XII.

Sinä yönä Angélique ei voinut nukkua. Unettomuus poltti hänen

silmäluomiaan, vaikka hän oli niin äärimäisen heikko. Ja kun Hubertit

olivat alhaalla menneet levolle ja keskiyö oli lähellä, nousi hän ylös,

vaikka se vaatikin äärimäisiä ponnistuksia, sillä hänestä tuntui kuin

hän kuolisi, jos hän vielä jäisi vuoteeseensa.

Häntä tukahdutti, hän veti ylleen aamunutun ja laahautui ikkunan luo,

avaten sen sepiseljälleen. Oli kostea, lauha talvi-ilma. Sitten hän

vaipui nojatuoliinsa, väännettyään ensin edessään olevalla pienellä

pöydällä seisovan lampun sydäntä korkeammalle; lampun annettiin palaa

hänen huoneessaan läpi yön. Pöydällä oli »Kultaisen legendan» vieressä

hortensia- ja samettihaapakimppu, jota hän jäljensi. Ja palautuakseen

jälleen elämään hän sai päähänsä ruveta työskentelemään. Hän veti

ompelukehyksen luokseen ja ompeli joitakin pistoja harhailevilla

käsillään. Hänen kirjailemansa ruusun punainen silkkilanka paistoi

vereltä hänen valkoisten sormiensa välissä, se oli kuin hänen suoniensa

veri, jonka viime tilkka valui pois pisara pisaralta.

Mutta vaikka hän oli kaksi tuntia kääntelehtinyt polttelevien

lakanoitten välissä saamatta unta, ei hän ehtinyt kauankaan istua

ennenkuin hänen silmäluomensa painuivat kiinni ja hän nukahti. Hänen

päänsä valahti taaksepäin selkänojaa vasten, taipuen kevyesti oikeaa

olkapäätä kohti. Silkkilanka oli yhä hänen liikkumattomissa käsissään,

jotta olisi voinut luulla hänen yhä ompelevan. Hän nukkui lampunvalossa

valkoisena ja rauhallisena, ja huone oli hänen ympärillään valkoisena ja

hiljaisena kuin hauta. Suuri, kuninkaallinen vuode haalistuneine

punertavine verhoineen näytti lampunvalossa vaalealta. Ainoastaan

kirstu, piironki ja vanhat tammipuiset tuolit erottuivat mustina,

muodostaen seinille kuin suruverhon. Hetket kuluivat, ja hän nukkui yhä

rauhallisena ja valkoisena.

Vihdoin kuului ääntä. Ja parvekkeelle ilmestyi Félicien vapisevana ja

laihtuneena kuten Angéliquekin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, hän

syöksähti huoneeseen ja huomasi samassa Angéliquen, joka virui

nojatuolissaan säälittävän kuihtuneena ja niin kauniina. Ääretön tuska

kouristi hänen sydäntään, hän laskeutui polvilleen ja vaipui

surumieliseen katseluun. Angéliquesta ei siis ollut jäljellä enempää,

tuska oli hänet hävittänyt, niin ettei hän näyttänyt enää painavan

mitään, vaan virui siinä rentona kuin höyhen, jonka tuuli pian

lennättäisi pois. Hänen valoisassa uinunnassaan saattoi nähdä hänen

kärsimyksensä ja alistumisensa. Hänessä ei ollut entistä muuta kuin

hänen liljankaltainen suloutensa, kaltevilta olkapäiltä kohoava,

hienosti kaartuva kaulansa ja kapeat kasvonsa, jotka olivat kirkastuneet

kuin taivaaseen liitelevän neitsyen. Hiukset olivat enää pelkkää valoa,

lumenpuhtoinen sielu hohti läpikuultavan, silkinhienon ihon alta. Hän

oli kaunis kuin ruumiistaan vapautunut pyhimys, ja Félicien tuijotti

häneen häikäistyneenä ja epätoivoisena, liikutuksesta liikkumattomana,

yhteenliitetyin käsin. Angélique ei herännyt, Félicien katseli häntä

yhä.

Félicienin huulilta tullut kevyt hengähdys oli varmaan hipaissut

Angéliquen kasvoja, sillä yhtäkkiä hän avasi silmänsä aivan auki. Hän ei

liikahtanut, vaan katseli vuorostaan Félicieniä hymyhuulin ikäänkuin

unennäköä. Se oli Félicien, hän tunsi hänet, vaikka hän olikin

muuttunut. Mutta hän luuli yhä vielä nukkuvansa, sillä hän näki

Félicienin usein tällätavoin unissaan, mikä hänen herättyään teki hänen

tuskansa yhä katkerammaksi.

Félicien oli ojentanut kätensä ja puhkesi puhumaan:

-- Armas sielu, minä rakastan teitä... Minä kuulin teidän olevan

sairaana ja riensin luoksenne... Tässä olen, minä rakastan teitä.

Angéliquea värisytti, hän siveli sormillaan vaistomaisesti

silmäluomiaan. Félicien jatkoi:

-- Älkää epäilkö enää... Minä olen tässä jalkainne juuressa ja minä

rakastan teitä, minä rakastan teitä yhäti.

Silloin Angélique huudahti.

-- Ah, te siinä olette!... Minä en enää odottanut teitä, ja te

tulitte...

Haparoivilla käsillään hän oli tarttunut Félicienin käsiin tullen

vakuutetuksi ettei se ollut mikään pettävä unikuva.

-- Te rakastatte minua yhäti, ja minä rakastan teitä -- ah! -- enemmän

kuin koskaan luulin voivani rakastaa!

Onnensa huumauksessa, ensi hetken ehdottomassa riemussa he unohtivat

kaiken, heidän koko olemassaolonsa sisältyi siihen varmuuteen, että he

rakastivat toisiaan ja sanoivat sen toisilleen. Eilispäivän kärsimykset

ja huomispäivän vaikeudet olivat hävinneet. He eivät tienneet kuinka he

jälleen olivat tulleet yhteen, mutta he olivat yhdessä, heidän

ilokyyneleensä sekottuivat toisiinsa, he painautuivat toisiaan vastaan

puhtaassa syleilyssä, Félicien säälin järkyttämänä, Angélique niin

murheen kuihduttamana, ettei hänestä ollut Félicienin sylissä paljon

muuta kuin henkäys. Hämmästyksensä lumoamana Angélique oli kuin

halvaantunut, hän hymyili hervottomana ja onnellisena nojatuolinsa

pohjassa voimatta hallita jäseniään, kohoutuen vain puoleksi,

vaipuakseen jälleen takaisin ilonsa huumaamana.

-- Ah, rakas seigneur, minun ainoa toivoni on täyttynyt: olen nähnyt

teidät ennenkuin kuolen.

Félicien kohotti päänsä, tehden tuskaa osottavan eleen.

-- Kuolette!... Mutta te ette saa kuolla! Minähän olen täällä, ja minä

rakastan teitä.

Angélique hymyili taivaallisesti.

-- Ah, minä voin kuolla, kun te rakastatte minua. Se ei pelota minua

enää, minä nukahdan näin teidän olkapäähänne nojaten... Sanokaa vielä

että rakastatte minua.

-- Minä rakastan teitä, niinkuin rakastin teitä eilen ja niinkuin tulen

rakastamaan teitä huomenna... Älkää epäilkö sitä milloinkaan, se kestää

ikuisesti.

-- Niin, ikuisesti me rakastamme toisiamme.

Angélique katseli haltioituneena eteensä valkoiseen huoneeseen. Mutta

vähitellen hän ikäänkuin heräsi, tullen totiseksi. Hän alkoi jälleen

ajatella keskellä huumaavaa onneaan. Ja tosiseikat hämmästyttivät häntä.

-- Jos te rakastatte minua, niin minkätähden ette ole tullut ennemmin?

-- Teidän vanhempanne sanoivat minulle, ettette te enää rakastanut

minua. Minäkin olin silloin vähällä kuolla... Mutta sitten kun sain

kuulla teidän olevan sairaana, päätin yrittää luoksenne joka

tapauksessa, vaikka minut ajettaisiin ulos tästä talosta, johon minua ei

laskettu sisälle.

-- Äitini sanoi minulle samoin, ettette te enää minua rakastanut, ja

minä uskoin äitiäni... Minä olin nähnyt teidät tuon neidin seurassa ja

minä ajattelin että te olitte taipunut monseigneurin tahtoon.

-- Ei, minä vain odotin. Mutta minä olen ollut tarmoton, minä olen

pelännyt häntä.

Syntyi hiljaisuus. Angélique oli suoristautunut. Hänen kasvonsa

muuttuivat ankariksi, suuttumus rypisti hänen otsaansa.

-- Meitä on siis petetty molempia, meille on valehdeltu, jotta olisi

saatu meidät erotetuksi toisistamme... Me rakastimme toisiamme ja meitä

on kidutettu, meidät on oltu vähällä tappaa molemmat... No niin, se on

katalaa, ja se on päästänyt meidät valastamme. Me olemme vapaat.

Raivoisa halveksiminen oli nostanut hänet seisoalleen. Hän ei tuntenut

enää sairauttaan, tuo intohimon ja ylpeyden herääminen palautti hänen

voimansa. Hän oli luullut unelmaansa kuolleeksi ja olikin löytänyt sen

jälleen elävänä ja säteilevänä! Hän saattoi nyt sanoa itselleen,

etteivät he olleetkaan tehneet itseään arvottomiksi rakkaudelle, vaan

että syy oli muiden! Hän tunsi suurentuvansa, hän tiesi voittonsa

vihdoinkin olevan varman, ja se saattoi hänet haltioihinsa ja nostatti

hänet lopulliseen kapinaan.

-- No niin, lähtekäämme! sanoi hän vain.

Ja hän käveli huoneessaan urheana, täynnä tarmoa ja tahdonvoimaa. Hän

valitsi jo vaipan, jolla hän verhoisi hartiansa. Pään peitteeksi

riittäisi pitsiliina.

Félicien oli huudahtanut onnesta, sillä Angélique oli itsestään päätynyt

juuri siihen, mitä hän hartaimmin halusi. Hänen ainoana ajatuksenaan oli

ollut tämä karkaaminen, mutta hän ei ollut rohjennut sitä esittää. Oh,

että he voisivat yhdessä paeta kauas pois ja tehdä äkkilopun kaikista

ikävyyksistä ja vastuksista! Ja ihan samassa hetkessä, joten

harkitsemisen ristiriidatkin välttyivät!

-- Niin, lähtekäämme, rakas sielu, sanoi hän, -- lähtekäämme heti. Minä

tulin teitä noutamaan, minä tiedän mistä saamme ajoneuvot. Ennen

päivänkoittoa me olemme kaukana, niin kaukana ettei kukaan voi meitä

saavuttaa.

Angélique veti auki laatikoita ja sulki ne jälleen kiivaasti ottamatta

niistä mitään. Hänen haltioitumisensa kasvoi yhä. Kuinka! Hän oli

kiduttanut itseään viikkokausia, koettanut ajaa häntä pois muistostaan

ja luullut siinä onnistuneensakin! Eikä hän kuitenkaan ollut päässyt

siinä sen pitemmälle, tuo kamala työ oli alotettava aina alusta! Ei, hän

ei olisi koskaan jaksanut sitä suorittaa. Kun he kerran rakastivat

toisiaan, niin olihan kaikki varsin yksinkertaista: he menisivät

toisilleen, eikä mikään voima voisi heitä enää erottaa.

-- Kuulkaa, mitä minun pitää ottaa mukaani?... Oh, kuinka typerä minä

olin lapsellisine epäilyksineni. Kun ajattelen, että he ovat alentuneet

valehtelemaankin! Niin, eivät he olisi lähettäneet sanaa teille, vaikka

minä olisin kuollut!... Tarvitseeko ottaa liinavaatteita ja

pitovaatteita, mitä? Tässä on lämpimämpi puku... Ja he olivat ajaneet

minun päähäni jos minkälaisia ajatuksia ja pelkoja. Tämä on hyvä ja tämä

on paha, tätä sinun tulee tehdä ja tätä sinun ei tule tehdä, kaikki niin

mutkikasta että joutuu ihan pyörälle päästään. He valehtelevat aina, se

mitä he sanovat, ei ole totta: ihminen on onnellinen vain silloin, kun

elää ja rakastaa ja saa vastarakkautta... Teidän on rikkaus, kauneus ja

nuoruus, ja minä annan itseni teille ainaiseksi ja kokonaan, ja minun

ainoa iloni on teissä, ja te saatte tehdä minulle mitä tahdotte.

Hän riemuitsi, hänessä leimahtivat ilmituleen kaikki kiihkeät

perinnäisvaistot, joitten luultiin jo kuolleen. Hän oli kuin keskellä

huumaavan soiton pauhinaa. Hän näki heidän kuninkaallisen lähtönsä: tämä

ruhtinaitten poika vei hänet pois, tehden hänet kaukaisen valtakunnan

kuningattareksi; ja hän seurasi häntä riippuen hänen kaulassaan, leväten

hänen rinnoillaan sellaisessa tietämättömän intohimon väristyksessä,

että koko hänen ruumiinsa tuntui siitä raukeavan. Ei olisi enää mitään

muuta kuin he kahden, he kiitäisivät pois hevosten nelistäessä täyttä

jalkaa, häviäisivät tietämättömiin syleillen toisiaan!

-- En ota mukaani mitään, eikö niin?... Mitä minä niillä tekisin?

Félicien paloi malttamattomuudesta, hän oli jo ovella.

-- Ei mitään... Lähtekäämme pian.

-- Niin, lähtekäämme vain.

Ja Angélique oli myös jo ovella. Mutta hän kääntyi ympäri, hän tahtoi

heittää vielä viimeisen silmäyksen huoneeseen. Lamppu paloi yhä

vienolla, kalpealla valollaan, hortensia- ja samettihaapakimppu kukoisti

yhä, ja koruompelukehyksen keskellä helotti kirkasvärinen kukka

keskeneräisenä, mutta sentään elävänä, näyttäen kuin odottavan häntä.

Eikä huone ollut milloinkaan näyttänyt hänestä niin valoisalta; seinät

olivat valoisat, vuode oli valoisa, ilma oli kuin valoisan hengityksen

täyttämä.

Angéliquessa tuntui jotakin horjahtavan, hänen täytyi nojautua tuolin

selustaan.

-- Mikä teillä on? kysyi Félicien huolestuneena.

Angélique ei vastannut, hänen oli vaikea hengittää. Hänet valtasi

puistatus, hänen jalkansa pettivät ja hänen täytyi istuutua.

-- Älkää olko huolissanne, ei se ole mitään... Kunhan ensin lepään

hetkisen, niin lähdemme.

He olivat vaiti. Angélique katseli huonetta ikäänkuin hän olisi

unohtanut sinne jonkin kallisarvoisen esineen, tietämättä itsekään mikä

se oli. Hänessä heräsi kaipaus, ensin kevyenä, mutta tullen sitten yhä

raskaammaksi, niin että se vähitellen alkoi ahdistaa hänen rintaansa.

Hän oli unohtanut itsensä. Kaikki tuo valkoinenko se häntä näin pidätti?

Hän oli aina rakastanut valkoista, hän oli anastanut valkoiset

silkkilangan pätkätkin saadakseen ihailla niitä salaa.

-- Vielä vähän, vielä vähän aikaa, rakas seigneur, sitten lähdemme.

Mutta hän ei koettanutkaan enää nousta. Félicien oli levottomana

laskeutunut polvilleen hänen eteensä.

-- Kärsittekö te? Enkö voi tehdä mitään, jotta teidän olisi helpompi?

Jos teillä on kylmä, niin otan teidän pienet jalkanne käsiini ja

lämmitän niitä, kunnes voitte niillä vaikka juosta.

Angélique pudisti päätään.

-- Ei, ei, minulla ei ole kylmä, kyllä minä voin kävellä. Odottakaahan

hetkinen, yksi ainoa hetkinen.

Félicien näki selvästi että näkymättömät siteet kietoutuivat hänen

jäsentensä ympäri ja kiinnittivät hänet tänne niin lujaan, että jonkun

hetken perästä hänen ehkä olisi mahdotonta saada Angéliquea riistetyksi

irti täältä. Ja hän ajatteli että jollei hän saisi häntä lähtemään heti,

niin hänellä olisi huomenna edessään välttämätön taistelu isäänsä

vastaan ja heidän väliensä lopullinen rikkoutuminen, jonka pelko oli

pidättänyt häntä ratkaisevasta askeleesta jo viikkokausia. Silloin hän

alkoi pyytää yhä innokkaammin, rukoillen kiihkeästi:

-- Tulkaa, tiet ovat nyt pimeitä, vaunut kiidättävät meitä halki synkän

yön; ja me riennämme yhä eteenpäin, yhä eteenpäin, keinuen, uinuen

toistemme sylissä kuin untuvapeitteeseen kiedottuina, tarvitsematta

peljätä yön viileyttä; ja kun päivä nousee, niin me jatkamme matkaa

päivänpaisteessa yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes saavumme siihen

maahan, jossa saamme olla onnelliset... Ei kukaan tunne meitä siellä, ja

me elämme piilossa jonkun suuren puutarhan sopukassa, eikä meillä ole

muuta huolta kuin rakastaa toisiamme päivä päivältä yhä enemmän. Siellä

on kukkia, jotka ovat suuria kuin puut, ja hedelmiä, jotka ovat

makeampia kuin hunaja. Emmekä me tarvitse mitään elääksemme sen ikuisen

kevään keskellä, me elämme suudelmistamme, rakas, armas sieluni!

Angéliquea värisytti tuo hehkuva rakkaus, joka kuumana huokui hänen

kasvojaan vasten. Hänen koko olemuksensa riutui tuossa luvatun onnen

tuulahduksessa.

-- Ah, aivan kohta, heti paikalla!

-- Sitten, jos väsymme matkustelemiseen, palaamme tänne, kohotamme

jälleen Hautecoeurin linnan muurit ja vietämme siinä lopun elämäämme. Se

on minun unelmani... Me panemme siihen vaikka kaiken omaisuutemme, jos

niin vaatii. Linnotustorni hallitsee jälleen molempia laaksoja. Me

asumme loistohuoneissa Davidin tornin ja Kaarle Suuren tornin välissä.

Koko jättiläisrakennus valleineen, asuinrakennuksineen, kappeleineen

rakennetaan uudelleen samaan asuun kuin mahtavuutensa päivinä,

varustetaan kaikella entisaikojen alkuperäisellä ylellisyysloistolla...

Ja minä tahdon että me viettäisimme siinä muinaisaikaista elämää, te

olisitte ruhtinatar, minä ruhtinas, ja meillä olisi seurue asemiehiä ja

hovipoikia. Viidentoista jalan vahvuiset muurit erottaisivat meidät

maailmasta, me eläisimme tarujen ajassa... Aurinko vaipuu kukkulain

taakse, me palaamme metsästysretkeltä ratsastaen suurilla, valkoisilla

hevosilla, ja kylien asukkaat osottavat polvillaan meille

kunnioitustaan. Torvi kajahtaa, nostosilta laskeutuu alas. Kuninkaita on

illoin vieraina pöydässämme. Vuode, jolle vaivumme yöksi, on korokkeella

kunniakatoksen alla kuin valtaistuin. Soiton kaikuessa kaukaa vienoin

sävelin me nukahdamme sylitysten keskelle kultaa ja purppuraa.

Angélique värjyi, hymyillen ylpeästä riemusta, taistellen tuskia

vastaan, jotka palasivat ja ottivat hänet valtaansa ja pyyhkäisivät

hymyn hänen kärsiviltä huuliltaan. Ja kun hän tiedottomalla

kädenliikkeellä karkotti houkuttelevat näyt, kiihtyi Félicien kahta

tulisemmaksi, koettaen epätoivoissaan temmata hänet syliinsä.

-- Oi, tulkaa! Oi, tulkaa omakseni... Paetkaamme, unhottakaamme kaikki

onnessamme.

Angélique riistäytyi äkkiä irti, vaistomaisesti vastustaen. Ja

syöksähtäen seisoalleen hän puhkesi puhumaan:

-- Ei, ei, minä en voi, minä en voi enää!

Kuitenkin hän samalla voihki, sillä taistelu riehui vielä hänen

sydämessään. Hän jatkoi epäröiden ja soperrellen:

-- Minä rukoilen teitä, säälikää minua, älkää pakottako minua,

odottakaa... Minä tahtoisin niin hartaasti seurata kehotustanne

näyttääkseni että rakastan teitä, tahtoisin paeta käsivarrellanne

kaukaisiin maihin ja asua kanssanne kuninkaallisesti unelmienne

linnassa. Se tuntui minusta niin helpolta, minä olin niin usein

suunnitellut mielessäni pakoamme ... ja nyt, kuinka se on käsitettävä?

Nyt se tuntuu minusta mahdottomalta. On kuin ovi olisi yhtäkkiä muurattu

kiinni enkä minä voisi mennä ulos.

Félicien tahtoi huumata hänet uudestaan, mutta hän vaiensi hänet

kädenliikkeellä.

-- Ei, älkää puhuko enempää... Kuinka kummallista! Sitä mukaa kuin te

puhutte minulle niin suloisia ja helliä sanoja, joitten pitäisi minut

voittaa, valtaakin minut pelko, kauhu jäädyttää minut... Hyvä Jumala,

mikä minulle oikein on tullut? Teidän sananne karkottavat minut

luotanne. Jos te jatkatte, niin en voi enää teitä kuunnella, teidän

täytyy lähteä... Odottakaa, odottakaa vähän.

Hän käveli hitaasti pitkin huonetta koettaen tointua, ja Félicien seisoi

silläaikaa liikkumattomana, epätoivoissaan.

-- Olin luullut, jatkoi Angélique, -- etten enää teitä rakastaisi, mutta

se oli varmaankin vain uhmailua, sillä kun äsken näin teidät jalkaini

juuressa, niin sydämeni sylkähti, ja ensimmäinen mielijohteeni oli

seurata teitä orjananne... Mutta jos rakastan teitä, niin miksi teidän

sananne pelottavat minua? Ja mikä se on, joka estää minua jättämästä

tätä huonetta, ikäänkuin näkymättömät kädet pitäisivät kiinni koko

ruumiistani, jokaisesta pääni hiuksesta?

Hän oli pysähtynyt vuoteen eteen, palasi sitten piironkia kohti ja kävi

tällä tavoin kaikkien muittenkin huonekalujen edessä. Varmasti

yhdistivät niitä salaiset siteet hänen olentoonsa. Varsinkin valkeat

seinät ja laaja taitekatto kietoivat hänet viattomuuden vaippaan, josta

hän ei olisi voinut luopua kuin kyynelin. Tästälähtien oli kaikki tämä

muodostava osan hänen olemuksestaan; ympäristö oli siirtynyt häneen. Ja

hän käsitti sen vielä paremmin tultuaan ompelukehyksensä luokse, joka

oli jäänyt lampun alle pöydän viereen. Hänen sydämensä suli, kun hän

katsoi alotettua silkkikukkaa, jota hän ei koskaan tulisi päättämään,

jos hän poistuisi tällä rikollisella tavalla. Hänen mieleensä muistuivat

monet työssä vietetyt tyvenet, onnelliset vuodet ja niihin liittyvä

pitkäaikainen tottumus rauhaan ja rehellisyyteen, jolle rikoksen

ajatuskin oli vastenmielinen. Koruompelijain pieni, vilpoinen talo ja se

työteliäs ja puhdas elämä, jota hän siinä vietti syrjässä maailmasta,

olivat joka päivä muuttaneet hiukan hänen suoniensa verta.

Mutta kun Félicien näki ympäristön täten vallottavan hänet takaisin,

tunsi hän tarvetta jouduttaa lähtöä.

-- Tulkaa, sanoi hän, hetket kuluvat, kohta emme enää ehdi.

Silloin Angéliquelle valkeni täydellisesti, ja hän huudahti:

-- On jo liian myöhäistä... Näettehän, etten voi seurata teitä. Minussa

oli ennen muinoin intohimoinen ja ylpeä olento, joka olisi kietonut

käsivartensa teidän kaulaanne, jotta te veisitte hänet mukananne. Mutta

jokin on minut muuttanut, minä en tunne enää itseäni... Ettekö kuule,

kuinka kaikki tässä huoneessa huutaa minua jäämään? Ja kuuliaisuus on

tullut minulle iloksi.

Puhumatta enempää ja antautumatta väittelyyn Félicien koetti taluttaa

häntä kuin vastahakoista lasta. Mutta Angélique väisti häntä, paeten

ikkunaa kohti.

-- Älkää, minä pyydän! Äsken minä olisin seurannut teitä. Mutta se oli

viimenen uhmanpuuska. Vähitellen, minun tietämättäni on varmaan kaikki

se nöyryys ja alistuvaisuus, mitä minulle on opetettu, kokoontunut

täyteen määräänsä. Ja joka kerta kun perisyntini on palannut minua

kiusaamaan, onkin taistelu ollut vähemmän ankara ja minä olen saanut

helpommin voiton itsestäni. Mutta nyt se on päättynyt, minä olen

voittanut itseni... Oi, rakas seigneur, minä rakastan teitä niin

syvästi! Älkäämme tehkö mitään onneamme vastaan. Ollakseen onnellinen

täytyy alistua.

Ja kun Félicien astui vielä askeleen lähemmäksi, oli Angélique avonaisen

ikkunan edessä parvekkeella.

-- Ette suinkaan tahdo pakottaa minua syöksymään tästä alas... Kuulkaa

toki, ymmärtäkää että ympäristö on minun puolellani. Esineet ovat

puhelleet minulle jo kauan; minä kuulen ääniä, enkä ole koskaan kuullut

niitten puhuvan näin kovaa... Kuunnelkaa! Koko Mariantarha kehottaa

minua olemaan turmelematta elämääni ja teidän elämäänne suostumalla

tulemaan omaksenne vastoin teidän isänne tahtoa. Tuo laulava ääni on

Chevrotten, se on niin kuulakas ja viileä että se tuntuu valaneen minuun

kristallikirkkaan puhtautensa. Tuo syvä, hellä, mumiseva ääni tulee koko

tarhan alueelta; ruohoista, puista, koko tuon pyhän sopukan

rauhallisesta elämästä, joka koettaa edistää minun oman elämäni rauhaa.

Ja ääniä tulee vielä kauempaakin, piispankartanon jalavista, koko tuosta

lehväpiiristä, jonka pieninkin oksa tuntee osanottoa minua kohtaan,

toivoen minun voittavan... Sitten -- kuuletteko? -- tuo suuri ylinnä

kuuluva ääni on vanha ystäväni tuomiokirkon, joka on minua opettanut

olla ikuisesti valveilla läpi yön. Jokainen sen kivi, kaikki sen

ikkunapylväät, tukimuurien pienoistornit ja kuoriholvin nojapatsaat

kuiskivat selvää kieltä, jota minä ymmärrän. Kuulkaahan, kuinka ne

sanovat, että kuolemassakin jää toivo. Kun on nöyryyttänyt itsensä, niin

rakkaus jää pysymään ja riemuitsee... Ja vielä -- kuulettehan? -- itse

ilmakin on täynnä henkien kuiskinaa; minun neitsyt-toverini saapuvat

näkymättömänä parvena. Kuulkaa, kuulkaa!

Hän hymyili, käsi kohotettuna kuin syvässä odotuksessa. Koko hänen

olemuksensa oli noitten hajanaisten henkäysten tenhon vallassa. Kuten

ennen lapsuudessaan, loihti hänen mielikuvituksensa esiin Legendan

neitsyet; ne tulivat salaperäisenä parvena pöydällä olevasta

yksinkertaisen hartailla kuvilla kaunistetusta vanhasta kirjasta. Ensin

Agnes hiuksiinsa verhottuna, sormessaan Paulinus-papin kihlasormus.

Sitten kaikki muut, Barbara tornissaan, Genoveva karitsainsa seuraamana,

Cecilia viuluineen, Agata irtireväistyine rintoineen, Elisabet teitten

varsilla kerjäävänä, Katariina oppineitten väittelyssä voittavana.

Ihmeen voimasta tulee Lucia niin painavaksi, ettei tuhat miestä eikä

viisi paria härkiä saa vedetyksi häntä huonoon paikkaan. Maaherra, joka

tahtoo suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Ja kaikki leijailevat

selkeässä yössä hohtavan valkoisina, rinnassa vielä kiduttajain pistämät

haavat, joista veren asemesta juoksee maitoa. Ilma hohtaa niitä täynnä,

ne kirkastavat pimeyden tähtivirran tavoin. Ah, kuinka suloista olisi

kuolla rakkaudesta niinkuin he, kuolla loistavan valkoisena neitsyenä

puolison ensi suudelmaan!

Félicien oli lähestynyt häntä ja sanoi:

-- Angélique, minä olen olemassa todellisuudessa, ja te hylkäätte minut

unelmain takia...

-- Unelmain! kuiskasi Angélique.

-- Sillä jos henkiä ja haamuja on teidän ympärillänne, niin te olette ne

itse luonut... Tulkaa, älkää panko enää esineisiin mitään itsestänne,

niin ne ovat vaiti.

Angélique teki haltioituneen eleen.

-- Oi, ei! Minä tahdon että ne puhuisivat, puhuisivat yhä kovemmin!

Niissä on minun voimani, ne antavat minulle rohkeutta teitä vastustaa...

Se on armo, eikä se ole koskaan ennen vuotanut ylitseni näin

voimakkaana. Jollei se olisikaan muuta kuin unelma, jonka olen itse

valanut ympäristööni ja joka palaa nyt vuorostaan luokseni, niin mitä

sillä on väliä! Se pelastaa minut ja vie minut tahrattomana harhojen

keskeltä... Oi, luopukaa, olkaa kuuliainen kuten minäkin. Minä en tahdo

seurata teitä.

Niin heikko kuin hän olikin, seisoi hän suoraksi ojentuneena,

päättäväisenä ja voittamattomana.

-- Mutta teitä on petetty, jatkoi Félicien, -- on alennuttu halpamaisiin

valheisiinkin koetettaessa erottaa meitä toisistamme!

-- Toisten rikos ei tuota anteeksiantoa meidän rikoksellemme.

-- Ah, teidän sydämenne on kylmennyt minulle, te ette rakasta minua

enää.

-- Minä rakastan teitä, ja minä taistelen teitä vastaan ainoastaan

rakkautemme ja onnemme nimessä... Kun vain saatte isänne suostumuksen,

niin olen valmis teitä seuraamaan.

-- Te ette tunne isääni. Jumala yksin voisi saada hänet taipumaan...

Onko siis kaikki lopussa? Jos isäni määrää minut menemään naimisiin

Claire de Voincourtin kanssa, pitääkö minun siis häntä totella?

Tämä viime isku sai Angéliquen horjumaan. Hän ei voinut pidättää

valitusta:

-- Tämä on liikaa... Minä rukoilen teitä, menkää pois älkääkä olko

julma... Mitävarten tulittekaan? Minä olin alistunut ja mukauduin

siihenkin ettette te minua rakastaisi. Ja nyt kun te rakastatte minua,

alkaa minun kidutukseni uudelleen!... Kuinka minä voin nyt enää elää?

Félicien luuli että hänen päätöksensä alkoi heikontua ja toisti:

-- Jos isäni vaatii minua menemään naimisiin hänen kanssaan...

Angélique karkaisi itsensä tuskaa vastaan, ja vaikka hänen sydäntään

vihloikin, jaksoi hän kuitenkin pysyä vielä pystyssä. Sitten hän siirtyi

pöydän viereen, ikäänkuin antaakseen hänelle tietä, ja lausui:

-- Menkää naimisiin hänen kanssaan. Olkaa kuuliainen.

Félicien seisoi nyt vuorostaan ikkunan edessä valmiina lähtemään, koska

Angélique käski hänen mennä.

-- Mutta se tuottaa teille kuoleman! huudahti hän.

Angélique oli tyyntynyt, hän kuiskasi hymyillen:

-- Oh, se on jo puoleksi tullut.

Vielä hetkisen katseli Félicien häntä, kun hän seisoi siinä niin

vaaleana ja kuihtuneena, kevyenä kuin höyhen jonka tuulenhenkäys voi

puhaltaa pois. Sitten hän teki raivoisan päättäväisen eleen ja hävisi

pimeään yöhön.

Kun häntä ei enää näkynyt, vaipui Angélique nojatuolin selustaa vasten

ja ojensi epätoivoisena kätensä pimeyttä kohti. Valtavat nyyhkytykset

tärisyttivät hänen ruumistaan ja tuskan hiki peitti hänen kasvonsa. Hyvä

Jumala! Kaikki oli lopussa, hän ei saisi nähdä häntä koskaan enää. Hän

oli jälleen sairas ja heikko, jalat lyyhistyivät hervottomina hänen

altaan. Suurella vaivalla hän pääsi vuoteellensa, johon hän vaipui

voittoisana ja menehtyneenä. Seuraavana aamuna hänet tavattiin siitä

kuolemaisillaan. Lamppu oli sammunut itsekseen aamun koitteessa, huoneen

täyttyessä riemuisalla valkeudella.

Unelma: Romaani · 第 16 / 18 题