XIII.

Angélique oli kuolemaisillaan. Oli kirkas kevättalvinen aamu noin kello

kymmenen tienoissa. Ilma oli kirpeä ja taivas loisti selkeänä iloisessa

päiväpaisteessa. Haalistuneen punertavilla verhoilla varustetussa

suuressa, kuninkaallisessa vuoteessaan Angélique makasi liikkumattomana,

tajuttomana edellisestä illasta saakka. Hän makasi selällään suoraksi

ojentuneena, norsunluunvalkoiset kädet hervottomina lakanalla, silmät

ummessa. Hänen hienopiirteiset, hiusten kultakehän ympäröimät kasvonsa

olivat tulleet yhä ohuemmiksi. Jolleivät hänen huulensa olisi hiljaa

huokuneet, olisi häntä luullut jo kuolleeksi.

Edellisenä päivänä oli Angélique, tuntien olevansa hyvin heikko,

ripittänyt itsensä ja nauttinut Herran ehtoollista. Kunnon pastori

Cornille oli kello kolmen aikaan tuonut hänelle pyhän aterian.

Illemmalla, kun kuoleman kankeus vähitellen hiipi hänen jäseniinsä, hän

alkoi hartaasti haluta viimeistä voitelua, tuota taivaallista lääkettä,

joka on määrätty sielun ja ruumiin parannukseksi. Ennenkuin hän oli

mennyt tiedottomaksi, oli hän viimeiseksi sanakseen miltei

kuulumattomalla kuiskauksella ilmaissut Hubertinelle haluavansa pyhää

voitelua, -- oi aivan heti, niin kauan kuin vielä ehtisi. Mutta ilta oli

jo myöhä, oli jääty odottamaan päivää, ja abotti, jolle oli lähetetty

sana, oli pian saapuva.

Kaikki oli valmiina, Hubertit viimeistelivät vielä huonetta. Iloinen

päiväpaiste, joka näin aamusella tulvi sisään ikkunoista, täytti huoneen

säihkyvällä valolla, kirkastaen alastomat seinät huikaisevan

puhtaiksi. Pöytä oli peitetty valkoisella liinalla. Kahden puolen

ristiinnaulitunkuvaa paloivat siinä vahakynttilät salista tuoduissa

hopeaisissa kynttiläjaloissa. Vielä oli siinä vihkivettä ja vihkiveden

huiskin, vesikannu maljoineen ynnä pyyhinliina, kaksi valkoista

posliinilautasta, joista toisessa oli vanuhöytyjä ja toisessa valkoisia

paperitötteröitä. Oli juostu kaikki alakaupungin kasvihuoneet löytämättä

muita kukkia kuin ruusuja, suuria valkoisia ruusuja, jotka reunustivat

pöytää valkoisten pitsiröyhelöitten tavoin. Ja tämän runsaan valkeuden

keskellä Angélique makasi kuolevana, hengittäen yhä kevyttä huountaansa

silmät suljettuina. Aamukäynnillään oli lääkäri sanonut, ettei hän

voinut elää iltaan asti. Hän saattaisi loppua millä hetkellä tahansa,

ehkä tulematta enää tuntoihinsakaan. Ja Hubertit odottivat. Sen täytyi

tapahtua, vaikka se kysyikin heiltä kyyneliä. Jos he olivatkin tieten

tahtoen valmistaneet tätä kuolemaa, pitäen sitä lapselleen parempana

kuin uhmaa ja kapinaa, niin he olivat tahtoneet sitä vain siksi että

Jumalakin sitä tahtoi. Nyt se oli jo heidän valtapiirinsä ulkopuolella,

he eivät voineet muuta kuin alistua. He eivät katuneet mitään, mutta

tuska raatoi heidän sydänjuuriaan. Siitä saakka kun hän oli maannut

tuossa tuskissaan, olivat he hoitaneet häntä kieltäytyen ottamasta

vastaan vierasta apua. Vielä tänä viime hetkenäkin he olivat yksin ja

odottivat.

Hubert meni koneellisesti avaamaan kaakeliuunin luukun, joka kirahti

kuin valittaen. Oli jälleen hiljaista. Ruusut riutuivat leppoisassa

lämpimässä. Hubertine oli jonkun hetken kuunnellut kirkosta seinän läpi

kaikuvia ääniä. Kellon kumahdus värähdytti vanhoja kiviseiniä; pastori

Cornille lähti varmaan kirkosta pyhät öljyt mukanaan; ja Hubertine

laskeutui alas ollakseen häntä vastassa ulko-ovella. Kului joku tuokio,

ja mumiseva ääni täytti porrastornin ahtaan käytävän. Sitten Hubert,

seisoessaan lämpimässä huoneessa, hämmästyi ja alkoi väristä, harras

kunnioitus ja samalla toivokin saivat hänet vaipumaan polvilleen.

Odotetun vanhan pastorin sijasta astuikin huoneeseen monseigneur,

puettuna pitsiseen kuorikaapuun, sinipunerva stola hartioillaan,

kädessään hopeinen astia, missä oli sairaitten öljy, jonka hän oli itse

siunannut kiristuorstaina. Hänen kotkansilmänsä katsoivat suoraan

eteensä, hänen kauniilla, kalpeilla, paksujen valkoisten kiharain

kehystämillä kasvoillaan oli ylevä majesteettisuus. Hänen jäljessään

tuli pastori Cornille yksinkertaisessa pappis-asussaan,

ristiinnaulitunkuva kädessä ja käsikirja toisessa kainalossa.

Pysähtyen hetkiseksi ovelle lausui piispa vakavalla äännellä:

-- _Pax huic domui_.

-- _Et omnibus habitantibus in ea_, vastasi pappi matalammalla äänellä.

Kun he olivat astuneet huoneeseen, tuli Hubertinekin sisään heidän

jäljessään, hänkin liikutuksesta vavisten, ja polvistui miehensä

viereen. He kumartuivat kumpikin syvään kädet ristissä ja rukoilivat

kaikesta sielustaan.

Angéliquen luona käyntinsä jälkeisenä päivänä oli Félicienillä ollut

kiivas kohtaus isänsä kanssa. Jo heti aamulla oli hän syöksynyt isänsä

luo itse rukouskappeliin, missä tämä oli vielä rukoilemassa, vietettyään

jälleen yönsä hirveässä kamppailussa eloonheräävää entisyyttä vastaan.

Tuo kunnioittava poika, joka siihen asti oli ollut pelon köyristämä, oli

nyt kuohahtanut kauan pidätettyyn uhmaan; ja kun nuo kaksi miestä,

joitten suonissa virtasi sama tulinen veri, iskivät toisiaan vastaan,

syntyi siitä ankara kohtaus. Vanhus oli noussut rukousjakkaraltaan, veri

oli heti syöksähtänyt hänen poskilleen ja hän kuunteli mykkänä, ylpeän

itsepäisenä. Nuori mies purki sydämensä samoin liekehtivin poskin,

puhuen vähä vähältä kohoavalla, soimaavalla äänellä. Hän sanoi että

Angélique oli sairaana kuoleman kielissä, hän kertoi kuinka hän

pelottavassa hellyyden puuskassa oli esittänyt että he karkaisivat

yhdessä, ja kuinka Angélique oli kieltäytynyt häntä seuraamasta osottaen

pyhimysmäistä itsensäkieltämistä ja siveyttä. Jos annettaisiin kuolla

tuon kuuliaisen lapsen, joka ei tahtonut ottaa häntä muutoin kuin hänen

isänsä kädestä, eikö se olisi samaa kuin murha? Kun hänellä vihdoinkin

olisi ollut mahdollisuus saada hänet ynnä hänen arvonsa ja rikkautensa,

oli hän kieltäytynyt ja taistellut vastaan, voittaen oman sydämensä. Ja

Félicien rakasti häntä myöskin kuollakseen, hän soimasi itseään siitä

ettei hän ollut siellä hänen vieressään kuollakseen hänen kanssaan

samaan hengenvetoon! Voitiinko olla niin julmia että tahdottiin heidän

molempien surkeasti tuhoutuvan? Oh, mitä merkitsi sukuylpeys, rikkauden

kunnia ja tahdon peruuttamattomuus, kun ei ollut kysymyksessä enempää

kuin tehdä kaksi ihmistä onnellisiksi? Ja hän väänteli vapisevia,

ristissä olevia käsiään, ollen poissa suunniltaan, hän kerjäsi

suostumusta rukoillen, uhaten. Mutta piispa ei saanut avatuksi huuliaan

muuta kuin vastatakseen hänelle tuolla kaikkivoipaisuutensa sanalla: Ei

koskaan!

Silloin Félicien raivoisassa uhmassaan oli hourinut, purkaen raivoaan

ilman minkäänlaista sääliä. Hän puhui äidistään. Se oli hänen äitinsä,

sanoi hän, joka oli noussut ylös hänessä vaatiakseen intohimolleen sen

oikeuksia. Hänen isänsä ei siis ollut rakastanut vaimoansa, hän oli siis

ollut iloinen hänen kuolemastaan, koska hän osotti tällaista tylyyttä

niille, jotka rakastivat toisiaan ja tahtoivat elää? Mutta turhaan hän

jäädyttäisi itsensä uskonnon kieltäymyksiin, sillä hänen vaimonsa tulisi

häntä painajaisena kiduttamaan, koska hän kidutti sitä lasta, joka

heidän avioliitostaan oli syntynyt. Hän eli ja oli yhä vielä olemassa ja

hän tahtoi elää vielä lapsensa lapsissa, ainiaan; ja hänen isänsä

surmasi hänet uudelleen, kieltäessään tältä lapselta hänen valitun

morsiamensa, sen jonka olisi jatkettava sukua. Ihminen ei voinut

vihkiytyä kirkolle, sitten kun hänet oli kerran vihitty naisen

puolisoksi. Isä seisoi yhä liikkumattomana, pelottavassa

äänettömyydessään suurena kuin jättiläinen, ja Félicien syyti nämä

herjaavat ja murhaavat sanat vasten hänen kasvojaan. Sitten hän

kauhuissaan pakeni hoippuen huoneesta.

Yksin jäätyään monseigneur kääntyi horjuen ympäri ja lyyhistyi

polvilleen rukousjakkaralle, kuin olisi saanut veitsenpiston suoraan

rintaansa. Kamala korahdus pusertui hänen kurkustaan. Oh, tätä sydämen

kurjuutta, tätä voittamatonta lihan heikkoutta! Hän jumaloi tuota

naista, tuota alati ylösnousevaa vainajaa yhtä kiihkeästi kuin

ensimmäisenä iltana, jolloin hän oli suudellut hänen valkeita, pieniä

jalkojaan. Ja hän jumaloi tätä poikaa, kuin olisi hän ollut osa hänen

vaimostaan, kappale hänen elämäänsä, jonka hän oli hänelle jättänyt. Ja

hän jumaloi tuota nuorta tyttöäkin, tuota pikku käsityöläistä, jonka hän

oli hylännyt, samalla rakkaudella, jolla hänen poikansa häntä jumaloi.

Nuo kaikki kolme tekivät nyt hänen yönsä epätoivoisiksi. Vaikka hän ei

tahtonut sitä myöntää, oli tuo pikku koruompelijatar liikuttanut hänen

sydäntään heidän kohdatessaan toisensa tuomiokirkossa. Hän oli ollut

niin yksinkertainen, hänen raikas niskansa ja kultainen tukkansa olivat

tuoksuneet nuoruutta. Hän saattoi nähdä hänet vieläkin edessään hentona,

puhtaana, vastustamattoman alistuvaisena. Ei tunnonvaivakaan olisi

voinut raivata tietään hänen sydämeensä varmemmin eikä vallottavammin.

Hän saattoi lausua ääneen hylkäyksensä, mutta hän tiesi vallan hyvin,

että tästä lähtien tuolla pienellä koruompelijattarella oli hänen

sydämensä nöyrissä, neulan kuihduttamissa käsissään. Kun Félicien

kiihkeänä oli häntä rukoillut, oli hän nähnyt hänen vaaleatukkaisen

päänsä takaa nuo molemmat jumaloimansa naiset, sekä sen, jota hän suri

ja kaipasi, että sen, joka riutui kuolemaan hänen lapsensa tähden. Ja

tuskan raatelemana, nyyhkyttäen, tietämättä mistä löytäisi jälleen

rauhan, hän pyysi taivasta antamaan hänelle rohkeutta reväistäkseen

sydämensä rinnastaan, koska tuo sydän ei enää kuulunut Jumalalle.

Monseigneur rukoili iltaan asti. Kun hän jälleen näyttäytyi, oli hän

rikkirunneltu ja kalpea kuin vaha, mutta kuitenkin päättäväinen. Hän ei

voinut mitään, hän toisti vain tuota kauheaa sanaa: Ei koskaan!

Jumalalla yksin oli oikeus vapauttaa hänet lupauksestaan; ja hän oli

rukoillut, ja Jumala oli ollut vaiti. Täytyi siis kärsiä.

Kului kaksi päivää, ja Félicien harhaili pienen talon edustalla hulluna

tuskasta, vaanien uutisia. Joka kerta kun joku tuli ulos, oli hän

menehtyä pelosta. Ja sinä aamuna, jolloin Hubertine juoksi kirkkoon

pyytämään viimeistä voitelua, tuli hän tällä tavoin tietämään ettei

Angélique eläisi iltaan. Pastori Cornille ei ollut saapuvilla ja

Félicien samosi ympäri kaupunkia häntä etsimässä, pannen häneen vielä

viimeisen toivon jumalallisesta avusta. Mutta kun hän sitten oli

löytänyt kunnon pappi-vanhuksen, oli hänen toivonsa tiessään, ja hänet

valtasi epäilyksen ja raivon puuska. Mitä oli tehtävä? Millä tavoin

saatettava taivas käymään käsiksi asiain kulkuun? Hän joutui pois

suunniltaan ja syöksyi uudelleen piispankartanoon. Piispa tuli

hetkiseksi säikähdyksiinsä hänen sekavasta puheestaan. Mutta sitten hän

ymmärsi: Angélique oli kuolemaisillaan ja odotti viimeistä voitelua;

Jumala yksin saattoi hänet pelastaa. Nuori mies oli tullut ainoastaan

huutamaan ilmi tuskaansa, rikkomaan lopullisesti välinsä kurjan isänsä

kanssa ja viskaamaan hänelle hänen murhansa vasten kasvoja. Mutta

monseigneur kuunteli vihastumatta, ja hänen silmänsä kirkastuivat äkkiä,

ikäänkuin ääni olisi vihdoinkin puhunut hänelle. Ja hän viittasi

poikaansa menemään edellä; ja seurasi häntä sanoen:

-- Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.

Félicienin läpi kävi syvä väristys. Hänen isänsä suostui luopuen omasta

tahdostaan ja alistuen jumalallisen ihmeen mielisuosioon. He itse eivät

enää olleet mitään, Jumala oli toimijana. Kyyneleet sokaisivat hänen

silmiänsä, kun hän odotti monseigneuriä, joka sakaristossa otti siunatun

öljyn pastori Cornillelta. Hän seurasi heitä järkytettynä, eikä hän

uskaltanut astua heidän mukanaan huoneeseen, vaan lankesi polvilleen

porrasaskelmalle avoimen oven eteen.

-- _Pax huic domui_.

-- _Et omnibus habitantibus in ea_.

Monseigneur oli asettanut siunatun voiteen valkoliinaiselle pöydälle

vahakynttiläin väliin, piirtäen hopeamaljalla ilmaan ristinmerkin.

Sitten hän otti pastorin käsistä ristiinnaulitunkuvan ja meni sairaan

luo antaakseen tämän suudella sitä. Mutta Angélique makasi yhä

tiedottomana suljetuin silmin ja elottomin käsin, muistuttaen haudoilla

nähtäviä pieniä, jäykkiä kivikuvia. Monseigneur katsoi häneen hetkisen,

ja huomattuaan heikosta huounnasta ettei hän ollut kuollut, asetti

ristiinnaulitunkuvan hänen huulilleen. Kasvoissaan katumuksenpalvelijan

vakava juhlallisuus, jossa ei näkynyt vähintäkään inhimillisen

liikutuksen ilmettä, hän odotti kunnes oli nähnyt ettei noissa

hienopiirteisissä kasvoissa eikä valonhohtoisissa hiuksissa ilmennyt

värähdystäkään. Hän eli kuitenkin, ja se riitti syntien lunastukseen.

Sitten otti monseigneur pastorin käsistä vihkivesimaljan ja huiskimen.

Ja pastorin pitäessä hänen edessään avattua käsikirjaa hän pirskotti

siunattua vettä kuolevan päälle, lukien latinankieliset sanat:

-- _Asperges me, Domine, hyssopo, et mundabor; lavabis me, et super

nivem, dealbabor_.

Pisarat kirposivat leviten yli koko suuren vuoteen virkistävänä

kasteena. Niitä satoi sormille ja poskille; mutta ne jäivät niille

vierimään yksitellen kuin marmorin elottomalla pinnalla. Ja piispa

kääntyi sitten läsnäolijoihin päin ja pirskotti heidänkin päällensä.

Hubert ja Hubertine, jotka olivat vierekkäin polvistuneina palavassa

uskonjanossaan, kumartuivat syvään tuon siunauksen aallon vuotaessa

heidän ylitseen. Ja piispa siunasi huoneenkin, niin hyvin siinä olevat

huonekalut kuin sen valkoiset seinätkin. Sitä tehdessään hän avoimen

oven ohi kulkiessaan tuli poikansa eteen, joka kynnykselle vaipuneena

nyyhkytti painaen kasvojaan polttaviin käsiinsä. Hitaalla liikkeellä hän

kohotti huiskinta kolme kertaa, puhdistaen hänetkin vienolla sateella.

Tämän kaikkialle pirskotetun siunatun veden tarkotuksena oli ajaa pois

pahat henget, joita miljoonittain lentelee näkymättöminä kaikkialla.

Tällä hetkellä oli muuan talviauringon kalpea säde hiipinyt aina

vuoteelle asti, ja siinä leijailevat lukemattomat pölyhiukkaset

näyttivät elävän ja väräjävän, ikäänkuin ne olisivat ikkunan sopukasta

laskeutuneet lämmittäen hyväilemään kuolevan kylmiä käsiä.

Tultuaan jälleen pöydän luo lausui monseigneur rukouksen:

-- _Exaudi nos_...

Hän ei kiirehtinyt. Kuolema oli läsnä, se seisoi vanhojen vuodeverhojen

laskoksien takana. Mutta hän tunsi ettei sillä ollut kiirettä, että se

odotti. Ja vaikka horroksissa makaava lapsi ei voinut kuulla hänen

sanojaan, puhui hän hänelle, kysyen:

-- Eikö teillä ole tunnollanne mitään, mikä tuottaa teille tuskaa?

Tunnustakaa vaivanne, keventäkää sydämenne, tyttäreni.

Tyttönen makasi äänettömänä. Kun piispa oli turhaan antanut hänelle

aikaa vastata, alkoi hän kehottaa häntä samalla täyteläisellä äänellä,

näyttämättä tietävän ettei yksikään hänen sanoistaan tullut kuolevan

tajuntaan.

-- Ylentäkää mielenne ja pyytäkää sydämenne pohjassa Jumalalta

anteeksiantamusta. Sakramentti tulee puhdistamaan teidät ja antamaan

teille uutta voimaa. Teidän silmänne tulevat selkeiksi, korvanne

siveiksi, sieraimenne puhtaiksi, suunne pyhäksi, kätenne viattomiksi...

Hän sanoi sanottavansa loppuun asti, katse kuolevaan kiinnitettynä. Ja

kuoleva tuskin huokui, eikä yksikään hänen suljettujen silmäluomiensa

ripsi liikahtanut. Sitten piispa alkoi jälleen:

-- Lausukaa uskontunnustus.

Odotettuaan hetken lausui hän sen itse.

-- _Credo in unum Deum_...

-- _Amen_, vastasi pastori Cornille.

Ovelta kuului yhä Félicienin nyyhkytys, kun hän itki toivonsa

nääntymyksessä. Hubert ja Hubertine rukoilivat samassa hartaassa ja

pelokkaassa asennossa, ikäänkuin olisivat tunteneet näkymättömän

kaikkivallan laskeutuvan alas heidän luokseen. Oli syntynyt pysähdys,

jonka täytti hiljainen rukouksen mutina. Ja nyt alkoivat käsikirjan

litaniat; pyhimyksiä rukoiltiin avuksi, ja _Kyrie eleisonin_ pitkät

sarjat kutsuivat kaikkia taivaan voimia inhimillistä kurjuutta

pelastamaan.

Sitten äänet yhtäkkiä vaipuivat ja syvä hiljaisuus syntyi. Monseigneur

huuhteli sormensa pastorin kaataessa niille kannusta muutamia pisaroita

vettä. Viimein hän otti pöydältä voidemaljan, nosti pois kannen ja

asettui vuoteen ääreen. Lähestyi pyhän sakramentin toimitus,

tuon viimeisen sakramentin, jonka voima pyyhkii pois kaikki

anteeksiantamattomat synnit, sekä kuolemansynnit että heikkoudensynnit,

jotka ovat jääneet sieluun vielä muitten sakramenttien jälkeen, niinkuin

vanhat unhotuksiin jääneet synnit, tietämättä tehdyt synnit ja penseyden

synnit, joita ei ole voitu täysin lujasti asettaa Jumalan armoon. Mutta

mistä nuo synnit oli otettava? Ne tulivat kai ulkopuolelta tuossa

heleässä auringonsäteessä tanssivien tomuhiukkasten mukana, jotka

näyttivät tuovan elämän ituja aina suurelle kuninkaalliselle vuoteelle

asti, missä kuoleva neitsyt makasi valkoisena ja kylmänä.

Monseigneur oli kiinnittänyt jälleen katseensa Angéliqueen,

vakuuttautuakseen ettei tuo heikko huounta ollut tauonnut. Hän hillitsi

vielä kaikki liikutuksen tunteet, katsellessaan tuota riutunutta,

enkelinkaunista olentoa, josta aineellisuus oli jo hävinnyt. Hänen

peukalonsa ei vavissut, kun hän kostutti sitä varovasti siunatussa

öljyssä ja ryhtyi voitelemaan niitä viittä ruumiinosaa, joissa aistit

asuvat, niitä viittä ikkunaa, joista synti pääsee sieluun.

Ensiksi hän voiteli silmät, suljetut silmäluomet, oikean ja vasemman; ja

peukalo piirsi kevyesti ristinmerkin.

-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,

indulgeat tibi Dominus quidquid per visum deliquisti_.

Ja näön synnit olivat parannetut, joihin kuului himokkaat silmäykset,

säädyttömien taide-esineitten ja turhamaisten näytelmien katseleminen,

huonojen kirjain lukeminen ja synnillisestä surusta vuodatetut

kyyneleet. Ja Angélique ei ollut tuntenut muita kirjoja kuin Legendan

eikä muuta näköpiiriä kuin tuomiokirkon kuorin, joka sulki häneltä

näköalan muuhun maailmaan. Eikä hän ollut itkenyt muulloin kuin

kuuliaisuutensa taistelussa intohimoa vastaan.

Pastori Cornille otti yhden vanuhöytyvistä, pyyhki sillä silmäluomet ja

pisti sen sitten yhteen valkoisista paperitötteröistä.

Senjälkeen monseigneur voiteli korvat, helmiäisen-kuultoiset

korvalehdet, oikean ja vasemman; kevyt ristinmerkki tuskin kostutti

niitä.

-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,

indulgeat tibi Dominus quidquid per auditum deliquisti_.

Ja kuulon saasta oli pyyhitty pois, kaikki pahentavat puheet ja äänet,

parjaukset, panettelut, pilkat, herjaukset, mielihalulla kuunnellut

riettaat esitykset, velvollisuuksien rikkomiseen houkuttelevat lemmen

valheet, maailmalliset, lihaa kiihottavat laulut ja kynttiläkruunujen

loisteessa soivien orkesteriviulujen hekumaa itkevät sävelet. Ja

Angélique ei luostarimaisessa eristyksessään ollut kuullut edes

naapurivaimojen juoruja eikä hevosiaan ruoskivan ajurin kirouksia.

Eivätkä hänen korvansa olleet kuulleet muuta soitantoa kuin pyhiä

kirkkolauluja, urkujen pauhinaa ja rukousten muminaa, joitten hyminä

lakkaamatta värisytti vanhan kirkon kylkeen painautunutta pientä taloa.

Pastori pyyhki korvalehdet vanuhöydyllä ja pani sen toiseen

paperitötteröön.

Sitten monseigneur siveli sieramia, oikeaa ja vasenta, jotka olivat kuin

kaksi valkoisen ruusun terälehteä, puhdistaen nekin ristinmerkillä.

-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,

indulgeat tibi Dominus quidquid per odoratum deliquisti_.

Ja hajuaisti palasi alkuperäiseen viattomuuteensa, puhdistuen kaikesta

saastasta, ei ainoastaan hajuvesien aistillisesta häpeästä,

sulolemuisten kukkien viettelyksestä ja ilmassa leijailevista sielua

nukuttavista tuoksuista, vaan myöskin sisällisten tuoksujen synneistä,

toisille annetuista huonoista esimerkeistä ja pahennuksen tarttuvasta

rutosta. Ja hän, joka makasi siinä suorana ja liikkumattomana, oli niin

puhdas, että hänestä oli tullut lilja liljojen joukkoon, suuri lilja,

jonka tuoksu vahvisti heikkoja ja ilahutti vahvoja. Olipa hän vielä niin

puhtaan herkkä, ettei hän ollut koskaan voinut kärsiä hehkuvatuoksuisia

neilikoita, väkeviä syreenejä eikä huumaavia hyasintteja, vaan oli

viihtynyt ainoastaan vienohenkisten kukkien, orvokkien ja esikkojen

parissa.

Pastori pyyhki sieramet ja sulki vanuhöydyn kolmanteen paperitötteröön.

Sitten monseigneur siirtyi sulettuun suuhun, jota hengityksen kevyt

huounta piti hiukan raollaan, ja pyyhkäisi alahuuleen ristinmerkin.

-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,

indulgeat tibi Dominus quidquid per gustum deliquisti_.

Ja suu oli enää vain viattomuuden kalkki, sillä nyt oli annettu anteeksi

alhainen maun tyydytys, herkuttelu, viinin ja hunajan nautinto, ja

varsinkin yleisimmän pahantekijän, kielen, rikokset, joka yllyttää ja

myrkyttää ja synnyttää torat, riidat, harhaluulot ja väärät todistukset,

joista taivaskin pimenee. Ja herkuttelun halua ei hänellä ollut

milloinkaan ollut, -- hän söi, kuten Elisabet, tuntematta erotusta eri

ravintoaineiden välillä. Ja jos hän oli elänyt harhaluulossa, niin oli

se aiheutunut hänen unelmastaan, tulevaisen elämän toivosta,

näkymättömän maailman lohdutuksesta, koko siitä taikamaailmasta, jonka

hänen viaton tietämättömyytensä oli luonut ja joka teki hänestä

pyhimyksen.

Pyyhittyään suun taittoi pastori vanuhöydyn neljänteen paperitötteröön.

Vihdoin monseigneur voiteli lakanalla hervottomina makaavat kädet,

sivellen ensin oikeaa ja sitten vasenta kämmentä, pyyhkien pois

niittenkin synnit ristinmerkillä.

-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,

indulgeat tibi Dominus quidquid per tactum deliquisti_.

Ja koko ruumis oli valkoinen ja puhdas viimeisistäkin tahroistaan,

niistä jotka olivat syntyneet kosketuksesta ja jotka olivat kaikkein

saastuttavimpia, kuten ryöstöistä, tappeluksista ja murhista,

puhumattakaan muista, poisjätetyistä ruumiinosista, rinnasta, lanteista

ja jaloista, jotka myöskin tulivat tällä voitelulla puhdistetuiksi

synneistään, kaikesta siitä mikä polttaa ja kiehuu lihassamme, vihasta,

haluista, hillittömistä himoista ja luvattomista nautinnoista, joihin

jäsenemme meitä houkuttelevat. Ja siitä asti kun Angélique oli maannut

siinä voittoonsa menehtyneenä, oli hän kukistanut kiivautensa,

ylpeytensä ja intohimonsa niin täydellisesti kuin ei hän olisi

syntymästään tuonut perisyntiä muuta kuin voidakseen riemuita sen

voittamisesta. Eikä hän edes tiennytkään että hänellä oli ollut haluja,

että hänen lihansa oli huokaillut rakkautta, että hänen öiset

väristyksensä saattoivat olla synnillisiä -- niin täydellinen oli hänen

viattomuutensa panssari, niin valkoinen, niin lumivalkoinen hänen

sielunsa.

Pastori pyyhki kädet, kätki vanuhahtuvan viimeiseen valkoiseen tötteröön

ja poltti kaikki viisi tötteröä uunin pesässä.

Toimitus oli lopussa, ja monseigneur huuhteli sormensa ennenkuin ryhtyi

suorittamaan loppurukousta. Hänellä ei ollut jäljellä enää muuta kuin

lausua vielä kerran kehotussanoja kuolevalle ja asettaa hänen käteensä

vertauskuvallinen vahakynttilä, jonka tarkotuksena oli karkottaa pahoja

henkiä ja osottaa että hän oli saanut takaisin kasteen viattomuuden.

Mutta Angélique oli pysynyt jäykkänä, elottomana, silmät suljettuina.

Pyhä voitelu oli puhdistanut hänen ruumiinsa, ristinmerkit olivat

jättäneet jälkensä sielun viiteen akkunaan kohottamatta pienintäkään

elämän aaltoa hänen poskilleen. Vaikka oli rukoiltu ja toivottu, ei

ihmettä ollut tapahtunut, Hubert ja Hubertine olivat yhä polvistuneina

rinnatusten, mutta he eivät rukoilleet enää, vaan tuijottivat niin

rävähtämättömin, palavin katsein, että olisi voinut luulla molempien

jääneen ikiajoiksi liikkumattomiksi niinkuin vanhojen kirkonakkunoitten

kulmissa kuvatut lahjustenottajat, jotka odottavat ylösnousemusta.

Félicien oli kontannut polvillaan lähemmäksi, ollen nyt ovensuussa. Hän

oli herennyt nyyhkyttämästä ja katsoi hänkin pää pystyssä, raivoissaan

Jumalan kuuroudesta.

Vielä viimeisen kerran monseigneur lähestyi vuodetta pastori Cornillen

seuraamana, jolla oli kädessään sytytetty vahakynttilä, joka oli

asetettava sairaan käteen. Ja piispa, haluten suorittaa muotomenot

päähän asti, jotta Jumalalla olisi aikaa toimia, lausui kaavan:

-- _Accipe lampadem ardentem, custodi unctionem tuam, ut cum Dominus ad

judicandum venerit, possis occurrere ei cum omnibus sanctis, et vivas in

saecula saeculorum_.

-- _Amen_, vastasi pastori Cornille.

Mutta kun he koettivat avata Angéliquen kättä ja puristaa sitä kynttilän

ympärille, niin vaipui se hervottomana hänen rinnalleen.

Silloin monseigneurin valtasi suuri väristys. Kauan pidätetty liikutus

murtautui nyt esiin, vieden viimeisetkin rippeet papillisesta

jäykkyydestä. Hän oli rakastanut tätä lasta siitä päivästä saakka,

jolloin hän oli tullut nyyhkyttämään hänen jalkojensa juureen. Ja hän

oli tällä hetkellä niin sääliä herättävä maatessaan siinä

kuolemankalpeana, ja samalla niin haikean kaunis, että joka kerta kun

hän käänsi katseensa vuoteeseen päin, oli hänen sydämensä sortua suruun.

Hän ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan kaksi suurta kyyneltä herahti

hänen silmiinsä ja vierähti hänen poskilleen. Tuo lapsi ei saanut kuolla

näin; hän oli niin ihana kuolemassaan, että se voitti hänen sydämensä.

Ja monseigneurin mieleen muistui hänen sukunsa ihmetyöt, se parantava

voima, jonka taivas oli suonut sen jäsenille, ja hän ajatteli että

Jumala varmaan odotti hänen isänsuostumustaan. Hän huusi avukseen pyhää

Agnesta, jota kaikki hänen heimolaisensa olivat hartaasti palvoneet, ja

niinkuin Jean V d'Hautecoeur oli käynyt ruttotautisten vuoteen vieressä

rukoilemassa ja suutelemassa heitä, niin hänkin nyt rukoili ja suuteli

Angéliquea suulle, lausuen:

-- Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.

Angélique avasi heti silmänsä. Heränneenä pitkästä horroksestaan hän

katsoi monseigneuriin hämmästymättä, ja hänen suudelmasta lämpimät

huulensa hymyilivät. Tämähän oli juuri sitä minkä piti käydä toteen.

Ehkä hän oli vastikään uneksinut siitä kerran jälleen ja piti sentakia

varsin luonnollisena että monseigneur oli täällä kihlaamassa häntä

pojalleen, koska hetki oli vihdoinkin tullut. Hän nousi itsestään

istualleen keskelle suurta, kuninkaallista vuodettaan.

Tapahtuneen ihmeen luoma kirkkaus silmissään piispa toisti kaavan:

-- _Accipe lampadem ardentem_...

-- _Amen_, vastasi pastori.

Angélique oli ottanut palavan kynttilän ja piti sitä pystyssä vakavalla

kädellä. Elämä oli palannut, ja liekki paloi kirkkaana, karkottaen

pimeyden henget.

Äänekäs huuto tunki läpi huoneen; Félicien oli kohonnut pystyyn kuin

ihmeen humauksen nostattamana. Hubertit oli se samoin lyönyt

hämmästyksellä; he olivat yhä polvillaan maassa, silmät suurina ja

kasvoilla ihastus siitä mitä he olivat nähneet. Vuode oli näyttänyt

heistä kirkkaan valon ympäröimältä, valkoiset esineet olivat

päiväpaisteessa tulleet yhä valkoisemmiksi, muistuttaen valkoisia

sulkia. Ja valkoiset seinät ja koko valkoinen huone oli saanut heleän

lumihohteen. Keskellä tätä kirkkautta erottui Angélique kuin elpynyt ja

vartensa oikaissut lilja. Hänen hieno kultatukkansa ympäröi sädekehänä

hänen päätään, hänen orvokinväriset silmänsä loistivat taivaallisesti ja

koko hänen puhtaat kasvonsa säteilivät elämää. Ja Félicien, joka

nähdessään hänen parantuneen oli tullut sydämenpohjaan asti järkytetyksi

taivaan heille tekemästä ihmeestä, lähestyi ja polvistui vuoteen

viereen.

-- Ah, rakas sielu, puhui hän, -- te tunnette meidät, te elätte... Minä

olen teidän; isäni tahtoo niin, koska Jumala on niin tahtonut.

Angélique taivutti päätään ja nauroi iloisesti.

-- Oh, minä tiesin, minä odotin... Kaikki on tapahtuva, minkä minä olen

nähnyt.

Monseigneur, joka oli saanut takaisin tyvenen arvokkaisuutensa, asetti

uudelleen hänen huulilleen ristiinnaulitunkuvan, ja hän suuteli sitä

tällä kertaa hartaalla nöyryydellä. Sitten monseigneur teki suuren

liikkeen kautta koko huoneen ja kaikkien päitten yli, antaen viimeisen

siunauksensa. Ja Hubertit ynnä pastori Cornille itkivät.

Félicien oli ottanut Angéliquea kädestä. Ja toisessa pienessä kädessä

paloi korkealla viattomuuden vahakynttilä.