhimillinen lakipykälä voi olla ehdoton,

absolutinen oikeus: korkein totuus..."

Ja yhä vilkastuen ja innostuen käänsi hän puheen takaisin sen

varsinaiseen aiheeseen, jatkaen:

-- "Mutta menemme nyt takaisin kysymykseen. Minä myönnän, että ne,

joilla on rikkauksia, joita he ovat koonneet _oikeilla_, laillisilla

keinoilla, eivät silti ole kaikki varkaita. Moni heistä _itse_ tekee

työtä, sen arvosta, minkä hän jokapäiväiseen leipäänsä tarvitsee,

ja silloin hän on ainoastaan toisten ihmisten säästöjen hoitaja ja

ehkä niiden oikein käyttäjä. Mutta ne säästöt eivät voi olla hänen

_omiansa_, vaan hänen ja niiden joiden on täytynyt lain käskystä

tyytyä vähään ja luovuttaa osa työnsä tuloksista toisille... Mutta

katsokaa, tokko monikaan niistä, joiden hallussa ovat yhteiskunnan

säästöt, ansaitsee leipänsä otsansa hiessä!"

Rannisto ajatteli yhtä ja toista, ja huomasi nuoren papin olevan

oikeassa. Se miehekäs kunnioitus, jolla hän työtä katseli, ja

mielenjalous vaikuttivat, että hän sisimmässänsä asettui innostuneen,

hurskaan papin puolelle.

Ja sama oli Oolavin laita. Hän oli kuten Rannisto työn-aatelia, mies,

joka vaistomaisesti halveksi työttömiä ja jonka jalo luonne asettui

sorrettujen puolelle. Hänelle kirkastui vallankumouskin jaloksi, ja

lain arvo aleni hänen silmissänsä, koska se oli vääryyden turva. Niin

alkoi hänessä itää uusi siemen, josta oli määrä nousta kerran laihona

omankäden-oikeus.

-- "Siksi tulee meidän kiittää Jeesusta, joka on meille lähettänyt

sosialistisen liikkeen maailmaa puhdistamaan," -- jatkoi nuori pappi

selittäen: "Se liike on se köysiruoska, jolla Hän ajaa temppelistänsä

pois väärintekijät. Meidän ei siis tule sitä ruoskaa vastustaa, vaan

koettaa toimia, ettei se joutuisi vääriin käsiin. Sillä Jumala usein

panee ruoskansa meidän, ihmisten, omiin käsiin, ja Hän on antanut

meille vapauden käyttää sitä hyödyksemme tai turmioksemme. Ihmishenki

on ainoa, jolle Hän on siinäkin _vapauden_ antanut..."

Oolavi hehkui. Rannisto mietti, punniten papin sanoja. Nuori pappi

selitti edelleen:

-- "Minä puhun Hänen temppelistänsä. Sillä eikö koko maailma ole

Hänen temppelinsä, Hänen, jonka Poika sanoi: 'Ei yksin Jerusalemissa

ja tällä vuorella'... siis kaikkialla palvellaan Jumalaa... Ja

eivätkö silloin ne, jotka elämässä ja yhteiskunnassa vääryyttä

tekevät, ole niitä samoja, jotka Jerusalemin temppelissä kauppaa

kävivät?"

-- "Niin!... Minä en tahdo sitä ajatusta vääräksi sanoa, enkä minä

ole koskaan rikkaita väärintekijöitä puolustanut... En ole vihannut

sosialismia, mutta minua on vain surettanut sen huonot puolet ja

etenkin sen hyökkäys kirkkoa, uskontoa ja Jumalaa vastaan", --

selitti Rannisto harvasanaisena. Jokainen hänen sanansa huokui

rehellisyyttä ja harkintaa. Oolavi oli hetkeksi unohtanut Martvan

ja kaiken muun ja imi itseensä keskustelun henkeä. Pastori Aamusto

innostui:

-- "Ei kirkko ole sama kuin Jumala, ja sekin tarvitsee Jumalan

ruoskaa... Osottaahan sen kirkon historia: suurien reformaattorien

ilmestyminen, uskonnollisten liikkeiden puhkeaminen ulkopuolella

kirkkoa ja moni muu, joka on johtunut tyytymättömyydestä kirkkoa

kohtaan... Jeesus Kristus itse tuli puhdistamaan kirkkoa... Ja minä

uskon, että kirkko on kaikesta voittava. Senkin todistaa kirkon

historia: Ahdistelu ja vaino on sitä puhdistanut ja lujittanut. Niin

on nytkin käypä."

Puhuessansa hän yhä lämpeni ja lämpeni. Se lämpö tempasi mukaansa

ihmissydämet: Oolavi ja Rannisto katselivat häntä ihastuneina.

Innostunut puhuja jatkoi:

-- "Lisäksi: ei _sosialismi_ käänny uskontoa vastaan, eikä se _voi_

sitä tehdä..."

Kun Rannisto näytti oudostuneelta, kysyi puhuja.

-- "Sanokaa, voiko _taloudellinen, yhteiskunnallinen oppi_ kääntyä

uskontoa vastaan? Eikö se ole sille yhtä mahdoton tehtävä, kuin se

olisi esimerkiksi maanviljelys-opille tai kieli-opille?"

-- "Se on totta", -- myönnytteli Rannisto ajatuksissansa. Oolavi oli

yhtenä ajatuksena. Nuori pappi selitteli edelleen:

-- "Jos sosialistisen aatteen _kannattajissa_ on niitä, jotka

samalla taistelevat uskontoa vastaan, näin ei se asia ole yhteydessä

sosialismin kanssa, ei siitä johdu, eikä siihen kuulu. Uskon

kieltäjiä on yhtäläisesti kaikkien oppien kannattajien joukossa...

kielitieteilijöissä, filosofeissa ynnä muissa, eikä silti voida

sanoa, että esimerkiksi _kieli-oppi_ on Jumalan-kielteinen."

Hän innostui innostumistansa. Hän puhui sosialismista, kuvaten

taas sitä ehkä aseeksi, jonka Jumala on antanut kurjien käteen,

ja pahotteli sitä, että sitä asetta käytetään usein väärin. Hän

moitti myös niitä, jotka tukkivat korvansa siltä valtaavalta kurjien

hätähuudolta, jona hän sosialismia piti.

-- "Minusta tuntuu", -- tarttui silloin Rannisto -- "että Te pidätte

sosialistista yhteiskuntaa raamatun hengen mukaisena."

Nuori pappi vastasi vilkkaasti:

-- "Raamattu ei yleensä ole yhteiskuntaoppi. Se ei puhu siitä asiasta

mitään. Raamatun mukaan on jokainen yhteiskunta oikea, kun se vain

toimii Jumalan hengessä..."

Hänen henkensä hehkui ja paloi, kun hän jatkoi:

-- "Minusta tuntuu, että sosialistinen yhteiskunta olisi juuri

raamatun hengen mukainen. Sillä ajatelkaapa, herra Rannisto: Jeesus,

joka pesi opetuslastensa jalat, lausui sitä tehdessään: 'Minä annan

teille esikuvan, että te tekisitte niin kuin minä teille tein'..."

Jeesuksen ihana kuva oli loihdittu huoneeseen. Kaikki muu himmeni

Hänen rinnallansa. Pappi kysyi:

-- "Jos nyt huomenna jokaikinen seuraisi Jeesuksen esimerkkiä, tulisi

Hänen opetuslapseksensa _teoissa_, olisiko silloin enää palvelijoita

ja isäntiä?"

Ranniston täytyi vastata kieltävästi. Kysyjä teki johtopäätöksensä:

-- "No eikö silloin olisi meillä sosialistinen yhteiskunta valmis?"

Ja silloin todellakin näytti sosialistinen yhteiskunta avautuvan

Ranniston ja Oolavin edessä Jumalan valtakuntana, jossa jokainen on

palvelija ja mestarina ja herrana on yksi ainoa, Jeesus.

Pappi innostui edelleen:

-- "Ensimäinen seurakunta oli sosialistinen... Minusta on

sosialistinen yhteiskunta juuri Jumalan valtakunta maan päällä. Se on

uskonnollisen elämän korkein, ihanin kukka... Se on kirkon työn ihana

tulos, jos se milloin tulee..."

Kauniina, pyhänä seurakuntana kuvastui hänen sanoistansa uusi,

odotettava yhteiskunta, kun hän sitä edelleen kuvaili. Hänen

sanoistansa huokui uskovaisen vakaumus ja nöyrtyminen seuraamaan

Jeesuksen esimerkkiä. Puhelu ei ollut enää keskustelua. Nuori pappi

ikäänkuin julisti Jumalan sanaa, seisten alttarilla seurakunnan

edessä. Hän jatkoi:

-- "Siksi täytyykin, sanon _täytyy_ sosialismin, jos se tahtoo

voittaa, turvautua lopulta juuri uskontoon, raamattuun. Ilman sitä

se _ei_ voi voittaa. Ilman sitä se ei voi voitettuansa pysyä. Sillä

eikö sosialistinen yhteiskuntajärjestys olisi pysyvästi taattu, jos

uskonto milloin voi tehdä jokaisen toistensa jalkojen pesijäksi?"

-- "Luonnollisesti", -- yritti papin hurskaudesta ja jaloudesta

ihastunut Rannisto.

-- "Hyvä!" -- tarttui pappi. -- "Ja eikö se kaatuisi, kuten

ensimäinen seurakunta, heti kun ihmiset pahenisivat ja alkaisivat

vaatia toisia heidän jalkojansa pesemään?"

Ranniston oli pakko vastata myöntävästi. Hurskas pappi jatkoi:

-- "Mutta kun sosialismin kannattajat sen huomaavat, eivätkö he

_pakostakin_ ole silloin uskonnon hartaimmat kannattajat?"

Rannistosta se tuntui epäämättömältä. Oolaville leveni sosialismi

jalona, jumalallisena, suurena henkisenä liikkeenä, joka perustaa

apostolien aikaista ihanaa seurakuntaa. Nikolai kirkastui hänen

silmissänsä. Huimaavat aatteet häilähtelivät hänen sielussansa. Pappi

jatkoi:

-- "Me siis näemme, että sosialistinen liike on lopulta aivan

luonnonlain pakolla uskonnon paras tuki ja turva, koska sen ikävöimä

yhteiskunta voi pysyä _ainoastaan_ uskonnon varassa ja turvissa. Eikö

niin?"

-- "Kyllä se minusta nyt siltä tuntuu", -- myönteli Rannisto

sydämensä kaikella rehellisyydellä. Oolavi hehkui kilpaa papin

kanssa, vaikka sillä hehkulla oli ääretön ero. Pappi jatkoi:

-- "Sosialistit ovat juuri tehneet erehdyksen, kun ovat

hyväksyneet taloudellisen oppinsa muka perusvoimaksi Marxin opin

materialistisesta historian johdosta, eivätkä ole siksi ottaneet

uskontoa. Se Marxin oppi, että muka aineellinen taistelu on kaiken

johtavana voimana, on jo vääräkin. Ovathan suurimmat ihmishengen

voitot johtuneet kokonaan toisista vaikuttimista, sillä jos

tarkastamme suurimpia ihmishenkiä, niin huomaamme, että ne ovat

rikkautta pitäneet jonain arvottomana, alhaisena... Lisäksi eivät

suuret liikkeet kuten ristiretket ynnä monet muut ole olleet

aineellisuuden aiheuttamia."

Hän hengähti ja jatkoi taas:

-- "Marxin materialistinen oppi on karjan oppia. Se opettaa: ihmisten

pitää kulkea, kuten karjan, aina sinne, semmoiseen yhteiskuntaan,

missä on paras karjanlaidun... Se on alhainen oppi ja siksi se ei

saa kannattajiksensa jaloja ihmishenkiä. Lopulta täytyy sosialismin

itsensä tämä huomata ja ottaa jalon taloudellisen oppinsa perusteeksi

raamatun suuri, ylevä oppi... Jaloimmat köyhälistön liikkeeseen

yhtyneet henget ovatkin puhuneet toisessa hengessä kuin Marx. Niinpä

Carlyle huutaa: 'Karkottakaa ahneuden henki sydämestänne!'..."

Syntyi pieni levähdys. Kaikki ajattelivat. Oolavi kietoutui yhä

syvemmälle suuriin kysymyksiin... Elämän kosken veto koveni sitä

mukaa. Nuori pappi jatkoi:

-- "Teidän talonne, herra Rannisto, on minusta osaksi sosialistinen:

täällä ei ole isäntää ja palvelijaa... Eikö se olisi uskonnon ihanin

hedelmä, ihmishengen kaunein voitto, jos kerran koko maailma olisi

yksi ainoa kristillinen seurakunta: sosialistinen yhteiskunta?"

Hurskas Rannisto aivan heltyi sitä suurta uskonnon voittoa

ajatellessansa... Hän myönsi tähän asti väärin ymmärtäneensä

sosialismia, tuominneensa itse opin sen kannattajien mukaan. Pappi

jatkoi:

-- "Ja eikö se ole ihmishengen suurin alennus, mihin nykyinen,

itsekkyydelle rakennettu yhteiskunta polkee ihmisen, asettaen sen

toisen palvelijaksi? Ajatelkaa, herra Rannisto: Jumala loi ihmisen

_ainoaksi_ vapaaksi, ja ihmiset itse polkevat sen jalkojensa

pesijäksi, orjaksi!"

Oolavin jalo sielu nousi entistä voimakkaampaan kapinaan sortajia

vastaan. Hän kuvitteli jo seisovansa Nikolaina, sorrettujen

vapahtajana, Martva Kaatjana rinnallansa. Hän halusi syöstä

taisteluun. Nuori pappi jatkoi:

-- "Katsokaa eläinkuntaa! Sortaako siellä sama laji toistansa?

Eivätkö ne toisiansa pidä vertaisinansa, auta ja kunnioita? Milloin

sama laji _eläinmaailmassa_ panee toisensa palvelijaksensa?"

Molemmat kuulijat olivat hämmästyneitä. Pappi jatkoi:

-- "Mutta _ihminen_ tekee sen! Eikö hän silloin ole alempana eläintä?"

Oolavin koko olemus kuohui. Rannisto oli masentunut. Pappi yhä

innostui. Hän jatkoi:

-- "Eikö yhteiskuntajärjestys, joka sen sallii, ole väärä?... Ja

ovatko lait, jotka sen sallivat, silloin samaa kuin _oikeus_?"...

Rannisto ajatteli, huomasi papin olevan oikeassa ja lausui

ajatuksissansa:

-- "Kiitos, pastori, selityksistänne! Minä en ole asiaa aina jaksanut

ajatella niin kuin Te sen nyt selitätte... _Tällä_ hetkellä minusta

tuntuu, että meidän ehkä olisi edistettävä sosialismia, edistääksemme

sillä Jumalan valtakuntaa..."

-- "Kyllä", -- tarttui pastori Aamusto, jatkaen: "Mutta toista tietä

meidän on kuljettava: Meidän on edistettävä _Jumalan valtakuntaa_,

että sosialistinen yhteiskunta _sen_ kautta syntyisi. Jos toisin

teemme, emmekö ole verrattavat mieheen, joka huonetta rakentaessansa

ensin koettaa asettaa harjahirren ja vasta sitten, kun huone olisi

valmis, aikoo asettaa peruskiven?"

Vertaus tuntui Rannistosta sattuvalta. Pastori jatkoi:

-- "Ne sosialistit, jotka muuta tietä kulkevat: alkavat sosialismista

sinänsä, tullaksensa uskontoon, ne ovat verrattavat juuri semmoiseen

mieheen, joka harjahirren ensiksi asettaa. Heidän huoneestansa ei

mitään tule. Mutta aika tulee, että he huomaavat erehdyksensä ja

laskevat oikean peruskiven, ja silloin rakennus kohoaa lujalle

kalliolle rakennettuna..."

Ja kun Rannisto ja Oolavi vielä äänettöminä ihailivat nuorta pappia,

jatkoi tämä:

-- "Mutta monella on aivan väärä käsitys sosialismista. Se ei

ole edes semmoinen oppi, joka oikein käsitettynä koskettelisi

_valtiomuotoakaan_..."

-- "Nyt Te, pastori, liioittelette", -- yritti Rannisto.

-- "En... En ollenkaan", -- keskeytti Aamusto jatkaen: "Eikö

itsevaltias voi säätää sosialistista yhteiskuntajärjestystä?"

Rannisto hämmästyi. Ajateltuansa myönsi hän:

-- "Kyllä... Kyllä..."

-- "Niin voi säätää joka-ikinen valtiomuoto", -- tarttui pastori

Aamusto.

Sekä Rannisto että Oolavi olivat hämmästyneet. Nuoren papin puheet

tuntuivat heistä aivan itseselviltä. Hurskas pappi jatkoi:

-- "Siinä on nyt sosialismin 'kauheus'... pappisvalta voi

sosialistisen yhteiskunnan säätää yhtä hyvin, kuin yksinvalta, tai

kansanvaltakin..."

Oolavin sielu, joka oli ennestänsäkin ratkaisemattomia, hänelle

hämäriä kysymyksiä täyteen ahdettu, sai yhä uutta ja uutta lisää.

Kysymyksien paljous vaikutti, että hän ei jaksanut nytkään kaikkea

täysin punnita, vaan ihastui vaistomaisesti siihen, mitä nuori pappi

kauniisti kuvasi. Tämä jatkoi:

-- "Minä vielä toistan, että ei sosialistinen yhteiskunta voikaan

olla kirkolle vaarallinen, vaan päinvastoin. Minä vielä lisään, että

nykyinen, itsekkyyteen perustuva yhteiskuntajärjestys on kirkolle

vaarallisempi kuin sosialismi..."

Rannisto näytti ajattelevalta, jopa epäilevältä. Sen huomattuansa

kysyi pastori Aamusto:

-- "Voiko se kirkko pysyä, joka ryhtyy suojelemaan esimerkiksi

pahantekijöiden joukkoja, tai on liitossa niiden kanssa?"

-- "Mahdotonta se olisi", -- myönsi Rannisto.

-- "Voiko", -- tarttui pastori Aamusto nopeasti -- "silloin myös

pysyä kirkko, joka ryhtyisi suojelemaan nykyistä, itsekkyyteen

perustuvaa yhteiskuntajärjestystä?"

Ranniston ja Oolavin silmistä voi lukea selvän, kieltävän vastauksen.

Puhuja lisäsi:

-- "Se on mahdoton. Jumala itse on hävittävä sen kirkon, joka

astuu vääryyden palvelukseen, kuten Hän hävitti todistuksen majan:

Jerusalemin temppelin. Hän lähettää sille kirkolle korven käärmeet,

pakottaakseen sen katsomaan Jeesukseen ja seuraamaan Häntä. Hän

käyttää aseenansa niitä, jotka näyttävät Hänen vihollisiltansa, kuten

Hän todistuksen majan hävitytti Rooman keisareilla, jotka Hänen

palvelijoitansa vainosivat ja itse astuivat hänen istuimellensa..."

Rannisto oli itse niitä asioita paljon ajatellut, mutta hehkuvan

papin kuvaamina kirkastuivat ne hänelle nyt suuremmiksi. Jumalan

viisaus ja suuruus ilmestyi hänen eteensä äärettömänä, ijankaikkisena

valomerenä. Avoimella äänellä lausui hän:

-- "Kaikki, mitä Te puhutte, tuntuu huokuvan jumalallista totuutta,

jota minä en voi kumota, vaikka vaistomaisesti ehkä tahtoisin

epäillä... Ehkä se epäily johtuu siitä, että en jaksa käsittää

Jumalan teitä täydellisesti."

-- "Yleensäkin meille ovat Jumalan tiet käsittämättömiä", -- myönsi

innostunut pappi, jatkaen: "Sama Rooma, joka oli kristittyjen vainon

keskus, tuli Jumalan tahdosta uudeksi Jerusalemiksi: Sieltä käsin

levitettiin kristin-usko halki tunnetun maailman. Minä uskon, että

niin on sosialisminkin käypä: Sen on pakko astua kirkon palvelijaksi,

sillä sen henki kätkee jo itseensä kristin-uskon hengen idun:

tasa-arvoisuuden, toistensa jalkojen pesemisen, jota ilman se ei voi

pystyssä pysyä. Sen käy aivan samoin kuin pakanallisen Rooman, joka

kristityitä vainotessansa kantoi itsessänsä sen itua: uuden uskon

tarvetta, kuten Hellaskin, joka rakensi temppelin tuntemattomalle

jumalalle..."

Hän käveli innostuneena, palavana, kuunnellen Ranniston huomautuksia.

Ja taas ryhtyi hän kuvailemaan kirkon suurta tehtävää sorrettujen

asian-ajajana. Hän vetosi aina vain Jeesukseen, lausui muun muassa:

-- "Jeesuksen sanat: 'Mitä te teette yhdelle näistä vähimmistä, sen

te teette minulle', käskee ennen kaikkia kirkkoa. Kirkon täytyy

ennen kaikkea seurata Jeesuksen oppia: olla kurjien auttaja. Ja

minä suren sitä, että kirkko ei ole uskaltanut astua sosialistista

liikettä _johtamaan_, kuten sen velvollisuus olisi, vaan on ryhtynyt

sitä vastustamaankin. Kirkolla ei ole mitään peljättävää, sillä se

voittaa oman näennäisen häviönsäkin kautta, puhdistuen siinä. Kirkon

ei tarvitse tehdä muuta kuin unohtaa itsensä ja seurata Jeesuksen

esimerkkiä, niin se hallitsee maailmaa. Ja juuri sosialismi,

sosialistinen yhteiskuntajärjestys olisi sen kädessä tehokkain ase,

mitä Jumala sille voi antaa, koska se järjestys on täydellisesti

ainoastaan kirkon varassa pysyvä ja on siis niin kokonansa uskonnon

armosta riippuva, kuin orja isäntänsä armosta..."

Syntyi pieni hiljaisuus. Sen lopetti Rannisto huomauttaen:

-- "Niin... On kai sitä kirkossakin vikaa, jos sosialistisen liikkeen

kannattajat nousevat sitä vastaan!"

Nuori pappi leimahti kuin tappuroissa tuli. Hän vakuutti:

-- "Jos siinä _ei_ vikaa olisi, ei kukaan voisi sitä vastaan

nousta, sillä ei hullukaan lähde puhdasta pesemään, eikä tervettä

parantamaan. Se on nykyiselle kirkolle häpeäksi, että sitä vastaan

noustaan, mutta samalla se on sille eduksi. Mutta se, että sitä

vastaan ääniä nousee, on juuri kirkon _ansio_. Se osottaa, että

kirkko ei ole hukkaan työtä tehnyt..."

-- "Nyt minä en Teitä ymmärrä", -- yritti Rannisto.

-- "Te ymmärrätte heti", -- tarttui nuori pappi kysyen:

-- "Jos ihmisessä ei olisi siveellistä tunnetta, nousisiko se

vääryyttä ja pahaa vastustamaan?"

-- "Luonnollisesti ei", -- vastasi Rannisto.

Kysyjä lämpeni edelleen, jatkaen:

-- "Eikö ihmisen siveellinen tunne ja tahto ole uskonnon luoma? Eikö

se yksinpä pakanoissakin, mikäli ne siveellisyyttä, sen alkeita jo

tajuavat, ole uskonnosta lähtöisin?"

Kun Rannisto vaikeni, kysyi nuori pappi edelleen:

-- "Voitteko nimittäin mainita yhdenkään ainoan inhimilliseksi

sanotun siveys-opin, joka ei olisi uskonnon, raamatun aivan ilmiselvä

plagiati?"

Rannisto oli paljon lukenut, mutta ei voinut mainita ainoatakaan.

Pappi selitti edelleen:

-- "Ei ole vielä siveys-oppia laatinut ainoakaan, joka ei itse olisi

saanut siveellistä tahtoansa ja aistiansa uskonnon välityksellä. Jo

antikisen maailman pakanalliset ajattelijat olivat tietämättänsä

jumalallisen siveellisyyskäsitteen inspirationin saaneita, ja mikä

heidän siveellisyydessänsä on oikeaksi tunnustettua, eikö se ole

täydellisesti kristin-uskon jäljittelyä?"

Molemmat kuulijat olivat oudostuneita. He huomasivat, että nuori

pappi oli paljon lukenut ja että hän oli lukenut omilla aivoillansa,

eikä ajatellut laina-aivoilla. Puhuja teki johtopäätöksiänsä:

-- "Se on siis _kirkon_ ansio, että se on voinut herättää ihmisessä

siveellisen aistin ja tahdon, joka saa sen nousemaan väärää vastaan,

ilmestyköön se väärä vaikkapa itse kirkossa... Kirkko itse niin

puhdistaa itsensä tai oikeastaan: Jumala puhdistaa kirkkonsa sen

omalla kädellä..."

Kirkkaana, itseselviävänä valkeni molempien kuulijoiden eteen

innostuneen Jumalan palvelijan lausuma ja todistelema ajatus. He

hämmästyivät hänen ajatuksensa rohkeutta ja hänen uskoansa Jumalan

johtoon ja Jumalan kirkon lopulliseen voittoon. Heistä näytti, että

syntikin on ase Jumalan kädessä, pakanatkin, kuten Rooma, palvelevat

Häntä. Ja ne, jotka nousevat Häntä vastaan, ovatkin vain vitsoja

Hänen kädessänsä.

Oolavin hehkuvassa sielussa avautuivat elämän kysymykset huimaavina

kuvina kuin vesiselät, joissa selkä avautuu selän takana, houkutellen

rohkeaa purjehtijaa yhä kauemmaksi, ikäänkuin siellä jossain olisi

satumaita ja ihmesaaret nousisivat järven vesipovesta, kukittaen

päivänpaisteiset ulapat vesien paratiisiksi, missä onnettaret asuvat,

istuen kallionkärjillä tai kävellen vaaranteilla, kädessä vakka,

josta jakavat ihmisille kaikkea, mitä ihmishenki voi himoita: onnea,

viisautta, tietoa, puhdasta nautintoa. Tai availevat ne ihmishengen

nähtäviksi kaikki maailman salat, levittävät sille salatut asiat

hurmaavimpina kuvina. Sosialistinen asia kirkastui hänen edessänsä

nuoren papin ja Nikolain loistavavärisenä maalauksena, ja koko elämä

kaikkine kysymyksinensä laajeni, suureni ja kutsui häntä. Hän halusi

päästä tuntemaan elämää, kuten kesälintu odottaa vieraalla maalla

keväistä muuttopäiväänsä pesimismaillensa, missä kaunis koivunvarpu

odottaa puhtaana morsiusvuoteena.

* * * * *

Yö alkoi jo ummistua sydän-yöksi. Tähdet valaisivat kuuraista metsää

ja vitilumen peittämää maata, kiiluen palavimmillansa. Kylmänhenki

katseli liikkumattomana niitä maita, joilta se oli lämmön tieltänsä

pois ajanut, tullen itse talven-airueena sijalle.

Pastori Aamusto oli jo lähtenyt, ja Martva puheli taas kahden kesken

Oolavin kanssa. Kun hän nyt ajatteli, että Oolavi ei huomen-iltana

enää tulisikaan, haihtui kirjeiden tuottama ilo vähitellen ja

mieli sumeni ja katse raukesi. Hän koetti olla iloinen, mutta

ilo ei ottanut luistaaksensa. Huoneessa häilähteli surua vuoroin

siellä, vuoroin täällä, eikä nauru enää nauruksi helähtänyt: se jäi

aina puolitiehen, hymyilyyn. Tuntui kuin kuiskaileisi pahan-enne

tietojansa elämän ilojen ja toiveiden sekaan.

Oolavi oli huomaavinansa Martvan ikäänkuin väsyneeksi ja kysyi:

-- "Miksi näytät niin väsyneeltä?"

-- "Niin... kun sinä lähdet nyt pois", -- venytti Martva hitaalla

äänellä, jossa oli säveleenä lapsen äänensävy ja mielipaha.

Oolavi masentui. Herkkä mieli värisi Martvan hellistä sanoista.

Hän ei löytänyt sanoja, millä lohduttaa armasta tyttöä. Hänestä

itsestänsä tuntui nyt lähtö vaikealta. Martva huomasi hänen

mielialansa, kokosi kaikki ilonsa yhteen ja riemastuttaaksensa sekä

Oolavin että itsensä, kysyä heläytti:

-- "Mutta eikö totta: sinä tulet pian takaisin?... Niinhän?..."

Kysymys tuli Oolaville kuin olisi onnenlintu lentänyt hänen syliinsä

siivet ja laulu yhtenä ilona. Hänen mielensä kuohahti ilosta ja

onnesta, kun kuuli Martvan äänen ja tiesi sen helisevän _hänelle_,

yksin hänelle. Riemunsa vallassa vastasi hän:

-- "Miten minä voin olla tulematta, kun _sinä_ olet täällä!... Sinä"

-- hän suuteli Martvan kättä palavasti -- "minun onneni!... Minun

ilo... ni!..."

-- "Et saa olla vallaton... et... et... et... et", -- keskeytti

Martva, vetäen kättänsä pois suutelotulvasta.

Hetkeksi remahti taas ilo. Martva vakuutteli, ääni ja katse täynnä

viehkeyttä:

-- "Mutta et saa tulla, ennen kun olet kirjoittanut hyvin... hyyy-vin

paljon kirjeitä... Ethän tule ennen?"

-- "Tulen... _Sinun_ luoksesi minä tulen ennen kun ehtii tänne

ensimäinen kirje, jonka lähetän heti kun vain saavun kaupunkiin", --

vastusteli Oolavi leikillä.

-- "Hyi, kun olet tottelematon!", -- naurahti Martva muka

nuhtelevalla äänellä, kiitollisena "tottelemattomuudesta."

Mutta kun hän sitten sanoi Oolaville jäähyväisiä, saattaen häntä

eteiseen, tunsi hän sanomatonta tuskaa. Koko hänen sielunsa hätäytyi,

eikä hän tiennyt hädän syytä. Oli kuin olisi Oolavi lähdössä varmaan

kuolemaan, josta hän ei voi pelastaa häntä. Kun hän ojensi Oolaville

kätensä jäähyväisiksi, vapisi käsi kuin arka lintu haukan iskun

edellä, ja katse oli hätäytynyt.

Oolavi huomasi sen ja hänen silmiinsä tulvasivat kirkkaat kyyneleet.

Martva painautui silloin hänen rintaansa vasten, etsien siitä turvaa.

Siinä itki hän kuin lapsi, värisi ja kärsi Oolavin kyynelien valuessa

hänen silkkihienolle tukallensa.

-- "Jumala olkoon suojanasi!" -- kuiskasi Martva kyyneliänsä kuivaten.

Ovi sulkeutui, ja nuori mies lähti laskemaan purttansa

elämänkoskeen... Kun Martva palasi huoneeseensa, tuntui huone

tyhjältä, autiolta, kuin olisi siellä käynyt kuolema, vienyt isän ja

äidin, ja niiden kuoleman johdosta tullut pakollinen majanmuutto.

Kukat ja kaikki olivat jo rakkaasta huoneesta pois kannetut. Hän

heitti viimeisiä jäähyväisiä rakkaille muistoille... suri... itki...

menehtyi epätoivoon... Hänen mieleensä muistui taas "Litvan laulu".

Raukeana, menehtyneenä kutistui hän kokoon ja itki katkerasti.

Vaan himmeä olikin totuudenlähde.

Talvi näytteli jo tuomisiansa: kynttilöinänsä hohtavia joulutähtiä,

hopeanheleitä pakkasiansa, kylmänkulkusiansa ja huikaisevia

lumirikkauksiansa. Pohjolan suuri lumivieras oli tullut.

Jo avautuivat kaikki taivaan tähtiaarteet. Maailman helmi, Suomi,

hohti talvipukimissansa, valkeissa lumiliinoissansa. Auringonpyörä

näyttäytyi päiväsydännä arastellen, punastuneena, kuin ujosteleva

morsian. Öisin hehkui taivas tähtipalona, joka tähti kirpeänkirkkaana

kuin purisi sitä pakkanen. Ilmassa helisi hopeainen jäähele. Kylmä

punasi poskea, valkea hanki painoi puhtaan värinsä ihmishenkeen ja

pakkasenpaukahdus reipastutti mieltä.

Oli tullut jo suuri talvi, Pohjolan lumijuhla jouluinensa,

kulkusinensa ja mäenlasku-iloinensa.

Suuressa kaupungissa pyörivät elämän jauhinkivet. Yhdet pyörivät

päivällä, jauhaen ihmistä suoraan suureksi ja jaloksi. Toiset

myllyt raatoivat öisin... jauhoivat ihmistä akanaksi ja ruumenen ja

akanan kautta takaisin siksi jaloksi eloksi, jona se solui öisen

myllyn kivensilmään. Nyt se näki rapakot kauneiksi vedenseliksi

värjättyinä... ihastui... laski purtensa väriselille, petti itseänsä,

pettäen samalla muita... loittoni aina vain kauvemmaksi onnen hakuun,

kunnes jo häipyi silmistä onnenranta, josta oli matkalle lähtenyt...

hätäytyi silloin ja huomasi olevansa alastomana, purrettomana,

nähden samalla onnen-ulapan olevankin rapamerenä... Jotkut

silloin kääntyivät takaisin ja saavuttivat kotirannan... Toiset

painuivat ravan lisäksi... Hyvä ja paha taisteli suurta, armotonta

taisteluansa...

Hiiden myllyn sivuhuoneessa, johon näkyi näyttämö viistoon, istui

Oolavi kahden kesken tuomari Ounaston kanssa. Hän oli siellä istunut

jo useat illat. Harhaman kirjan kuvauksien luoma mieliala ja

niistä kuvauksista innostuneen Harviston kertomukset olivat hänet

sinne vetäneet kohta kun hän oli kaupunkiin tullut. Aluksi oli hän

tuntenut pettyneensä, hämmästynyt ja lähtenyt inhoten kotiinsa. Mutta

aina oli joku halu häntä sinne uudestaan vetänyt. Hän oli uskonut

lopultakin saavansa nähdä sitä ihanuutta, jonka kuvan Harhaman kirja

oli hänessä herättänyt, verhoten ruman ja inhottavan akanamaisella

runollisuudella. Aina uudestaan ja uudestaan oli hän pettynyt ja

poistunut. Taas ja taas oli hän muka "vielä kerran" palannut, luullen

silloin jo olevan nähtävänä sen, jota hän janosi.

Viimein oli hän alkanut tottua siihen rumaan, joka kukki öisissä

valoissa, soiton ja höyryjen seassa, värinä ne haihtuvat värit,

jotka muuttavat silmän muuksi, ollen itse untakin petollisempia...

Hän juopui niistä väreistä, hitaasti tosin, mutta sitä varmemmasti,

näki ne jo muuna kuin mitä ne olivat ja kulki niiden houkuttelemana,

arkaillen ja varovasti vielä.

Päivin hän taas teki työtä, ahmi tietoja ahmimalla. Hänen entiset

laajat tietonsa ja luonnonlahjansa olivat hänellä apuna. Mikä oli

muille vuoden, se oli hänelle viikon työ. Synnynnäinen hienous ja

aatelisista aatelisimman talonpoikaiskodin luoma varmuus ja itsetunto

olivat hänestä jo alun pitäen tehneet miehen, joka hienostuneessa

seuraelämässä kohosi oman mittansa muita ylemmä ja käänsi ihastuneet

katseet itseensä.

Tuomari Ounasto oli vanhanpuoleinen herrasmies, jonka kasvoista

voi lukea, että hän oli aikoinansa "elänyt". Katseessa oli

hyväntahtoisuutta, pilaa, jopa nerokkaisuuttakin, ja ketterät

liikkeet ja isällinen ääni tekivät hänestä joskus oivallisen,

herttaisen sedän ja isän perikuvan. Hän kävi aina pitkään

hännystakkiin arvokkaasti puettuna, ja kun se arvokkuus ja ikä

joskus yhtyivät vanhahkon elostelijan hullutuksiin, oli vakavankin

vaikea olla hänelle hymyilemättä. Heti ensi tuttavuudesta oli hän

kiintynyt Oolaviin ja nyt olivat he jo hyviä ystävyksiä. Usein olivat

he sattuneet olemaan yhdessä ylevähenkisten perheiden vieraina

ja joutuneet ottamaan osaa keskusteluihin, joissa pohdittiin

elämänkysymyksiä ja kaikkeuden ongelmoita. Oolavi oli aivan juomalla

juonut niiden keskustelujen henkeä, kun taas tuomari Ounasto

enimmäkseen vaikeni, tai selitteli asioita omalla tavallansa,

höystäen keskustelua sukkeluuksilla. Hän oli Jumalan kieltäjä ja

elämän ivaaja, joka otti elämästä sen, mikä siinä kulloinkin oli

kepeää ja nautittavaksi kelpaavaa. Mutta hänen ikänsä ja asemansa

vaikuttivat sen, että Oolavi kuunteli hänen kepeitä puheitansa

harkiten, eikä aivan välinpitämättömänä.

Hiiden myllyssä kohisi ilo. Viulut vinkuivat. Viini vaahtosi. Ihminen

solui kivensilmään. Yöelämä kehittyi kukkanuppuunsa.

Tuomari Ounasto puhui Oolaville, isällisenä, ja veljenä samalla:

-- "Ota, Oolavi, esimerkiksi eilinen keskustelu tohtori Heinolan

luona!... Eihän siinä ollut pontta, ei perää!"

-- "Miten niin?" -- pisti Oolavi, katsellen akkunasta syrjäsilmin

myllyyn.

Tuomari Ounasto selitti, tehden joskus käsillään kuvaavan liikkeen:

-- "Miten 'miten niin'?... No: puhuvat _totuudesta_, elämän

totuudesta ja oikeudesta... Eihän elämässä ole mitään totuutta: ei

ole mitään erityistä oikeaa ja väärää... Elämässä on vain kaksi

puolta..."

-- "Nimittäin?" -- katkaisi Oolavi naurahtaen, mutta samalla

uteliaana. Mylly ja totuus vetivät häntä kilpaa. Ounasto selitti,

huudahdellen:

-- "Nimittäin... Taas sinä, veli, kysyt 'nimittäin'!... Elämässä

on ainoastaan juutalainen puoli ja kreikkalainen puoli... Mikä on

juutalaiselle pyhä, se on kreikkalaiselle kauhistus. Esimerkiksi sian

liha... mikä kauhistus Mooseksen uskolaiselle! Mutta entä muille

uskovaisille!... mikä herkku on joulukinkku. Siinä se on koko totuus

ja oikea..."

Hiiden mylly säesti outoa totuuden julistusta. Se säestys huumasi

Oolavin korvia. Se teki aivot herkiksi, kuumeisiksi... Huminan seasta

huomautti hän Ounastolle:

-- "Mutta emmehän me nyt elä juutalaisten ajassa."

Hiiden myllystä kuului nuoren tytön laulu. Väki nauroi laulun

sukkeluuksille. Kuului joku hyvähuuto.

-- "Millehän ne nyt huutavat!" -- innostui Ounasto ja otettuansa

asiasta selvän, katsahtamalla akkunasta, jatkoi hän: "Iida siellä

laulelee... Kas, miten hyvästi se Iida veisaakin..."

Hän istahti taas ja jatkoi:

-- "Miksi me emme elä juutalaisten ajassa ja kreikkalaisten?...

Elämme! Ihan täydelleen elämme niiden ajassa... Ota sosialistit ja

porvarit: Sosialistit pitävät porvareita varkaina... pauhaavat aivan

tosissaan... Porvarit taas haukkuvat varkaiksi sosialisteja. --

Taivas varjelkoon ihmistä molemmista!... Minä tuomitsen oikeudessa

molempia aivan armotta... No eikö siinä ole taas sama asia:

'totuuden' juutalainen ja kreikkalainen puoli?"

-- "Niin... se nyt on siinä asiassa... Eihän yksi asia ole vielä koko

elämä", -- puolusteli Oolavi miettivänä. Hän huomasi tuomari Ounaston

puheessa olevan oikeaakin. Niin alkoi totuus himmetä, peittyä

hämäriin. Mietteissänsä hän väliin vilkaisi myllyyn. Sieltä kuului

taas hyvähuutoja. Tyttö lauloi lavalla, vähän huolien laulusta, mutta

enemmän siitä, että kauniit hampaat näkyisivät. Ounasto innostui:

-- "Entäs muut asiat?... Ovatko ne, veli, toisenlaisia?... Katsohan,

Oolavi, katsohan!..."

Hän kumartui likemmä Oolavia ja jatkoi tärkeän näköisenä:

-- "Ota, veli, vaikka mikä asia, niin sama laatu siinä on... Kas

miten kovasti Iida kirkaisi!... Pitää taputtaa Iidalle... Hyvä!

Hyvä!... Uudestaan! Uudestaan!... Nyt minä taas jatkan: Ota,

veli Oolavi, vaikka mikä asia, niin siitä et löydä muuta kuin

kaksi puolta: juutalaisen ja kreikkalaisen oikean... Taas se Iida

kirkaisi... Taputa, taputa Iidalle!... Kas niin!... Minä taas jatkan:

Sillä eikö joka asiaa ajamassa ole kaksi kunniallista asian-ajajaa?"

-- "No niin!" -- myönsi Oolavi miettivänä ja huumautuneena samalla,

Ounasto jatkoi myllyn humun säestämänä:

-- "Mutta jos kerran olisi väärä ja oikea kaksi eri asiaa, niin

silloinhan kahdesta asian-ajajasta voisi ainoastaan toinen ajaa

oikeaa asiaa, toinen taas puolustaisi väärää, siis olisi konna...

Voitko sinä niin pahaa ajatella kummastakaan?"

Oolavi vaikeni. Hän mietti. Totuudenlähteen vedenpinnalle varisi

lisää lehtiä... Mylly humisi sävelhumuna. Ounasto selitti:

-- "Eihän niistä kumpikaan ole kunniaton, joka puolustaisi väärää,

jos sitä olisi... Taivas varjelkoon semmoisesta ajatuksesta!...

Asian-ajajako, jonka käsi ei lyhety syntisiltä, vaikka siltä jo

Jumalan armokin lyhettyisi, sekö, kysyn, ottaisi ajaaksensa väärän

asian!... Mutta kumminkin on joka asiassa kaksi asian-ajajaa

vastatusten. Miten sinä, Oolavi, sen selität, _jos_ olisi oikea ja

väärä erikseen?"

Oolavi naurahti. Hiukan ajateltuansa virkkoi hän:

-- "Siinä on kyllä pulma... Mutta se taitaa olla niitä sedän

pulmia..."

Ounasto teki leveän liikkeen ja ilostui:

-- "Ei, veikkonen, siinä mitään pulmaa ole... selvässä asiassa. Asia

on vain niin, että toinen asianajaja ajattelee ja sanoo toisesta:

Tämä minun arvoisa vastustajani ajaa kreikkalaista asiaa, mutta kyllä

hän silti on kunniallinen mies. Toinen taas ajaa juutalaista asiaa...

Sillä, Oolavi: jos nyt, jos olisi... Taas se Iida laulaa... jos olisi

erikseen oikea ja väärä, niin eikö joka asiassa toista asian-ajajaa

pitäisi tuomita väärän asian ajamisesta?"

-- "Se on, merkillistä kyllä, totta", -- yritti Oolavi, mutta Ounasto

keskeytti hänet, huudahtaen voitonilolla:

-- "No siinä se nyt on!"

Hän nousi ylös ja kävellen ja käsillänsä liikkeitä tehden jatkoi

voitostaan riemuitsemista:

-- "Minähän olen tätä sinulle monesti vakuuttanut, vaikka nyt vasta

sain sinut uskomaan... Minähän, Oolavi, pidän sinua aivan omana

poikanani ja olen ahertanut... ihan ahertanut olen saadakseni sinut

kääntymään pois joutavista ajattelemisista ja totuuden etsimisestä...

Minä ahkeroin kääntääkseni sinut oikealle tielle... Sillä... Nyt

taisi Manda tulla laulamaan, koska taputtavat... Ei, se ei ollut

vielä Manda", -- oikaisi hän kiirehdittyänsä katsomaan. Sitten hän

taas jatkoi:

-- "Eihän Jeesuskaan sanonut, mikä on totuus. Sanoi vain, että hän

_tunnustaa_, että totuus on... Esimerkiksi siinä verorahassa. Hän

tunnusti, että siinä on Jumalan puoli ja keisarin puoli... ja kumpiko

puoli on oikea?... Jos rahasta ottaa pois toisen puolen, niin häviää

toinenkin puoli, eikä jää koko rahasta mitään..."

-- "No ei nyt sotketa", -- yritti Oolavi. Mutta Ounasto keskeytti

hänet, selittäen:

-- "Siinä on nyt pulma: Keisari sanoo, että hän on itsevaltias

valtakunnassaan... Ja sinä uskollisena, lojaalisena alamaisena

myönnät sen oikeaksi... Eikö niin..."

-- "Tietysti..."

-- "Mutta sanassa taas sanotaan, että _kaikki_ on Herran... Koko

maa, siis se itsevaltiaan valtakuntakin -- on Hänen astinlautansa...

No mitäs sinä nyt keisarille antaisit, vaikka sen kuva _oli_ siellä

verorahan toisella puolella?... Sille annettavaksi ei Jeesuksen

käskyn mukaan jäisi mitään."

Oolavi mietti asiaa. Verorahakysymyskin, joka oli hänelle ollut aivan

selvä ja yksinkertainen, osottautui filosofiseksi pulmaksi. Ounasto

riemuitsi:

-- "No siinä nyt on sulle 'totuus'... Ei siinä ole muuta kuin

juutalainen ja kreikkalainen, Jumalan ja keisarin puoli... Juopas,

Oolavi, sedän terveydeksi!" -- lopetti hän, kilistäen lasiansa

Oolavin kanssa.

Oolaviin olivat hänen puheensa alkaneet syöpyä. Alussa ne, ennen kun

hän tunsi Ounaston likemmin, olivat olleet hänestä vastenmielisiä.

Sitten oli hän niitä kuunnellut hyväntahtoisena pilana. Mutta

viikkojen kuluessa olivat ne syövyttäneet häneen jonkun kepeän

käsityksen elämästä. Ne tekivät hänessä työtänsä kuin vesi, joka

syövyttää uomaansa kovaan maaperään tai kallionsyyhyn, hitaasti,

mutta varmasti. Viinilasi oli viime päivinä ollut joskus niillä

pienenä apuna.

Laulu, soitto ja kättentaputukset ryöppysivät myllyssä. Oolavin katse

viskautui tuon tuostakin sinne. Hän näki niitä varjoja, joita hän oli

vilahdukselta nähnyt Harhaman kirjasta. Kepeäpukuinen tyttö tanssi

näyttämöllä. Useat ulvoivat ihastuksesta. Oolavi oli jo osaksi joukon

mukana. Ounasto jatkoi filosofiaansa:

-- "Elämästä, Oolavi, pitää aina osata puraista sitä iloisinta...

sitä _kaikista_ iloisinta kannikansyrjää... Silloin eivät hampaat

poikki paukahda..."

Oolavi naurahti ja pisti väliin:

-- "Taitaa olla niinkin!"

Ounastolta pääsi raikas nauru. Hän aivan vannoi:

-- "No kun sinulle _minä_, vanha setä, sen sanon, niin se on totta...

Kas tuota tyttöä kun rimpsuttelee. Se on nyt Manda... Mandapahan

on... Kas, kas sitä Mandaa!... Mandan hame on tasan neljäkymmentä

yhdeksän senttiä pitkä... Eilen mittasimme... Meitä oli tässä

muutamia veljiä koolla", -- selitteli hän Oolaville, kuin jotain

äärettömän tärkeää.

Tytön hame kohosi lanteille pyöräksi... Myllyväki ulvoi

ihastuksesta... Oolavi taputti käsiänsä innostuneena. Viinurit

juoksivat. Viini kuohui, herkut tuoksuivat. Melun hiljettyä jatkoi

Ounasto:

-- "Kun setä Ounasto sinulle sanoo, niin sinun pitää uskoa. Ota

esimerkiksi Aatu Harmaja!... Sinä et häntä taida tuntea..."

-- "En tunne", -- myönsi Oolavi.

-- "No ei hänestä ole enää väliäkään... Pitkä roikale semmoinen

oli... Hänkin pysyi hyvänä seuramiehenä, niin kauvan kuin tarttui

elämän iloiseen kannikansyrjään käsiksi ja aina sanoi, että hän on

päätänsä lähempänä taivasta kuin muut... niin paljon muita pitempi

näes oli... Ja joi kuin poika... Mutta äkkiä mies rupesi miettimään

ja ajattelemaan ja jo kahden vuoden kuluttua oli mies kuin kuiva

lipeäkala... Ja lopulta kävi vielä hullummin: Joutui kirkkoherraksi

tuonne Sotkamon taa, jossa koko elämä on kivikannikka..."

Oolavilta pääsi heleä nauru. Ounasto siitä innostui ja jatkoi:

-- "Siinä nyt näet ensinnäkin esimerkin... Tunnethan sinä Forsmanin

Pekan?"

-- "Kyllä!"

-- "Forsmanin Pekka taas, joka ei ajattele mitään, on kaupungin

hienoin... no kaikista hienoin ja sivistynein herra. Kysy täälläkin

vaikka keneltä tanssijattarelta, tunteeko hän Pekkaa, niin kaikki

tuntevat hänet... Kuka... kuka... kuka siellä nyt tanssii, kun

niin... Ah se on numero neljä: Kerttu... Hänellä on numero neljän

jalka... Forsmanin Pekasta johtuu mieleeni. Hänellä on tapa pitää

tarkkaa kirjaa tyttöjen jalan koosta..."

-- "Ottaako hän mitan?" -- kysäisi huvitettu Oolavi, yhä seuraten

tytön tanssia.

-- "Ei. Se käy aina tällä tavalla: Pekka sanoo ihastuneensa tytön

jalankauneuteen ja pyytää saada lahjottaa sille parin sieviä kenkiä

ja sitä varten kysyy numeroa... Pekka on semmoinen hieno mies...

Tyttö sanoo numeron ja huomenna Pekka itse panee lahjottamansa

kengät tytön jalkaan... Tietysti Pekka silloin vähän leikittelee

jalan kanssa... semmoista pikkuista jalkahyväilyä... Kas!... Kas!...

Sievästi se Kerttu nyt rimpsutteleekin... Katso!... Katso!... Katso

tuota, miten heittelee jalkaansa!... Kas!... Kas... Kas!... Onkohan

sillä Pekan tuomat kengät jalassa!... Ovat... Ne ovat... Niissä on

punainen rusetti..."

Hän aivan paloi ihastuksesta. Oolavin silmät säteilivät. Myllyssä

kohiseva huumaus kiskoi häntä mukaansa. Siellä paloivat silmät

himoa täynnä. Siellä kukki ja tuoksusi ihmis-olemuksen ilkein osa:

aistillisuus. Oolavi imi sitä itseensä, hengitti sitä kuin viinin

huumaavaa höyryä.

-- "Hyvä... hyvä... hyvä!" -- kohisi myllyssä loppumattomiin. Ounasto

hehkui. Mahtavalla bassoäänellä säesti hän:

-- "Hyvä... hyvä... hyvä!"

Ja ketteränä huoneessa kävellen jatkoi hän ihastustansa:

-- "Kauniisti tanssii Kerttu, kauniisti... Vahinko, ettei Pekka ollut

saapuvilla."

Yht'äkkiä kysyi hän sitten Oolavilta:

-- "Olethan sinä, Oolavi-veli, lukenut Harhaman kirjan?..."

-- "Kyllä", -- myönsi Oolavi. Ounasto huudahti yhtenä riemun

paljoutena:

-- "No arvasinhan minä!... Siitä arvasin, kun olet täällä... No

se on kirja! Se on kirjojen kirja... Se on oikea Pirun raamattu!"

-- riemastui hän edelleen, käsillään kuvaavia liikkeitä tehden.

Juotuansa ryypyn jatkoi hän:

-- "Minä en koskaan lue romaania, mutta Saku Peltola, joka on suuri

roskakirjojen ihailija, tuli kerran ja sanoi: 'Ounasto hoi! Nyt sinun

pitää ruveta opettelemaan romaania lukemaan, sillä nyt on ilmestynyt

kirja, jota lukiessa jo uskoo olevansa kaikista paraimmassa Pirun

Eedenissä!... Aivan näkee Pirun enkeleitä silmissään!... Ja eikä Saku

puhunut turhia... No kyllä se on kirja, on totta vieköön se kirja!...

Minä aivan ihmettelen, mitenkä kukaan kirjakauppias on uskaltanut

myödä niin hyvää kirjaa... Ja Saku itse, joka on entinen sensori,

sanoi että: 'Jos minä olisin ollut sensorina, niin en totta vie

olisi uskaltanut antaa painolupaa, sillä se on niin hyvä kirja, että

linnaan sille luvan antamisesta olisi sensori joutunut'... Vieläkö

täällä pullossa on?... Vielähän siellä hilkkaa."

Ja laseja täyttäessänsä hän jatkoi isällisellä, neuvovalla äänellä:

-- "Siinä kirjassa, Oolavi, on kaikki, mitä hienon miehen tulee

tietää. Forsmanin Pekkakin sanoi sen luettuansa olevansa täydellinen,

kerrassaan täydellinen... Tai oikeastaan siinä on enemmänkin kuin

tarvitsee: joutavia saarnoja ja ripityksiä, mutta ne Pirun Eedenin

kuvaukset ovat paremmat kun itse Eedeni... Minä puhun sinulle niin

kuin omalle pojalleni... Vieläkö täältä tulla töröttää?" -- käänsi

hän välillä puhettansa, kallistaen likööripulloa.

Oolavi seurasi silmin myllyn elämää, korvin Ounaston puhelua,

pistäen aina jonkun sanan väliin. Myllyn huumaus heikonsi sielun

vastustuskykyä. Alastomuuden vilinä... soitto... ihastuksen

huudot... palavat, himokkaat silmäykset... päihtymys ja kaikki muu

valmisti hänen sieluansa Ounaston puheille. Ounasto jatkoi laseja

täyttäessänsä:

-- "No se kirja ei ole harhama, vaikka kaikki muut kirjat olisivat...

ja ovatkin harhamia, koko kirjallisuus. Minäkin olin jo unohtanut

koko tämän siunatun myllyn. En ollut moneen herran vuoteen oveakaan

avannut. Mutta kun luin Harhaman 'Varotushuudon', niin heti

ensi työksi tulin katsomaan, onko täällä todellakin niin suuri

edistys-askel tehty kuin kirjassa kerrottiin... Ihan nuolena riensin

tänne... No, terveeks', veli Oolavi!... Ja en totta totisesti, en

totta vieköön ollut tästä Eedenistä koskaan ennen niin nauttinut,

kuin Harhaman kirjan luettuani... Se kirja, kuule, Oolavi, on

erinomainen, se on kaikkein erinomaisin opas täällä... Se panee

huomaamaan kaikki nämä pyörähdykset... tuommoiset... tuommoiset" --

hän selitteli pikku pyörähdyksiä -- "ja kaikkea semmoista, mitä ei

tavallinen ihminen olisi muuten huomannutkaan..."

Hän sytytti sikarin ja jatkoi ihmetellen:

-- "No kyllä sillä miehellä on ollut terve silmä... sillä on ollut

itsensä pimeyden ruhtinaan silmä, kun on kaikki täällä huomannut.

Ja kyllä on uskaltanut kirjan kirjoittaa... Niin mainion on kirjan

kirjoittanut, että jos vain tulisi asia esiin oikeudessa, niin minun

täytyisi virkani tähden tuomita sen kirjoittaja linnaan."

Oolavi nauroi makeasti. Ounasto vakuutti uudelleen:

-- "No totisesti täytyisi tuomita... Kiitokset ansaitsisi se mies..."

Myllyssä kohisi aistillinen huumaus, ihastuksenhuudot. Ounasto

kiiruhti akkunaan ottaaksensa osaa iloon. Oolavi keinui jo kepeiden

puheiden ja huumauksen aallonharjalla, kuin muinoin Tuukkalan kosken

puhtaissa kuohuissa. Elämänkoski veti hänen venettänsä. Hurja,

voimakas luonne tahtoi aivan syöksähdellä ryöppyihin. Likööri teki

tehtäväänsä kaiken muun apuna. Ounasto jatkoi:

-- "Siitä asti minä olen täällä harva se ilta... Meitä on pieni

seura." -- Hän luetteli sormiansa näyttäen: "Forsmanin Pekka...

sitten Saku Peltola... Ville Seppälä... se on kolme... Laurilan

Osku neljäs... se on jo neljä... ja minä viides... Siis yhden käden

sormet... Meitä sanotaankin yhteisellä nimellä viitoseksi."

Hän näytti Oolaville kämmentänsä, hajottaen sen sormet, ja jatkoi

ahdistetun ja sorretun äänellä:

-- "Alussa meillä oli suuret, hyvin suuret vaikeudet voitettavina

eukkojemme tähden, ne kun vaativat tiliä poissa olosta... No

jotenkuten aina selviydyttiin, herran kiitos, kun pantiin viisi päätä

yhteen..."

Ja äkkiä hän käänsi puheen, varottaen naureksivaa Oolavia:

-- "Sinun, Oolavi, poikani, ei pidä mennä koskaan naimisiin, sillä

avioliitto on miehen viimeinen... vihoviimeinen ansa... Se on vielä

pahempi paula kuin itse varsinainen kuolema... Älä sinä, Oolavi,

naura, sillä setä Ounasto puhuu kokemuksesta... Kuolemasta toki

vielä pääsee johonkin: sielu pääsee ijankaikkiseen elämään... Mutta

avioliitto: se on semmoinen pihti, semmoinen jumalaton pihti, josta

ei pääse eukon luvatta ystäviäänkään tervehtimään... Vaikka ystävä

olisi kuolemassa, tai kerrassaan naimisiin menossa, niin et vain

pelastamaan pääse..."

Oolavilta pääsi raikas nauru. Ounasto selitti vakavana, valittavalla,

heikolla äänellä:

-- "Ja minulle poloiselle kun vielä sattui kaiken muun lisäksi

semmoinen onnettomuus, että sain viisaan eukon!... Siinä saa monesti

vetää päänsä solmuun, ennen kun sen saa petetyksi... Katso: jo ensi

iltana, kun olin täällä myllyssä -- vertailemassa vain, onko Harhaman

kuvaama edistys tapahtunut -- niin jo, näet, haistoi eukko asian ja

nosti semmoisen elämän, semmoisen pahan elämän nosti, että koko talo

oli nurin... Älä taivas anna miehelle viisasta aviovaimoa!... Viisas

aviovaimo on miehellensä elämän suurin taakka..."

Hän sytytti sikarinsa ja jatkoi selitystänsä:

-- "Mutta kyllä me... pah... pah... kyllä me... pah... pah...

kyllä me lopulta keinon keksimme: Me perustimme 'Turhakosken

osakeyhtiön'..."

Samassa syöksähti sisään eräs vapaaksi päässyt ja pukeutunut

tanssijatar ja muitta mutkitta ja Ounaston hänen tuloansa huomaamatta

istahti tämän syliin, kuin olisi se ollut tuoli, laulaen siinä

huolettomasti:

"Tuhannen markan seteliraha

on sydämeni varmin avain."

-- "Kah! Herttako se on... Sedän polvelle istahti tyttäreni", --

huudahti Ounasto.

Hertta kumartui pöytään päin, kallisti Ounaston liköörilasia ja kysyi

huolettomana:

-- "Mitä tämä on?... Likööriäkö?"

Ja ennen kun Ounasto ehti vastata, ryyppäsi hän, kirpisteli suutansa,

ja asetti lasin pöydälle virnistäen:

-- "Huh!... Ei tuo ole hyvää!"

-- "Niin, ryyppää pois, Hertta-tyttöni... Ryyppää sedän lasista,

Herttaseni", -- puheli Ounasto, lisäten:

-- "Etkös sinä, Hertta, Oolavia tunne?... Etpä näy tuntevan... Hän on

hyvä nuori mies... melkein minun poikani..."

Tyttö katsoi hetken Oolavia silmiin tarkasti ja kysyä heläytti

yht'äkkiä:

-- "Tunnetteko Te, Oolavi, Iidaa?"

-- "Mitä Iidaa? En minä tunne", -- vastasi Oolavi naurahtaen. Tyttö

jatkoi, kuin hiukan jotain muistellen:

-- "Mitens' se Iida sanoi, että hänen sulhasensa on Teidän näköinen:

musta takki päällä ja sievä rusetti rinnassa..."

-- "Nyt sinä Hertta-kulta taas sotket asiat", -- tarttui Ounasto

neuvovalla, isällisellä äänellä, lisäten: "Iidan sulhasen nimihän on

Oskari, eikä Oolavi... Sinä aina turhaa hölötät..."

Tyttö teki veikeän liikkeen ja selitti niin että ääni meni yhtenä

helinänä.

-- "Eipäs oo... Iidan sulhanen Oskari... Iida ei koskaan kysy

sulhasensa nimeä... Se on Manda, joka kysyy ja kirjoittaa nimen

muistiin... Iida nimittää sulhasiansa aina nutun värin mukaan: Musta,

tai harmaa... tai..."

-- "Ai! Mandahan se on... Minä en muistanut tässä pökerryksissä

ollessani", -- oikaisi Ounasto.

Tyttö tarttui hänen leukaansa hyppysillänsä, pudisteli siitä, katsoen

hänen silmiinsä hyvin likeltä, huulet supulla, kuin suuteloon

kurkotettuina, ja matki:

-- "Minä en muistanut... minä en muistanut... Yyyyyy!" -- lopetti hän

Ounaston leukaa tärisyttäen.

Oolavi nauroi ja katseli tytön kaunista vartaloa ja omituisia eleitä.

Mylly kuohui ja kohisi... Koski vei pois ihmishengen perkkeitä.

Oolavi tunsi jo virran häntä vievän...

Äkkiä kysyi tyttö Ounastolta iloisella äänellä:

-- "Kuule! Ripitettiinkö sinua viime kerralla johtokunnan istunnosta

kotiin tultuasi?"

-- "Ei... ei... Muija on ihan täydessä uskossa, että johtokunta

työskentelee", -- iloitsi Ounasto. Ja Oolaville hän selitteli, tytön

yhä hänen polvellansa istuessa:

-- "Meiltä keskeytyi se Turhakosken asia. Se on yhtiö, jonka

perustaminen oli välttämätön Harhaman kirjan ilmestyttyä. Yhtenä

kauniina päivänä me laadimme säännöt, ne lähetettiin senaattiin

vahvistettaviksi ja sanomalehtiin toimitettiin tietysti uutinen,

että 'Turhakosken osakeyhtiö' on anonut senaatilta säännöillensä

vahvistusta. Väliaikaiseen johtokuntaan kuuluvat ne ja ne: herrat

Pekka Forsman, Saku Peltola, Ville Seppälä, Oskari Laurila ja

tuomari Ounasto viidentenä... Ja muijat uskovat... Ne uskovat, että

jytisee... Se on onni, että tyttökoulussa on jätetty maantieteen

opetuksessa semmoinen aukko, että muijat eivät tiedä, että ei

mitään Turhakoskea ole olemassakaan... Se on suuri onni ja meidän

koululaitos on saava siitä jokaisen aviomiehen vilpittömän kiitoksen."

-- "Jopa oli Pekan rouva kysynyt Pekalta, että missäpäin se

Turhakoski on", -- pisti tyttö Oolavin naurahtaessa puheen väliin.

-- "No mitäs siitä, jos kysyy!... Selvään asiaan voi aina vastata.

Pekka sanoi niinkuin asia on, että se on kahden penikulman päässä

Pilvistön seurakunnan kirkolta, jos kulkee oikotietä Pölläkkälän

kylän kautta, ja maanteitse järven ympäri on kolme peninkulmaa!"

iloitsi Ounasto.

Ja tytöltä hän kysyi:

-- "Mitä? Oliko se Pekan rouva kotona, kun sinä menit hänen luokseen

asialle?... Minä kuulin, että se on sinua katsellut vähän karsain

silmin..."

Tyttö keikautti päätään ja ylpeili:

-- "No katselipa tuo nyt vaikka miten, mokomakin kynttänä... Astua

lätystääkin kuin munimaan menevä kana... Näin... näin... näin...

näin..."

Hän nousi ja matki rouva Forsmanin käyntiä. Oolavi lausui hänelle

jonkun sukkeluuden. Häntä ei enää inhottanut eläimellisyys. Mylly

pakahtui lumoukseen. Orkesteri soitti. Myrskyisät hyvähuudot

kaikuivat. Hetken kuluttua jatkoi Ounasto selitystänsä:

-- "Alussa meillä oli keskusteluja päivällä kotona, vaimojen kuullen.

Sitten tietysti oli pakko vuokrata johtokunnalle kokoushuone...

Sanomalehdissä on aina väliin ilmotus että: 'Turhakosken

osakeyhtiön väliaikainen johtokunta kokoontuu kello 8 illalla

konttorihuoneustossansa!..."

Oolavi oli huvitettu puheesta. Samalla seurasi hän tytön puuhia,

seurasi niitä kuumeisin silmin. Ounasto jatkoi:

-- "Väliin taas kutsutaan telefoonilla johtokunta kokoon. Mutta on

sovittu merkki: kaksi lyhyttä soittoa jos on perätysten, silloin

me sanomme aina eukolle: 'Menepäs, mamma, kysy kuka siellä taas

soittaa'!... Mamma menee ja tietysti se on taas johtokunnan kokous...

"Silloin alkaa päivittely, että 'ei tässä jaksa joka päivä... ja

pois minä eroan koko johtokunnasta'... Mutta eukko toki on aina

kehotellut, että: 'mene nyt vain, pappani. Ainahan siitä on tuloja...

Ja kuka tietää mitä rikkauksia tehdas vielä tuottaa, kun käyntiin

pääsee!'... No sillä lailla sitä pysyy aina johtokunnassa...

sillä eihän sitä vaimoaan halua vastustaa... Istunnot ovat

tietysti täällä... Viime kokouksessa meillä oli täällä Hertta

puheenjohtajana..."

Ja tyttöön kääntyen huudahti hän:

-- "Hert-ta... Viisikymmentä viisi markkaa ottivat niistä laseista,

jotka sinä puheenjohtajan kurikalla rikki nuijit..."

-- "No-oo!... Ei tuo ole paljon", -- keikautti kiemaileva tyttö

kävellessänsä. Oolavia nyhti hurja elämä yhä huumaavammin

pyörteisiinsä. Joskus vielä läikähti sitä vastaan inho mielessä,

mutta se oli ohimenevä. Ounasto siunaili:

-- "No sillä lailla me, herran kiitos, olemme saaneet täällä rauhassa

vertailla Harhaman kuvauksia todellisuuden kanssa..."

-- "Mutta tänä iltana sinä varmaankin saat aika ripin", -- ilvehti

tyttö.

-- "Tänä iltanako!... Eeee-i... Ei sinne päinkään... Nyt minä vasta

olen turvattu... Tulehan, Hertta-tyttäreni, tänne sedän polvelle,

niin minä kerron!... Kas niin!"

Ja tärkeän näköisenä alkoi hän selittää, Oolavin katsellessa tytön

eleitä, joskus sen silmäyksille naurahtaenkin:

-- "Minä olin jo mennä koukkuun..."

-- "No?" -- keskeytti tyttö kysyvänä,

-- "Eukko", -- jatkoi puhuja -- "kysyi äkkiä; 'Missä se

Turhakosken kansliahuoneusto on?'... Silloin iskivät silmät

tulta... Hätäpäivissäni aivan minä kysyin: 'Oletko sinä, mamma,

ottanut täältä pöydältä Turhakosken kauppakirjan?'... Eihän se

tietysti ollut ottanut olematonta... Ja siitä se alkoi etsiminen,

Kansliahuoneesta ei ollut enää puhettakaan... Minä tietysti

hätäännyin pahanpäiväiseksi ja syyttelin mammaa, mamma piikaa ja

nyt on koko talo ollut kolme päivää nurin: etsitään... etsitään...

kolutaan kaikki paikat eikä vain löydy... Ei löydy, niin ei löydy...

Mamma tuntee syyllisyytensä ja haukkuu piikaa... piika siitä suuttui,

haukkui mamman ja meni matkaansa... Ja etsimistä yhä vain jatketaan.

Mamman oli sääli minua ja sanoi tänäänkin; 'Älä nyt, pappa, sure,

löytyyhän se kauppakirja... Menisit vaikka Forsmanin Pekan luo, että

et joudu aivan epätoivoon... Koeta hänelle selittää, että paperi on

erehdyksessä mennyt jonnekin ja vie Pekka vaikka hotelliin, niin se

ei muista kysyä koko paperia!' -- neuvoi mamma..."

Tyttö hymyili vuoroon Oolaville, vuoroon Ounastolle. Kun hän taas

nousi, jatkoi Ounasto:

-- "Hertta osaa erinomaisesti pyöräyttää yhden Harhaman kirjassa

kuvatun piruetin... Pyöräytäppäs, Hertta, se... pyöräytä sedälle ja

Oolaville..."

Tyttö totteli, tehden pari veikistelevää tanssiliikettä. Ounasto

jatkoi:

-- "Iida taas tanssii mainiosti sen 'hih-hein' ja Manda

'heipparillan'."

Puheen jatkuessa höikälehti tyttö huoneessa, nenä pystyssä,

kiemaillen ja laulaen:

"Jos minä keisarin rouvana oisin,

niin mull' oisi hellua kaksi,

sillä pyhän paavin ma vietellä

voisin itseni rakastajaksi."

-- "So... so... so, Hertta!... Ei vanhaa keisaria, paavia ja setä

Ounastoa saa pettää ja mennä paaville", -- varotteli Ounasto.

Tyttö muikisti hänelle suutansa, nipisti korvasta ja ilveili melkein.

-- "Ei saa pettää vanhaa keisaria!... Mitäs huvia siitä miehestä

on, jos sitä ei saa pettää?... Yyyy -- yyy! Vanhaa Ounastoa ei saa

pettää..."

Ounasto hoki selitystänsä:

-- "Onhan miehestä huvitusta... Pitää rakastaa miestä ja olla

uskollinen."

Tyttö heilautti lanteitansa ja käsillä liikkeitä tehden ja

häilähdellen lauloi:

"Enkä minä rahalta ketään lemmi,

kuuletko, kultaseni?

Enkä mä miestäni koskaan hemmi

muuta kuin pettääkseni."

Sitten istahti hän Oolavin polvelle, niin huolettomana kuin tuolille,

laski toisen kätensä hänen olallensa, puoleksi kaulaan, nojasi

kyynäspäällänsä pöydän reunaan, katsoi Ounastoa silmiin kiemailevasti

ja pyysi:

-- "Tilaa, setä, samppanjaa!"

Ounasto täytti pyynnön. Tyttö kohentautui Oolavin syliin, ja käsi

hänen kaulassansa lauloi:

"Mä hyvää yötä toivotan

sinulle, rouva kuu;

luo tyttöseni kiiruhdan.

Muu kaikki unhottuu!"

Ounasto nousi ylös ja lyöden juhlallisesti tahtia kertasi jyrisevällä

bassoäänellä:

"Luo tyttöseni kiiruhdan,

Muu kaikki unhottuu..."

Oolavi oudosteli aluksi. Mutta tyttö alkoi puhella hänen kanssansa

huolettomana ja vapaasti kuin istuisi hän jossain tuttavallisessa,

sievässä seurassa... Ja kun samppanja vaahtosi, kietoutui Oolavin

käsivarsi jo tytön vyötäisen ympärille. Soitto soi. Laulu helskyi.

Puhdas mies hengitti inhoittavinta höyryä. Elämä vaahtosi... Tyttö

tuoksui polvella... Huolettomana nousi se taas, häilähteli huoneessa

ja lauloi äskeisen laulunsa jatkoa hytkytellen ruumistansa laulun

tahdissa, tanssiaskelin ja heilahduksin:

"On taivaan rouva kirkas kuu

ja tähti tytär sen...

Ei maistu rouvan huuli, suu...

Ma tahdon tyttären..."

Samppanjalasi kädessä kertasi tuomari Ounasto taas laulun. Tyttö

höikälehti edelleen ja matki, suutansa muikistellen:

"Ma tahdon tyttären."

Ja nipistäen Ounastoa korvasta nuhteli hän:

-- "Tahdot tyttären, vaikka et osta tyttärelle kenkiäkään...

Entisistä ovat jo kannat läntällään..."

-- "Onko Hertta-kullan kengän kanta jo läntistynyt!... Näytäpäs!" --

ihmetteli Ounasto.

Tyttö istahti. Ounasto kumartui tutkimaan hänen kenkänsä kantaa.

-- "Ei jalka niin ylös ylety", -- huudahti tyttö, läpäten Ounastoa

päähän.

Alhaalta, pöydän alta kuului tuomarin ääni:

-- "Kyllä tuomari tietää miten pitkä on lain määräämä jalka...

Tietäähän tuomari, jonka pitää tuomita ihmisiä menettämään henkensä

ja oikean raajansa..."

-- "Oikean raajansa!... Yh sinä tuomari!" -- matki tyttö tukistaen

tuomari Ounastoa leikillä.

Ounasto oli saanut tutkimuksensa suoritetuksi, istuutui ja vakuutti:

-- "Läntistynyt on Hertan kengän kanta... läntistynyt... Sedän pitää

ostaa tyttärellensä uudet kengät..."

Puhelu jatkui. Äkkiä kääntyi tyttö Oolaviin lausuen:

-- "Kuulehan, Oolavi!"

-- "No?" -- kysyi Oolavi, jolle tytön silmäys helähti kuin

päivänpaiste.

-- "Tuletko huomenna katsomaan, kun minä tanssin?" -- jatkoi tyttö.

-- "No tietysti!" -- lupasi Oolavi aivan onnellisena, tytön

silmäyksien valopilvessä kylpien.

Tyttö poistui heittäen Oolaviin himokkaan, veikistelevän silmäyksen

ja muikistaen suutansa Ounastolle. Huumautunut Oolavi huomasi

silmäyksen ja näki tytön sielun pohjalle. Hän päätti tulla huomenna.

Hiiden mylly alkoi avautua hänelle toisena kuin ennen. Hän alkoi

löytää sieltä sitä ilkeää, rietasta, jota hän tiedottomana oli tullut

sieltä hakemaan ja sieluunsa kokoamaan. Tytön lähdettyä huokaili

Ounasto väsyneenä:

-- "Hoh--hoi!... Hoh--hoi!... Se on semmoista viatonta leikkiä

vain... Hertta on semmoinen herttainen, hyvä tyttö..."

Oolavi oli hänen kanssansa samaa mieltä. Hän mietti jo huomista

päivää. Ounasto jatkoi huokailujansa:

-- "Kotiinkin tästä pitäisi jo kömpiä... Mammarukka etsii siellä

vain Turhakosken kauppakirjoja... Varmaankin on taas mullistanut

koko talon nurin... Kun vain ei olisi kihlakunnan oikeuden papereita

sekaisin penkonut!... Mammalle pitää ostaa uusi hattu, kun niin

huolehtii Turhakosken kiinnekirjoista..."

* * * * *

Puoli-yö oli jo aikoja ohi kiitänyt. Hiiden myllyn elämä huppelehti

aamuöisissä huuteissansa. Ihminen oli ajaksi laskeutunut

täydellisesti eläinmaailmaan. Joillakuilla oli enää pukimina

ihmisyyden rippeitä: hitunen häveliäisyyttä. Naiset elivät sitä

elämää, joka tekee naisen riettaaksi, luomakunnan inhoittavimmaksi

olennoksi: he tarjoilivat itseänsä. Miehet valikoivat täydellisinä

elukkoina.

Ounasto ja Oolavi olivat poislähdössä. Viimemainittu ei enää

tuntenut sitä inhoa, mitä ennen. Hän ajatteli huomis-iltaa, jolloin

Hertta tanssisi. Hän ajatteli, laski ja ylpeili siitä, että Hertta

tanssii huomenna ikäänkuin häntä varten... unohtaa muut... ajattelee

yksinomaan häntä... Hän tunsi jo verensä kuumenevan, huonojen

elämänhalujensa paisuvan.

Silloin kuului käytävästä silkin kahinaa ja keveitä sipsuttavia

askeleita. Nuori, loistavasti puettu, kaunis nainen astui oven

editse. Mutta heitettyänsä silmäyksen huoneeseen, pysähtyi hän äkkiä

ja huudahti:

-- _"C'est monsieur Ounasto!... Bonne nuit, monsieur!"_ [Se on herra

Ounasto! Hyvää yötä, herra!]

Ounasto kumarsi kohteliaasti, tervehtien:

-- "Hyvää huomenta, neiti Iltamo!... Suvaitkaa poiketa sisään!...

Olemme seurassa ja julkisessa huoneessa, niin että rohkea pyyntöni ei

kai loukkaa _convenance'ia_ [säädyllisyyttä]..."

-- "Ei ollenkaan!" -- huudahti neiti Iltamo, astuen huoneeseen

hienona, keimailevana, tuoden mukanansa kokonaisen pilven hajuvesien

tuoksua ja katseen lumoa. Hän oli kaunis, vilkas, viehättävä,

keskikokoinen, hoikkavartaloinen, jonkunlainen pieni taivaanlintunen.

Kun hän oli tervehtinyt Ounastoa lausui tämä Oolaviin vihjaten:

-- "Sallikaa, primadonna, minun esitellä Teille paras ystäväni, herra

Tuukkala!"

Oolavi tervehti hienosti, syvään kumartamalla.

Hiukan kumartaen vastasi laulajatar Iltamo tervehdykseen, puhellen

vilkkaasti, viehkeästi:

-- "Ah!... Se on herra Tuukkala... Erittäin hauska tutustua!... Minä

olen kuullut Teistä jo paljon puhuttavan..."

Hänen liikkeensä, sulavuutensa ja suloutensa aivan heilahtelivat,

silkin kahinan säestyksellä. Koko huone oli jo tulvillansa hänen

ääntänsä, vilkkauttansa ja kauneuttansa. Oolavi vastasi hänen

puheeseensa kohteliaalla liikahduksella lausuen:

-- "Minulla on ollut kunnia pari kertaa kuulla maamme kuulua

laulajatarta ja olen onnellinen tullessani nyt esitellyksi..."

Laulajatar Iltamo näytti koettavan kietoa kaiken kiemailuihinsa ja

hymyilyynsä. Viehkeästi vastasi hän Oolaville:

-- "Ooo!... Kuuluisa! Se on vaan _flatterie_ [imartelua]!"

Ja Ounoston puoleen kääntyen jatkoi hän nopeasti, antaen sanojen

tulla yhtenä helinänä:

-- "Mutta minä en uskonut Teitä, herra Ounasto, täällä tapaavani...

Teillähän kuuluu olevan nykyään niin kovin kiire, että yöt ja päivät

olette työssä... Suuria afääreja... mitä Teillä kerrotaan olevan...

Rouvannekin kertoi minulle... Suuri Turhakosken tehdas... Oletteko

usein täällä?..."

-- "Aivan sattumalta... ensi kertaa. Tulin ystäväni Tuukkalan kanssa

vilkaisemaan... Olikin onnellinen sattuma, koskapa saimme tavata

täällä Teitä", -- vastasi Ounasto. Ja johtaakseen keskustelun pois

Turhakosken asiasta, kysäisi hän nopeasti:

-- "Te tietysti myös aivan sattumalta olette täällä?"

Laulajattaren silmät paloivat kilpaa hänen jalokiviensä kanssa.

Molemmista säteili ja tulvi loistoa ja hehkua. Kun hän katsahti

Oolaviin, tunsi huumautunut Oolavi aivan kylpevänsä jalokivivälkkeen

ja hurmaavan katseen polttavassa suihkussa. Yhäti liikkuen ja häilyen

vastasi neiti Iltamo Ounastolle:

-- "Minäkö usein täällä?... Ensi kertaa... aivan ensi kertaa...

Ajatelkaa, herra Ounasto!... Mutta minä en pidä tämmöisistä... no..."

Hän teki käsillänsä nopeita liikkeitä, kuin etsien niillä sanoja, ja

jatkoi:

-- "_Variétée'itä_ ja _farce'eja_ ja mitä nämä ovat... Mutta tänään

täällä lauloi italialainen mademoiselle Rossini, jonka kerrottiin

olevan erinomainen... no semmoisten _vaudeville'_ien [kylälaulujen]

laulaja... Ja minä pistäännyin kuulemaan... pikimältään vaan...

Tietysti Tekin, tuomari, ja herra Tuukkala tulitte ainoastaan hänen

tähtensä?..."

-- "Tietysti... Tietysti... Ainoastaan hänen tähtensä... Minä en pidä

koko tästä ala-arvoisesta taiteesta", -- vakuutti Ounasto, kysyen:

-- "Ja mitä suvaitsette pitää Signorina Rossinistamme?..."

-- "Nooo -- oo... En minä tiedä", -- venytti laulajatar Iltamo,

lopettaen nopeasti: -- "Pidittekö Te hänestä?"

-- "Jaa... se on... en erityisesti... Mutta kun hän on kotimainen

taiteilijatar, niin tulin ystävä Tuukkalan kanssa kuulemaan,

kannattaaksemme kotimaista taiteilijaa", -- selitteli Ounasto.

-- "Kotimainen!... Italialainen... Signorina Rossini kotimainen!...

_Que ce que vous parlez, monsieur Ounasto_"? [Mitä Te puhutte, herra

Ounasto?] -- oudosteli laulajatar Iltamo, näyttelijättären kaikilla

eleillä ja kiemahduksilla. Oolavikin ihmetteli. Ounasto selitti:

-- "Suvaitkaa ottaa huomioon, että hän on minun vaimoni kotipitäjästä

torpparin tytär Anna Löppönen... Oli ompelijattarena, kunnes meni

Amerikaan, missä oppi hiukan italiankieltä. Minun ystäväni huomasi

hänen lahjansa, toimitti hänet tänne laulamaan ja kehotti olemaan

italialainen, koska on musta tukka, mustat silmät ja... no nenäkin

vähän muistuttaa kaunista Italiaa..."

-- "_Mais c'est comme il faut!_ [Sehän on, kuten olla pitää] Aivan

kuin suuressa maailmassa!" -- huudahteli hämmästynyt laulajatar,

katseessa sekaisin iloa ja hämmästystä. Hänen käytöksessänsä oli

suloutta ja kiemailua, mutta siinä ei ollut sitä perinnäistä,

henkistä tai muuta aateluutta, arvokkaisuutta ja ylevyyttä, joka

aina eroittaa keskinkertaistakin ylemmän ihmisen todellisesta

ihmis-ylimyksestä ja aatelista. Hänen vilkkaat liikkeensä,

puheenhelinä, säteilevät silmäyksensä, sievät kumartelut, sirot

päännyökähdykset ja näyttelijättären kasvojen eleet sulautuivat

yhdeksi ainoaksi perhosmaiseksi, joustavaksi helahteluksi ja

loistoksi... Oolaviin kääntyen jatkoi hän liikkeittensä seasta:

-- "Sanoinko minä jo Teille, herra Tuukkala, että olen kuullut Teistä

paljon... paljon... paljon puhuttavan..."

-- "Kyllä!... Muuten minulle sangen ikävä uutinen", -- vastasi

Oolavi, seuraten kysyjän liikkeitä, jotka aivan kuin huikaisivat

häntä.

-- "Ikävä uutinen... Kuinka niin 'ikävä uutinen'?... Ettekö Te sitten

olisi tahtonut minun kanssani olla tuttu niinkään... no miten minä

sanoisin... niinkään... no... Äs, kun en muista sanoa!... Auttakaa

Te, 'tuomari'!... Miten minun pitää sanoa?... Korvakuulolta... Ettekö

Te olisi tahtonut olla minun kanssa tuttu korvakuuloltakaan?" --

helisi ja satoi Oolaville laulajattaren kysymys naurun ja säteilyn ja

veikistelyn seasta.

-- "Se on minulle suuri kunnia... Mutta ei ole..."

-- "No mitä sitten, herra Tuukkala?... Mitä ei ole?" -- keskeytti yhä

jatkuva kyselysade, kiemaileva nauru ja loistavat silmäykset.

-- "Minulle itselleni ei voi olla kunniaksi se Teille

'korvinkuultava'", -- sai Oolavi vastatuksi.

-- "Päinvaaastoin!... Aivan päinvastoin!... Tiedättekö, herra

Tuukkala, että kun minä kuulin Teistä puhuttavan, niin minä --

minä olen aina näin avomielinen -- minä aivan halusin saada Teihin

tutustua... Eikö totta, tuomari, että minä olen avomielinen?" --

lopetti hän Ounastolle hymyilynsä hetkeksi kääntäen.

-- "Kyllä!... Kuten viattomat lapset ainakin", -- myönsi Ounasto.

-- "No, ja nyt minulla oli kunnia Teidät tavata", -- kiemaili neiti

Iltamo Oolaville.

-- "Kunnia kuuluu tällä kertaa minulle", -- yritti Oolavi. Nuori

nainen ikäänkuin kieppui hänen ympärillänsä huudahdellen:

-- "Ah, kun Te olette vaatimaton ja _gentil_ [hienoa]... Kuinka Te

viihdytte kaupungissa?... Te tietysti olette paljon herra Ounaston

seurassa... Viihdyttekö hyvin täällä?"

-- "Kyllä... kiitos kysymästä!" -- vastaili Oolavi. Hän tunsi

laulajattaren silmäyksien aivan polttavan häntä ja kietovan mitä

huumaavimpaan verkkoonsa. Äskeinen huumaus oli valmistanut hänen

sieluansa, niin että hän huomasi joka-ikisen kiemahduksen ja joku

voima veti häntä aivan niiden kiehteisiin verkkoihin.

Laulajatar häilähteli, puheluansa jatkaen, niin että Oolavista

tuntui, kuin helisisi hänen naurunsa milloin hänen oikealla, milloin

vasemmalla puolellansa. Oli kuin olisi hänen aivan hallittava hänen

heilahduksiansa, pideltävä häntä kuin helposti pakenevaa kaunista

unta ja onnea. Neiti Iltamo jatkoi hänen edessänsä ja rinnallansa,

ikäänkuin liehakoiden:

-- "Tehän kuulutte tutkivan ja ajattelevan elämänkysymyksiä ja

kaikkea... kaikkea semmoista syvää... Minä pidän juuri semmoisista

ihmisistä... Minä itsekin ajattelen elämää usein... hyvin...

hyvin usein... Varsinkin kun on väsynyt, eikä ole hyvää seuraa,

niin silloin aina kuluu aika paraiten siten, että ajattelee

elämänkysymystä... Ettekö Tekin ole sitä huomannut, että ikävä menee

pois, kun ajattelee elämänkysymyksiä: Tanssiaisia ja... no paljonhan

niitä on: konsertteja ja näyttelyjä ja kaikkea... kaikkea semmoista

_chic'iä_ ja... _fashionable'ia_ [hienoa, loistavaa]... Minä en

ollenkaan pidä semmoisista ihmisistä, jotka ovat jokapäiväisiä,

eivätkä ajattele elämänkysymyksiä... Eivätkö Teistäkin ole semmoiset

ihmiset ikäviä ja... ja miten minä sanoisin... Auttakaa Te, tuomari;

millä sanalla minä sanoisin semmoisia, jotka eivät ajattele elämää,

vaan tekevät vain työtä?..."

-- "Turhia", -- yritti Ounasto puhua.

-- "Turhia! Aivan niin... Kiitos, tuomari!" -- keskeytti onnellinen

nainen jatkaen... "Minä en ollenkaan, en _ollenkaan_ pidä turhista

ihmisistä, jotka eivät ajattele elämänkysymyksiä, vaan tekevät vain

työtä... Eivätkö ne Teistäkin ole ikäviä ja kuolettavia ja semmoisia

väsyttäviä?..."

-- "Kyllä", -- myönteli Oolavi hymyillen, kietoutuen nuoren naisen

hymyilyihin ja perhospuheisiin. Huomaamattansa olivat he ryhtyneet

hiljaa kävelemään huoneessa. Nuori nainen aivan ohjaili Oolavia,

kuin nöyrää orjaa, ohjaili häntä silmäyksillänsä... hymyilyllänsä...

joustavilla liikkeillänsä, jotka tuntuivat somilta lennähdyksiltä ja

näyttivät olevan hänelle aijotut. Kaikki se huumasi Oolavia, jonka

sielu oli valmis. Nuori nainen jatkoi:

-- "Sillä jos ei elämää hyvin tutki ja ajattele, niin miten sitä

oppii tuntemaan, esimerkiksi sen iloja ja semmoisia kaikenlaisia

_intrigue'ejä_ [juonitteluja] ja kaikkea sitä, mikä on elämässä

intressantia, mieltä kiinnittävää... hauskaa... Meillä on taiteessa,

varsinkin operassa, hyvin hyy-vin paljon semmoisia intressantia

juonia, _intrigue'ejä_ ja kaikkia muita sellaisia jännittäviä

elämänkysymyksiä... Esimerkiksi arvosteluista ja protektioneista

[suosinta] ja tuttavuuksista ja kaikista muista kysymyksistä... Onko

Teillä, tuomari", -- hän kääntyi Ounastolle puhumaan -- "paljon

jännittäviä _intrigue'ejä_ Turhakosken tehtaan asiassa?..."

-- "Kyllä!... Erittäin paljon", -- myönsi tuomari Ounasto.

-- "Sepä hauskaa!... Sittenhän Teilläkin, tuomari, on

elämänkysymyksiä ajateltavana, niin että ei aina tarvitse istua ja

tuomita vain ihmisiä... Mitä tavaraa siinä tehtaassa valmistetaan?"

Oolavi hymyili. Ounasto selitti:

-- "Tullaan valmistamaan kaikenlaista kuranttitavaraa, etupäässä

semmoista, jota voi vesivoimalla valmistaa..."

-- "No, minä en niistä ymmärrä... Tietysti vesivoimalla valmistetaan

courantiatavaraa... hattuja ja hansikkaita ja kaikkea", -- naurahti

nuori nainen, ja ottaen taas Oolavin silmäyksiensä ja liikkeittensä

tenhoon, jatkoi hän hänelle:

-- "Tunnettehan Te, herra Tuukkala, laulajatar Donizettin... Hän

on Markburgin prinssin _protégée_ [suosikki] ja siksi nykyään

kuuluisa... vaikka on vain tavallinen laulajatar... semmoinen

vain keskinkertainen... Prinsessa taas on minun _protectrice'ini_

[suosijattareni]... Mitä Te, herra Tuukkala, ajattelette hänen

suosiostaan?"

-- "Se on hänelle kunnia, mutta ei Teille tarpeellista", -- huomautti

Oolavi nuoren naisen huumaavien silmäyksien kiehtomana. Neiti Iltamo

nautti huomautuksesta, huudahdellen:

-- "_Quelle flatterie!... Je Vous en remercie_ [Mikä imartelu.

Kiitän Teitä siitä!...] Tehän puhutte sujuvasti ranskaa... Minä olen

kuullut kerrottavan, että puhutte sujuvasti... Viivyttekö koko talven

kaupungissa?"

-- "Kyllä!... Niin olen aikonut", -- vastasi Oolavi.

-- "No se on hauskaa!... Minä tahtoisin Teidän kanssanne puhua

usein... hyvin, hyvin usein elämänkysymyksistä..."

-- "Kiitos suosiostanne", -- lausui Oolavi onnellisena.

-- "Ai, mutta minun seurueeni odottaa", -- huudahti neiti Iltamo

jatkaen: "No, me näemme toisiamme, herra Tuukkala!... _Au revoir!_"

[Näkemiin.]

Hän heitti vielä kiehtovimman, armaimman silmäyksen hurmaantuneeseen

Oolaviin, ikäänkuin paulaksi hänen olemuksensa ympärille, ja hävisi

tuulen tavoin ovesta, huulilla ja sielussa se voiton-ilo, jota nainen

tuntee aina, kun luulee tenhojensa vaikuttaneen.

Hänen lähdettyänsä selitteli Ounasto tärkeän näköisenä:

-- "Aika lintu!... Se on semmoinen lintu, jota ei ole vielä kukaan

ansaansa saanut... Kuka yrittää, niin itse joutuukin sen ansaan ja

tyttö livahtaa sivu suun..."

Ja taputtaen Oolavia olalle lisäsi hän isällisesti:

-- "Mutta nyt taisi tuntea istuutuneensa semmoiselle varvulle, josta

ei tee mieli pois lentämään... Katsoi sinuun näin... ja näin... ja

näin..."

Hän jäljitteli neiti Iltamon silmäyksiä ja jatkoi:

-- "Ja mitä lemmon pyöräyksiä teki... Tämmöisiä... Näin pyörähti..."

* * * * *

Aamu kelmensi jo tähtiä, kun Oolavi palasi kotiinsa. Neulaterävä

pakkanen puri poskia. Autioilla kaduilla näkyi ainoastaan joku

poliisi ja kuului yksinäisen reen jalaksen kitinä, kun joku palasi

ajurilla Hiiden myllystä kotiinsa. Kuumeisena ei Oolavi alussa

huomannut pakkasta, ei katujen tyhjyyttä. Mutta kun hän oli hiukan

jäähtynyt, veti hän raikasta ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin

ja silloin tunsi hän jonkun ilkeän tunteen: Hiiden myllyn ilma

aivan haisi vielä hänen sieramissansa. Oli kuin tulisi hän ruton

saastuttamasta huoneesta puhtaaseen, raikkaaseen talvi-ilmaan, jossa

pakkasen helinä soi enkelilauluna.

Kotiin päästyänsä oli hän inhoonsa tukahtua. Hän käveli, joi

kylmää vettä ja avasi akkunan saadaksensa talviraikasta ilmaa

sammuttaaksensa sillä oudon tunteen, joka häntä läkähdytti. Hiukan

raitistuttuansa alkoi hän taas muistella illan tapauksia ja silloin

kiintyivät hänen ajatuksensa ensimäisinä laulajatar Iltamoon. Hän

punnitsi hänen sanojansa, jotka oli hänelle mielittelyksi lausuttu.

Alussa ne häntä tympäisivät, mutta kun hän sitten tutki äänenpainoa,

jolla ne oli lausuttu, silmäyksiä, jotka antoivat niille sanoille

hengen, ja naurua, joka helisi niiden säestyksenä, alkoi hän niihin

mielistyä. Ne huvittivat häntä. Neiti Iltamon nauru, liikkeet, katse,

kiemailu ja kaikki tuntui lapsellisen avomieliseltä, viattomalta ja

luonnolliselta. Hän naurahti, tyytyväisenä itseensä. Turhamaisuus

alkoi nostaa hänessä päätänsä.

Kun hän varustautui riisuutumaan, huomasi hän postissa tulleet

kirjeet, jotka hänen poissa ollessansa oli tuotu pöydälle.

Päällimäisen hän tunsi oitis käsialasta: Se oli Martvalta. Hän avasi

sen kuumeisena ja luki:

'Oolavi-rakkaani!

Kiitos taas kauniista kirjeestäsi! Se tuli minulle niinkuin

joulu, tai niinkuin kesä, joka saapuu äkkiä kukkinensa,

kiikkuinensa ja juhannus-aattoinensa. Vaikka ulkona on

talvi, uskoin minä, luettuani kirjeesi, siellä olevan kesän,

juhannuskoivujen hymyilevän rappusien edessä ja pihlajan

olevan täysissä kukkakoristuksissansa. Minä ummistin silmäni

ja nautin onnesta. Ja silloin taas tuntui kuin olisi huoneessa

joulukuusi, jonka kynttilöitä Sinä sytyttelet. Ulkona soivat

iloiset joulukulkuset ja joulu-ukko hymyili ovella lahjoinensa,

makeisinensa ja seljässä kontti onnea täynnä.

Jotain ikävää on elämässä, kun Sinä olet poissa. En tiedä mistä

se johtuu ja mitä se on, mutta minä olen usein levoton. Joskus

pelkään, että Sinulle tapahtuu onnettomuus ja rukoilen hyvää

Jumalaa estämään sen. Silloin kun minä olen levoton, muistan

minä aina 'Litvan laulua' -- ja siitähän se aina levottomuus

alkaakin. -- Varmaankin minä en ole kylliksi hyvä ja siksi en

luota täydellisesti Jumalaan, vaan arastelen, vaikka en itse sitä

arasteluani huomaakaan... Mutta kun minä rukoilen Jumalaa, niin

eihän Sinulle voi mitään pahaa tapahtua? Eihän, Oolavi? Onhan

Jumala hyvä. Hän ei Sinua hoivatta heitä.

Joka sunnuntai ajan kirkkoon. Mutta nyt tuntuu kirkkotie

tyhjältä, kun Sinä olet poissa. Minä muistan aina silloin,

kuinka me lapsina ajoimme kirkkoon samassa reessä ja vällyihin

peittäytyneinä arvuuttelimme toisillemme: 'joko ollaan sen ja

sen saaren kohdalla?', tai: 'Ollaanko nyt tienviehkan kohdalla?'

ja paljon muuta. Sinä olit silloin aina niin hyvä, että kysyit

minulta silloin kun tiesit, että ollaan 'kohdalla', ja siksi minä

melkein aina arvasin oikein.

Rakas Oolavi! Minä toivotan onnea työhösi, tutkintoihisi, joista

niin paljon kirjoitit. Älä anna mielesi kiintyä minuun niin, että

unohdat sen takia työsi! Muistele minua ainoastaan joskus...

joskus vain, kun se tuntuu mieltäsi virkistävän. Suljen tähän

kirjeeseen taas Sinulle kaikki ikäväni ja onnentoivotukseni ja

hartaimmat, palavimmat rukoukseni Sinun puolestasi.