On keski-yö.
Sikeintä, rauhatonta untansa nukkui Oolavi. Ne unet johtuivat
eilispäiväin mietinnästä: Hän eli, raatoi, toimi Tuukkalassa...
Yö sekä päivä oli yhtäläistä harmaata, elotonta, ikävätä, vain
yksitoikkoisuutta... Hallanselkä levitti rapaisia liejakoitaan
työmaaksi yhä. Niillä liejukoilla hän tonki maata, kaivoi ojaa,
kuokki, tai kynti, kylvi, niitti, hiki-otsin pui pölyisintä riihtä...
Kaikkialla vain oli sama työ ja sama näky... Hän tuskastui... Hänen
elämänsä on harmaaksi syksyksi jo muuttumassa ja ainoastaan talven
lumihanki tuo vaihtelua väriköyhyyteen.
Hän katsoi ympärilleen, nähdäkseen pienoisen vilahduksen elämästä,
joka toisi vaihtelua... Mutta silloin hän näki Litvanjärven
muodostuvan harmaaksi, suureksi käärme-elämäksi... Se Litvan maita
matain luikerteli suu auki... Kuulu Tuukkalan koski oli sen suuna...
Se käärme vaani. Hänen elämänsä uhkasi se niellä kokonansa... Sen
suuhun oli suistumaisillansa jo koko hänen harmaa elämänsä...
Ei ollut hän nähnyt, ei nauttinut, ei kuullut mitään niistä
onnen-antimista, joita oli elo täynnä siellä missä se hyrskii, pauhaa
täysi-aallokkona... Hänen osaksensa olivat jääneet suon mudan hajut,
riihipölyt, savet ja osa raataa niinkuin tyhmä orja niiden hyväksi,
jotka hänen työllään imevät elämästä mehut pois.
Jo oli koko hänen elämänsä menossa harmaan, riettaan käärmeen
suuhun... Hän kauhistui... Hän huusi unissansa... Vaan yhä painui
vene käärmeen suuhun... Hän huusi uudestaan, vaan turhaan... Jo oli
vene menossa käärmeen kitaan... Käärmeen kylmä vatsa jo avautui
hänelle niinkuin hauta... Se huokui Hallanselän kosteutta, sen
kylmää, ilkeätä mudan löyhkää... Hän piti vastaan... Sekin oli
turhaa... Riemuissaan nieli harmaa käärme häntä veneineen... Nyt jo
vene painui sen inhottavaan kurkkuun, kielen alle... Hän taisteli
kuin raivostunut peto, mutta turhaan... Kauhun kylmä väre jo juoksi
hänen lävitsensä... Nyt jo syöksyi vene kurkusta alas käärmeen
suureen vatsaan... Hän silloin huudahti kauhuissaan:
-- "Ah, auttakaa... Minä hukun!"
Mutta silloin välähti valo. Käärmeen koko vatsaa valaisi kirkas
lieska, josta astui nyt häntä vastaan suuri kiusaajansa... Ihmeissään
silloin huudahti Oolavin henki:
-- "Sinä!... Enpä olisi luullut täällä asukasta tapaavani!..."
Viisaana siihen lausui suuri paholainen:
-- "Aina olen kotonani... Ja kiinteä on asuinpaikkanikin... Siis
ystävä mun voipi löytää, kun tarvitsee..."
Hän katsoi Oolaviin lumoavasti.
Salaiset voimat raatoivat Oolavissa... Kylmänä, viisaana jatkoi
Perkele:
-- "Minun täytyy kaikkialla läsnä olla, missä ystävä vain apuani
tarvitsee. Milloinkaan en hylkää ystävääni pulaan... Nääs, nytkin kun
huusit auttajaa, niin oitis kuulin äänesi sekä riensin apuun."
Hän katsoi kiehtovasti kiusattavaan... Katse poltti sen voimia
poroksi. Epäröiden lausui Oolavi:
-- "Sinä minun ystäväkseni olet päässyt suuren kavaluuden kautta...
Ei moinen ystävyys ole ystävyyttä, vaan petturuutta..."
Joku salainen laulun hyminä huumasi jo Oolavia... Se alkoi lumota
hänen epäröimistänsä... Kauneista laulun kiehteistä kuului Perkeleen
huumaava selitys:
-- "Ah, milloinkaan ei meikäläinen saavu taloon niin kuin suuri
kirkkoherra, pieni vallesmanni tai muu: niin että kello roikaa
aisassa, sekä suuri kulkusparvi ja tiu'ut soivat siten ilmoittaen
tuloa... Katso miten hiljaa ahertaa taivaan suuri Jumalakin --
Se kelpo Herra... Kunnioitan Häntä! -- Hän saapuu ruohoon ruohon
huomaamatta ja sitä kasvattaa sen tietämättä... Niin saapuu Hän
myös ihmissydämeen: salassa... hiljaa hipsuttaen... No sanon
suoraan: pienoista kavaluutta käyttää Hänkin... Vai onko milloinkaan
Hän Tuukkalaan, ajanut julkisesti, kaikkein nähden... niin että
kuuluu?..."
Selitellessänsä hän loihti katseillansa kiusattavaa lumoihin,
pimittäen järjen. Mietteissänsä nyt jo kiusattu myönnytteli:
-- "Siinä on paljon perää..."
-- "Perätöntä en osaisikaan minä laverrella", -- riemuitsi Perkele ja
selitteli:
"Jumalien tiet ovat hiljaisia -- niin minun kuin myös muiden
'jumalien'. Me emme pauhaa... Aivan huomaamatta me työtä teemme...
Sano, jos niin tahdot, että olen kavaluutta! Mutta muista, jokainen
viisaus on kavaluutta, ja viisaudella on kaksi suurta lasta:
tyhmempi: oveluus -- viisaampi: kavaluus... Siis kavaluus onkin
jumalaisen viisauden jaloin lapsi..."
Käärmeen vatsa hohti, kun sitä punaisella valollansa valaisi lieska,
joka vielä paloi... Sen lieskan lumovalo teki tehoansa Perkeleen
silmäyksien apuna... Se kietoi Oolavia yhä huumaavampiin lumoihin...
Se vei voimat, jätti tyhjyyden jälelle... Kavaluuskin kirkastui
Oolavin edessä jo jumalien viisaudeksi... Perkele loihti hänen
eteensä Kreikan muinaisten jumalien kauniiksi kuvatun viekkauden...
Se viekkaus häilähteli jaloissa antiikisissa muodoissa... Oolavi
lausui jo mietteissänsä:
-- "Myöskin sillä lailla voi selittää sen seikan..."
Hän pysähtyi, ajatteli Perkeleen sanoja ja lisäsi taas epäillen:
-- "Sinä lausuit äsken tässä: 'Minä Häntä kunnioitan': Jumalaa...
Onko se totta, kun itse olet pimeyden henki?"
Kerkeästi taas lausui hänelle kiusaajansa siihen;
"Ainoastaan _yhden_ kerran olen ihmiselle puhunut: Se tapahtui, kun
lausuin: 'Sinä päivänä, jona syötte siitä puusta, aukenevat teidän
silmänne ja te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan'..."
Suurena, voittajana katsoi hän Oolaviin ja lopetti:
-- "Sano, enkö silloin puhunut _totta_?... Eikö raamattu todista:
'Silloin aukenivat heidän silmänsä'?"
Yhä kirkastui Oolaville Perkeleen jalous... Yhä himmeni hänelle
ihmishengen historian hämärä.
-- "Se totta on", -- myönsi hän ajattelevana. Riemastunut kiusaaja
huudahti silloin:
-- "Milloinkaan en siis ole valehdellut!... Ja kumminkaan et usko
sanojani!"
Ajatuksissaan, hengen suureen hämärään kietoutuneena selitti Oolavi:
-- "Sa silloin _petit_ Eevan, kun syötit häntä kielletystä puusta...
Se oli väärin..."
Ikäänkuin loukattuna huudahti suuri henki:
"Milloinka _käskin_ hänen syömään? En sanallakaan edes kehottanut!...
Ilmotin vain hänelle seuraukset: _totuuden_ lausumaan... Vaan
jos olisin edes aavistanut, että Eeva syö, niin totta totisesti
olisin estänyt sen teon... En soisi pahaa yhdellekään... Minusta on
kaukana sekin teko, että ihmishenkeä pois Jumalasta viettelisin...
_Minun tehtäväni on ilmottaa vain totuus ihmisille_... Niin
tein Eevallekin... Mutta kurja vaimo!... Hän otti, söi ja antoi
miehellensä hedelmän, jonka seuraukset olin just'ikään hänelle
ilmottanut... Konsanaan en moista olisi voinut odottaakaan."
Hyvän ja pahan välinen suuri taistelu himmeni Oolaville
himmenemistänsä... Alkuaikojen suurkysymys nousi hänen eteensä kuin
haudan vainaja... Yhä syvemmälle Oolaviin tunki Perkele lumoavat
katseensa... Suuri hämärä peitti jo Oolavin sielua... Perkeleen puhe
tuntui hänestä jo oikealta... Elämän suurin kysymys sotkeutui... Hän
lausui miettivänä:
-- "Ei voida väittää sinun sanojasi vääriksi aivan... Mutta sano mitä
varten olet tullut luokseni?"
Lumoavalla äänellä hämmästyneeksi tekeytyen selitti suuri kiusaaja:
-- "Etkö sitä tiedä, vaikka sanoin jo! _Totuutta_ ilmotan ihmisille
kuten tein Eevallekin. Sanon heille kaiken minkä Luoja jätti heille
sanomatta..."
-- "Ja minkä totuuden sinä minulle nyt avaat?" -- uteli kiusattava
kiihtyneenä, kun kuuli suuren sanan. Se totuus veti häntä niin kuin
Tuukkalan koski...
-- "Ei maailmassa voi olla useita totuuksia. Totuus on _yksi_, niin
kuin kaikkeuskin... Minä ilmotan vain, mistä löydät sen."
Jo hehkui Oolavi... Hän tahtoi tietää sen ihmeellisen paikan...
Epäröiden, mutta kiihtyneenä kysyi hän:
-- "Ethän minullekin vain näytä samaa puuta, josta söi Eeva?"
Kavalana vastasi hänelle viekas suuri kiusaajansa:
-- "Neuvomattakin tuntisit _sen_ puun kai kerran... En tehtyä tee
koskaan toiseen kertaan... _Se_ puu on myös jo olemasta laannut, kun
teki tehtävänsä... Se on luonnonlaki... Nyt on uusi aika ja uudet
tiedon lähteet."
-- "Kai nekin kielletyt", -- keskeytti kiusattava hehkuvana haluten
nähdä ne uudet tiedon lähteet. Nuhdellen siihen lausui suuri henki:
-- "Miksi et sinä raamatuita tutki!... Silloin tietäisit että
kielletyltä puita oli ainoastaan _yksi_... Muut kaikki ovat sinulle
luvalliset..."
Paratiisin suuri salaisuus kohosi Oolavin hengen eteen... Hän uteli
kiihkoisena:
-- "Muut?... Mitkä?... Eihän ollut kuin yksi tiedon puu!..."
Perkele verhosi kiusattavaansa muinaisuuden hämäryydellä... Hän
selitti viisaana:
-- "Ei ollut kuin yksi _hyvän- ja pahantiedonpuu_... Mutta oli myös
toinen puu: se, joka jäi paratiisiin hyvän- ja pahantiedonpuun sieltä
hävitessä... Se puu on..."
"Mikä?" -- tarttui vieteltävä kiihkoisasti, kuin onnen-ansaan.
Kuivasti vastasi hänelle kiusaaja:
-- "Se puu on Elämänpuun... Siis: _elämä_..."
-- "Elämäkö? Sekö?... Niinkö?" kuohahti Oolavi, kun kuuli mainittavan
nyt sanan: _elämä_, sen, joka häntä veti... Viisaana jatkoi kiusaaja
siihen:
-- "Niin, juuri niin... Elämänpuu, joka aina viherijöitsee ja
kantaa hedelmää, on tiedon ainut lähde... Ei Luoja milloinkaan ole
_kieltänyt_ sen puunsa hedelmiä syömästä... Ikikaunis, suuri totuus
on elämästä etsittävä. Siinä se piilee hedelmiin kätkettynä... Siis
syö, niin sinulla silmät aukenevat... Saat nähdä totuuden, et huoli
elää janossa elämänlähteen aivan loristessa raikkainta totuuttansa
vierelläsi..."
Kuumeisena hengitti Oolavi Perkeleen edessä... Hän oli totuuden
janoon nääntymäisillänsä... Kiusaajan katse loihti sen janon
polttavaksi... Samalla huumasi se hänet veden lorinalla... Hän kuuli
kuinka raikas elonlähde lorahti hiljaa, sulosointuisena... Harviston
sekä Aatteelan puheet lensivät nyt hänen ohitsensa hiljaa... Ne
lensivät kuin ihmeen kauniit, houkuttavat linnut, jotka tuovat
iki-kevään mailta tervehdyksen talven kylmään nääntyvälle, ja
laulullansa sanelevat armaimman kutsun kevään kukkaishäihin, missä
suukkosparvi perhosina lentää ja ikiarmaat lemmen soidinlaulut
korvissa alinomaa hymisevät... Janoinen ihmishenki Oolavissa nyt anoi
_vettä_... Silloin kiusaaja hänelle lausui:
"Jos sinä tahdot, näytän sen puun nyt sinulle?... Jos tahdot, niin
vien sinut elämään... Minä näytän sinulle kokonaan elämän... Saat
sitten valikoida tahdotko siitä ottaa ytimenkin, jossa ikitotuus sekä
onni piilee, vai pysähdytkö kuoreen... taikka ehkä et huoli ollenkaan
sen hedelmistä... En käske ketään... On työni _näyttää_ vain..."
Vielä epäili ihmishenki... Silloin suuri pimeyden henki antoi
merkin... Oitis ilmestyivät käärmeen vatsaan ihanat näyt: etäällä,
jonne tuskin silmä kantoi, sai Oolavi nyt nähdä ihmeen kauniin,
kukkiinsa uppoavan Eedenin... Siellä hymyilivät immet ihanimmat kuin
enkelien kauniit puhtaat henget... Soi kaunis soitto... Satuhämärässä
jo alkoi kaunis tanssi... Neito häilähti hiljaa, niin kuin kaunis
runokuva... Maukkaana kypsyi punahuulosella armas hedelmä: suukko...
Liinoillansa huiskuttivat neidot Oolaville... Lemmenlaulun
runohyminällä lähettivät ne hänelle kauniin kutsun... Häähuoneen
hämärissä häilyi kaikki... Kaikki uinui hekkumaa ja onnea kauneissa
iltaruskonvärisissä lumoissa... Tanssi, kauneus ja soitto sulivat
hellimmäksi hekkumaksi... Jo paloi ihmishenki Oolavissa... Hän värisi
ja lausui ihmeissänsä kuin itsekseen:
-- "Kas mitä ihmeellistä voi silmä nähdä käärmeen mahassakin!... Mitä
onkaan silloin itse elämässä!..."
-- "Tahdotko?" -- kysyi kiusaaja, voiton-varmana, ylhäisenä.
Oolavi värisi... Näky kiehtoi... Hän oli jo valmis.
-- "_Tahdon_... Näytä minulle kaikki...ja anna kaikki", -- vastasi
hän huumautuneena.
-- "Siis kättä päälle!" -- lausui Perkele.
-- "Tässä on se!... Ota!... Tämä käsi myös lie _miehen_ käsi", --
lausui eksytetty.
-- "Niin kai!... Sen uskoin... Oma kätenikin miehen kädestä käynee...
Milloinkaan en ole ystäväni kättä hellittänyt omastani ensi tiukan
tullen... Tämä käsi on jumalainen", -- lopetti suuri henki.
* * * * *
Suuri matka alkoi...
Perkele antoi Oolaville pienen siemenen ja käski sen heittää
maahan... Kun se oli tehty, luki hän loitsun:
"Maa se kasvaa puuta, viljaa,
puu taas hedelmätä kantaa.
Maa niin tekee työtään hiljaa,
hedelmillänsä kun antaa
aivoaineen tomustansa
ihmiselle. Mullastansa
maa niin luopi lihaa, luuta.
Järkikään ei oo siis muuta
kuin maan multaa,
tyhmälle halpaa kultaa,
viisaalle rahaa, jolla hän ostaa
keltaista kultaa ja nostaa
aarteita maasta. Nyt kasva, maa,
kauneinta, jalointa kukkaa!"
Hänen vielä sitä lausuessaan nousi siemenestä ihmeen kaunis pensas...
Sen lehdet olivat lumivalkeat... Kauniit ilmitulet heloittivat sen
kukkasina... Aivan punaisena loisti se tulikukissaan... Ihmeissään
lausui kiusattava:
-- "Katsos, mikä lähti siemenestä!..."
-- "Maa on rikasta kaikesta... Sen mullassa on viisautta enemmän kuin
kultaa," -- tarttui siihen kiusaaja, antaen pienen vihjauksen...
Kauniin pensaan sisään ilmestyi silloin hänen ihmeen kaunis enkelinsä
vaippa käsivarrellansa... Se astui siitä ulos, sekä heitti vaipan
Oolavin hartioille... Ihastunut Oolavi lausui lahjaa katsellessaan:
-- "Sinulla on kauniit palvelijat ja oivat lahjat... Et hullumpi sä
ystäväksi ole!..."
Tyytyväisenä hälle myönnytteli kiusaaja:
-- "Niinkuin hyvä isä lastaan oikealle tielle aina johdan jokaista
ystävääni!... Mutta sano, mitä usein tahdot nähdä elämästä! Se
hedelmistä upporikas on."
Mietteissään pyysi kiusattava:
-- "Näytä nyt minulle tietä!... Näytä kuinka syntyy se, sekä
kasvaa... Tiedon _salaisuuden_ kun nähdä saan, silloin koko tieto on
vallassani..."
-- "Oikein lausuit siinä... Ken salaisuuden pihteihinsä saapi, hän
takoo siitä oivan tekeleen... Siis tule muassani!" -- lausui siihen
kiusaaja, viisaat eleet kasvoillaan.
He lähtivät. Korkeinta ilmatietä vei ystäväänsä pimeyden henki nyt
_elämään_, juurelle elonpuun. Tienvarsi oli siellä viitoitettu
tähdillä, jotka täysivaloisina paloivat kaikkeuden pimeimmällä ja
korkealla iki-ulapalla... Maa liiteli kuin pieni tomuhitu jo heidän
allaan... Valtamerinensä se kisaeli ikilentoansa pohjattoman pimeyden
varassa... Etäältä nähden haihtui välimatka mitättömäksi... Sadat
penikulmat jo supistuivat millimetriseksi... Koko maan pauhulento
hidastui silmissä jo madon madannaksi.
-- "Tää matka on toista kuin koskenlasku Litvassa," -- lausui sitä
katsellessaan kiusattu ihastuksissaan.
Jo saapuivat he ikikorkeuteen ylemmä näkyväistä tähtikehää ja siinä
pysähtyen lausui Oolaville kiusaaja:
-- "Tässä teemme pienen mutkan... Palaamme maahan, sinne, jossa alkaa
viisauden vesisuoni..."
Lausuttuaan sen hän laskeutui ystävänsä kanssa taas maahan, niinkuin
kirkkain tähdenlento, luotisuoraan, hurjan aatteen nopeudella ja
pauhinalla... Silmänräpäyksessä he saapuivat taas maahan... Alaslento
päättyi vuoren juurella... Heidän edessänsä oli ovi, joka johti
vuoriluolaan, ikivuoreen hakattuun huoneeseen. Pienoinen lamppu paloi
oven päällä... Se valaisi ovenpäällyskirjoitusta: 'Viinasta totuus
aina pulppuaa'. Sitä silmäillen lausui Oolaville kiusaaja:
-- "Täällä on viisaus kukkeimmillaan... Tämän oven sisäpuolella
nuori väki muuttaa Luojan viljaa viisaudeksi yöt päivät, niinkuin
kedon kukka maan multaa muuttaa kukkaväreiksensä, kasvaessaan
kevät-aikaan..."
Lausuttuaan sen hän koputti oveen. Sisältä kuului ääni:
-- "Ken siellä on?"
-- "Minä, korkein ystävä ja sinun ystäväsi", -- siihen vastasi
pimeyden henki.
-- "Astu sisään vaan!... On ovi sisään astumista varten, ei
koputusta!" -- kuului ääni taas luolasta. Siihen lausui suuri henki:
-- "Minä myös en ole rukoilemaan luotu... Mutta ennen kuin sisään
astun, hiljaa koputan ihmishenkeen... Sivistynyt tapa niin vaatii",
-- lausui viisaan vastauksen suuri henki. Sitä lausuessaan hän jo
astui luolaan kiusattavineen.
Se luola oli matalahko holvi aistikkaasti, salaperäiseksi pylväillä
koristettu. Komeroissa seisoivat vanhat viisauden ja juomingin
vertauskuvat. Niiden väliin oli asetettu pullohyllyt, jotka olivat
täynnä pulloja kuin olisivat ne olleet kirjahyllyjä. Joukossa oli
pari kirjahyllyä täpötäynnään kirjoja... Perällä oli oluttynnyri,
alustalle asetettu ja kukkaisseppeleillä kaunistettu. Sen hanan
päällä riippui vitjoissansa pyhimyslamppu, joka valaisi luolan
puoli-valoisaksi...
Luolassa oli neljä nuorta miestä: ylioppilaat Harteva ja Horsma,
Ilanne sekä Voima... Viime mainittu oli juuri polvillaan tynnörin
edessä; kun vieraat saapuivat. Hän laski hanasta tynnyrin antimia...
Harteva lausui tulijalle:
"Kas sitä... Kaksi uutta kirkkomiestä!...
Ja oudot molemmat!..."
_Perkele_:
"En aivan outo
oo kellekään!..."
_Harteva_ (tarkastellen Perkelettä):
"Et outo kellekään!...
On sulla silloin paljon tuttavia!...
On totta vie!... En minä kumminkaan
oo sua nähnyt..."
_Perkele_:
"Jonkun verran toki
oot tuntenut... Ja tunteminenhan
lie tuttavuutta, eikä näkeminen..."
_Harteva_ (ihmeissään):
"Sus siunatkoon!... En toden totta muista
ett' olen sua tuntenutkaan!"
_Perkele_:
"Sitä
ei ole tarvis muistaakaan,
kun silmä mun tuttavuutein
huomaa ihmisessä
avutta muistin..."
_Horsma_ (tarkastellen Perkelettä ja Hartevaa);
"Mitä?... Hartevako
ois' ehkä sinun salavuoteudestas
väärälle isällensä iloks' siinnyt?..."
_Voima_ (tarkastellen yhtäläisyyksiä):
"Ei yhtäläisyys ole ilmiselvä...
ei myöskään olematon..."
_Ilanne_:
"Hartevako
nyt saisi toisen isän?..."
_Horsma_:
"Älä lempo!...
Nyt alkaa hauskuus aivan sikamainen,
jos Harteva saa uuden rikkaan isän!...
Se entinen jo onkin kuiviin juotu..."
_Harteva_ (astuen Perkeleen eteen):
"Niin ettäkö mä sinun poikas' oisin?...
Oot silloin isäukolleni tehnyt
sä lemmon kepposen!... Vaan kuinkas äidin
sait vietellyksi?... Hänhän hurskas on..."
_Perkele_ (istuutuen);
"Pois moinen ajatuskin!... Toisen naista
en ole vietellyt mä milloinkaan...
Mä vihaan koko salavuoteutta..."
_Kaikki neljä_ (pettyneinä):
"Mi pettymys!"
_Perkele-_.
"Tok' on se aivan totta...
Sen koko maailma ja kirjoitukset
voi todistaa, mä etten sormellakaan
oo Eevaa koskettanut -- kahden kesken
puistossa kerran oomme keskustelleet...
On puheen-aiheenakin silloin ollut
suurkysymykset, eikä turha lempi..."
_Horsma_ (ihmeissään):
"Mi hurskas mies!"
_Harteva_:
"Tää ilmotus on mulle
suur' pettymys... Ma oisin äidilleni
sen huvin suonut... Isäukollekin
se oisi ollut pikku korvapuusti,
min ansaitseisi saituruudestaan
poikaansa kohtaan... Sinun poikanasi
ehk' oiskin raharikkaampi mun olla...
Nyt hävisi se onni..."
_Perkele_ (viisaasti):
"Isyyteni
ei putoa pois koskaan hedelmästäin...
Siis turha huoli!... Minun lapsekseni
voi päästä ilman äidin välitystä...
en kätilölle koskaan maksa myös..."
_Harteva_ (tovereilleen):
"Tää mies ei ole tyhmä!... Kelpo isä
hän oisi... Viinaveli myöskin oiva
hän varmaan on..."
_Horsma_ (Perkeleelle):
"Sä puhut isyydestä
noin... ilman kätilöä... Varmaan silloin
sa ottopoikia vain kokoelet.
Vai kuinka?..."
_Perkele_:
"Aivan juuri niin mä teen..."
_Harteva_:
"Kai olet silloin rikas?... Kuinkas muutoin
sun kannattaisi ottopoikaa pitää..."
_Perkele_:
"Oon valmis pojalleni luovuttamaan
niin paljon kunniaa ja rikkautta
kuin korkealta vuorelta voi nähdä..."
_Kaikki neljä_:
"Mi kelpo isäpuoli!"
_Ilanne_ (toverilleen):
"Vie sun lempo...
Ollapa moisen isän ottopoika!..."
_Harteva_ (ihastuneena):
"Vaan kuule! Kun et ole aikanansa
älynnyt pettää isäukkoani
ja äidilleni suoda... miten sanon...
pikkuista lemmenseikkailua... siitä
sun täytyy pieni rangaistus nyt saada...
Sun täytyy minut pojaksesi ottaa.
Kelpaanko?..."
_Perkele_ (levittäen hänelle sylinsä):
"Aikoja jo olet ollut
mun poikani, se johon mielistyin..."
_Ilanne, Horsma ja Voima_ (sekaisin):
"Hurraa!... Sai isän Harteva!... Sai isän!
Sai otto-isän hän!... Hurraa!... Hurraa!..."
_Perkele_:
"Hurraa!"
_Kaikki viisi_:
"Hurraa!... Hurraa!"
_Oolavi_ (itsekseen):
"Ah, mikä lemmon joukko!..."
_Harteva_ (rehennellen):
"Nyt maljat täyteen!... Mandoliini soikoon!
Tuhlaajapoika olinkin jo milt'ei...
Tää oli onnen potku!... Nyt ei pakko
mun lähteäni isäukon luokse
taas rahaa naukumaan... Siis laula, Horsma!"
_Kaikki toiset_:
"Laula, Horsma!... Laula juomalaulu!"
_Horsma_ (laulaa malja kädessä, yhden soittaessa):
"Olipa kerran hurskas isä,
peijakkaan äveriäs mies.
Mut puuttui pieni onnenlisä,
sen eukkokulta myöskin ties:
ei ollut pikku poikaa heillä.
Sen tähden ukko lausui: -- 'Hoi,
sä eukko! Miks' ei poikaa meillä?' --
Niin kysyi ukko, sekä joi."
_Kaikki neljä yhdessä_ (kertaavat juoden maljansa):
"'Hoi, eukko! Miks' ei poikaa meillä?'
Niin kysyi ukko, sekä joi."
_Horsma_:
"Vaan kerran tuotiin hälle sana:
'Nyt rouva pikku pojan sai!'
'No luojan kiitos! Auki hana!
On tynnörissä viinaa kai!'
huus' ukko, kiirehtien piikaa...
Ja nytkös riemuissaan hän juo...
Jos et sä jaksa juoda liikaa,
mun sijaissasi juoda suo!"
_Kaikki neljä_ (kertaavat, juoden):
"Jos et sä jaksa juoda liikaa,
mun sijaissasi juoda suo!"
_Horsma_:
"Vaan ukko pahat päivät saikin:
Näät poika huusi, piehtaroi
yöt päivät, parkui voimin kaikin,
niin että äijän korvat soi...
Huus' ukko: 'Eukko! Miks' on meillä
tuommoista möly-elämää?...
Käy ukko taaskin juoppoteillä,
pois seurastaan en koskaan jää."
_Kaikki neljä_:
"Käy ukko taaskin juoppoteillä,
pois seurastaan en koskaan jää."
_Horsma_:
"Vaan poika kasvoi, huusi, telmi
ja mitä jaksoi, rikki löi,
ja juonitteli niinkuin kelmi,
namuja varasti ja söi,
Jop' ukko kiljui kurjuuttansa:
'On tapettava pentu tuo!...'
Ja purkaaksensa harmiansa
kuin laskuviemäri hän juo,"
_Kaikki neljä_:
"Ja purkaaksensa harmiansa
kuin laskuviemäri hän juo."
_Horsma_:
"Pääs poika ylioppilaaksi,
mut hällä luvut unhottui:
kuin ulapalla uljas haaksi
viinassa aika poika ui.
Hän lausui: 'Otsassa on nappi --
pää silloin tyhjä olla voi!'
Paremp' on olutleilin tappi
kuin kirja... Nytkös poika joi!"
_Kaikki neljä_:
"Paremp' on olutleilin tappi
kuin kirja!... Nytkös poika joi!"
_Horsma_:
"Ukolle jäi vain paita ylle...
Muun kaiken oiva poika joi.
Sai ukko päälle villitylle,
huus' että eukon korvat soi:
'Hei eukko! Hiiteen täältä karkaa,
kun taloon siitit ruojan tuon!...'
Mä säälin sentään ukkoparkaa,
sen tähden tässä nyt mä juon."
_Kaikki neljä_ (riemastuen ja juoden):
"Mä säälin häntä, ukkoparkaa.
Sen tähden tässä nyt mä juon."
_Perkele_ (Hartevalle):
"Sain nähtävästi oivan ottopojan...
Et ole, sen mä huomaan, opetellut
'sanasta' elämään."
_Harteva_ (ylvästellen):
"En sitä ruokaa
oo maistanut... Vaan entä jos mä joisin
sun maasi, mantusi ja paitasikin?
Et varmaan pahastuis?"
_Perkele_:
"En ollenkaan.
Juo, poika!... Mull' on kontu, jonka rajaa
ei kukaan mittaa..."
_Harteva_ (rehennellen):
"Lyödään veto! Maasi
ja paitasikin vuoden kuluessa
voin juoda..."
_Perkele_:
"Hyvä! Jos sa tappaat vedon,
jää mulle kaikki, mik' on sulla omaa..."
_Harteva_ (kättä lyöden):
"Saa olla!..."
_Perkele_:
"Ja te toiset erottakaa
kätemme!... Siten veto vahvistetaan..."
_Horsma_ (erottaen kädet):
"Noin!"
_Harteva_ (Perkeleelle):
"Sulta laulu myöskin luistaa kait...
Nääs, hyvä onni tuopi laulutuulen."
_Perkele_:
"Oon mestari ma siihen."
_Kaikki neljä_, (riemastuen):
"Laula siis
nyt meille oiva laulu."
_Harteva_ (riemuissaan):
"Laula, taatto,
nyt kunniaksi rakkaan ottopoikas...
ja vaikka opiksikin pieni laulu."
_Perkele_ (laulaa):
"Olipa kerran viisas isä...
Ei ämmälauri ollut mies
Kun hälle syntyi perheen lisä,
pikkuinen poika, josta ties
hän harmin saavan, ellei soita
sen selkää nyt jo aikanaan
ruoskalla... ukko aprikoita
nyt alkoi, miten soittaa vaan..."
_Kaikki neljä_ (hämmästyneinä):
"Se oli lemmon huono isä-ukko."
_Perkele_ (ivallisesti laulaen):
"Kun poika-pahuus alkoi huutaa
ja sätkytellä koipiaan,
niin viisas isä etsi luutaa,
sai siitä varvut patukkaan...
Sen silkoseksi aivan riipi,
kun poika siinä teutaroi,
luo pikku herran kehdon hiipi
ja antoi selkään että soi..."
_Harteva_ (kauhuissaan):
"Kuin petomainen isä olikaan!"
_Perkele_ (jatkaen laulua):
"Kun poika vankemmaksi varttui,
ja koitti hiukan mellastaa,
ruoskaansa ukko oitis tarttui
ja mäiski, jotta notkui maa!
Läks poika viisauden hakuun...
sai kultalyyran otsalleen...
Vaan sitten pääsi viinan makuun...
renttuili aikaa kappaleen.
Kuul' isä pojan käyneen totiin:
hän uuden selkäsaunan sai.
Vei ukko hänet viimein kotiin:
hän siellä piikatytön nai.
Nyt raataa hän kuin kunnon jätkä
pellolla isän ainiaan:
täll' aseena on köydenpätkä,
hän sitä käyttää ruoskanaan."
_Harteva_ (kauhistuen):
"Ei kerrata sun lauluas tee mieli."
_Perkele_:
"Se poika myös ei taaton paitaa juonut."
_Harteva_ (epäillen):
"Kun et vain liene sinä yhtä julma!"
_Perkele_:
"En ollenkaan. Ma ottolapsiani
viisaiksi kasvattelen..."
_Harteva_:
"Mitä sitten
minusta aijot... jos se onnistuisi?"
_Perkele_:
"Sen näytän teille... Kaikki teidät otan
ma lapsikseni..."
_Kaikki neljä_ (riemastuneina):
"Ota, sekä näytä
nyt meille koko tulevaisuutemme!"
Perkele antoi merkin... Kaikki neljä miestä muuttuivat silloin
sioiksi, jotka röhkivät ja tonkivat lattiaa... Perkele vihjasi
uudestaan... Elämän _puhdistavat voimat_ alkoivat silloin raataa...
Luola muuttui silloin kauniiksi kirjastoksi... Oolavi hämmästyi...
Elämän puhdistavat voimat jatkoivat työtänsä... Miehet muuttuivat
arvokkaiksi tohtoreiksi... Hartaina, toisillensa kumarrellen
ryhtyivät he työhönsä. Perkele selitti Oolaville:
-- "Nyt näet, että kaiken täytyy käydä loan ja tulen kautta
elämässä... Tulessa syntyy helmi, kukka kasvaa lannassa. Niin on
myöskin ihmishenki: Se tutkii kaiken loankin... Siinä loassa se
kirkastuu."
_Oolavi_ (ihmeissään):
"Tämä todellakin minua ihmetyttää..."
_Perkele_ (kavalana):
-- "Siis näet miten kaikki jalostuu elämän loassa...
Niin kasvoi Harhamakin... kai lienet kuullut siitä
puhuttavan?"
Oolavi hämmästyi. Perkeleen katse lumosi häntä, pimitti hänen
järkensä. Kaikki näyttäytyi hänelle toisessa valossa kuin ennen. Hän
myönteli ajatuksissaan:
-- "Olen kuullut... lukenutkin olen... Nuori pappi myös kertoi samaa
Harhamasta; kuulin myös Paavalista, Davidista sekä useista raamatun
henkilöistä, niin ovat Mooses, Salomon ja muut aikansa rikkoneet ja
pahaa tehneet... Ja Faust... ja Wilhelm Meister... Nyt alan uskoa jo
puhettasi..."
Hartailla eleillä huudahti siihen Perkele:
-- "Kiitos herran että avautuvat ihmisien silmät!"
Hän antoi merkin. Silloin kaikki muuttui taas ennallensa. Miehet
hapuilivat päistänsä seppeleitä, ihmetellen... Jokaisen silmät
suurenivat. Hämmästyksestä kummissaan lausui Harteva:
"Nyt piru merrassansa käynyt on!...
Kas, äsken tuntui että olen sika...
ja sitten tohtori."
_Horsma_:
"Niin miekin tunsin."
_Voima_:
"Ja minä myös."
_Ilanne_:
"Ja samoin minäkin."
_Horsma_:
"Ma olin vielä rapaa syövinäni."
_Ilanne_ (suutaan maiskuttaen):
"Ja minä kurja nautin pahempaakin!
Oi, suussa tuntuu vielä paha maku
sen syötävän."
_Horsma_:
"Hyi että eläimille
semmoista syötetään!"
_Voima_ (leukaansa tapaillen):
"Kun ei ois jäänyt
vain kärsä ainiaaksi leuvan sijaan!"
_Harteva_ (Perkelettä tarkastellen):
"Kun ei tää oisi sinun juoniasi!"
_Perkele_ (ylpeänä):
"Ma koskaan ansioitani en kiellä."
_Horsma_:
"Tää ihme on!... en usko silmiäni."
_Voima_ (tarkastellen Perkelettä):
"Tuon miehen kujeet mua epäilyttää!"
_Harteva_ (Perkeleelle):
"Ken olet sä?"
_Perkele_:
"Ma oon se hyvä isä,
jolleka äsken kaikki lupaannuitte..."
_Harteva_ (tutkien katseillaan Perkelettä):
"Jos olet se kuin sanot olevasi,
niin anna pojillesi oitis rahaa!...
Tahdomme viinaa, emme seppeleitä...
Jos rahaa sull' ei liene, anna paita...
Panttaamme sen!"
_Perkele_:
"No tule, ota paita!
Se tuossa on."
Hän levitti viitansa. Sen alta leimahti tulinen paita. Kaikki neljä
huudahtivat kauhuissansa:
"Hän onkin Perkele!... Oi auta, Luoja!
Se petoksella lapsikseen sai meidät!..."
Valo sävähti ja sen sävähteessä hävisivät vieraat luolasta pois.
Miehet seisoivat kauvan kauhun valtaamina. Viimein huudahti Horsma,
ikäänkuin havahtuen:
"Sen 'kontu': Kaikkeus...
onkin äärettömyys."
_Toiset kolme_:
"No, siunaa ettei sitä hoksattukin!"
_Voima_ (Hartevalle):
"Nyt sait sa vasta urakan! Se kontu
ei ole juotu... Taisi mennä veto
nyt sulta..."
_Harteva_ (harmissaan):
"Mutta pirukos sen tiesi,
ett' oli hällä moinen määrä höskää!
On siinä kuita, tähtiä ja maita.
Ja entäs lempo: Helvetti on siinä!"
_Horsma_ (päivitellen):
"On juotavaa!"
_Voima_:
"Jää pohmeloonkin ryyppy."
_Harteva_ (epätoivoisena):
"No ota nyt, jo helvettikin ryyppää!
Se ryyppy, luulen, polttaa koko suun...
Nyt mennyttä on ruumis sekä sielu,
kun Pirun kanssa ei voi käräjöidä!...
Sen puolella on kaikki advokaatit."
_Kaikki_ (kauhuissaan);
"Niin Piru neljä kunnon miestä vei..."
Ja maailman koski yhä kovemmin veti.
Syysmyrsky pauhasi. Korpi tohisi myrskyn käsissä. Litvanselkä kuohui
valkeana vaahtona. Syksy oli päässyt synkkyytensä huipulle.
Hallanselän rimpisuon vierellä raatoi Oolavi työmiesten mukana. Oli
alettu puhkaista viemäriä hiekkaharjun läpi.
Mutta raataminen ei tahtonut häneltä luistaa. Hän oli vaitelias ja
miettivä. Ja kun työväki söi nuotiotulen ääressä päivällistä, istui
hän yksin laholla kelolla, jotain tuntematonta kaivaten ja miettien.
Myrsky ulisi. Paljasvarpuiset koivut taipuivat sen käsissä vitsoina,
oikenivat taas ja taas taipuivat, pieksäen ilmaa latvoillansa. Harmaa
vihmasade yltyi joskus sadekuuroiksi. Joskus löi saderaippa vasten
kasvoja. Yksinäinen varis taisteli tuulta vastaan, hädissään rääkkyen.
Oolavin mieltä masensi tämä syksyn syksyisin näky, jossa päävärinä
oli harmaa vesi ja märkä sammal ja tuoksuna mätänevien lehtien ja
suomudan maku. Hän halusi pois täältä, kauvas elämään... valoon...
humuun... hyörinään ja lämpimään.
Ja yhä kiehtovammin kutsui häntä elämä. Se vilautteli hänelle
hämärimpiä merenselkiänsä, missä Harhasaaret nousevat ruusunvärisestä
vedestä kuin päivä aamuruskon puna-ulapasta, ihanat immet odottavat
rannalla ja keskellä saarta hohtaa Elämänpuu punaomenaisena, joka
omenassa täysin selvä elämän ongelman selitys, sen kysymyksen
selitys, jota hän nyt mietti ja jonka verkoissa hänen henkensä jo
kiemurteli. Tai hohti sen hedelminä joku muu salaperäinen houkutus...
Hän muisteli Harviston kertomuksia ja Harhaman kirjaa, joka muuttui
aina vain kiehtovammaksi.
Äkkiä hän nousi, ojensi voimakkaan vartalonsa suoraksi ja lausui
jyrkästi:
-- "Suo on minulle liian vähä... Minä tahdon tarttua _koko elämään_
käsiksi... Minä panen ne molemmat tottelemaan: Suon täytyy kasvaa
heinää ja elämän _täytyy_ puhua ja selittää itsensä... Sen täytyy
_itsensä_ näyttää minulle kaikki salaisuutensa... Kirja ei siihen
riitä..."
Uhma silmissä ja jäntereet voimaa täynnä katseli hän sitä sanoessansa
Hallanselkää ja koko elämää. Katseessa oli jotain hurjaa,
epätoivoista miltei. Hän paiskasi lapion luotaan niin että se upposi
suohon näkymättömiin, antoi ohjeet työväelle ja läksi Martvan luo.
Hän päätti lähteä elämää tutkimaan Martvankin tähden, sillä hän
tahtoi olla hänen edessänsä _viisas_.
* * * * *
Yö pimeni hiilimustaksi. Myrskyn pauhu yltyi. Litvanselkä ärjyi
kilpaa myrskyn kanssa. Sen aallot vyöryivät pieninä vaahtovuorina.
Martva istui keinutuolissa, kaiho silmän, pieni kutri otsan
koristuksena. Hän kaipasi Oolavia ja samalla jotain muutakin.
Katse harhaili vapaana omilla teillänsä. Ajatus oli hajanainen.
Hän ei tiennyt, mitä ajatteli. Hän ajatteli ikäänkuin ilman vain
ajatellaksensa.
Äkkiä koputettiin ovelle.
-- "Minä tunnen jo koputuksesta... Oolavi!" -- helähti Martvan
iloinen ääni.
Ja ennen kun hän ehti nousta, seisoi nuori sulhanen hänen
vierellänsä, ja sievästi kumartaen suuteli hänen valkeaa
kämmenselkäänsä.
-- "Minä jo arvasin, että tulet", -- iloitsi Martva, viattoman lapsen
tavoin.
-- "Pitihän sinun se arvata, koska minä _en voi_ tulematta olla...
Martva... minun oma Martvani!" -- riemuitsi Oolavi.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa nyt _rohkeina_... aivan
huumautuneina. Kaiho hävisi tytön mielestä. Ilo loisti posken, onni
silmän koruna. Morsian oli vallaton ilosta, sulhanen onnesta rohkea.
Tällä välin olivat he usein olleet yhdessä, jatkaen lukemista.
Joka kerralla oli heissä avautunut jotain. He tulivat rohkeammiksi
toisiansa kohtaan. Katse ei enää arkaillut, se miltei kutsui... He
tottuivat lemmenmaihin... Syli avautui... vähitellen... lämpimänä...
avautui kuin kukannuppu kukkaiseksi... Kaikki valmistui, heidän sitä
huomaamattansa.
Samalla olivat he alkaneet toisiansa joskus kiihkeästi kaivata,
ikävöidä... Se kaipuu ja ikävä oli epätervettä kiihkoa: se oli
tiedotonta himoa, puhdasta vielä tosin, jos luonnon tilaa ja viettiä
pidetään puhtaana... Likaista, jos on kysymys korkeasta ihmishengestä
ja sen puhtaudesta.
-- "Nyt me taas luemme... Eikö niin, Oolavi?" -- jatkoi Martva
iloansa.
-- "Tietysti... Se on: _sinä_ luet... Minulla on parempaa tehtävää",
-- vastasi Oolavi reippaasti.
-- "Nohan?" -- kysyi oudostunut Martva.
-- "Minä katselen lukijaa", -- vastasi Oolavi sanojen helyinä
_miehen_ taiat.
Martva naurahti vallattomasti... kiitollisena...
Sukupuolikohteliaisuudet alkoivat siten jo pulpahdella. _Mielittely_
karkoitti tieltänsä puhelun korkean sävyn. Ihminen kasvoi hyvän- ja
pahantiedon ääressä alaspäin.
Lukeminen alkoi. Luettavaksi sattui kuvauksia Harhaman elosteluista
Hiiden myllyn, kirjansa "Pirun Eedenin" porttojen parissa. Alussa
Martva hieman epäröi. Hän katsahti varkain Oolaviin, mutta katse
kohtasi Oolavin rohkean, kehottavan katseen ja hienon naurahduksen.
Hän tuli rohkeaksi. Kirjan aistillisuus oli jo tukahduttanut
kainostelun. Kepein sanoin kiiti hän kuvauksesta kuvaukseen.
Äkkiä tuli hän lukeneeksi jonkun punavärisen lauseen, lauseen,
jossa oli enemmän punaa, kuin sitä sietää tytön poski. Mutta Martva
ei punastunut. Hän pysähdytti lukemisensa, heittäytyi keinumaan,
ja kasvot puoleksi kirjalla peitettyinä katsahti Oolaviin, katse
vallatonta naurua tulvillansa. Hänestä ei enää kuvauksessa tuntunut
olevan mitään kokonaan rumaa, sopimatonta, mutta ainoastaan jotain
kiellettyä...
Harhaman kirjan pahuutta verhosivat hurskaan papin sanat. Siksi
näytti se "hyvältä antamaan ymmärrystä".
Ja Oolavi maksoi Martvan katseen samanlaisella katseella. Toinen
rohkaisi toista, veti toista muassansa.
-- "Jatketaan nyt sitten!" -- naurahti Martva ja alkoi taas lukea.
Hän hyppeli iloisena, kiihtyneenä kuvauksesta toiseen. Mutta
äkkiä hän taas pysähtyi, heittäytyi keinutuolin nojaan ja nauroi
vallattomana.
-- "No mikäs nyt tuli", -- kysyi Oolavi hymyilynsä seasta.
-- "Ei mikään... Minä vain ilman", -- tapaili Martva naurunsa seasta,
poski punaisena.
-- "Naurat vain kasvojen koristukseksi", -- pisti Oolavi.
Martva laski kirjan helmaansa ja leikitteli:
-- "Tässä on niin hassu kohta, että en minä tätä lue..."
-- "No sitten luen sen minä", -- innostui Oolavi, nousten.
-- "Ei... ei... ei", -- puolustautui Martva.
Syntyi pieni leikillinen taistelu kirjasta, jota Martva kätki aina
toiselle puolen keinutuolia, kuin mistä sitä Oolavi käsiinsä tapaili.
Se oli sukupuoli-leikillisyyttä... Sitä tehdessä sattui poski
likelle poskea... tuntui hengähdys... puna nousi poskelle, vaan ei
punastumisen puna.
-- "No minä luen... minä luen", -- lupaili Martva, kehotellen:
-- "Istu nyt vain rauhallisena!"
Mutta koko kohtauksen ajan leijaili Perkele heidän ympärillään outona
hengähdyksen makuna.
Kun Martva oli lopettanut lukemisensa, alkoi hän huolettomana
keinua. Iloisesti, vilkkaasti puheli hän samalla Oolavin kanssa,
silmä iloa täynnä ja nauru jokaisen sanan sointuna ja säveleenä. Ei
tuntunut mitään arkailua... Katseessa ja liikkeissä häilähteli jo
pieni kiemailu, viaton ja puhdas vielä, koska se oli tiedoton ja
vaistomainen luonnonteko. Oolavi mitteli häntä silmillänsä, huomasi
jokaikisen sulouden hänessä ja rohkaistui yhä enemmän.
Ja sitä mukaa oli muuttunut puhekin: Sen sävynä helisivät nyt
sukkeluudet: vaistomainen, itsetiedoton ja puhdas mielistely ja
mielittely.
Ilta kului. Se hiipoi jo yösydämen alkua. Kun Oolavi lähti pois,
saattoi Martva häntä eteiseen. Jäähyväisiksi ojensi hän kätensä
Oolaville huolettomana, seisten hiukan viistoon Oolavista ja heittäen
häneen iloisen katseen, kuin olan yli. Kun Oolavin silloin tapansa
mukaan piti suudella morsiamensa kättä, epäröi hän... Käsi odotti yhä
kädessä... Silmä puhui paljon... suu ei sanaakaan... Hetki oli lyhyt
ja pitkä samalla...
-- "Martva!" -- kuiskasi Oolavi vihdoin ja oitis poltti palavin huuli
huulta, joka hehkui tulvillansa outoa väriä... Se oli ensimäinen
suutelo, jossa hehkui aistipuna...
Kello löi. Ovi narahti ja Oolavi hävisi yöpimeään.
Ensi suudelma poltti vielä huulta.
Kun Martva palasi, sen poltto vielä huulen hehkuna, huoneeseensa,
tuntui hänestä elämä kepeältä ja oudolta samalla. Hän hyräili
itseksensä jotain laulua ja oli kuin perhonen, mieli iloa tulvillaan.
Mutta äkkiä alkoi mieli painua maahan. Huone tuntui tyhjältä.
Hän oudostui ja uskoi ikävöivänsä Oolavia. Tarkkaavana alkoi
hän kuunnella jotakin. Myrsky riehui... Järvi soi suunnattomana
vesikanteleena... Pauhu huusi... Aalto pieksi rantakallioita.
Silloin Martva alkoi hätäytyä, tietämättä hädän syytä. Oli kuin
olisi hän äkkiä huomannut joutuneensa hautausmaalle... Hän kuunteli
tarkkaavammin... Myrsky ulvoi aivan ilman-petona... Nyt hän jo värisi
pelosta... Joku pahan-enne nosti päätänsä...
-- "Mitä tämä on?... Kun ei vain Oolavi joutuisi vaaraan kotitiellä!"
-- hätäili hän vapisten.
Taas kuunteli hän. Mieleen muistui "Litvan laulu" ja sen laulun
vedennainen. Sanomaton hätä valtasi silloin koko hänen olemuksensa:
Hän uskoi laulun olevan ennustus hänen kohtalostansa. Hän nosti
vapisevat kätensä ylös apua rukoillen... Katse oli tuskaa ja
epätoivoa täynnä... Silmissä paloi hätäytynyt hurja ilme ja aivan
kokoon lytistymäisillänsä parkaisi hän vapisemisen ja hädän seasta:
-- "Herra Jumala!... Se laulu ennustaa minun kohtaloani!... Auta
minua, Jumala, sillä minä hukun... minä hukun... minä hukun!..."
Kun mies katseli elämänpuuta.
Silloin vei Perkele Oolavin lumoavaan Harhasaareen ja näytti hänelle
ikikauniin elämänpuun: hän näytti hänelle _elämän_.
Suuri oli tie, kaunis kulku... He kulkivat maailmoiden lomitse...
Kaihoisat valot punasivat jo kuulua saarta... Sitä lähestyessään
puhui Perkele kiusattavallensa:
-- "Kohta saat nähdä kauniin elämänpuun... Ei ole kukkaa, jota se ei
kantaisi, ei herkkua, joka ei sen hedelmänä kypsyisi... Kun näet sen,
on sinulla vara ja vapaus valita..."
-- "Mutta elämänpuu on kielletty", -- huomautti kiusattava hänelle.
Suuri katse leimahti Perkeleen silmistä. Hän selitti järkevin,
huumaavin äänin:
-- "Elämänpuu ei ole _kielletty_... Se puun on _kätketty_ ja Cherubim
sitä vartioitsee... Ei kätketty ole toki kiellettyä... Sen tiedon
saat, jos tahdot, raamatusta..."
Hänen sitä lausuessaan laskeutuivat he kuuluisaan Harhasaareen,
missä aina hohtaa punahedelmissään elämänpuu... Kun saapuivat sinne,
pukeutui koko saari juuri yöpaitaan: iltaruskon armauteen, hymyillen
siinä niin kuin armain tyttö, joka maata mennessänsä kainostellen
yöpaitansa hienouksia ihailee.
Ja lintu nukkui... Puiden siimeksessä lymyili pieni, onnellinen koti,
portaikot täynnä kukkamaljakolta ja seinät kauneuksien syleilyissä...
Sen väki nukkui... Mutta nuori neito, kuuluisa Harhasaaren Mirja
istui pienoisen ullakkohuoneen parvekkeella haaveissaan, huviksensa
ikävöiden... Hän oli nähdä vielä puhdas lapsi, niin viaton ja
kaino kaunis kukka kuin olla voi vain neito, joka ei tunne vielä
lempeäkään, mutta lapsimielin ihailee sormusta kuin nukkeansa... Hän
istui, sekä lauloi mietteissään:
"Oi, pieni lintu-rukka,
luo armaan lennä sie!
Vie hälle multa kukka,
tervehdys siinä vie
tää pieni, hellä:
'Ei sydämellä
oo rauhaa,
jos et, armahain,
mun luokseni sä saavu vain!'
Jos armas silloin toisi
minulle sormuksen,
niin luonani hän voisi
levätä. Suukkosen tois
ehkä tuuli,
tai armaan huuli.
Nyt yksin ikävöidä saan,
kun armas viipyy ainiaan."
Oolavi näki kauniin neidon... Perkeleen lumoava katse raukaisi
häntä... Hän huudahti ihastuneena:
-- "Ah, mikä armas, ihmeen kaunis lapsi."
Kiehtovana lausui siihen Perkele:
-- "Ja entäs miten kaino, viatonkin!... Hän armastansa noin vain
ikävöipi kuin lapsi nukkeansa!... Sääli, ettei kukaan kuule hänen
huokaustaan!... Yksi armas sana häntä lohduttaisi..."
Oolavi huumaantui... Hän huudahti:
-- "On synti todellakin jättää hänet noin yksin ikävöimään."
Kavalana lausui siihen Perkele:
-- "Nyt oikein puhut... Luoja sääli miestä ja teki hälle 'avun'...
Mutta mies noin jättää apunsa yksin... Onko moinen teko Jumalan
käskyn täyttämistä enää!..."
Oolavi:
-- "Hän katsoo niin armaasti kuin oisi hän enkeli!"
Perkele:
-- "Anovalla on aina armas katse... Niin vaatii luonnonlaki... Lähde!"
Oolavi värisi... Hän lausui puoli-rukoillen:
-- "Malta vielä... Kuule!... Jos olisi hälle pikku sormus viedä...
Hän on niin armas!..."
Perkele:
-- "Se oiva aatos on... Siis tule! Toki ei tytön oven päälle saa
sormin koputtaa, vaan kultasormus tai pikku lemmenlaulu on tehty sitä
varten... Ne pienet taikakalut aina muista mukanasi pitää, sillä
ethän tiedä, koska tytön luhti eteesi osuu öisin kulkiessasi."
Hän otti maasta palikan, muutti sen ihmeen ihanaksi taikahuiluksi
ja antoi Oolaville... Oolavi soitti sillä parvekkeen alla... Suuri
kiusaaja lauloi soiton säestyksellä:
"Kun huilun ääni sulle
tään tervehdyksen tuo,
niin avaa ovi mulle
ja luokses tulla
suo! Sun luonasi,
oi armaani,
on kaikki minun onneni."
Mirja kuuli kauniin soiton ja laulun ja riensi katsomaan soittajaa...
Sydän värähti... Hän lausui ihastuneena:
-- "Kuinka kaunis laulu sekä soitto kuuluu!... Ja entäs soittaja!...
Hän varmaankin on kuninkaan kaunis poika!..."
Oolavi kuuli puheen ja huudahti:
-- "Hän on kaino... ja kaunis... viaton!... Vie minut hänen luokseen!"
Perkele ihastui... Hän lausui Mirjalle, lumonäylle:
-- "Sun lintusesi toi pojalleni sinun kukkasesi ja kutsusi... Hän
tuli nyt luoksesi..."
Tyttö, elämänpuun kaunis kukka, pukeutui kauneimpaan väriinsä,
viattomuuteen, ja huudahti:
-- "Tämä varmaankin on unta!... Mitä varten hän tuli tänne?"
-- "Sormustansa tuomaan. Siis päästä alas kaunis köynnöskerros", --
selitti Perkele.
Kainommin entistänsä lausui Mirja:
-- "Minä pelkään... Nyt on yö... Jos isä herää..."
Ne sanat saivat Oolavin hätäytymään... Hän lausui Perkeleelle
kiihkoissansa:
-- "Ah, puhu!... Suostuttele!... Hän on ujo, armas lapsi!..."
-- "Toki autan sinua", -- lupasi kiusaaja, Mirjalle selitellen:
-- "Lemmen-asioissa ei isä lastansa saa lähetäkään..."
Ja sormusta näytellen lisäsi hän:
-- "Nääs tätä, Mirja!"
Mirja näki sormuksen... Köysiporras oli jo valmis... Oolavi huudahti:
-- "Ai kuin se on kaunis!... En tiedä, kestävätkö nämä portaat!..."
Jo nousivat tulijat kaunista köysiporrasta myöten... Perkele
selitteli:
-- "Ei lemmenporras katkee milloinkaan... mutta lempi loppuu ennen
aikojansa... Ei makeaa voi kauvan säilyttää..."
He saapuivat jo neidon kammioon... Lemmetär puhalsi siellä
taikahuiluansa salaisen verhon takana... Se huilun soitto sulautui
hienoisena hyminänä yö-ajan hämäryyteen... Neitsytvuode oli
ihanimpiin uni-unelmoihin kiedottuna kokonansa... Huonetta koristivat
neidon amuletit, pienoiset pyhät kuvat: peili, kukka, solki,
helminauha, pieni uhrilamppu ja taikapeili, josta sulho näkyy...
Pienen lemmen pyhätön täytti puhdas, armas neitsyttuoksu, niinkuin
pyhäsavu kirkon täyttää... Tulena hehkui Oolavin katse... Kumartaen
ojensi hän pikku sormuksensa neitoselle, joka huudahti kainostellen:
-- "Kiitos!... Uskonut en olisi, että lauluani kuullut olisi
kukaan... Ai, miten kaunis!... Varmaankin olet kuninkaan poika!..."
Sitä lausuessaan hän heitti armaan katseen Oolaviin... Kaunis
elämänpuun kukka tuoksusi nyt Oolavin edessä... Hän huumautui... Hän
luuli kaiken olevan jo suotu hänelle nautittavaksi... Rohkeana hän
kysyi, polvistuen:
-- "Kuule, Mirja, lemmitkö minua?... Isäsi jo nukkuu... Ei kukaan
näe..."
Kuin viattomin lapsi loi Mirja katseen maahan... Ujostellen lausui
hän:
-- "Lemmin!..."
-- "Mirja!... Jumalainen!... Mirja!" -- huudahti Oolavi. Niin
huudahtaen tavotti hän Mirjaa syliinsä siepata... Vaan silloin
kiusaaja antoi merkin... Silmänräpäyksessä hävisi kammio ja Mirja.
Ympärillä oli kaunis lehto, missä soitto soi ja kuului kaunis
laulu... Vihoissaan lausui silloin kiusattava:
-- "Jo petit minut... Miksi et suonut autuutta, jonka näytit?"
Kylmänä lausui kiusaaja siihen:
-- "Minä aina katson sinun parastasi... Jokainen tekosi täytyy sinun
tehdä tyyten, ajatellen, ei lemmenkuumeisena... _Elämästä_ täytyy
sinun itsesi ja ajatellen ottaa kaikki se, mitä sinulle näytän
täällä _korkeudessa_... On maassa nautittava eikä täällä... Sillä
elämänpuu ei kasva taivaassa, vaan maassa... Vaan tule! Mennään nyt
jo edelleen!"
* * * * *
On Harhansaaren suuri Elämänhuone...
Marmori sekä kulta huikaisi silmää hohteellansa... Suuri pylväsmetsä
kannatti holvistoja... Puhtain, jaloin taide koristi kaiken, itse
uppoutuen marmoriin sekä kullan värikylpyyn... Niin kauvas kuin
vain ihmissilmään siinsi, ulottui pylväsmetsä sekä holvit ja
väriloisto... Etäämpänä siinsi taas silmään outo valo. Se antoi
salaisen, tarumaisen leiman tälle satujen temppelille... Kauniit
neidot kuhersivat sen pylvästöissä, aina hienoimpien nauttijoiden
kanssa... Silkki kohisi. Minne silmä katsoi sai se nähdä upeimpia
pukimia, tai ihanimman, aivan täydellisen alastomuuden... Kaikki
hohti... välkkyi... loisti... Kauneimman kukan herkullisin tuoksu
sulautui kukan ihanimpaan väriin kuin laulu lempeen... Siellä vuoti
viini... Soi armas soitto... Se sekottautui hymiseviin lemmenlaulun
messuihin... Toisaalta kuului nautinnoiden korkean veisuun hivelevä
sävel... Siellä veisattiin ylistystä elämänpuulle: _elämälle_... Sitä
veisattiin yöt, päivät, pyhät, aret.
Siellä Elämänkirkon alttarilla oli ihana nautinnoiden valta-istuin...
Perkele istahti nyt sille kiusattavansa kanssa suurena,
jumalallisena... Heidän edessänsä ylisti neitojoukko nautintoa,
_elämää_... Sen kunniaksi lauloi se kaunis joukko, karkeloiden
nautinnon suuren messun hymistessä ja taiteen hohtaessa kukassaan.
Jo alkoi taikamainen ihmetanssi... Hellimmät kielet ratkesivat
soimaan. Lumouden tarumainen kauneus leimahti hienoon hämyyn
kätkettynä kuin armain, kaunein uni, jota ei nähnyt se, joka
on taikakammiossa hetkeksi nukahtanut lemmenhuilun soittoon...
Kauneimmat neidot karkeloivat hiljaa maireimman satuvalon
hämärissä... Hitaasti, kaartain, ikikaunein kääntein liikkuivat
kauniit kädet sekä jalat... Kaikki oli unelmaa... kaikkityyni
taikaa... lumousta... Etäältä kuului hymisevä messu... Tuhannet
laulajat messusivat elämänpuun, elämän ylistystä, veisaten:
"Suuri ja kaunis olet sinä, elämänpuu...
Sinä olet tutkimaton ja syvä...
Syvällä ovat sinun juuresi.
Ne ovat sinussa itsessäsi...
Suuri olet sinä, suuri."
Tuhannet laulajat lauloivat nyt likempänä... Ne lauloivat kauniin
soiton säestyksellä, karkelon tahdiksi... Neidot karkeloivat sen
mukaan... Elämänkirkko muutteli satumaista valoansa laulun mukaan...
Se kirkastui ja hämärtyi vuoroon. Laulajat lauloivat:
"Elämänpuulle pyörikää!...
Kauniisti sille keinukaa!...
Käsi ylös kaartakaa!...
Uinaillen alas laskekaa
taas kaunis käsi!... Neitonen
nyt armaan silmäyksen saa
Elämänpuulle lahjottaa...
Se puu on itse elämää."
Messuajien kuoro (hiljaisella hyminällä):
"Sinä, Elämänpuu, olet elämä...
Sinä, elämä, olet itseoleva...
Sinä olet oman itsesi kautta...
Sinun juuresi ovat sinussa itsessäsi...
Suuri olet sinä, elämä."
Elämänkirkko hohti... Kauneus ja taide kukki... Kaikki raukesi
hekkumaan ja hämärään... Neidon viehkeys... nuoruus... kauneus...
sulo-uinailu... kainous, kaikki sulautui lumoksi, joka tarjoaa
hekkumaa...
Oolavi hurmautui. Hän lausui Perkeleelle:
"Tää näky lumoaa jo kokonaan."
_Perkele_:
"Elämänpuu on puista kaikkein kaunein"
_Laulajat_ (laulaen neitojen karkeloksi):
"Nyt neidot yksitellen saa
Elämänpuulle pyörähtää,
kauniisti, niin kuin unelma!...
Nyt valot hiljaa vaihtukoot,
sen kauniit värit muuttukoot
kuin morsius-unet neitosen!...
Kauniisti, neidot, tanssikaa...
Elämänpuulle uhratkaa
suloa armahinta!"
Mahtavana veisasi messuajien kuoro:
"Kaikki uhratkoot sinulle, elämä.
Ne uhrit ovat sinun hedelmäsi...
Niillä ravitset sinä palvelijasi...
Sinä ravitset toista toisen uhrilla:
naista miehen, miestä naisen uhrilla...
Kaikki sinulle uhratkoot!"
Armain kaiku soi sulohyminänä... Elämänkirkko oli tulvillansa
hää-ajan kukkasia: impeyttä... neidon hellyyttä... Armas hämyvalo
oli täynnänsä tytön suudelmia... Ihaniksi perhoiksi muuttuneina
lentelivät ne kaikkialla... Nautinto puhkesi jo nupustaan... Perkele
lausui Oolaville:
-- "Ne uhraavat... Mutta sinä saat ne uhrit ottaa puun hedelminä..."
-- "Elämä on suuri", -- todisti hurmattu Oolavi.
Yhä kauniimmin tanssivat neitojen joukot... Entistä ihanammin lauloi
laulajien kuoro:
"Parhaansa neito antakoon
Elämänpuulle!... Soitto nyt
vaihdelkoon niin kuin valokin!
Saa neito elämälle nyt
jo viedä armaan sulonsa:
katseensa kauniin, soleuden
ruumiinsa, sielun jalouden
ja kainoutensa kauniin!"
Yhä lumoavampana hymisi kaunis elämänmessu... Messuavien kuoro
veisasi:
"Kaikki, kaikki uhrattakoon elämälle!
Kaikki siitä taas otettakoon!...
Suuri on elämä, suuri ja kaunis...
Se kokoaa uhrit... Se antaa onnen...
Se kostaa... Se palkitsee...
Kaikki sitä palvelkoot!"
Jo värisivät kaikki hellät kielet... Jo lemmen punapaulat
häilähtelivät... Jo neito uinaili... Se väsyi karkeloonsa... se
kiehtoi... häilähteli... pakeni ja kutsui... Lemmen metsissä hymisi
lemmen sävelet... Se loihti lempijät väsyksiin...
Oolavi huudahti huumaantuneena:
-- "En jaksa enää tätä vastustaa!"
Riemastuneina lauloivat laulajien joukot:
"Saa neidot karkeloiden jo
nyt elämälle uhrinaan
lahjoittaa kaikkein parhaat.
Povensa... puhtautensa myös...
nuoruuden... lemmen... siveyden!...
Ja kaikki... kaikki... kaikki!...
Niin elämällä vuorostaan
on kelpo antamista taas...
Siis sille uhratkaa!..."
Kuin kaunis, kaukainen kaiun pauhina, vastasi siihen suloinen
messu... Messuajien kuoro veisasi:
"Ylistäköön kaikki elämää!...
Ylistäköön sitä taivas ja maa!...
Nauti ihminen sen hedelmistä:
Nauti sen sulosta ja hekkumasta!
Suuri olet sinä elämä, suuri ja ihana."
Huumautuneena todisti Oolavi Perkeleelle:
"On totisesti ihana ja syvä
Elämänpuu... Vie minut nyt sen luo!"
Perkeleen enkelien kuoro veisasi silloin korkeudessa:
"Suuri olet sinä, Perkele,
suuri ja voimallinen.
Ijankaikkisuus sua ylistäköön
ja kaikkeus kunniaasi pauhatkoon!"
Erokyynel kun kostutti neitosen posken.
Talven ja kuoleman kylmä henki leijaili Litvan päällä. Järvi oli
synkkä, metsä eloton.
Kesä oli korjannut viimeisetkin rippeensä. Ensimäiset vitilumet
peittivät joskus maita. Puita hopeoivat ensi kuurat ja rantavettä
kattoi aamuisin jääriite.
Oli ilta. Oli jo kuun nousuaika,
Ranniston vierashuoneessa paloi taas lamppu pöydällä. Martva istui
koru-ompelus käsissä. Neula vilahteli harvakseen, vetäen säijettä
perässänsä. Silmä kulki neulan mukana, mutta ajatus harhaili muilla
mailla.
Ompelemisen tahdissa alkoi Martva laulaa laulua "Armasta odottaessa".
Sävel oli poven, sanat mielen sepittämiä. Hän lauloi:
"Ma aamuin nousen varhain
sinua kaipaamaan,
sä maailmassa parhain.
Kuin kukka nupustaan
aatteeni ain'
mun rinnastain
puhkeevat sulle, armahain.
Ennen kun lintu kuuli,
kuink' armaan ääni soi,
tai aamu ruskohuuli
päivälle suukon toi,
niin ikävin
jo miettehin
ma sua, armas, odotin."
Hän kumartui ompelusta tarkastamaan, eikä tietänyt, mitä
tarkastettavaa siinä oli. Ajatuksissansa veti hän neulankärjellä
pari piirtoa kankaaseen ja jatkoi taas ompeluansa. Säije juoksi
harvaksensa. Ompelija lauloi kuin säikeen kulun huviksi:
"Kun puolipäivyt kulta
kirkkaana heloittaa,
on poissa rauha multa,
jos et sa luoksein saa.
Vain luonasi,
oi kultani,
ma tunnen enää onneni.
Kun yöhyt illan peittää,
kun aamu sarastuu --
niin silmää kyynel vettää;
unohtuu kaikki muu,
pait yksi vain:
mun armahain.
Hän on mun maani, taivahain."
Hän pysähtyi, laski työnsä ja kätensä helmaansa ja katseli lampun
valoa, silmissä ikävä ja mielessä kaiho. Hän kaipasi Oolavia aivan
sairaloisesti. Ensimäisen intohimoisen, tiedottomasti aistillisen
suudelman jälkeen, kun hänessä heräsi pahan enne, joka sanoi, että
"Litvan laulu" ennustaa hänen kohtaloonsa, oli hän todellakin
vaistomaisesti alkanut aivan painautua Oolavin turviin. Oolavin
sylissä uskoi hän turvan olevan, ja samalla hän hiljaa pelkäsi
sitä syliä. Jumalan varottava ääni: pahan-enne, ja siitä johtuva
levottomuus eivät ajaneet häntä kirkkorantaan, vaan Harhasaareen,
jonne paha ohjasi hänen ajatuksiansa. Aistipunapuku houkutteli häntä
sinne, hänen sitä edes huomaamattansa.
Siksi ikävöi hän Oolavia. Siksi lauloi hän laulua, joka syntyi
sepittämättä. Päivä valkeni hänelle, paisteessa hieno suru, ja ilta
saapui ikävä koruina.
Laulu jatkui vielä. Suru kulki säveleen säije neulan jäljissä. Äiti
kulki silloin ohi ja kysyi lempeällä äänellä:
-- "Oletko väsynyt, Martva?"
-- "En, äiti-kulta... Minä vain muuten mietin", -- vastasi Martva
reipastuneena.
Äiti poistui ja Martva jatkoi työtänsä hyräillen äskeistä laulua.
Selän takaa kuului silloin hiljaisia askeleita. Kohta varjosti hänen
silmiänsä Oolavin käsi, jossa tuoksui valkea ruusu, ja ääni kysyi:
-- "Arvaapas, kuka kuunteli lupaa pyytämättä kaunista lauluasi?"
Ompelus putosi Martvan käsistä ja mieli iloisimman käen kukuntana
huudahti hän:
-- "Tietysti sinä!... Kukas muu niin tuhma olisi!..."
Ja ennen kun hän ehti kääntyä Oolaviin, poltti sulhasen huuli hänen
kaunista, korkeahkoa otsaansa.
-- "Rangaistus _sinulle_, kun ensi kysymällä arvasit", -- lausui
Oolavi suudellessansa.
-- "Ja nyt, 'hyvää iltaa'!" -- lisäsi hän painaen toisen suudelman
Martvan otsalle. -- "Ja palkkio minulle", -- hän yritti taas suudella.
-- "Et saa olla tuhma... et saa olla tuhma... Oola-vi... No Oolavi!"
-- iloitsi Martva, muka riistäytyen hänen suuteloistansa. Lampun valo
tuntui kirkastuvan. Huoneessa helisi nauru ja ilo ja ruusu tuoksui
suudelmasateen virkistämänä ruohona.
Kim ensi ilo oli hiukan hälvennyt, alkoi Oolavi selittää
aikomuksiansa:
-- "Minulla on sinulle iloinen uutinen!"
Martvan silmät säteilivät kysyvinä.
-- "Mutta se olisi itselleni ikävä, jos en tietäisi sen olevan
sinulle iloisen", -- jatkoi Oolavi.
Martva katsoi Oolavin silmiin anovaisesti, pyytäen:
-- "No-oo!... Älä nyt kiusaa!... Sano pian, mitä se on!"
-- "Mitäkö se on", -- alkoi Oolavi jatkaen: "Se on sitä, että
sinä saat olla muutaman päivän minulta rauhassa... Minä matkustan
kaupunkiin nostamaan rahoja pankista ja viivyn siellä pitemmän
aikaa... Jonkun kuukauden..."
Martvan silmiin ilmestyi suru. Hän näytti hätäytyneeltä. Oli kuin
olisi Oolavi ollut onnettomuuteen menossa. Hän muisti taas "Litvan
laulun".
-- "Ihanko totta?" -- hätäili hän pahoilla mielin kuin armas lapsi,
jota leikillä narrataan. --
Oolavin mieltä liikutti katse ja kysymys. Niissä huomasi hän olevan
säälittävää, avonaista ja lapsen luottamista häneen. Hän hapuili
sopivaa, lohduttavaa vastausta. Luullen sen löytäneensä, kysyi hän
reippaasti:
-- "Mutta tiedätkö, mikä minulle korvaa osan siitä surusta, kun en
saa luonasi olla?"
Alakuloisena, ääni tulvillaan mielipahaa, vastasi Martva hiljaa
huoaten, hitaasti, ikäänkuin itseksensä:
-- "En minä tiedä..."
-- "Minä saan joka päivä sinulta vastauksen kirjeeseeni... Sitä
varten minä olenkin siellä niin kauvan, että saan hyvää lukemista
koko ijäkseni", -- tarttui Oolavi.
Ja hetkessä kirkastuivat Martvan sameat silmät. Hänelle oli nyt
luvassa tytön kirjojen kirja, sen raamatuiden raamattu: sulhasen
kirjeet, jota aarretta ei tytölle voi korvata koko maailman kirjastot
ja aarteet. Hän unohti nyt itsensä ja koko maailman ja riemuitsi
yhtenä nauruna ja ilona:
-- "Mutta kirjoitatko minulle pitkiä kirjeitä?"
-- "Tietysti..."
-- "Hyvin... hyvin... hyvin pitkiä?" -- keskeytti uusi kysymys.
-- "Tietysti hyvin... pitkiä."
-- "Noin pitkiä... noin?..." (hän näytti käsillänsä). "Ja joka
päivä?... Eikö niin?... Näinkö pitkiä?" -- satoi yhä uusia kysymyksiä
keskeyttäen Oolavin lupailut.
-- "Vielä pitempiä... ja kahdesti päivässä",-- lupasi Oolavi
Martvan kyselysateen seassa. Äskeinen surunpuuska oli hetkeksi pois
puhallettu. Ilo hohti kilpaa lampunliekin kanssa.
Mutta pian yritti taas suru pulahtaa sielusta:
-- "Entä mitä sinä teet väli-aikoina?" -- kysyi Martva hetken
kuluttua.
-- "Ajattelen sinua..."
Martva naurahti. Vastaus painoi äsken pulahtaneen surun alas. Oolavi
jatkoi:
-- "Luen kirjeitäsi... ja..."
-- "Ja?" -- keskeytti Martva, josta se jo oli kylliksi, mitä Oolavi
oli luetellut.
-- "Etten aivan ikävään kuolisi, kuuntelen luennoita... Ehkä sitten
suoritan jonkun tutkinnon... ehkä myös agronoomitutkinnon. Olen siitä
isäni kanssa sopinut", -- selitti Oolavi.
-- "Toivotan onnea!... Mutta muista vain kirjoittaa pitkiä...
pitkiä... hyvin pitkiä kirjeitä!" -- riemuitsi Martva.
Oolavi uudisti lupauksensa ja lisäsi:
-- "Oikeastaan minä olen velvollinen sinun tähtesi lähtemään: En,
näes, tahtoisi edessäsi olla niin tuhma ja oppimaton kuin olen. Siksi
menen kokoamaan tietoja..."
Nuori tyttö rauhottui. Oolavi kohosi taas hänen silmissänsä miehenä.
* * * * *
Taivas koreili jo täysissä öisissä tähtihelyissänsä. Autio
järvenselkä kaipaili kesäisiä valovöitänsä, ranta runojansa, metsä
laulujansa. Martva luki taas Harhaman kirjaa.
Luettavaksi osuivat nyt kuvaukset vallankumouksen huumaavista
höyryistä. Veren ja voiman hengähdys tuulahti hänessä. Jo edellisinä
iltoina olivat ne huumanneet Oolavia. Hän oli päihtynyt rakkaudesta,
joka vaahtosi veristen kuvauksien pinnalla. Kotonansa oli hän niitä
miettinyt, sotkenut ne yhteen muiden mietteiden kanssa, yhdeksi
elämän hämäräksi, elämän vaahtoavaksi viinisaoksi, joka kutsui ja
itse tarjoutui janoisille huulille.
Martva luki kuvauksia miehekkään Nikolain repäisevistä puheista,
joita Harhama oli kuvaillut hiukan siihen tapaan, kuin niistä on
puhuttu tässä kirjassa. Puheen voima ja sen äärimäinen ajatuksen
rohkeus tempasi hänen valmistuneen mielensä mukaansa, kuin myrsky
jossain suojassa lymyytyvän tyynen ilman. Hänen levoton henkensä
laski jo Tuukkalan koskena kuohuvia elämänkoskia, joissa vedellä on
voimaa koetella miehen käsivartta, koskella rohkeutta tarttua sen
veneeseen ja paiskata kuohujen vaahtoon, ottaaksensa siten miehen
mieltä kovin käsin kiinni...
Oolavi juopui voimasta. Hän halusi panna kovan kovaa vastaan. Hänkin
tahtoi näyttää elämänkoskille kätensä voiman. Suotta ei ollut
Tuukkalan koski häntä kasvattanut.
-- "Tämä on niin kauheaa, Oolavi!" -- huudahti Martva lukunsa välissä
hermostuneena, mieli järkyksissä.
-- "Se on hurmaavaa!... Ah! Semmoinen se pitää olla koski, jota mies
laskee, kun _sinä_ istut veneessä!" -- oikaisi innostunut Oolavi.