Syksyllä olivat jo talven, tytöllä pojan kihlat käsissä. Metsä
oli keltaisimmillansa, pihlaja marjoista punaisimmillansa. Syksyn
runokulkunen soi mailla ja vesillä.
Ranniston talon upeassa vierashuoneessa paloi päre pihdissä. Se
huone oli Litvan ruhtinassali. Huoneen lattialankut olivat leveintä,
lumivalkeaksi pestyä honkaa. Jykevät huonekalut olivat kalleinta,
parasta koivun visaa, mitä kuivin kangas on milloinkaan kasvanut.
Eikä tahrannut maali niiden pintaa, ei peittänyt se luonnon
valmistamaa ihmeen kaunista, kutrikasta puunniverää. Jalo visa
hohti puumarmorina. Pyöreiksi höylätyt ja valkeiksi pestyt seinän
honkahirret lisäsivät vierashuoneen ruhtinaallista runollisuutta.
* * * * *
Aistikkaaseen pukuun puettu Martva istui pehmeässä, upeassa sohvassa,
leikellen auki Harhaman kirjan lehtiä. Monesti ennen oli hän
aikonut ryhtyä sitä lukemaan, mutta ikäänkuin jonkin salaisen äänen
kehotuksesta oli se jäänyt tekemättä. Hän oli tavallisesti silloin
ajatellut:
-- "Säästän siksi kun Oolavi tulee... Yhdessä sitten alamme."
Nyt oli Oolavi tullut aivan sitä varten ja istui vastapäätä Martvaa,
keinutuolissa, huolettomana, Martvan hilpeää työtä katsellen kuin
ajan ratoksi.
-- "No, nyt sitä aletaan!" -- naurahti Martva leikkelynsä lomassa.
Hiili risahti silloin päreessä. Sen liekki leimahti iloisena ja
asettui sitten rauhallisesti palamaan. Perkele kätkeytyi liekkiin
hiilen risahteena. Viereisessä huoneessa, jonne vievä ovi oli
suljettu, keskusteli Rannisto pastori Aamuston kanssa.
Martva kohentautui, pisti hiusneulan, jolla oli lehtiä auki
leikellyt, takaisin tukkaansa. Hänen ja Oolavin katseet kohtasivat
silloin toisensa avoimina, puhtaina. Martva naurahti viattomasti,
nyökäytti päätään kuin naurahduksen lisäsuloksi ja virkkoi leikillä:
-- "'Paperiveitsi' pannaan takaisin tukkaan..."
Sitten kohentautui hän mukavampaan asentoon, nojasi hennon vartalonsa
sohvan selkämään ja varustautui alkamaan.
-- "No, onnea työhön!" -- toivotti Oolavi naurahtaen. Päreen liekki
paloi yhtenä rauhallisena vaalean kirkkaana hymynä.
Martva alkoi lukea heleällä, kauniilla äänellä. Hän luki
ennakkoluuloisena: Lukemansa kirjan kehuva arvostelu oli häneen
jo edeltäpäin juurruttanut sen uskon, että kirjassa on kaunista
ja hyvää. Ja mitä ihminen edeltäpäin uskoo kirjassa olevan, sitä
hän tavallisesti siinä löytää, kun hän on ryhtynyt sitä lukemaan,
nauttiaksensa siitä. Ennakkoluulon voima oli Martvassakin niin suuri,
että hän jo kirjan ensi lauseissa vaistomaisesti huomasi tuulahduksen
siitä, muka kauniista, jota oli arvostelun harhaan viemänä uskonut
kirjassa olevan. Samoin oli Oolavinkin laita. Häntä oli Harhaman
kirja aivan kiihdyttänyt. Nuoren papin ja Aatteelan välinen
keskustelu oli häneen istuttanut sen uskon, että kirjassa on jotain
erinomaista, salaperäistä, jotain siitä suuresta kysymyksestä, josta
pappilassa keskusteltiin juuri sen kirjan johdosta, mikä keskustelu
oli sytyttänyt hänen sielussansa suuren elämänkysymyksen kaskitulen
voimakkaaseen alkupaloonsa. Sen tähden oli hän uteliaana odottanut
tätä iltaa, jolloin oli määrä alottaa lukeminen.
Kun Martva oli muutaman lauseen lausunut, katsahti hän Oolaviin,
silmät säteilevinä, ja lausui merkitsevän kysymyksen:
-- "No--o?"
-- "Kyllä siinä on omituista", -- myönteli Oolavi, miettien lauseiden
sisältöä.
Päretuli heilahteli iloisesti. Perkele nautti voitostansa.
Martva luki edelleen. Joka lause lisäsi hänen ennakkoluuloansa. Hän
innostui. Ääni muuttui heleämmäksi. Ajatusta ei sitonut niin paljon
luetun sisältö, kuin ennakko uskon kuvittelema kauneus ja muu sen
yhteydessä oleva. Hän kulki sen uskon viemänä: näki sen värjäämiä
kuvia, käsitti ajatukset sen uskon hengessä.
Kun hän oli jonkun aikaa lukenut keskeytti hänet Oolavi pyytäen:
-- "Anteeksi, Martva!... Pysähdy hetkeksi!"
Päretuli paloi aivan liikkumattomana... odottaen ... epätietoisena...
Oolavi ajatteli itseksensä.
-- "Mitä nyt?" -- kysyi Martva.
-- "Siinä on semmoinen kummallinen ajatus", -- vastasi Oolavi. Ja
vielä hiukan ajateltuansa lisäsi hän:
-- "Siinä on semmoinen äärimäinen ajatus Jumalasta, että Hän loi
_ijankaikkisuudenkin_... Se on niin mahdoton käsittää, kun tietää,
että ijankaikkisuudella ei ole alkua, ei loppua..."
Päretuli alkoi taas iloisesti lepattaa palaessansa. Martvakin mietti
asiaa. Hänkään ei jaksanut sitä käsittää. Mutta sitten muisti hän
jotain raamatusta ja lausui viattomalla, reippaalla äänellä:
-- "Mutta Hänhän on _kaiken_ luonut... Ilman Häntä _ei siis ole
mitään_!..."
Hiili risahti. Pieni, vihainen savu suhahti tulesta. Molemmat
lukijat ajattelivat, mutta ajatukset sotkeutuivat ijankaikkisuus- ja
äärettömyyskäsitteen suuruuteen. Ajatuksissaan lausui Oolavi:
"Onhan kyllä lause: 'Ennen kuin ijankaikkisuus oli ja maa ja maailma
luotiin, oli Jumala'..."
-- "Niin!... Todellakin!" -- huudahti Martva viattomana.
Sitten hajosivat taas Oolavin ajatukset hetkeksi
ijankaikkisuuskäsitteeseen ja haihtuivat sen suuruuteen. Viimein
käytti hän ainoaa mahdollista pois pääsyä. Hän pyysi:
-- "Ole hyvä ja jatka!..."
Ja naurahtaen lisäsi hän:
-- "Sitten myöhemmin ajattelemme..."
Martva jatkoi. Oolavin rohkea, suuri henki oli huumaantunut Jumala- ja
ijankaikkisuuskäsitteen suuruudesta. Ennakko-usko imi siten
itseensä uutta voimaa. Se imi sitä _itsestänsä_. Kirja oli ainoastaan
tuuli, joka puhalsi, palje, joka lietsoi. Se oli välikappale, joka
määräsi ihmiskohtaloa, ollen itse yhtä arvoton kuin tuulenhenki tai
vanha palje.
Ja sentähden kirkastui Oolavin sielussa kirja edelleenkin muka
joksikin merkilliseksi. Hän löysi siinä omituista tavallisimmissakin
lauseissa... kiintyi... alkoi kietoutua... antoi voiman johtaa
järkeä...
Päretuli kirkastui. Se punotti ivahymynä.
Ja Martvaan vaikutti lisäksi huoneen runollinen valaistus...
morsiamen mieliala... uteliaisuus ja kaikki muu... Puhdas mieli kävi
herkäksi... Sen huomasi jo ulkoa päin: ääni muuttui lämpimämmäksi,
poski hehkui, silmä loisti kuin tytön silmä konsanansa, kun se on
saanut mielitekonsa: löytänyt onnen-apilaan tai saanut kirjeen
kaivatulta.
-- "Tämä kohta on kaunis!... Vai mitä, Oolavi?" -- huudahti hän
lukemisen lomassa.
-- "On se!" -- myönteli Oolavi. Ennakkoluulo imi kaiken itseensä ja
kasvoi kuin lumivyöry.
Martva luki edelleen iloisena kuin tyttö joka kutoa helskyttelee
morsiuskangastansa. Ääni helisi hopeana. Povi lämpeni, hengitys
kiihtyi hieman. Oolavi katseli häntä, ajatuksen juostessa luetun
mukana.
Luettavaksi sattui joku paikka, jossa Harhama taas ylisti Jumalan
suuruutta, saadaksensa -- kuten oli lausuttukin -- sen kautta
kirkollismieliset houkutelluksi hänen kirjaansa ostamaan ja siten
maksamaan hänelle jonkunlaisia kymmenyksiä. Martva ja Oolavi eivät
huomanneet ansaa. Heidän puhtaille sieluillensa oli niin törkeä
petos kokonaan vieras. Lisäksi olisi nuoren papin ja "Hengellisen
kuukauslehden" arvostelu tukahduttanut semmoisen ajatuksen, jos se
olisikin alkanut orastaa. Heidän onnettomuutensa oli sekin, että he
eivät olleet lukeneet toisia arvosteluja, joissa arvostelijat korkean
järjen kannalta nimenomaan huomauttivat, kuten olivat lausuneet,
rehellisen pahottelunsa sen johdosta että Harhama päivän selvästi
käytti Jumalaa apunansa törkeässä teossa, käytti Häntä, veisaamalla
Hänelle, kaikkeuden Herralle ylistystä. Siten olivat heidän silmänsä
jääneet avaamatta.
Kun Martva oli kyseessä olevan kohdan lukenut, laski hän kirjan
helmaansa ja huudahti ihastuneena:
-- "Tämä on niin suuresti sanottu Jumalasta!"
-- "Niin on... Ei se pastorin lehden arvostelu tunnu liioittelulta",
-- myönsi Oolavi ajatuksissansa.
Päretulesta suhahti taas pieni iloinen savukieleke huoneeseen.
-- "Eikö jo väsytä?" kysyi Oolavi, kun Martva nosti taas kirjan,
lukemista jatkaaksensa.
-- "Ei ollenkaan... Tämä on niin mieltä kiinnittävää, että..."
Lauseen katkaisi palvelija, joka toi tarjottimella hedelmiä. Martva
nyökäytti tuojalle päätänsä merkiksi, että tämä tarjoaisi Oolaville
ensiksi.
Oolavi otti appelsiinin ja katsahtaen Martvaan kysyi:
-- "Sallitko kuoria sinulle?"
-- "En tiedä... No ole hyvä... Mutta minä syön sitten myöhemmin...
kun lopetamme", -- vastaili Martva epätietoisen-makuisella,
vilkkaalla äänellä.
Ja Oolavin kuoriessa appelsiinia, jatkoi Martva lukuansa. Luettavaksi
joutui nyt kohta, jossa oli jonkunlaista mautonta runoutta.
-- "Nyt tulee runollinen kohta", -- huomautti Martva vilkkaasti,
muuttaen lukemisen lausunnaksi.
Ja sitä mukaa kun hän luki, yleni hänen soaistu henkensä runouden
todellisiin maailmoihin, yläpuolelle luettavaa... Se kuljeksi siellä,
missä on ikuinen kauneus, lähde lorisee runovettä tulvillansa... peto
hoitelee karitsaa, karitsa hakee turvaa voimakkaan pedon pesästä...
Hänen henkensä kuljeksi mailla, missä ihminen on puhdas, miehen ja
vaimon välinen suhde pyhä, päivä on soittoa, yö runoa ja huoli ja
ruma aivan tuntemattomia... Ihastuksen huudahdus pääsi erehtyneeltä
lukijalta... Poskelle nousi hieno lämpimän nostama puna... Katse
kulki rivejä pitkin, ajatus mukana. Maailma oli unohtuneena.
-- "Kyllä se on todellakin kaunista!" huudahti Oolavikin.
Päretulesta irtaunut savukieleke leijaili ylhäällä ihastuneiden
lukijoiden päällä, teki kauniita pyörähdyksiä, hajosi ja taas yhtyi
yhdeksi. Viimein muodostui se Harhaman elämän käärmeeksi, joka
leijaili ja kiemurteli näkymättömänä ylhäällä korkeassa huoneessa.
Sen riettaat jalat riippuivat alas ja evämäiset, levällään olevat
siivet kannattivat inhottavaa ruumista. Perkele kätkeytyi siihen
käärmeeseen ja seurasi lukemista.
Äkkiä pysähtyi Martva, kuin jotakin oudostuen. Oli sattunut joku
huono sana, jota hän ei käsittänyt, tai hän sen käsitti himmeästi,
vaistonsa avulla... Hän ei tietänyt, oliko se sana sopiva vai eikö.
Hän ei tuntenut vielä pahaa. Lukemisessa syntyi ikäänkuin pieni
nyähdys... Joku solmu oli sattunut tielle... Näky muuttui. Näkymätön
käärme lierutteli häntäänsä kuin ankerias. Syntyi pieni hämi.
Se hämi oli kuin pieni naurahdus, joka meni pian ohi. Martva teki
jonkun kauniin liikkeen, huomasi, ettei sanassa ollut mitään
sopimatonta. Siinä tuntui olevan vain jotain runollista ja hienoa.
Hän jatkoi taas lukuansa innostuneena.
Ja taas matkusteli hänen henkensä puhtailla runomailla, vieden
muassansa Oolavinkin, jossa myös oli syntynyt pieni nyähdys... Hänkin
nousi korkeuteen, yläpuolelle maata ja luettavaansa kirjaa... Hän
eteni ulapoille, joilla ihmishenki etsii ijäistä kotiansa, edessä,
ympärillä ja takana väljät, puhtaat vedenselät... Ei ollut missään
maista tuulahdustakaan, ei edes kukan hajua... Korkealla leijaili
ikikaipuu pilvenä, joka suli taivaansineen... Ijäisyys avautui
puhtaana taivaansalina... Mainen runous oli poissa... Sijalla oli
puhdas ihmishengen suuri runous...
Niin suuri oli ennakkoluulon voima.
Mutta äkkiä pysähdytti Martva lukemisensa, kuin olisi ajatukset
maahan isketty. Hän luuli aivan salaman singonneen taivaasta,
lyöneen maahan ja odotti nyt jyrähdystä. Hänen eteensä oli sattunut
aistillinen vertaus, jonka hän oli huomaamattansa juuri lukenut.
Inhottava käärme kiemurteli ja huokui myrkkyä... Sen silmät
paloivat... Verinen kieli riippui pitkällä...
Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, joka tuntui hyvin pitkältä. Aluksi
ei Martva käsittänyt mitä hän oudosteli. Hän odotti vain ukkosen
jyrähdystä... Korvissa humisi... Ohimot kuumenivat... Hämmästyneenä
katsahti hän Oolaviin, joka myös oli hämillänsä. Heidän katseensa
kohtasivat silloin toisensa ja molemmat sävähtivät tulipunaisiksi...
Inhottava käärme lipoi veristä kieltänsä... Se kiemurteli... Siivet
liikkuivat evinä... Riettaat jalat tekivät liikkeitä...
Molemmat huoneessa olijat olivat huomanneet oudon hedelmän maun.
Ensikertaa punastuivat he toistensa edessä.
* * * * *
Salaisen Harhaman elämänkäärme karkeloi... Veri tunki tulvimalla
Martvan poskiin. Kädet herposivat. Hengitys oli hätäinen. Koko ruumis
tuntui raukealta.
Hämiänsä salataksensa vetäisi hän nenäliinansa ja koetti sillä
vilvoitella kuumia poskiansa, puhallellen sievästi nenäliinan
huiskeen sekaan. Ohimot olivat veripunaiset, palavat. Hän ei
uskaltanut katsahtaa Oolaviin, joka oli hämillänsä noussut ja käveli
huoneessa.
Kumpikin koetti salata hämiänsä toiseltansa, eikä kumpikaan ollut
vielä tietoinen hämin oikeasta syystä. Outo ajatus oli herännyt
heissä, heidän tietämättänsä tai heidän tajuamattansa, kuten herää
kainous tytössä, kun se on huomannut päässeensä lapsesta tyttöseksi.
Inhottava käärme nautti voitostansa. Se leijaili ympäri huonetta.
Neuvottomuuttansa salataksensa nousi Martva ylös, poistui
huoneeseensa sanattomana ja joi siellä hiukan kylmää vettä. Hetken
kuluttua hän rauhottui osaksi. Punastus hävisi poskilta, mutta
mielessä oli jotain outoa: hän ujosteli Oolavia, samoin Oolavi häntä.
Oli, kuin olisivat he tavanneet toisensa jostain luvattomasta, he
tahtoivat salata, että olivat toisensa siinä huomanneet, koettivat jo
peittää oman osuutensa siihen. Ja kumminkaan eivät he olleet tajuiset
siitä, oliko se pahaa, josta tapasivat toisensa, ja mitä pahaa se
paha oli.
Hetken kuluttua palasi Martva huoneeseen, jossa Oolavi istui Harhaman
kirjaa selaillen. Hän istahti avonaisen pianon ääreen ja alkoi
soittaa "Litvan laulua". Hän ei soittanut tarkotuksella, mutta muuten
vaan... kun ei tiennyt mitä muuta tehdä... soitti kuin soitannon
vuoksi, mutta itse asiassa hämiänsä salatakseen.
Hänen vielä soittaessansa avautui ovi, joka johti siihen huoneeseen,
missä Rannisto itse puheli pastori Aamuston kanssa. Palvelija tuli
sieltä tarjottiminensa ja jätti oven auki. Huoneesta kuului nyt
Ranniston ja pastorin keskustelu kirjallisuudesta. Rannisto oli
uudestansa tiedustanut hurskaan papin ajatusta juuri Harhaman kirjan
suhteen, jossa hän itse oli nyt havainnut moitittavaa. Nuori pappi
selitti nyt hänelle ajatustansa puhuen:
-- "Jokainen kaunokirjallinen tai moraalikirja on epäsiveellinen, jos
sen _tarkotus_ ja _henki_ ei ole _jumalallista_ siveellisyyttä, jos
se, toisin sanoen, jumalallisen siveellisyyden ja Jumalan sijalle
asettaa inhimillisen, määrittelemättömän mielivallan."
Martva kuuli puheen, keskeytti soittonsa, istahti keinutuoliin ja
alkoi, kuten Oolavikin, tarkkaavasti seurata keskustelua. Äskeinen
kohtaus siihen aivan pakotti. Rannisto huomautti nuorelle papille:
-- "Mutta miten on, jos kirjassa, joka tunnustaa Jumalan
siveellisyyden, on kieli ja sanat sopimattomia?"
Nuori pappi vastasi nopeasti:
-- "Ei kieli ja sanat tee kirjaa miksikään, vaan sen henki. Ettekö
ole lukenut kirjoja, joissa jokainen sana on huolella valittu, mutta
itse kirja on suorastaan matkaopas niille, jotka tahtovat syöstä
siveettömyyteen?"
Hän mainitsi muutamia kirjoja ja Rannisto myönsi hänen olevan
oikeassa.
Pappi jatkoi kyselyänsä:
-- "Mutta eikö raamatussa ole sopimattomia sanoja ja lukuja?
Esimerkiksi Salomonin korkea veisu, Mooseksen ensimäisen kirjan 38:s
luku ja paljon muuta... Mutta onko _yksikään_ pahennut raamattua
lukiessansa ja saanut sielullensa vaaraa?"
Rannisto luotti hurskaaseen pappiin miltei kuin Jumalaan. Siksi
tuntuivat hänen sanansa rauhoittavilta ja hän huomasi ne oikeiksi.
Innostuneena jatkoi pastori:
-- "Goethen Faustia pidetään siveellisenä kirjana, enkä minä kiellä,
että se sitä on... Se on korkeastikin siveellinen kirja omalla
tavallaan... Tunnustaahan se yliluonnollisen ja siihen perustuvan
siveellisyyden, eikä alenna ihmistä karjasiveellisyyden tasalle.
Siinä ei ole _sanoissa_ aistillisuutta muistuttavaakaan kohtaa
muuta kuin joku lause, kuten: _'Du bist doch nun einmal eine Hur'_
[Kun nyt jo kerran huora oot] ja joku muu vähäinen: _'Wohl um die
schlanke Hüfte frei'_, ja ehkä joku muu mitätön. Mutta siinä on
jotain -- sen hengessä -- pakanallista. Se on täysin pakanallinen
kirja. Se tunnustaa vain jumaluuden _yleensä_, eikä tarkota elävää,
personallista Jumalaa. Se on ylevä ainoastaan siksi, että se korottaa
ihmiset karjaa ylemmä, johon kuuluvaksi sitä koettavat pikkusielut
polkea, kun oppivat kirjoitustaidon. No hyvä on: Siinä, kuten sanoin,
ei ole aistillisia sanoja, vaikka aistillisuus on senkin kirjan
vaikuttavana voimana. Mutta kun sen henki ei ole Jumalasta, onko
yksikään langennut nainen sen kautta kääntynyt ja pelastunut paheen
likaisista kynsistä, vaikka niin moni langennut on sitä katsellutkin
teattereissa?"
Rannisto oli sanaton. Hän tunsi maailman kirjallisuutta ja oloja. Hän
luuli tietävänsä, että Faust-näytännöistä ei ole ainoakaan portto
Mariana kotiinsa palannut, ei puhdistunut ja vapautunut likaisesta
aistillisuudesta, kuten syntinen vaimo fariseuksen huoneessa
Jeesuksen luona. Martva ja Oolavi seurasivat joka sanaa tarkkaavina
kuin kärpäsen hiljaista surinaa.
-- "Minä myönnän Teidän olevan oikeassa", -- myönnytteli Rannisto.
Nuori pappi jatkoi:
-- "Mutta miten moni on löytänyt pelastuksensa ja rauhansa
raamatusta, jossa paha on tuotu peittelemättä julkisuuteen?" --
Martva ja Oolavi käsittivät puhelun koskettelevan sitä samaa asiaa,
joka oli heidän poskiinsa veren ajanut. Äskeinen neuvottomuus alkoi
hieman hälvetä. Saastainen käärme leijaili iloisena, silmissä ilkeä
hohde. Kun keskustelu oli vielä hetken jatkunut, selitti pastori
Aamusto:
-- "Minä en yleensä ole semmoisen kaunokirjallisuuden suosija,
joka on kirjoitettu ainoastaan ajankuluksi, käytettäväksi korttien
asemasta. Koko kaunokirjallisuudesta voi ammentaa vähemmän tietoja
ja elämän viisautta, kuin esimerkiksi Jumalan kymmenen käskyn
yhdestä käskystä. Se on enimmäkseen jotain köykäistä hosumista --
tietysti on poikkeuksia. -- Mutta kun se nyt on monelle välttämätön
ajankuluksi, niin täytyy koettaa ymmärtää niitä, joiden ammattina sen
valmistaminen on. Täytyy ottaa lieventävänä asianhaarana huomioon se,
että heillä -- puhun nimenomaan nyt Harhamasta -- ei ole ollut aikaa
tai varoja, eikä ehkä mitään muutakaan tutkintoihin, opintoihin.
Harhamakaan ei ole saanut tilaisuutta syventyä elämään, tieteeseen ja
vaikeisiin ajatuksen maailmoihin. Mutta jos tarkotus on rehellinen
ja oikea ja kirjan henki on Jumalasta, voi vähilläkin tiedoilla
paljon tehdä ja puutteellisuudet täytyy silloin ymmärtää ja anteeksi
antaa... Muodot myös ovat aivan makuasioita: Petäjää ei voida moittia
siitä, että sen havuneulat eivät ole koivun lehtien laisia."
Käärme käyristeli selkäänsä iloissansa. Rannisto oli kahden
vaiheella. Hän taisteli suurta taistelua. Tytär oli hänelle elämän
suurin maallinen aarre. Mutta hänestä oli myös synti epäillä
hurskaan papin sanoja. Ajatukset masentuneina huomautti hän siitä
kyvyttömyydestä, mitä Tuukkalakin oli huomauttanut Harhaman kirjassa
ilmenevän.
-- "Minä myönnän sen todeksi," -- tarttui pastori Aamusto jatkaen:
"Kirjan tekijällä ei ole kykyä. Mutta ottakaa huomioon, että pienten
kansojen yleensä täytyy olla neroista uneksimattakin. Nerot ovat
suurtenkin kansojen keskuudessa harvoja, vuosisatais-ilmiöitä;
me niitä tuskin saamme vuosituhansiin nähdä. Suurien kansojen
keskuudessa voi toki ilmestyä _kykyjä_, jotka keskinäisellä
kilpailullaan estävät henkisen rikkaruohon valtaan pääsyn. Meillä
ei luonnollisesti voi niitäkään usein hukata ja siksi pääsee meillä
henkinen rikkaruoho rehottamaan. Sillä minä myönnän, että Harhama on
neron rinnalla rikkaruoho. Mutta meidän on _pakko_ tyytyä siihen.
Meidän on pakko antaa nerona rehottaa melkein jokaisen, joka vain
haluaa, kuten Harhamankin, koska meillä ei ole varoja -- neroja --
sitä tukahduttamaan ja meidän täytyy koettaa tulla omillamme toimeen
ja kiittää Jumalaa, että meillä edes niinkin paljon on..."
Rannisto ajatteli, kuten todellinen ruhtinas. Ikäänkuin huoaten
lausui hän sitten:
-- "Neroja!... Kukapa voi sanoa missä alkaa nero ja loppuu
nerottomuus... Meidän aikanamme jokainen pauhaa ainoastaan
nerostansa..."
Pastori Aamusto ajatteli hetkisen ja lausui:
-- "Mielestäni alkaa nero siinä, missä ihminen alkaa huomata
mitättömyytensä, huomaa puutteellisuutensa ja missä lakkaa maineen- ja
kunnianhimo... Puutteittensa huomaamiseen tarvitaan suurta
neroa... Kunnianhimo taas on nerokkaalle, ylevälle ihmishengelle yhtä
inhottava, kuin porton koristukset siveelliselle naiselle."
Rannisto epäili, Nuori pappi todisti:
-- "Katsokaa Jeesusta: Hän pakeni kuninkaaksi tekijöitänsä -- siis
kunniaa -- ja rukoili suurimmat rukouksensa salaisuudessa, ja viisaat
apostolit sanovat ymmärtävänsä ainoastaan puolittain... Tarkastakaapa
nerotonta kirjoittajaa, niin huomaatte, että se on kaikessa
erehtymätön. Katsokaa tosiasioita, niin huomaatte, että nero alkaa
itsensä tuntemisesta, eikä suulastelusta."
Niillä sanoillansa kohosi nuori pappi taas Ranniston silmissä ja
hänen Harhama-puolustelunsa saivat siten voimaa ja tukea.
Puhelu jatkui. Käärme iloitsi. Martva kuunteli raukeana; Oolavi
jännitettynä. Nuori pappi jatkoi:
-- "Yleensähän meillä kaiken luonnonlainkin mukaan pitäisi voida
ilmestyä ainoastaan yksi Tolstoi samaan aikaan kun viisikymmentä
kertaa suuremman kansan keskuudessa niitä ilmestyy viisikymmentä.
Mutta kilpailevien voimien puute tekee, että meillä on viisikymmentä
'Tolstoita' samaan aikaan kun suuren kansan keskuudessa yksi. Minä
myönnän että Harhama on juuri semmoinen itse-'Tolstoi', tai muu
vastaava. Minä vain pidän hänen kirjansa _henkeä_ oikeana, ja se
henki korvaa suurenkin väärin käytetyn kyvyn..."
Rannisto mietti, samoin Oolavikin. Nuoren papin maallinenkin
viisaus tuntui kumoamattomalta totuudelta. Se nosti hänen sanojensa
oikeutusta edelleenkin Ranniston silmissä. Nuori pappi jatkoi:
-- "Pienten kansojen kohtalo on kirjallisuudessakin surullinen.
Suurten kansojen nerot vievät leivän omien kirjailijoittemme
suusta. Se on Luojan viisas sääntö meidän hyväksemme, sillä siten
pysymme aikamme tasalla. Mutta kirjailijoittemme osa on juuri siksi
surullinen: Nerokkaimpienkin on pakko haudata -- jopa elävinäkin
-- 'kuolemattomia' teoksiansa oman liikatuotantonsa alle. Jos siis
Harhaman kirja ei ole Jumalasta, on Jumala siinä käyttävä sitä tietä,
tehdäkseen hänet vahingottomaksi. Se on vanha, viisas Gamalielin
neuvo, joka on Jumalan viisaudeksi hyväksytty. Me ihmiset kyllä
voimme hänenkin suhteensa erehtyä, kuten itse Jeesus Judaksen suhteen
erehtyi..."
Hänen sitä puhuessansa oli inhottava käärme puhaltanut hienon
savukielekkeen, joka oli kulkenut vierashuoneesta nuoren papin luo
ja leijaili nyt hänen päänsä ympärillä, kruunaten hänet, kaunistaen
hänen ohimonsa. Oolavi selaili Harhaman kirjaa ja Martva keinui
miettivänä keinutuolissa, uinaillen, ikäänkuin hänen katseensa ja
sielunsa olisivat liidelleet korkeuden salaperäisillä auteremailla.
Rannisto mietti. Hän tajusi Jumalan tahdosta, vaistomaisesti,
lapsensa onnen olevan kysymyksessä. Nyt olivat hurskaan papin sanat
rauhottaneet häntä; mutta hän etsi vieläkin jotain, joka kaipasi
selitystä. Hän puhui taas:
-- "Minusta tuntuu, että Te olette oikeassa... Mutta on siinä
kirjassa vielä paljon, joka näyttää hassulta ja hullulta. Esimerkiksi
juuri pääasia: Harhaman nouseminen Jumalaa vastaan... Onko hän edes
järjillään?"
Nuori pappi oli oman Jumalansa asian sokaisema. Hän selitti:
-- "Jokaisen, sanon _jokaikisen_ ihmishengen kohtalo on sama. Se on
kuin luonnonlaki, jota ei ihminen voi muuttaa. Minä kysyn Teiltä,
herra Rannisto: Voiko yksi apilas elää toisenlaista elämää, kuin
kaikki muut apilaat, tai voivatko jotkut apilaat poiketa lajinsa
elämänlaista?"
-- "Ei suinkaan", -- myönsi Rannisto.
-- "Niin on ihmishengenkin laita", -- tarttui pastori Aamusto
jatkaen: "_Jokaikisen_ ihmishengen historia on sama kuin Kaiuin
ja Faustin ja Wilhelm Meisterin ja jokaisen muun. Sen vaikuttaa
perisynti. Jokainen ihmishenki on vapaa ja nousee Jumalaa vastaan,
mikä lankeemuksillansa, rikoksillansa, mikä jumalankieltämisellänsä,
epäilyksillänsä, kirjoituksillansa, tai muulla. Toiset ovat vain
liian suuria raukkoja voidaksensa sen myöntää. Harhama eroaa useista
muista siinä, että nousi Jumalaa vastaan rikoksillansa ja kaikella.
Hänessä oli kokoontunut kaikki ihmishulluus... Siis hän ei ollut
tavallaan järjillään..."
Puhelu jatkui. Käärme leijaili iloisena... muodosteli kiemuroita...
suhahteli suoraksi... nousi väliin pystyyn... Ilkeät jalat ja siivet
repalehtivat väliin velttoina... Turhaan huomautti Rannisto, että
Harhaman huono elämä ei voi hyvää hedelmää toisissa kantaa. Soaistu
pastori vastasi siihen:
-- "Saulus Tarsolaisen entisyys oli huono, mutta ettekö Te lue
Paavalin lähetyskirjeitä Uudesta Testamentista? Samoin ovat
useimmat Vanhan Testamentin kirjoittajat Moseksesta lähtien
rikollisia: Moses tappoi egyptiläisen. Salomon ja David eivät olleet
nuhteettomia... ja niin edespäin... Raamattu on siinäkin asiassa
rehellisempi esimerkiksi Rousseau'ta, jolle maailma käsiänsä taputtaa
rehellisyydestä... Mutta samat narrit ivailevat Abrahamia, joka on
syntinsä paljastanut tuhannen kertaa rehellisemmin kuin Rousseau."
Rannisto myönsi taas nuoren papin olevan oikeassa. Käärme riemuitsi.
Martvan ajatukset olivat taas puhdistuneet ja hajonneet unelmien
maille.
Mutta Oolavi oli kuunnellut puhetta koko ajan jännittyneenä.
Harhama alkoi kohota hänen silmissänsä taruhenkilöksi ja sai sen
kautta suuren vaikutusvallan häneen. Hän ei käsittänyt papin puheen
ajatusta: "Harhama on vain tavallista hullumpi ihminen..." Jo alkanut
epäily, ja nyt järkähtänyt mieli, joka nosti punan poskeen, tekivät
hänet alttiiksi vaikutuksille. Harhaman kirja veti häntä nyt jo
jollain salaperäisyydellä, kuin Tuukkalankoski.
* * * * *
Päre oli jo sammutettu. Yön mustat silmät kiiluivat kaikkialta.
Taivas oli tähdistä tyhjä. Ei valaissut kuu maisemia.
Kun Martva oli jäänyt yksin, tunsi hän oudon tunteen, joka täytti
hänen olemuksensa: Hän oli ikäänkuin jotakin kadottanut. Niin
sanoi hänelle joku salainen ääni. Eikä hän tietänyt, mitä hän oli
kadottanut. Jotain hän vaan kaipasi ja pieni mielipaha täytti sydämen.
Hän yritti lukea Harhaman kirjaa, mutta luopui aikomuksestansa. Siinä
kirjassa oli nyt hänelle jotakin, jota hän pelkäsi ja samalla halusi
saada nähdä. Hienoin elämän salaperäisyys alkoi hiljaa kietoutua
verkoksi hänen sielunsa ympärille. Hänelle ennen tuntemattoman
tuulahdus oli puhaltanut hänen puhtaaseen sieluunsa, hävittänyt siitä
entistä ja alkanut valmistaa maaperää uudelle. Joku pahan-enne nosti
samalla mustaa päätänsä ja teki hänet rauhattomaksi.
Hän istui yömyöhään, ajatellen isänsä ja pastori Aamuston välistä
keskustelua kirjallisuudesta. Elämänkysymys alkoi silloin laskeutua
hänen hartioillensa raskaana, syvällisenä, tutkimattomana. Se
himmeni ja laajeni, ja kun hän yritti sitä ajatella, sekottuivat
ajatukset niin, ettei hän lopuksi käsittänyt, mitä asiaa hän
oikeastansa ajatteli. Viimein kiintyivät hänen ajatuksensa siihen
suureen ijankaikkisuuskäsitteeseen, josta Oolavi huomautti. Silloin
hän kokonansa hajosi ja repesi kysymyksen suuruuden edessä.
"Litvan laulu" ja kaikki yliaistillinen sekottui yhdeksi ainoaksi
epäselviöksi.
Jotain saman tapaista tunsi Oolavikin sinä iltana Hänenkään sielunsa
ei ollut aivan sama kuin ennen. Hän istui aamuyöhön ja mietti
salaisuuden syvimpiä kysymyksiä. Koko elämä muuttui viimein suureksi
hämäräksi, jossa kuohuivat kummat kosket ja salaiset tulet kutsuivat.
Elämänkoski alkoi vetää hänen venettänsä.