Oli uusi ilta hyvän- ja pahantiedon kirjan ääressä. Enkeli suri
polvillansa korkeudessa Ranniston talon kohdalla.
Metsä oli jo riisunut lehtikorunsa, poissa olivat sen kesälinnut.
Pensaan varpu oli paljas, ja siksi oli jänis levoton. Nurmi oli
menettänyt ruohopäisen värinsä. Sen heinä mätäni kellahtavana
luokona. Syyskynnetyn pellon multa paistoi mustana paljasvarpuista
metsää vastaan. Taivas oli harmaa, ilma tihkusateinen. Ei ollut muuta
viheriää kuin havupuut ja tuore sammal.
Ranniston vierashuoneessa lukivat Martva ja Oolavi taas Harhaman
kirjaa. Lamppu paloi iloisena pöydällä. Valot karkeloivat varjojen
keralla. Tuvasta helähti joskus naurua ja iloa avatun oven täydeltä.
Siellä satoi sukkeluuksia, toisia sommiteltiin. Talvimatkalle lähtevä
elämä iloitsi matkavalmisteistaan.
Parina väli-iltana oli Martva lukenut Oolaville kappaleen Harhaman
kirjasta, ensin arastellen, varoen, sitten rohkeammin. Heidän
välillänsä oli tapahtunut muutos heti punastumiskohtauksen jälkeen:
He hiukan ujostelivat toisiansa... tiesivät olemassa olevan jonkun
aran kohdan, mutta eivät uskaltaneet siihen kajota... peittelivät
sitä... He aavistivat siinä olevan jotain pahaa.
Se peitettävä oli se ilkeä aistillinen tuulahdus, joka oli Harhaman
kirjasta heidän sieluihinsa puhaltanut. Se tuulahdus oli tarttunut
heihin kuin tauti. Siksi he peittelivät ja häpeilivät sitä.
Mutta vähitellen oli se tauti kehittynyt heidän sitä huomaamattansa.
Ujostelu haihtui osaksi ja he kohtelivat toisiansa vapaasti, mutta
ei kumminkaan niin kuin ennen. Välillä oli jotain, joka heitä veti
yhteen ja samalla pani arkailemaan. Samalla olivat he -- varsinkin
Oolavi -- alkaneet yhä enemmän ajatella ihmishengen kysymystä.
Kun Martvan piti nyt alkaa lukeminen, lausui hän naurahtaen:
-- "Kuule, Oolavi! Minun tekisi mieleni... Arvaapas mitä?"
-- "Nyt minä olen niin epäkohtelias, että en täytä pyyntöäsi: _en_
arvaa... Mutta minä sen sijaan lupaan, että mitä mielesi tekee, se
pitää sinun saada", -- vastasi Oolavi keinutuolissa.
-- "No kiitos!... Vaihda sitte paikkoja!" -- pisti siihen Martva,
nousi sohvasta ja istuutui keinutuoliin huolettomana. Myöhästynyt
syyskärpänen surahteli silloin tällöin hänen korvansa juuressa.
Luettavaksi joutui nyt eräs luku, jonka nimi oli "Pirun Eedeni":
Siinä Harhama kertoi Harhasaaresta ja matkasta, jonka hän unissansa
teki sinne. Sen edellä oli ollut juuri eräs pöyristyttävä kertomus,
joka valmisti mielialan, teki sielun herkäksi, järkyttäen hermoston.
Kertomuksesta tuoksusi Harhaman sielun sairaloinen aistillisuus,
mutta sitä ei huomannut erehtyneiden arvostelijoiden sokaisema
Martva. Puhdas sielu näki kaikessa puhdasta, kun sille ei oltu
edeltäpäin aivan huomautettu, että kauniin kuoren alla onkin likaa.
Jonkun matkaa luettuansa huudahti Martva:
-- "Ai, kun tämä on kaunista!"
Niin oli Harhaman olemuksen perinnöllinen paha taas hiipinyt
puhtaaseen sieluun pettävässä muodossa ja tullut siten Martvan
kohtaloiden määrääjäksi. Syyskärpänen surisi iloisena. Perkele oli
kätkeytynyt siihen.
Ja Martvan ennakko-uskoinen sielu nousi taas heti ensi riveiltä
runouden maailmoihin. Se ei huomannut sitä huonoa, mikä kuvauksessa
piili kuin kyykäärme kukassa. Hän eli kirjan Harhasaaressa, "Pirun
Eedenissä", jossa pilvet ovat satupunaa... tuulenhenki joutsenen
lemmenlaulua... vedet uimalämpöisiä, kortteikko kukkia täynnä ja
rantametsä morsiamen unelmia.
-- "Vai mitä, Oolavi?... Eikö tämä ole kaunista?" -- kysyi Martva
ihastuksensa lomassa.
-- "Kyllä!... Jos se on kerran _sinun_ mielestäsi kaunista, on se
todella kaunista..."
-- "Sinulla on hieno kauneus-aisti", -- lisäsi hän kohteliaisuudella,
kun Martva katsahti häneen kysyvästi.
Palkaksi sai hän Martvalta naurahduksen ja kauniin silmäyksen.
Martva joutui jo lukiessansa Perkeleen aisti-enkeliin, joka
oli kirjassa kuvattu Aistimo-enkelin nimellä hekumalliseksi,
houkuttelevaksi, silmälle armaaksi, kuten on Perkeleen enkeli, jonka
huomaa ainoastansa aistillisin silmä. Martva pysähtyi... oudosteli...
ei tiennyt jatkaako, eikä uskaltanut Oolaviin katsahtaa...
Salataksensa häminsä, otti hän taas nenäliinansa ja sillä itseään
vilvotellen katseli sen takaa kirjaa salavihkaa, salassa lukien
edellensä. Poskelle nousi hieno, lämmin hehku.
-- "Entä eteenpäin?" -- kehotti Oolavi luettavaan kiintyneenä.
Martva rohkaistui. Hän luki eteenpäin nopeasti, kuin vaan ohi
päästäksensä... peittääksensä näennäisellä tyyneydellä, että on taas
jotakin huomannut. Kärpänen surahteli iloisena ja istahti sitten
Martvan olkapäälle.
Ja kun Martva oli saanut kuvauksen Aistimo-neidosta luetuksi,
pysähtyi hän kuin pitkästä juoksusta hengähtääksensä, heilautti
keinutuolia taaksepäin, pani kirjan suunsa eteen ja katsahti sen
takaa Oolaviin arasti. Mutta Oolavin katse oli muuanne luotu...
pelosta... vältellen... Molemmat olivat kirjasta taas huomanneet
kielletyn tuulahduksen.
Martva ilostui, kun uskoi, ettei Oolavi muka ollut luettavassa
mitään pahaa huomannut. Hän salasi omat tunteensa ja kiihtyi
edelleen siitä mielenjännityksestä, joka aiheutui salailemisesta.
Hänen uteliaisuutensa yltyi. Kauhunkuvauksen järkyttämä ja äskeisen
tapauksen värisyttämä sielu oli aivan kuumeessa. Kärpänen surahteli
taas huolettomana.
Mutta Oolavikin oli jotakin huomannut. Sitä salataksensa kehotti hän,
välinpitämättömäksi tekeytyen ja uteliaisuuden yhä yltyessä:
-- "No, jatka nyt!... Vai joko rupesi väsyttämään?"
Martva jatkoi. Hän tunkeutui yhä syvemmälle Harhaman kirjan
aistiaarteisiin, uskoen niitä runoudeksi... Ajatus hyppeli rivien
mukana kuvasta kuvaan, maalauksesta maalaukseen... Sielu imi kustakin
kuvauksesta sen hengen itseensä... Ihmis-elämä kietoutui siten
yhä lujemmin yhteen: yhden harha-askel tuli tienviitaksi toisen
kulkemalle elämäntielle.
Jo tuli kuvaus "Viinilähteen" ilonpidoista. Martva hengitti
kiihtyneenä... Poski hehkui... Hän ei taas tietänyt jatkaako, vai
pysähtyä... Hän yritti ja pysähtyi ja taas yritti... Hän pyrähteli
aran lintusen tavalla lauseesta lauseeseen, kuin varvulta varvulle...
arkaili... pelkäsi... tahtoi samalla lentää aivan päähän asti...
lennähtää kuvittelemansa runon latvaan ja nähdä sieltä koko salaisen
maailman ihanuudet...
Ja hän rohkaistui ja lensi... Hän luki nuolena Viinilähteen
tarinat... kiiti runoveneessä lähteen ohi... Hän näki rannat lumoa
täynnä... kaislikon lemmenkukista valkeana... Tuolla kuiskaili mies
tytölle... siellä niiaili tyttö kuiskailijalle... niiaili kainona,
siten rohkaisten aivan suotta arkailijaa... Hän näki suudelmien
lentävän punaperhosina... Ne olivat aivan kiinni antautumassa...
pakenivat taas, valmistaen kiinni ottajan makua... herkytellen
sen mieltä... Silmäyksien hän näki toinen toistansa kosivan kuin
perhosparin, joka armastelee kevätkukan ympärillä... Hän näki
tyttöjä, joilla ei ollut pukuna muuta kuin mitä oli tarpeellista
luonnonpaidan koristeeksi... lisälumoksi... verhoksi, joka luo
salaperäisyyttä... Miehet hän näki semmoisina, minä ne polttavat
tytöstä voimat... vaimosta kunniantunnon ja naisesta ihmisen korkeat
avut...
Kaikki vilisi hänen silmissänsä punaisena... lämpimänä...
herkullisena... Kaikki poltti hänestä jotakin poroksi... Harhaman
elämä alkoi tautina syöpyä häneen.
Kärpänen katseli häntä rauhallisena. Oolavin sielussa vilahtelivat
punaiset värit...
Kun Martva oli kuvauksen loppuun lukenut, heittäytyi hän keinumaan
kirja puoleksi silmillä, hengittäen kuumasti, kuin jostakin
ahdistavasta päässeenä ja hengästyneenä. Oli kuin olisi hän juossut
pahan, peljätyn paikan ohi ja huoahti nyt helpotuksesta... Oolavi ei
uskaltanut häneen katsahtaa.
Mutta hän tunsi Martvan kuuman naisenhengityksen... Hän huomasi sen
nyt vasta ensi kertaa.
Ja ikäänkuin estääksensä kiusallisen äänettömyyden jatkumasta ja
jonkun ilkeän sen kautta ilmitulemasta, ryhtyi Martva lukemistansa
jatkamaan, posket hehkuvina, punapalona, sielussa outo kuume. Hän
luki edelleen "Pirun Eedenin" näyistä, souteli sen vesiselillä ja
katseli sen rantalehtojen saloja... Hän luki Lemmenlehdosta, eläen
itse luetun mukana... Hän näki lehdot täynnä lemmenkukkien lemua...
Hän näki kuinka neidot lymysivät puiden oksien lomissa, ollen paulana
miehen polvilla... itse samalla punoen miestä paulaksensa... Naisen
hän huomasi ainoastaan osaksi: Hän huomasi naisesta sen, mikä oli
hänelle opiksi lemmen asioissa... Miehen hän huomasi kokonansa:
Hän näki sen, kun se oli huumautuneena... rohkeana... syli avoinna
ja lämpimänä... Hän hermostui... pelkäsi... oli turvaton...
etsi pakopaikkaa ja aina veti häntä mieli painautumaan jonkun
tuntemattoman runosyliin, sillä se syli tuntui turvalliselta Oolavin
syliltä... Kärpäsen iloinen surina soi hänen korvissansa terävänä,
leikkelevänä... Se ärsytti, kiihdytti kaikki hermot hereille, avasi
sielun kaikki sopukat ottamaan vastaan sitä, mitä kirja huokui:
aistirunoa...
Eikä hän vieläkään tajunnut mikä se oli, joka huumasi häntä... Hän
tunsi vain oudon maun, joka tuli runosta, juovutti ja lumosi ja
huumasi. Samalla hän pelkäsi sitä vaistomaisesti. Puhtaan sielun
itsesuojelemisvaistot taistelivat uhkaavaa vaaraa vastaan...
Yhä nopeammin kiiti hän kuvausta myöten, lennähteli peljästyneenä
lintuna kuvasta kuvaan, saaden jokaisesta siipeensä uutta väriä...
Yhä herkemmästi kutitteli kärpänen viiltävällä surinallansa hänen
sieluansa, ärsyttäen joka hermon... Hän joutui "Pirun Eedenin"
sisimpiin... Lemmenmaku tuoksui siellä kaikkialla... tuoksui
kuin kypsät mansikat tuohkosessa... Hän koetti ehtiä pikemmin
perille kuin peljäten saavansa pukuunsa outoa hajua, tai päästä
enempää näkemästä... ja samalla tunsi hän taas vetoa nähdä kaikki
vilahdukselta... Mieli värisi, ääni oli heleänkuuma ja posken puna
epäterve...
Viimein pääsi hän loppuun, viskasi hermostuneena kirjan pöydälle
ja heittäytyi keinumaan. Hän nojasi kokonansa keinutuolin selkämän
varaan, otti nenäliinansa ja löyhytteli polttavia kasvojansa,
puhallellen kuumaa hengitystänsä viipeeksi ilman sekaan.
Hetken levättyänsä kohottautui hän, korjasi tukkalaitteensa, nousi
ja istahti taas pianon ääreen, ei soittaaksensa, mutta muuten vain,
koska ei löytänyt muuta tehtävätä. Ajatuksissansa näppäili hän
joitakin hajanaisia sointuja, mitä vain mieleen tuli. Oolavi istui
sohvassa ja mitteli katseillansa hänen kaunista vartaloansa.
Hän teki sitä ensi kertaa ja sitä tehdessänsä muisteli hän Harhaman
kirjan kuvauksia Pirun Eedenin tyttöjen vartalon sulosta.
Äkkiä alkoi Martva taas soittaa "Litvan laulua". Oolavi unohti
silloin äskeiset kuvat ja hänen eteensä levittäytyi elämänkysymys
hämäränä merenselkänä. Harhaman kirjasta kuullut epäilyn kuvaukset
aukenivat taas hämärinä vedenselkinä, joiden päällä nyt jo leijaili
punertava lemmenpilvi. Kaikki kietoutui hämäryyteen ja väreihin. Kun
nyt epäilys oli kiedottu yhteen aistielämän kanssa, sai se jonkun
salaperäisen sävyn. Hänen sielunsa, jossa jo oli alkanut nousta
epäilyn oras, kysely, sai siitä uutta kasvuvoimaa. Hän mietti "Litvan
laulun" sanojen ajatusta, sekotti sen Harhaman epäilyihin ja liitti
siihen sen, mitä oli pappilassa kuullut puhuttavan Harhaman teoksen
juonesta: jumaluuden kehittymisestä kaikkeudessa ja jumala-uskon
synnystä. Se kaikki kietoutui yhdeksi salaperäiseksi, houkuttelevaksi
taruksi, joka tarttui aistirunouden järkyttämään mieleen ja tempasi
mukaansa kuin voimakas virta.
Se tuli hänelle vaaralliseksi juuri sen kautta, että hänen sieluansa
alkoi yht'aikaa repiä kaksi voimaa: aistillisuus ja epäily. Sielun
vastustuskyky kävi sen kautta liian heikoksi. Pahan kehkeytyminen
tuli myös yht'äkkiä, ei hitaasti kehittyen. Siksi oli siitä
syttymäisillänsä roihuava palo, hillittyjen voimien suunnaton, hurja
purkautuminen. Harhaman kirja oli niihin kipinän heittänyt ja sulut
niiden tieltä seljälleen avannut.
Martva oli lakannut soittamasta. Oolavi kumarsi hänelle istualtansa,
kiitokseksi, lausuen:
-- "Soitosta ja lukemisesta!"
Mutta Martvan mieli oli niin outo, ettei tiennyt mitä tehdä. Kun hän
juuri hapuili puheen-aihetta tai jotain muuta, tuli talon kissa,
vanha Mirri, hänelle avuksi: Se hieroi kuvettansa hänen jalkaansa,
kyyristäytyi, katsoi hänen silmiinsä ja naukasi, pyytäen hyväilyä.
Martva tunsi olevansa pelastettu. Hän nosti kissan syliinsä, hyväili
sitä ja puheli:
-- "Mirrikö se on?... Niin!... Martvan pikku kissahan se on...
Niin!... Nau... nau... nau!... Voi hyvä mirri, kun se tahtoo
hyväilyä!..."
Hän istuutui keinutuoliin, puheli yhä kissalle, katsellen sitä,
välttääksensä Oolavin katseen. Hän nosti kissan Oolavia katsomaan ja
itse siihen katsoen jatkoi hemmotteluansa:
-- "Mirrin pitää katsoa Oolavia... Kas niin!... Oolavilla ei olekaan
semmoista Mirriä... niin viisasta ja... nau... nau, mirrikulta!..."
Niin luettiin Ranniston hurskaassa talossa hyvän- ja
pahantiedonkirjaa: kiellettyä, vaarallista kirjaa, Harhaman lahjaa
ihmiselle ja erehtyneen isän lahjaa tyttärellensä.
Yö sipsutteli jo villasukissansa. Väki nukkui. Korkeudessa rukoili
enkeli, musta risti kädessä.
Martva istui myöhään yöhön yksin ja ajatteli jotain hyvin hämärää.
Hän tunsi koko olemuksensa olevan toisen kuin ennen. Hänen suhteensa
vanhempiinsa ei ollut enää täysin lapsensuhde: Hän salasi heiltä
jotain. Hän salasi sen vaikutelman, jonka oli saanut Harhaman
kirjasta. Eikä hän itse tietänyt mitä hän salasi. Hän koetti sitä
miettiä, mutta ei jaksanut. Katse oli raukea, kädet herpautuneet.
Yösydämen lähestyessä istui hän vielä valveilla. Ajatukset
keriytyivät nyt "Litvan lauluun". Hän katseli pimeälle järvenselälle,
oli huomaavinansa siellä onnettoman, epätoivoisen naisen
hurjistuneena ajelemassa. Henkeä pidätellen seurasi hän sen ajoa...
vapisi aivan... joka hermo jännittyi... hengitys kävi kiihkeäksi,
kuumaksi, katse muuttui hätäytyneeksi.
Silloin surahti kärpänen. Sen surahdus tuntui aivan jyrinältä. Martva
säikähti ja hänessä leimahti outo ajatus: Hän kuvitteli olevansa se
vedennainen, joka ajelee Litvanselällä epätoivoisena, hurjistuneena,
yö hevosena ja musta käärme ruoskana.
Kauhuissansa kavahti hän ylös. Hänen silmänsä paloivat, katseessa oli
epätoivon hurjuutta. Hän näytti todellakin siltä veden runonaiselta,
joka ajelee Litvan selällä epätoivoon vajonneena, kun ei kuvaistansa
käsin kiinni saanut.
Hätäytyneenä joi hän kylmää vettä, vilvotteli palavia ohimoitansa ja
rauhottui osaksi. Silloin alkoivat taas hänen edessänsä leijailla
Harhaman kirjan kuvat Pirun Eedenistä. Ne sekottuivat taas yleiseen
elämän hämärään ja hajottivat hänen ajatuksensa kokonaan. Vasta
aamuyön tultua rauhottui väsymykseen uuvuttama, luki rukouksensa ja
nukahti uusiin unennäköihin.
Uusia matkalle kutsuja.
Syksyinen päivä valkeni harmaana, tuskin eroten yöstä. Koko päivän
sataa tuherti. Ilma ja pilvet sulivat kokonaan samaksi.
Hallanselän rimpisuon takaisessa korvessa huhuili huuhkaja.
Mykkä korpi humisi sen huudosta. Korppipari häiriytyi, hylkäsi
kuusenlatvansa ja läksi lentää kahnuuttamaan, kiukkuisesti rääkkyen.
Vesi lirisi suonsilmissä. Vaalahtava leväsammal oli siihen
imeytyneeseen veteen haljeta ja painautui raskaana, vesimehevänä
levänä suon pohjamutaa vasten, iskostuen siihen kuin tahdas. Koko
rimpisuo näytti sammaltuneelta järveltä, jossa ei seiväs pystyssä
pysyisi.
Syystunnelma oli suurimmillansa, sen väri harmaimmillansa. Vettä itki
suo, ilma ja pilvet.
Oolavi työskenteli Hallanselän laidassa mittasauvoinensa ja
lapioinensa nuorehkon agronoomi Harviston kanssa, joka oli kutsuttu
avuksi tutkimaan suon laatua ja tekemään kustannus-arviota sen
kuivaamista varten. He olivat tarkastaneet lasku-ojan suunnan,
mitanneet sen pituuden ja laskeneet poistettavan maan määrän. Nyt
istuivat he vanhalla, kaatuneella kelolla, miettien suolle lähtöä.
Agronoomi Harvistoa oli usein Tuukkalassa tarvittu ja hän piti
Oolavista, olisi tahtonut olla hänen hyvä ystävänsä.
Korppi rääkkyi. Hallansuon sammalselkä levisi huikean laajana
leväliejukkona. Harmaan ilman läpi ei erottanut sen vastapäistä
korpirantaa, jossa huuhkaja huuteli. Sitä katsellessaan tuumi
Harvisto:
-- "Kyllä sinä, Oolavi, olet tainnut aika urakan ottaa... Tuo suo
näyttää hyvin epäilyttävältä... Näyttää tuo peijakas!..."
-- "Kyllähän siinä vettä ja sammalta ensi hätään riittää",
-- myönteli Oolavi. Hänen mielensä ei ollut yhtä rohkea ja
työnhaluinen kuin silloin, kun oli suon kuivaamisesta isänsä
kanssa päättänyt. Ensin oli mieltä vienyt mukanansa lempi, sitten
oli alkanut elämänkysymys nostaa hämärää päätänsä, oli tullut
kihlaus. Elämänkysymys oli yhä voimallisemmin vaatinut "Litvan
laulun" selitystä. Hän ikävöi päivin Martvaa ja nyt oli Harhaman
kirja kääntänyt hänessä jotain milt'ei nurin. Hän eli jo henkien
maailmassa, taisteli ihmishengen suurta taistelua.
Hän oli jo nähnyt Harhasaaren. Epäily yltyi. Se imi ravintoa
aistillisuudestakin ja lopulta juuri siitä kaikesta enimmän.
Hetken mietittyänsä kohosi Oolavi taas koskenlaskijaksi. Hän lisäsi
reipastuneena:
-- "Mutta kun otetaan suota niskasta kiinni, niin mikäpä muu siinä
auttaa, kuin kuiva pois!... Noin!"
Hän teki kuvaavan liikkeen, muka puristaen pesusienestä vettä ja
lopetti miehekkäänä:
-- "On sitä mies suurempiakin pesusieniä kuivaksi puristanut!"
Molemmat vaikenivat. Harvisto mittaili suota silmäyksillänsä ja
puheli sitä tehdessänsä:
-- "Älä kehu... älä kehu, Oolavi!... Kyllä siinä on edessäsi
semmoinen sammalsieni, että... no ainakin kolme valtamerellistä saat
siitä vettä puristaa, ennen kuin mutaa näet..."
-- "No... entä sitten? Enempi on kaloille juomista ja uijille
uimavettä", -- intti Oolavi.
Hetken vielä istuttuansa alkoi Harvisto tehdä lähtöä, puhellen:
-- "Jos nyt sitten niinkuin lähdettäisiin... suolle rämpimään
nimittäin... Koetetaan etsiä onko siinä ollenkaan pohjaa..."
He alkoivat rassinensa kahlata suolle, etsien vanhoja hakoja jalan
tueksi. Tuon tuostakin mittailivat he suon syvyyttä, tunkien siihen
rassejansa. Sitä tehdessään puheli vilkas Harvisto:
-- "Evästä pitää ottaa mukaan sen, joka lähtee tästä kohti pohjaa
hakemaan... Hyvä päivänmatka on, ennenkuin mutaan pääsee."
-- "Lähellähän se sitten pohja onkin!... Ei koko suo tarvitse muuta
kuin siementä", -- pisti Oolavi.
Miehet rämpivät edelleen. Harvisto heitti Oolaville pitkän rihman ja
kehotti:
-- "Sido tuo rassisi päähän!"
-- "Mitä varten?" -- kysyi Oolavi.
-- "No, etkö sinä sitä hoksaa? Jos minä tässä satun 'haon päältä
putoamaan, niin pane voileipä rihmaan syötiksi ja ongi minut pois
pohjasta", -- lasketteli Harvisto sukkeluuksiansa.
-- "Miksi sinut nyt onkimalla!... Ui rysään... sinne meidän
kotirantaan, niin minä kalassa käydessäni päästän kuivalle maalle..."
Niin jatkoivat he leikkisää puheluansa ja mittailemistansa yhä
selemmäksi kaalaten. Harvisto teki Oolaville uuden ehdotuksen:
-- "Kuule, Oolavi!... Sinun pitää ruveta tässä suossa kasvattamaan
kaloja, eikä heinää... Mikä mainio hauen kutemispaikka!... Entäs
jos kasvatat ahvenia tässä, niin oikeita porsaita niistä kasvaa...
jalkoja vaille vaan!"
-- "Älä sinä hulluttele!... Heinämaa tästä tulee ja hyvä", -- väitti
Oolavi, jatkaen mittaustansa. Harvisto jatkoi:
-- "Kyllähän siitä tulee, jos pohjan teettää... Sitä ei näet ole
ollenkaan... Kas! Tuossa jo tuntui olevan, mutta eihän se ollut kuin
hauen selkä..."
-- "Mittaa, mittaa vain, kyllä sieltä pohjaa löytyy", -- kehotteli
Oolavi.
Kun he olivat jo takaisin kääntymäisillänsä, huudahti Harvisto:
-- "Nyt minä jo tiedän missä tämän suon pohja on: Se on toisella
puolen maapalloa... Austraaliassa... Se on siellä jo heinänkasvulla
ja viljelevät sitä neekerit aivan vuokratta... Austraaliasta sinun
pitää tämän suon pohja etsiä."
Kun he olivat palanneet kuivalle, teki Harvisto vakavana laskujansa:
-- "Kyllä siitä tekemällä sentään kalun saa... saa siitä... Pohja on
hyvää... Kun kannaksen puhkaisee, jää suo kuivaksi ja sammaleesta
tulee mainiota turvepehkua... Mutta kyllä se maksamaan tulee... tulee
se ryökäle maksamaan... Mutta hyvä siitä sitten tuleekin... Suoraan
sanoen: Siitä tulee maan mainio heinämaa, kun sen vain saa kuriin..."
Hän heittäytyi jäkälikölle lepäämään. Äänettömyyden synnyttyä
mietti Oolavi omia asioitansa: Martvaa ja kaikkea sekavaa. Hän oli
ajatellut, eikö "Litvan laulun" ajatus ole se, että elämä on se
järvi, josta ihminen etsii ja kaipaa Jumalaa, kuvaistansa muka. Nyt
tuli hänelle se ajatus mieleen, kun oli kuullut suota mainittavan
kalajärveksi ja hänessä alkoi taas kyteä halu tutkia elämän hämäryys,
eikä hän tiennyt missä ja miten se olisi tutkittava. Silloin Harvisto
katkaisi äänettömyyden lausuen:
-- "Jos minulla, Oolavi, olisi niin hyvä virka kuin sinulla, niin en
totta vie minä rupeaisi soita kuivaamaan... Minä _eläisin_..."
-- "Virka!... Mikä virka minulla on", -- naurahti Oolavi oudostuneena.
Harvisto huudahti pahanpäiväiseksi hämmästyneen äänellä:
-- "Etkö sinä tiedä, mikä virkamies sinä olet!... 'Rikkaan isän
poika' sinä olet. Voi velikulta!... Eihän sen mukavampaa virkaa ole
maailmassa, kuin 'rikkaan-isän-poika-virka' on... Ollapa minulla
semmoinen virka, niin, kuten sanoin: minä vain eläisin!... Sillä
elämä on yksi ihana asia..."
Oolavi nauroi hulluttelulle. Mutta se naurahdus oli teennäinen. Elämä
veti häntäkin. Hän muisti taas Aatteelan sanat: "Pitää syventyä
elämään... mutta mitä elämää täällä korvessa on!"... Korpi muuttui
hänen silmissänsä nyt kolkoksi ja tuntematon elämä ihanaksi. Hetken
kuluttua kysyi Harvisto:
-- "Oletko sinä lukenut Harhaman kirjan?"
Oolavi säpsähti hieman. Hänhän kulki aivan sen kirjan ansoissa.
-- "Olen alkanut", -- myönsi Oolavi.
-- "Se sinun pitää lukea loppuun!... Sen kirjan kun lukee, niin
totisesti tuntee elämän... tuntee lempo vie... No, minä sanon
sinulle, Oolavi, että sen kirjan luettua aukenevat silmät jo niin,
että tuntee kuin Jumala elämän ja kaiken..."
Oolavi mietti. Harvisto jatkoi hetkisen kuluttua:
-- "No on se mies osannutkin elämän maalata!... Se on sen maalannut
niin ihanaksi nähdä ja hyväksi syödä että sitä ajatellessa vesi tulee
suuhun... Ei itse pääpiru olisi osannut moista tehdä..."
Oolavi naurahti. Harvisto innostui jatkamaan:
-- "Se poika kun on maalannut siinä esimerkiksi Pirun Eedenin, niin
sitten on turkanen, jos se ei himaise vanhankin miehen mieltä!...
Ihan pani, ryökäle, minutkin tanssimaan!... No jo se on osannut
maalata... Voi tuota pirun evästä, miten on osannut!..."
Hän kavahti ylös ja jatkoi kirjassa kuvattujen Pirun Eedenin
tanssijattarien liikkeitä jäljitellen:
-- "Muutamassakin paikassa peto ihan suoraan kirjoittaa, että
tyttö tanssi -- (hän alkoi tanssia) -- näin... noin... katsohan,
Oolavi... näin rimpsuttelee... Ja sitten pyrähtelee tällä lailla...
hameet pyöränä täällä lanteilla... Ja potkaisee vielä: näin...
Kyllä sillä miehellä on ollut uskallusta!... Voi sitä pakanaa, sitä
samaista Harhamaa, mitä on kirjoittanut... No kun sanon suoraan,
niin häränpyllytkin, se juudas lasketuttaa tytöillä... Se kirja
sinun pitää ulkoa lukea!... Minä olin siihen niin ihastunut, että
ihmettelin miten mokomaa on voitu painattaakaan."
Oolavin sielussa häilähtelivät Harhasaaren lumot. Hän ei ollut
vielä Pirun Eedenistä lukenut. Hän tunsi oudon maun sielussansa.
Uteliaisuus kiihtyi. Uudet voimat rynnistelivät tokeitansa vastaan.
Harvisto oli istuutunut ja jatkoi Oolaville:
-- "Sinähän et ole Pirun Eedenissä ollut, vaikka käyt vähä väliä
kaupungissa raha-asioilla. Lue Harhaman kirja, niin vaikka sulia
olisi mukulakivi sydämenä, niin pehmenee se vain!... Ja sittenhän on
lempo, jos et silloin löydä luitasi Pirun Eedenistä."
Oolavi kuunteli yhtenä korvana. Hän oli aina karttanut Harhaman
kirjan Pirun Eedeniä, inhoten siellä istuvaa väkeä. Nyt tuntui se
hänestä Harhasaarelta, jossa ovat nähtävinä salaiset ihanuudet.
Harvisto jatkoi hetkisen kuluttua:
-- "Minä en ollut pitkiin herran vuosiin ollut koko Eedenissä, mutta
kun luin Harhaman kirjan, niin heti sanoin muijalle, että: 'muija'...
Kovalla äänellä sanoinkin: 'muija hoi!...' Ja kun muija vastasi,
jatkoin vakavana: 'minulla on asiaa kaupunkiin... pitääkö sinulle
tuoda syyshattu?' -- Sinun Oolavi on hyvä tietää nämä pikkukepposet,
kun olet naimisiin menossa. -- Muijakos siitä riemastui!... Kaikki
muijat riemastuvat hatusta... tytöt riemastuvat suutelosta ja muijat
hatusta... Muija kiirehti joka päivä että: 'etkö sinä jo ukko-kulta
lähde kaupunkiin... Kelirikkokin on jo tulossa!'... Ja muiskunkin
antoi vielä kysyessään..."
Oolavi hymyili. Harvisto jatkoi:
-- "Minä tenäsin vastaan, kunnes muijapaha meni kokonaan pussiin ja
pani minut tiukalle. Sanoi että: 'huomenna viimeistään sinun pitää
mennä kaupunkiin, tai sitten ei koskaan'... Tietysti minä menin ja
suoraa päätä painoin Pirun Eedeniin."
Oolavi oli kahden vaiheilla: ihastuako kertomuksesta, vaiko
päinvastoin. Hänen luonteensa jalous vaati jälkimäistä, mutta
joku salainen voima edellistä. Mutta hän oli tottunut Harviston
sukkeluuksiin, kunnioitti häntä kelpo miehenä ja siksi sieti häneltä
paljon semmoista, joka olisi muiden puhumana tympäissyt. Niin oli
nytkin. Hän lausui jonkun sopivan sanan Harvistolle, joka jatkoi:
-- "No en minä ollutkaan ennen Pirun Eedenistä niin nauttinut, kuin
silloin, kun minä sitä katselin Harhaman kirjan valossa... Saamari
soikoon, kun ne tytöt potkivat ja näyttelivät kinttujansa, niin
sydäntä rupesi aivan vellomaan!... Kertakin minä jo ajattelin, että
jokohan tuo viskaa säärensä taivaaseen. Niin korkealle potkaisi
riivattu... Ja se on ainoastaan muijan kauneuden ansio, että minä
enää palasin sieltä tervein nahoin..."
Oolavi hymyili. Harhasaaren lumot vilahtelivat. Harvisto jatkoi
leikkiänsä:
-- "Mutta komean ostin muijalle hatunkin palkkioksi siitä, että
pelasti. Kun puotityttö toi hatun ja sanoi: 'Tässä olisi hyvin
muodikas... hinta viisikymmentä markkaa', niin minä äyskäsin: 'Tämän
pojan muijan pää on niin sorea ja korea, että sadan markan hattukin
on liian huono'..."
Oolavi nauroi. Harvisto jatkoi:
-- "Tyttö ällistyi, mutta minä jatkoin: 'Eikö minun ulkomuotonikin
-- virka-asemasta puhumattakaan -- osota, että sen tytön,
jonka tämä poika on kelkkaansa ottanut, on täytynyt olla
kauniimpi kuningatarta?'... Tyttö myönsi sen todeksi ja toi
sadankahdenkymmenenviiden markan hatun... oikean variksenpelätin...
No vähemmämpä silloin muut miesvarikset muijaa lähentelevät!... Mutta
kyllä muija riemastui. Sanoi, että minä olin maailman taloudellisin
ja hienomakuisin mies. -- Johon minä vastasin, että ilmankos kaikki
kadehtivat minun avio-onneani..."
Oolavi nauroi herttaisesti. Harvisto neuvoi häntä:
-- "Tämä viimeinen lause sinä aina säilytä pahan aviopäivän varaksi!"
-- "Hyvä on!" -- myönteli Oolavi hymyillen. Harvisto lopetti:
-- "Vaikka oikeastaan se on niin, että minä ajattelin: Tuukkalan
rikkaassa talossa tarvitaan aina agronoomin apua. Ja minä olen sekä
taitava että myös tunnollinen töissäni... Niin että mikäpä siinä nyt
on jos pistäytyy kerran Pirun Eedenissä ja ostaa muijalle komean
hatun!... Rikas Tuukkalan talohan sen maksaa..."
Oolavia huvitti viimeinen sukkeluus, sillä hän tiesi että Harvisto
oli parhaita ja kunnollisimpia, mitä voitiin löytää, rehellinen,
avomielinen ja tunnollinen, sekä yleensä kunnioitettu. Harviston
puheet tulivat sen kunnioituksen kautta hänen elämänsä tekijäksi,
jouduttaen jo alkanutta kehittymistä, lisäten pahan voimaa. Hän
asetti ne Harhaman kirjan yhteyteen ja yhä voimallisempina hiipivät
hänen sieluunsa elämän kiehteet ja aistipunavärit.
Poislähtöä tehdessään vakuutteli vielä Harvisto:
-- "Kyllä sinun, Oolavi, pitää poikamiehenä ollessasi pyörähtää
mikä pyörähtää, sillä muuten se on myöhäistä... Sinun pitää oppia
tuntemaan elämä ja koluta kaikki Eedenit... Eihän tämä paljas suon
tonkiminen mitään maksa..."
Ja Oolavista tuntui nyt todellakin, että elämä on tutkimisen
arvoinen... Siinä häilähti hänelle jotain salaperäistä ja huumaavaa
ja herkennyt sielu oli kaikelle altis. Hallanselkä tuntui nyt
ilkeältä. Syksyinen harmaa päivä, vihmasade, korpin huuto ja
paljasvarpuiset puut tekivät kaiken karuksi, mieltä painostavaksi ja
rumaksi. Ei tuntunut maksavan vaivaa elää yksin rapasuon takia ja sen
vierellä. Kotimatkalla jatkoi Harvisto puhettansa Harhaman kirjasta.
Hän selitteli:
-- "No en olisi uskonut moisen kirjan saavan kustantajaa!... Niin
on erinomainen kirja... Valehtelematta kehuen on sen kirjoittaja
oikea Pirun ongen syötti... Sattui siellä Pirun Eedenissä tuomari
Ounasto, ja sekin oli niin ihastunut Harhamaan, että sanoi: 'Se mies
on varmaankin Perkeleen velimies, tai ainakin rintaperillinen'...
Minä olen sen miehen kuvitellutkin aivan Perkeleen näköiseksi,
sarvipääksi..."
He saapuivat jo kotiin. Tuukkala näytti nyt Oolavista elottomalta,
puoli autiolta, harmaaseen sateeseen kääriytyneeltä erämaan talolta.
Kun hän iltasilla teki Harviston kanssa isällensä selkoa suon
tutkimisen tuloksista ja isä huomasi ne suotuisiksi, lausui hän
Oolaville:
-- "On edullisinta kaivaa viemäri talvis-aikaan, niin voi soran vetää
niittyjen hiekoitus-aineeksi... Kun joudut, mene, nosta pankista
talletuksia ja alota niillä työ!"
Sinä iltana istui Oolavi myöhään yksin, kutoen omaa verkkoansa. Hän
kaipasi Martvaa, mutta näki sitä kaivatessaan jo Martvan kauniin
vartalon, hänen sulavat liikkeensä, ujoutensa, hehkunsa ja kaiken
muun naisellisuuden... Siitä johtuivat hänen ajatuksensa Harhaman
kirjan aistillisiin kuvauksiin, niistä Harviston kertomuksiin Pirun
Eedenistä, tytöistä ja kaikesta, mikä hänelle oli salattua. Outo
koski veti häntä elämän pyörteisiin.
Lopuksi kietoutuivat ajatukset yleiseen elämänkysymykseen ja hänessä
heräsi yhä voimallisempana halu nähdä ja tutkia ja käsin kokea elämän
koko hämäryys, pistää siihen sormensakin. Niissä mietteissänsä nukkui
hän rauhattomiin uniin, joista ei puuttunut Pirun Eedenin aistivärejä.