Sinä yönä Angélique ei voinut nukkua. Unettomuus poltti hänen
silmäluomiaan, vaikka hän oli niin äärimäisen heikko. Ja kun Hubertit
olivat alhaalla menneet levolle ja keskiyö oli lähellä, nousi hän ylös,
vaikka se vaatikin äärimäisiä ponnistuksia, sillä hänestä tuntui kuin
hän kuolisi, jos hän vielä jäisi vuoteeseensa.
Häntä tukahdutti, hän veti ylleen aamunutun ja laahautui ikkunan luo,
avaten sen sepiseljälleen. Oli kostea, lauha talvi-ilma. Sitten hän
vaipui nojatuoliinsa, väännettyään ensin edessään olevalla pienellä
pöydällä seisovan lampun sydäntä korkeammalle; lampun annettiin palaa
hänen huoneessaan läpi yön. Pöydällä oli »Kultaisen legendan» vieressä
hortensia- ja samettihaapakimppu, jota hän jäljensi. Ja palautuakseen
jälleen elämään hän sai päähänsä ruveta työskentelemään. Hän veti
ompelukehyksen luokseen ja ompeli joitakin pistoja harhailevilla
käsillään. Hänen kirjailemansa ruusun punainen silkkilanka paistoi
vereltä hänen valkoisten sormiensa välissä, se oli kuin hänen suoniensa
veri, jonka viime tilkka valui pois pisara pisaralta.
Mutta vaikka hän oli kaksi tuntia kääntelehtinyt polttelevien
lakanoitten välissä saamatta unta, ei hän ehtinyt kauankaan istua
ennenkuin hänen silmäluomensa painuivat kiinni ja hän nukahti. Hänen
päänsä valahti taaksepäin selkänojaa vasten, taipuen kevyesti oikeaa
olkapäätä kohti. Silkkilanka oli yhä hänen liikkumattomissa käsissään,
jotta olisi voinut luulla hänen yhä ompelevan. Hän nukkui lampunvalossa
valkoisena ja rauhallisena, ja huone oli hänen ympärillään valkoisena ja
hiljaisena kuin hauta. Suuri, kuninkaallinen vuode haalistuneine
punertavine verhoineen näytti lampunvalossa vaalealta. Ainoastaan
kirstu, piironki ja vanhat tammipuiset tuolit erottuivat mustina,
muodostaen seinille kuin suruverhon. Hetket kuluivat, ja hän nukkui yhä
rauhallisena ja valkoisena.
Vihdoin kuului ääntä. Ja parvekkeelle ilmestyi Félicien vapisevana ja
laihtuneena kuten Angéliquekin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, hän
syöksähti huoneeseen ja huomasi samassa Angéliquen, joka virui
nojatuolissaan säälittävän kuihtuneena ja niin kauniina. Ääretön tuska
kouristi hänen sydäntään, hän laskeutui polvilleen ja vaipui
surumieliseen katseluun. Angéliquesta ei siis ollut jäljellä enempää,
tuska oli hänet hävittänyt, niin ettei hän näyttänyt enää painavan
mitään, vaan virui siinä rentona kuin höyhen, jonka tuuli pian
lennättäisi pois. Hänen valoisassa uinunnassaan saattoi nähdä hänen
kärsimyksensä ja alistumisensa. Hänessä ei ollut entistä muuta kuin
hänen liljankaltainen suloutensa, kaltevilta olkapäiltä kohoava,
hienosti kaartuva kaulansa ja kapeat kasvonsa, jotka olivat kirkastuneet
kuin taivaaseen liitelevän neitsyen. Hiukset olivat enää pelkkää valoa,
lumenpuhtoinen sielu hohti läpikuultavan, silkinhienon ihon alta. Hän
oli kaunis kuin ruumiistaan vapautunut pyhimys, ja Félicien tuijotti
häneen häikäistyneenä ja epätoivoisena, liikutuksesta liikkumattomana,
yhteenliitetyin käsin. Angélique ei herännyt, Félicien katseli häntä
yhä.
Félicienin huulilta tullut kevyt hengähdys oli varmaan hipaissut
Angéliquen kasvoja, sillä yhtäkkiä hän avasi silmänsä aivan auki. Hän ei
liikahtanut, vaan katseli vuorostaan Félicieniä hymyhuulin ikäänkuin
unennäköä. Se oli Félicien, hän tunsi hänet, vaikka hän olikin
muuttunut. Mutta hän luuli yhä vielä nukkuvansa, sillä hän näki
Félicienin usein tällätavoin unissaan, mikä hänen herättyään teki hänen
tuskansa yhä katkerammaksi.
Félicien oli ojentanut kätensä ja puhkesi puhumaan:
-- Armas sielu, minä rakastan teitä... Minä kuulin teidän olevan
sairaana ja riensin luoksenne... Tässä olen, minä rakastan teitä.
Angéliquea värisytti, hän siveli sormillaan vaistomaisesti
silmäluomiaan. Félicien jatkoi:
-- Älkää epäilkö enää... Minä olen tässä jalkainne juuressa ja minä
rakastan teitä, minä rakastan teitä yhäti.
Silloin Angélique huudahti.
-- Ah, te siinä olette!... Minä en enää odottanut teitä, ja te
tulitte...
Haparoivilla käsillään hän oli tarttunut Félicienin käsiin tullen
vakuutetuksi ettei se ollut mikään pettävä unikuva.
-- Te rakastatte minua yhäti, ja minä rakastan teitä -- ah! -- enemmän
kuin koskaan luulin voivani rakastaa!
Onnensa huumauksessa, ensi hetken ehdottomassa riemussa he unohtivat
kaiken, heidän koko olemassaolonsa sisältyi siihen varmuuteen, että he
rakastivat toisiaan ja sanoivat sen toisilleen. Eilispäivän kärsimykset
ja huomispäivän vaikeudet olivat hävinneet. He eivät tienneet kuinka he
jälleen olivat tulleet yhteen, mutta he olivat yhdessä, heidän
ilokyyneleensä sekottuivat toisiinsa, he painautuivat toisiaan vastaan
puhtaassa syleilyssä, Félicien säälin järkyttämänä, Angélique niin
murheen kuihduttamana, ettei hänestä ollut Félicienin sylissä paljon
muuta kuin henkäys. Hämmästyksensä lumoamana Angélique oli kuin
halvaantunut, hän hymyili hervottomana ja onnellisena nojatuolinsa
pohjassa voimatta hallita jäseniään, kohoutuen vain puoleksi,
vaipuakseen jälleen takaisin ilonsa huumaamana.
-- Ah, rakas seigneur, minun ainoa toivoni on täyttynyt: olen nähnyt
teidät ennenkuin kuolen.
Félicien kohotti päänsä, tehden tuskaa osottavan eleen.
-- Kuolette!... Mutta te ette saa kuolla! Minähän olen täällä, ja minä
rakastan teitä.
Angélique hymyili taivaallisesti.
-- Ah, minä voin kuolla, kun te rakastatte minua. Se ei pelota minua
enää, minä nukahdan näin teidän olkapäähänne nojaten... Sanokaa vielä
että rakastatte minua.
-- Minä rakastan teitä, niinkuin rakastin teitä eilen ja niinkuin tulen
rakastamaan teitä huomenna... Älkää epäilkö sitä milloinkaan, se kestää
ikuisesti.
-- Niin, ikuisesti me rakastamme toisiamme.
Angélique katseli haltioituneena eteensä valkoiseen huoneeseen. Mutta
vähitellen hän ikäänkuin heräsi, tullen totiseksi. Hän alkoi jälleen
ajatella keskellä huumaavaa onneaan. Ja tosiseikat hämmästyttivät häntä.
-- Jos te rakastatte minua, niin minkätähden ette ole tullut ennemmin?
-- Teidän vanhempanne sanoivat minulle, ettette te enää rakastanut
minua. Minäkin olin silloin vähällä kuolla... Mutta sitten kun sain
kuulla teidän olevan sairaana, päätin yrittää luoksenne joka
tapauksessa, vaikka minut ajettaisiin ulos tästä talosta, johon minua ei
laskettu sisälle.
-- Äitini sanoi minulle samoin, ettette te enää minua rakastanut, ja
minä uskoin äitiäni... Minä olin nähnyt teidät tuon neidin seurassa ja
minä ajattelin että te olitte taipunut monseigneurin tahtoon.
-- Ei, minä vain odotin. Mutta minä olen ollut tarmoton, minä olen
pelännyt häntä.
Syntyi hiljaisuus. Angélique oli suoristautunut. Hänen kasvonsa
muuttuivat ankariksi, suuttumus rypisti hänen otsaansa.
-- Meitä on siis petetty molempia, meille on valehdeltu, jotta olisi
saatu meidät erotetuksi toisistamme... Me rakastimme toisiamme ja meitä
on kidutettu, meidät on oltu vähällä tappaa molemmat... No niin, se on
katalaa, ja se on päästänyt meidät valastamme. Me olemme vapaat.
Raivoisa halveksiminen oli nostanut hänet seisoalleen. Hän ei tuntenut
enää sairauttaan, tuo intohimon ja ylpeyden herääminen palautti hänen
voimansa. Hän oli luullut unelmaansa kuolleeksi ja olikin löytänyt sen
jälleen elävänä ja säteilevänä! Hän saattoi nyt sanoa itselleen,
etteivät he olleetkaan tehneet itseään arvottomiksi rakkaudelle, vaan
että syy oli muiden! Hän tunsi suurentuvansa, hän tiesi voittonsa
vihdoinkin olevan varman, ja se saattoi hänet haltioihinsa ja nostatti
hänet lopulliseen kapinaan.
-- No niin, lähtekäämme! sanoi hän vain.
Ja hän käveli huoneessaan urheana, täynnä tarmoa ja tahdonvoimaa. Hän
valitsi jo vaipan, jolla hän verhoisi hartiansa. Pään peitteeksi
riittäisi pitsiliina.
Félicien oli huudahtanut onnesta, sillä Angélique oli itsestään päätynyt
juuri siihen, mitä hän hartaimmin halusi. Hänen ainoana ajatuksenaan oli
ollut tämä karkaaminen, mutta hän ei ollut rohjennut sitä esittää. Oh,
että he voisivat yhdessä paeta kauas pois ja tehdä äkkilopun kaikista
ikävyyksistä ja vastuksista! Ja ihan samassa hetkessä, joten
harkitsemisen ristiriidatkin välttyivät!
-- Niin, lähtekäämme, rakas sielu, sanoi hän, -- lähtekäämme heti. Minä
tulin teitä noutamaan, minä tiedän mistä saamme ajoneuvot. Ennen
päivänkoittoa me olemme kaukana, niin kaukana ettei kukaan voi meitä
saavuttaa.
Angélique veti auki laatikoita ja sulki ne jälleen kiivaasti ottamatta
niistä mitään. Hänen haltioitumisensa kasvoi yhä. Kuinka! Hän oli
kiduttanut itseään viikkokausia, koettanut ajaa häntä pois muistostaan
ja luullut siinä onnistuneensakin! Eikä hän kuitenkaan ollut päässyt
siinä sen pitemmälle, tuo kamala työ oli alotettava aina alusta! Ei, hän
ei olisi koskaan jaksanut sitä suorittaa. Kun he kerran rakastivat
toisiaan, niin olihan kaikki varsin yksinkertaista: he menisivät
toisilleen, eikä mikään voima voisi heitä enää erottaa.
-- Kuulkaa, mitä minun pitää ottaa mukaani?... Oh, kuinka typerä minä
olin lapsellisine epäilyksineni. Kun ajattelen, että he ovat alentuneet
valehtelemaankin! Niin, eivät he olisi lähettäneet sanaa teille, vaikka
minä olisin kuollut!... Tarvitseeko ottaa liinavaatteita ja
pitovaatteita, mitä? Tässä on lämpimämpi puku... Ja he olivat ajaneet
minun päähäni jos minkälaisia ajatuksia ja pelkoja. Tämä on hyvä ja tämä
on paha, tätä sinun tulee tehdä ja tätä sinun ei tule tehdä, kaikki niin
mutkikasta että joutuu ihan pyörälle päästään. He valehtelevat aina, se
mitä he sanovat, ei ole totta: ihminen on onnellinen vain silloin, kun
elää ja rakastaa ja saa vastarakkautta... Teidän on rikkaus, kauneus ja
nuoruus, ja minä annan itseni teille ainaiseksi ja kokonaan, ja minun
ainoa iloni on teissä, ja te saatte tehdä minulle mitä tahdotte.
Hän riemuitsi, hänessä leimahtivat ilmituleen kaikki kiihkeät
perinnäisvaistot, joitten luultiin jo kuolleen. Hän oli kuin keskellä
huumaavan soiton pauhinaa. Hän näki heidän kuninkaallisen lähtönsä: tämä
ruhtinaitten poika vei hänet pois, tehden hänet kaukaisen valtakunnan
kuningattareksi; ja hän seurasi häntä riippuen hänen kaulassaan, leväten
hänen rinnoillaan sellaisessa tietämättömän intohimon väristyksessä,
että koko hänen ruumiinsa tuntui siitä raukeavan. Ei olisi enää mitään
muuta kuin he kahden, he kiitäisivät pois hevosten nelistäessä täyttä
jalkaa, häviäisivät tietämättömiin syleillen toisiaan!
-- En ota mukaani mitään, eikö niin?... Mitä minä niillä tekisin?
Félicien paloi malttamattomuudesta, hän oli jo ovella.
-- Ei mitään... Lähtekäämme pian.
-- Niin, lähtekäämme vain.
Ja Angélique oli myös jo ovella. Mutta hän kääntyi ympäri, hän tahtoi
heittää vielä viimeisen silmäyksen huoneeseen. Lamppu paloi yhä
vienolla, kalpealla valollaan, hortensia- ja samettihaapakimppu kukoisti
yhä, ja koruompelukehyksen keskellä helotti kirkasvärinen kukka
keskeneräisenä, mutta sentään elävänä, näyttäen kuin odottavan häntä.
Eikä huone ollut milloinkaan näyttänyt hänestä niin valoisalta; seinät
olivat valoisat, vuode oli valoisa, ilma oli kuin valoisan hengityksen
täyttämä.
Angéliquessa tuntui jotakin horjahtavan, hänen täytyi nojautua tuolin
selustaan.
-- Mikä teillä on? kysyi Félicien huolestuneena.
Angélique ei vastannut, hänen oli vaikea hengittää. Hänet valtasi
puistatus, hänen jalkansa pettivät ja hänen täytyi istuutua.
-- Älkää olko huolissanne, ei se ole mitään... Kunhan ensin lepään
hetkisen, niin lähdemme.
He olivat vaiti. Angélique katseli huonetta ikäänkuin hän olisi
unohtanut sinne jonkin kallisarvoisen esineen, tietämättä itsekään mikä
se oli. Hänessä heräsi kaipaus, ensin kevyenä, mutta tullen sitten yhä
raskaammaksi, niin että se vähitellen alkoi ahdistaa hänen rintaansa.
Hän oli unohtanut itsensä. Kaikki tuo valkoinenko se häntä näin pidätti?
Hän oli aina rakastanut valkoista, hän oli anastanut valkoiset
silkkilangan pätkätkin saadakseen ihailla niitä salaa.
-- Vielä vähän, vielä vähän aikaa, rakas seigneur, sitten lähdemme.
Mutta hän ei koettanutkaan enää nousta. Félicien oli levottomana
laskeutunut polvilleen hänen eteensä.
-- Kärsittekö te? Enkö voi tehdä mitään, jotta teidän olisi helpompi?
Jos teillä on kylmä, niin otan teidän pienet jalkanne käsiini ja
lämmitän niitä, kunnes voitte niillä vaikka juosta.
Angélique pudisti päätään.
-- Ei, ei, minulla ei ole kylmä, kyllä minä voin kävellä. Odottakaahan
hetkinen, yksi ainoa hetkinen.
Félicien näki selvästi että näkymättömät siteet kietoutuivat hänen
jäsentensä ympäri ja kiinnittivät hänet tänne niin lujaan, että jonkun
hetken perästä hänen ehkä olisi mahdotonta saada Angéliquea riistetyksi
irti täältä. Ja hän ajatteli että jollei hän saisi häntä lähtemään heti,
niin hänellä olisi huomenna edessään välttämätön taistelu isäänsä
vastaan ja heidän väliensä lopullinen rikkoutuminen, jonka pelko oli
pidättänyt häntä ratkaisevasta askeleesta jo viikkokausia. Silloin hän
alkoi pyytää yhä innokkaammin, rukoillen kiihkeästi:
-- Tulkaa, tiet ovat nyt pimeitä, vaunut kiidättävät meitä halki synkän
yön; ja me riennämme yhä eteenpäin, yhä eteenpäin, keinuen, uinuen
toistemme sylissä kuin untuvapeitteeseen kiedottuina, tarvitsematta
peljätä yön viileyttä; ja kun päivä nousee, niin me jatkamme matkaa
päivänpaisteessa yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes saavumme siihen
maahan, jossa saamme olla onnelliset... Ei kukaan tunne meitä siellä, ja
me elämme piilossa jonkun suuren puutarhan sopukassa, eikä meillä ole
muuta huolta kuin rakastaa toisiamme päivä päivältä yhä enemmän. Siellä
on kukkia, jotka ovat suuria kuin puut, ja hedelmiä, jotka ovat
makeampia kuin hunaja. Emmekä me tarvitse mitään elääksemme sen ikuisen
kevään keskellä, me elämme suudelmistamme, rakas, armas sieluni!
Angéliquea värisytti tuo hehkuva rakkaus, joka kuumana huokui hänen
kasvojaan vasten. Hänen koko olemuksensa riutui tuossa luvatun onnen
tuulahduksessa.
-- Ah, aivan kohta, heti paikalla!
-- Sitten, jos väsymme matkustelemiseen, palaamme tänne, kohotamme
jälleen Hautecoeurin linnan muurit ja vietämme siinä lopun elämäämme. Se
on minun unelmani... Me panemme siihen vaikka kaiken omaisuutemme, jos
niin vaatii. Linnotustorni hallitsee jälleen molempia laaksoja. Me
asumme loistohuoneissa Davidin tornin ja Kaarle Suuren tornin välissä.
Koko jättiläisrakennus valleineen, asuinrakennuksineen, kappeleineen
rakennetaan uudelleen samaan asuun kuin mahtavuutensa päivinä,
varustetaan kaikella entisaikojen alkuperäisellä ylellisyysloistolla...
Ja minä tahdon että me viettäisimme siinä muinaisaikaista elämää, te
olisitte ruhtinatar, minä ruhtinas, ja meillä olisi seurue asemiehiä ja
hovipoikia. Viidentoista jalan vahvuiset muurit erottaisivat meidät
maailmasta, me eläisimme tarujen ajassa... Aurinko vaipuu kukkulain
taakse, me palaamme metsästysretkeltä ratsastaen suurilla, valkoisilla
hevosilla, ja kylien asukkaat osottavat polvillaan meille
kunnioitustaan. Torvi kajahtaa, nostosilta laskeutuu alas. Kuninkaita on
illoin vieraina pöydässämme. Vuode, jolle vaivumme yöksi, on korokkeella
kunniakatoksen alla kuin valtaistuin. Soiton kaikuessa kaukaa vienoin
sävelin me nukahdamme sylitysten keskelle kultaa ja purppuraa.
Angélique värjyi, hymyillen ylpeästä riemusta, taistellen tuskia
vastaan, jotka palasivat ja ottivat hänet valtaansa ja pyyhkäisivät
hymyn hänen kärsiviltä huuliltaan. Ja kun hän tiedottomalla
kädenliikkeellä karkotti houkuttelevat näyt, kiihtyi Félicien kahta
tulisemmaksi, koettaen epätoivoissaan temmata hänet syliinsä.
-- Oi, tulkaa! Oi, tulkaa omakseni... Paetkaamme, unhottakaamme kaikki
onnessamme.
Angélique riistäytyi äkkiä irti, vaistomaisesti vastustaen. Ja
syöksähtäen seisoalleen hän puhkesi puhumaan:
-- Ei, ei, minä en voi, minä en voi enää!
Kuitenkin hän samalla voihki, sillä taistelu riehui vielä hänen
sydämessään. Hän jatkoi epäröiden ja soperrellen:
-- Minä rukoilen teitä, säälikää minua, älkää pakottako minua,
odottakaa... Minä tahtoisin niin hartaasti seurata kehotustanne
näyttääkseni että rakastan teitä, tahtoisin paeta käsivarrellanne
kaukaisiin maihin ja asua kanssanne kuninkaallisesti unelmienne
linnassa. Se tuntui minusta niin helpolta, minä olin niin usein
suunnitellut mielessäni pakoamme ... ja nyt, kuinka se on käsitettävä?
Nyt se tuntuu minusta mahdottomalta. On kuin ovi olisi yhtäkkiä muurattu
kiinni enkä minä voisi mennä ulos.
Félicien tahtoi huumata hänet uudestaan, mutta hän vaiensi hänet
kädenliikkeellä.
-- Ei, älkää puhuko enempää... Kuinka kummallista! Sitä mukaa kuin te
puhutte minulle niin suloisia ja helliä sanoja, joitten pitäisi minut
voittaa, valtaakin minut pelko, kauhu jäädyttää minut... Hyvä Jumala,
mikä minulle oikein on tullut? Teidän sananne karkottavat minut
luotanne. Jos te jatkatte, niin en voi enää teitä kuunnella, teidän
täytyy lähteä... Odottakaa, odottakaa vähän.
Hän käveli hitaasti pitkin huonetta koettaen tointua, ja Félicien seisoi
silläaikaa liikkumattomana, epätoivoissaan.
-- Olin luullut, jatkoi Angélique, -- etten enää teitä rakastaisi, mutta
se oli varmaankin vain uhmailua, sillä kun äsken näin teidät jalkaini
juuressa, niin sydämeni sylkähti, ja ensimmäinen mielijohteeni oli
seurata teitä orjananne... Mutta jos rakastan teitä, niin miksi teidän
sananne pelottavat minua? Ja mikä se on, joka estää minua jättämästä
tätä huonetta, ikäänkuin näkymättömät kädet pitäisivät kiinni koko
ruumiistani, jokaisesta pääni hiuksesta?
Hän oli pysähtynyt vuoteen eteen, palasi sitten piironkia kohti ja kävi
tällä tavoin kaikkien muittenkin huonekalujen edessä. Varmasti
yhdistivät niitä salaiset siteet hänen olentoonsa. Varsinkin valkeat
seinät ja laaja taitekatto kietoivat hänet viattomuuden vaippaan, josta
hän ei olisi voinut luopua kuin kyynelin. Tästälähtien oli kaikki tämä
muodostava osan hänen olemuksestaan; ympäristö oli siirtynyt häneen. Ja
hän käsitti sen vielä paremmin tultuaan ompelukehyksensä luokse, joka
oli jäänyt lampun alle pöydän viereen. Hänen sydämensä suli, kun hän
katsoi alotettua silkkikukkaa, jota hän ei koskaan tulisi päättämään,
jos hän poistuisi tällä rikollisella tavalla. Hänen mieleensä muistuivat
monet työssä vietetyt tyvenet, onnelliset vuodet ja niihin liittyvä
pitkäaikainen tottumus rauhaan ja rehellisyyteen, jolle rikoksen
ajatuskin oli vastenmielinen. Koruompelijain pieni, vilpoinen talo ja se
työteliäs ja puhdas elämä, jota hän siinä vietti syrjässä maailmasta,
olivat joka päivä muuttaneet hiukan hänen suoniensa verta.
Mutta kun Félicien näki ympäristön täten vallottavan hänet takaisin,
tunsi hän tarvetta jouduttaa lähtöä.
-- Tulkaa, sanoi hän, hetket kuluvat, kohta emme enää ehdi.
Silloin Angéliquelle valkeni täydellisesti, ja hän huudahti:
-- On jo liian myöhäistä... Näettehän, etten voi seurata teitä. Minussa
oli ennen muinoin intohimoinen ja ylpeä olento, joka olisi kietonut
käsivartensa teidän kaulaanne, jotta te veisitte hänet mukananne. Mutta
jokin on minut muuttanut, minä en tunne enää itseäni... Ettekö kuule,
kuinka kaikki tässä huoneessa huutaa minua jäämään? Ja kuuliaisuus on
tullut minulle iloksi.
Puhumatta enempää ja antautumatta väittelyyn Félicien koetti taluttaa
häntä kuin vastahakoista lasta. Mutta Angélique väisti häntä, paeten
ikkunaa kohti.
-- Älkää, minä pyydän! Äsken minä olisin seurannut teitä. Mutta se oli
viimenen uhmanpuuska. Vähitellen, minun tietämättäni on varmaan kaikki
se nöyryys ja alistuvaisuus, mitä minulle on opetettu, kokoontunut
täyteen määräänsä. Ja joka kerta kun perisyntini on palannut minua
kiusaamaan, onkin taistelu ollut vähemmän ankara ja minä olen saanut
helpommin voiton itsestäni. Mutta nyt se on päättynyt, minä olen
voittanut itseni... Oi, rakas seigneur, minä rakastan teitä niin
syvästi! Älkäämme tehkö mitään onneamme vastaan. Ollakseen onnellinen
täytyy alistua.
Ja kun Félicien astui vielä askeleen lähemmäksi, oli Angélique avonaisen
ikkunan edessä parvekkeella.
-- Ette suinkaan tahdo pakottaa minua syöksymään tästä alas... Kuulkaa
toki, ymmärtäkää että ympäristö on minun puolellani. Esineet ovat
puhelleet minulle jo kauan; minä kuulen ääniä, enkä ole koskaan kuullut
niitten puhuvan näin kovaa... Kuunnelkaa! Koko Mariantarha kehottaa
minua olemaan turmelematta elämääni ja teidän elämäänne suostumalla
tulemaan omaksenne vastoin teidän isänne tahtoa. Tuo laulava ääni on
Chevrotten, se on niin kuulakas ja viileä että se tuntuu valaneen minuun
kristallikirkkaan puhtautensa. Tuo syvä, hellä, mumiseva ääni tulee koko
tarhan alueelta; ruohoista, puista, koko tuon pyhän sopukan
rauhallisesta elämästä, joka koettaa edistää minun oman elämäni rauhaa.
Ja ääniä tulee vielä kauempaakin, piispankartanon jalavista, koko tuosta
lehväpiiristä, jonka pieninkin oksa tuntee osanottoa minua kohtaan,
toivoen minun voittavan... Sitten -- kuuletteko? -- tuo suuri ylinnä
kuuluva ääni on vanha ystäväni tuomiokirkon, joka on minua opettanut
olla ikuisesti valveilla läpi yön. Jokainen sen kivi, kaikki sen
ikkunapylväät, tukimuurien pienoistornit ja kuoriholvin nojapatsaat
kuiskivat selvää kieltä, jota minä ymmärrän. Kuulkaahan, kuinka ne
sanovat, että kuolemassakin jää toivo. Kun on nöyryyttänyt itsensä, niin
rakkaus jää pysymään ja riemuitsee... Ja vielä -- kuulettehan? -- itse
ilmakin on täynnä henkien kuiskinaa; minun neitsyt-toverini saapuvat
näkymättömänä parvena. Kuulkaa, kuulkaa!
Hän hymyili, käsi kohotettuna kuin syvässä odotuksessa. Koko hänen
olemuksensa oli noitten hajanaisten henkäysten tenhon vallassa. Kuten
ennen lapsuudessaan, loihti hänen mielikuvituksensa esiin Legendan
neitsyet; ne tulivat salaperäisenä parvena pöydällä olevasta
yksinkertaisen hartailla kuvilla kaunistetusta vanhasta kirjasta. Ensin
Agnes hiuksiinsa verhottuna, sormessaan Paulinus-papin kihlasormus.
Sitten kaikki muut, Barbara tornissaan, Genoveva karitsainsa seuraamana,
Cecilia viuluineen, Agata irtireväistyine rintoineen, Elisabet teitten
varsilla kerjäävänä, Katariina oppineitten väittelyssä voittavana.
Ihmeen voimasta tulee Lucia niin painavaksi, ettei tuhat miestä eikä
viisi paria härkiä saa vedetyksi häntä huonoon paikkaan. Maaherra, joka
tahtoo suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Ja kaikki leijailevat
selkeässä yössä hohtavan valkoisina, rinnassa vielä kiduttajain pistämät
haavat, joista veren asemesta juoksee maitoa. Ilma hohtaa niitä täynnä,
ne kirkastavat pimeyden tähtivirran tavoin. Ah, kuinka suloista olisi
kuolla rakkaudesta niinkuin he, kuolla loistavan valkoisena neitsyenä
puolison ensi suudelmaan!
Félicien oli lähestynyt häntä ja sanoi:
-- Angélique, minä olen olemassa todellisuudessa, ja te hylkäätte minut
unelmain takia...
-- Unelmain! kuiskasi Angélique.
-- Sillä jos henkiä ja haamuja on teidän ympärillänne, niin te olette ne
itse luonut... Tulkaa, älkää panko enää esineisiin mitään itsestänne,
niin ne ovat vaiti.
Angélique teki haltioituneen eleen.
-- Oi, ei! Minä tahdon että ne puhuisivat, puhuisivat yhä kovemmin!
Niissä on minun voimani, ne antavat minulle rohkeutta teitä vastustaa...
Se on armo, eikä se ole koskaan ennen vuotanut ylitseni näin
voimakkaana. Jollei se olisikaan muuta kuin unelma, jonka olen itse
valanut ympäristööni ja joka palaa nyt vuorostaan luokseni, niin mitä
sillä on väliä! Se pelastaa minut ja vie minut tahrattomana harhojen
keskeltä... Oi, luopukaa, olkaa kuuliainen kuten minäkin. Minä en tahdo
seurata teitä.
Niin heikko kuin hän olikin, seisoi hän suoraksi ojentuneena,
päättäväisenä ja voittamattomana.
-- Mutta teitä on petetty, jatkoi Félicien, -- on alennuttu halpamaisiin
valheisiinkin koetettaessa erottaa meitä toisistamme!
-- Toisten rikos ei tuota anteeksiantoa meidän rikoksellemme.
-- Ah, teidän sydämenne on kylmennyt minulle, te ette rakasta minua
enää.
-- Minä rakastan teitä, ja minä taistelen teitä vastaan ainoastaan
rakkautemme ja onnemme nimessä... Kun vain saatte isänne suostumuksen,
niin olen valmis teitä seuraamaan.
-- Te ette tunne isääni. Jumala yksin voisi saada hänet taipumaan...
Onko siis kaikki lopussa? Jos isäni määrää minut menemään naimisiin
Claire de Voincourtin kanssa, pitääkö minun siis häntä totella?
Tämä viime isku sai Angéliquen horjumaan. Hän ei voinut pidättää
valitusta:
-- Tämä on liikaa... Minä rukoilen teitä, menkää pois älkääkä olko
julma... Mitävarten tulittekaan? Minä olin alistunut ja mukauduin
siihenkin ettette te minua rakastaisi. Ja nyt kun te rakastatte minua,
alkaa minun kidutukseni uudelleen!... Kuinka minä voin nyt enää elää?
Félicien luuli että hänen päätöksensä alkoi heikontua ja toisti:
-- Jos isäni vaatii minua menemään naimisiin hänen kanssaan...
Angélique karkaisi itsensä tuskaa vastaan, ja vaikka hänen sydäntään
vihloikin, jaksoi hän kuitenkin pysyä vielä pystyssä. Sitten hän siirtyi
pöydän viereen, ikäänkuin antaakseen hänelle tietä, ja lausui:
-- Menkää naimisiin hänen kanssaan. Olkaa kuuliainen.
Félicien seisoi nyt vuorostaan ikkunan edessä valmiina lähtemään, koska
Angélique käski hänen mennä.
-- Mutta se tuottaa teille kuoleman! huudahti hän.
Angélique oli tyyntynyt, hän kuiskasi hymyillen:
-- Oh, se on jo puoleksi tullut.
Vielä hetkisen katseli Félicien häntä, kun hän seisoi siinä niin
vaaleana ja kuihtuneena, kevyenä kuin höyhen jonka tuulenhenkäys voi
puhaltaa pois. Sitten hän teki raivoisan päättäväisen eleen ja hävisi
pimeään yöhön.
Kun häntä ei enää näkynyt, vaipui Angélique nojatuolin selustaa vasten
ja ojensi epätoivoisena kätensä pimeyttä kohti. Valtavat nyyhkytykset
tärisyttivät hänen ruumistaan ja tuskan hiki peitti hänen kasvonsa. Hyvä
Jumala! Kaikki oli lopussa, hän ei saisi nähdä häntä koskaan enää. Hän
oli jälleen sairas ja heikko, jalat lyyhistyivät hervottomina hänen
altaan. Suurella vaivalla hän pääsi vuoteellensa, johon hän vaipui
voittoisana ja menehtyneenä. Seuraavana aamuna hänet tavattiin siitä
kuolemaisillaan. Lamppu oli sammunut itsekseen aamun koitteessa, huoneen
täyttyessä riemuisalla valkeudella.