XIV.

Häät määrättiin maaliskuun alkupäiviksi. Mutta Angélique pysyi hyvin

heikkona, vaikka ilo säteilikin koko hänen olemuksestaan. Hän oli alussa

tahtonut laskeutua työhuoneeseen jo toipumisensa ensimmäisellä viikolla,

haluten itsepintaisesti ommella valmiiksi monseigneurin istuimeen

tulevan korkokuvakirjailu-vaatteen. Se oli hänen viimeinen

ammattinäytteensä, sanoi hän iloisesti, eikä tilausta sopinut jättää

kesken. Mutta tämä ponnistus uuvutti hänet ja hänen täytyi jälleen pysyä

huoneessaan. Hän eleli siellä hymyilevänä saamatta takaisin entistä

täyttä terveyttään, yhä yhtä valkeana ja aineettomana kuin viimeisessä

voitelussa, liikuskellen pienillä keijukaisaskelilla ja leväten

haaveksivana tuntimääriä tehtyään jonkun pitkän matkan pöydän luota

ikkunan luo. Ja häät siirrettiin tuonnemmaksi; päätettiin odottaa hänen

täydellistä toipumistaan, mihin huolellisella hoidolla ei voisi mennä

kovinkaan pitkää aikaa.

Joka iltapäivä Félicien tuli häntä tervehtimään. Hubert ja Hubertine

olivat myös läsnä, ja he viettivät yhdessä suloisia hetkiä, suunnitellen

samoja asioita yhä uudelleen. Nojatuolissaan istuen Angélique oli

vallattoman iloinen ja kaikkein innokkain puhumaan heidän läheisen

tulevaisuutensa sisältörikkaista päivistä, matkoista, Hautecoeurin

uudestaanrakentamisesta ja kaikesta odotettavasta onnesta. Kaikista

näytti siltä että hän oli nyt päässyt vaarasta ja keräsi takaisin

voimiaan varhaisessa kevätsäässä, joka päivä päivältä lämpimämpänä

tulvehti sisään avonaisesta ikkunasta. Eikä hän vaipunut mietiskelevään

totisuuteen muulloin kuin yksin ollessaan, kun ei tarvinnut peljätä

kenenkään olevan näkemässä. Yöllä hän oli kuullut ääniä, ja maasta hänen

ympäriltään tuli kutsuja ja kehotuksia. Ja hänen sisässään alkoi selvetä

ja kirkastua; hän ymmärsi ihmeen jatkuvan yksinomaan, jotta hänen

unelmansa toteutuisi. Eikö hän ollutkin jo kuollut, viipyen täällä

harhojen keskellä vain asiain kulussa tapahtuneen keskeytyksen

turvin? Tämä tuuditti hänet yksinäisyyden hetkinä rajattomaan

autuudentunnelmaan. Hän ei surrut sitä, että hänet temmattiin pois

keskeltä iloa, sillä hän oli varma siitä että hän joka tapauksessa

saavuttaisi kaikkein korkeimman onnen. Sairaus odottaisi kyllä siksi. Se

teki hänen suuren iloisuutensa vain todelliseksi, ja hän antautui

hervottomana, liikkumattomana autuuttavan tunteensa valtaan, liidellen

taivaallisessa hurmauksessa. Ja vasta kuullessaan Hubertinen avaavan

oven taikka kun Félicien tuli häntä katsomaan, hän suoristautui

tekeytyen terveeksi ja puheli nauraen heidän kotielämästään jolloinkin

kaukana tulevaisuudessa.

Maaliskuun lähetessä loppuaan Angélique näytti tulevan vieläkin

iloisemmaksi. Yksin ollessaan hän oli kaksi kertaa pyörtynyt. Eräänä

aamuna hän oli juuri kaatunut vuoteen viereen, kun Hubert tuli tuomaan

hänelle kupin maitoa. Ja häntä harhaan johtaakseen Angélique laski

leikkiä lattialta, kertoen hakevansa neulaa, jonka hän oli pudottanut.

Seuraavana päivänä hän oli erinomaisen ilakoivalla tuulella ja puhui

häitten jouduttamisesta, lausuen haluavansa että ne vietettäisiin

huhtikuun puolivälissä. Kaikki huudahtivat: hänhän oli vielä niin

heikko, minkätähden ei voitaisi odottaa? Eihän ollut mitään kiirettä.

Mutta hän tuli yhä kiihkeämmäksi, hän tahtoi ihan heti, ihan heti.

Hubertineä tämä hämmästytti, hän alkoi epäillä tuota kiirehtimistä ja

katsoi hetken aikaa tutkivasti Angéliqueen, jonka kasvot pieni kylmä

ilmanhenkäys saattoi kalpeiksi. Mutta samassa tuo rakas sairas jo

rauhottui, hänen herkkä mielensä ei sallinut toisten tulevan

levottomiksi hänen tähtensä, joka tiesi itsensä tuomituksi. Hubert ja

Félicien eivät olleet yhtämittaisen ihailunsa sokaisemina nähneet

eivätkä tunteneet mitään. Ja kun Angélique lujalla tahdonponnistuksella

nousi pystyyn ja käveli astuen notkeasti kuin ennen muinoin, oli hän

kerrassaan hurmaava. Hän sanoi että vihkiäismenot tekisivät hänet niin

onnelliseksi, että hän silloin lopullisesti parantuisi. Monseigneur

saisi muuten ratkaista asian. Kun piispa tuli heidän luokseen samana

iltana, esitti Angélique toivomuksensa hänelle, katsoen herkeämättä

häntä silmiin ja puhuen niin herttaisella äänellä että sanojen alta

saattoi oivaltaa hartaan rukouksen, jota hän ei lausunut ääneen.

Monseigneur tiesi ja ymmärsi hänen tarkotuksensa. Hän määräsi häät

vietettäviksi huhtikuun puolivälissä.

Silloin seurasi puuhaa ja hyörinää, kun suuret valmistukset oli tehtävä.

Huolimatta virallisesta holhooja-asemastaan oli Hubertin täytynyt pyytää

suostumus köyhäinhoitohallituksen esimieheltä, joka yhä vieläkin edusti

perheneuvostoa, koska Angélique ei ollut täysi-ikäinen. Rauhantuomari

Grandsire oli ottanut huoltaakseen nämä seikat, säästääkseen Félicieniä

ja nuorta tyttöä itseään niitten kiusallisilta vaikutuksilta. Mutta

Angélique oli huomannut että jotain salattiin, ja eräänä päivänä hän

käski tuoda kasvattikirjansa, haluten itse jättää sen sulhaselleen. Hän

oli nyt täydellisesti nöyrtyneessä mielentilassa ja hän tahtoi että

hänen ylkänsä tietäisi kuinka halpa-arvoisesta asemasta hän oli hänet

nostanut kohottaakseen hänet taruloisteisen nimensä ja suurenmoisen

rikkautensa kunniaan. Tämä virallinen todistuskappale, tämä

matrikkelimerkintä, jossa oli vain päivämäärä ja numero, oli hänen

sukukirjansa. Hän selaili sitä vielä kerran ja ojensi sen sitten

Félicienille ujostelematta, iloisena siitä ettei hän ollut mitään

itsestään, vaan että hän sai kaikesta kiittää rakastettuansa. Félicien

tuli siitä syvästi liikutetuksi, polvistui hänen eteensä ja suuteli

itkien hänen käsiään, ikäänkuin Angélique itse olisi tehnyt suurimman,

kuninkaallisen lahjotuksen, lahjottaessaan hänelle sydämensä.

Kahden viikon ajan pitivät valmistukset liikkeellä koko Beaumontia,

kääntäen ylösalasin sekä ylä- että alakaupungin. Kerrottiin että

kaksikymmentä naista oli työssä yötä ja päivää kapioitten neulomisessa.

Yksin morsiuspukua valmistamassa oli kolme ompelijatarta. Ja kerrottiin

että sulhaslahjakori olisi miljoonan arvoinen pitsineen, samettineen,

satiinineen, silkkineen, monenmoisine jalokivineen ja kuninkaallisine

timantteineen. Mutta enimmän liikuttivat ihmisiä suurenmoiset almut.

Morsian oli tahtonut antaa köyhille yhtä paljon kuin hänelle itselleen

annettiin, siis toisen miljoonan, joka kultasateena leviäisi yli seudun.

Vihdoinkin hän sai tyydyttää vanhan armeliaisuudenhalunsa yhtä

ylellisesti kuin hän oli uneksinut, jakaen molemmin käsin köyhille ja

vaivaisille rikkautta, hyvinvointia ja yltäkylläisyyttä. Istuessaan

pienen, valkoisen ja alastoman huoneensa vanhassa nojatuolissa, josta

hän ei päässyt liikkumaan, hän nauroi ihastuksesta kun pastori Cornille

toi hänelle jakelulistat. Enemmän, enemmän! Ei koskaan voitu jakaa

kylliksi. Hän olisi tahtonut istuttaa Mascart-ukon ruhtinaalliseen

pitopöytään, hän olisi suonut Chouteau-vanhusten asuvan palatsimaisessa

loistossa ja Gabet-muorin tulevan terveeksi ja nuoreksi rahan voimasta.

Ja Lemballeuse't, sekä äidin että hänen kolme tytärtään, hän olisi

hukuttanut vaatteisiin ja koruihin. Kultarahat satoivat kaupungin yli

lisääntyvänä kuurona aivan kuin saduissa, yli jokapäiväisten

tarpeittenkin, ainoastaan sen kauneuden ja ilon takia, minkä kaduille

variseva auringonpaisteessa välkehtivä kulta synnytti.

Tuon suuren päivän edellisenä iltana oli vihdoinkin kaikki valmiina.

Félicien oli hankkinut itselleen piispankartanon takaa Kunniakadulta

vanhan palatsin, joka oli sisustettu ylellisen loistavasti. Siellä oli

suuria huoneita, joitten seiniä peitti ihanat verhot ja jotka olivat

sisustetut mitä kallisarvoisimmilla huonekaluilla, sali oli varustettu

vanhanaikaisilla seinäkudoksilla, sininen budoaari oli suloinen kuin

aamutaivas. Erityistä huomiota herätti makuuhuone, joka oli kuin

valkoisesta silkistä ja valkoisista pitseistä tehty linnunpesä, ei

mitään muuta kuin valkoista, kaikki kevyttä ja utuista kuin valoauer.

Mutta Angélique, jota olisi tultu vaunuilla noutamaan, kieltäytyi aina

vain lähtemästä katsomaan kaikkia näitä ihmeellisyyksiä. Hän kuunteli

ihastuksissaan hymyillen, kun niistä hänelle kerrottiin, mutta hän ei

antanut ainoatakaan määräystä eikä suostunut ottamaan osaa järjestelyyn.

Koska ne, jotka häntä rakastivat, osottivat hellyyttään valmistamalla

hänelle tämän onnen, niin halusi hän astua siihen kuin keijukaismaan

prinsessa siihen todellisuus-valtakuntaan, missä hän tulisi

hallitsemaan. Kieltäytyipä hän katsomasta sulhaslahjakoriakin, joka

myöskin oli uudessa asunnossa, sen hienoja liinavaatteita, joihin oli

kirjailtu hänen markiisitar-nimimerkkinsä, runsaasti koruompeluksilla

varustettuja juhlavaatteita, vanhoja kallisarvoisia koristuksia, joita

oli kokonainen aarteisto, ja uudenaikaisia jalokivikoruja, jotka olivat

juvelisepäntaidon ihmeteoksia, briljanttihelyjä, joissa ei ollut

näkyvissä muuta kuin pelkkää kirkasta timanttisäihkettä. Hänen unelmansa

voitonvarmuuteen riitti se että tämä rikkaus odotti häntä hänen

kotonaan, säihkyen siinä elämän todellisuudessa, mikä pian olisi hänelle

koittava. Ainoastaan morsiuspuku tuotiin hänelle hääpäivän aamuna.

Herätessään sinä aamuna ennen muita suuressa vuoteessaan joutui

Angélique muutamiksi hetkiksi toivottoman herpaantumisen valtaan

pelätessään ettei hän jaksaisi pysyä pystyssä. Hän koetti ja tunsi

jalkojensa pettävän. Silloin sortui hänen tyyni urheutensa, jota hän oli

osottanut jo useita viikkoja, ja koko hänen olemuksensa voihki

viimeisessä, hirmuisessa tuskassa. Mutta kun hän sitten näki Hubertinen

iloisena tulevan sisään, hämmästyi hän kovasti huomatessaan kävelevänsä,

sillä siinä ei ollut enää hänen omaa voimaansa, vaan hän tiesi varmasti

että näkymätön voima auttoi häntä, tuttavat kädet kannattivat häntä.

Puetettaessa hän ei tuntunut painavan mitään; hän oli niin kevyt, että

Hubertine leikkiä laskien sitä ihmetteli ja varotti häntä liikkumasta

enempää, jollei hän tahtonut lentää tiehensä. Ja koko pukemisen ajan

Hubertien pieni, vilpoinen, tuomiokirkon kupeella kyyhöttävä talo

värähteli tuon jättiläisen valtavasta hengityksestä, sen holvistoissa

humisevista juhlavalmistuksista, pappien kiireisestä touhusta, ja

varsinkin kellojen kaiunnasta, jotka yhtämittaa iloisesti kumahdellen

tärähdyttelivät vanhoja seinäkiviä.

Jo tunnin ajan olivat kellot soineet yläkaupungin yllä kuin suurina

kirkkojuhlina. Aurinko oli noussut säteilevänä. Oli kevään saihkettä

tulvehtiva kirkas huhtikuun aamu, ja kellojen helähtelevä kutsunta oli

saanut kaikki asukkaat jalkeille. Koko Beaumont oli iloisessa

jännityksessä pikku koruompelijattaren häitten johdosta; hän oli

vallannut kaikkien sydämet. Kirkas päiväpaiste, joka kirjavoitti katuja,

oli kuin se sadunomainen kultasade, se almujen runsaus, joka virtasi

hänen hennoista käsistään. Ja tämän iloisen valovirran alla vieri

ihmispaljous tuomiokirkkoa kohti, osa täyttäen sen matalat sivustat, osa

jääden Luostaritorille sen ulkopuolelle. Siinä kohosi sen

runsaskoristeiseen goottilaistyyliin rakennettu suuri julkisivu kuin

kivisenä kukkaseppeleenä ankaran yksinkertaisen romaanilaisen alustansa

päällä. Torneissa kellot yhä kumahtelivat, ja kirkon mahtava julkisivu

tuntui olevan kuva juuri näitten häitten kunniasta, ihmeen kautta

tapahtuvasta köyhän tytön korottamisesta; sitä kuvasi kaikki se ylöspäin

kohoutuva, leimuava tunne, mikä ilmeni sen lävistetyissä reunuksissa ja

pylväitten, rintasuojusten, ikkunakaarien, katoksella varustettujen

pyhimyskomeroitten, apilanlehden muotoon lävistettyjen, lehtikoristeilla

reunustettujen päätyjen ja jättiläiskokoisten, säteettäisiä puitteitaan

salaperäisinä levittelevien ruusukeikkunain liljamaisessa

kukkasloisteessa. Kello kymmenen alkoivat urut soida ja Angélique ja

Félicien astuivat kirkkoon, kulkien lyhyin askelin tiheitten ihmisrivien

välitse pääalttaria kohden. Ihailevan liikutuksen henkäys saattoi päät

aaltoilemaan. Sulhanen oli hyvin liikutettu ja astui ylväänä ja

vakavana, vaaleassa kauneudessaan nuorta jumalaa muistuttavana, näyttäen

tavallistakin solakammalta mustassa hännystakissaan. Mutta varsinkin

morsian liikutti kaikkien sydämiä; hänessä oli taivaallista suloa, hän

oli salaperäisen tenhoava kuin ilmestys. Hänen valkoisesta läikesilkistä

tehty pukunsa oli yksinkertaisesti koristettu vanhoilla Mechelnin

pitseillä, joita pidättivät hienot helminyörit, tuoden näkyviin

miehustan koristeitten ja hameen liehureunuksien piirteet.

Vanhanaikainen pitsiharso, joka oli kiinnitetty päälaelle

kolminkertaisella helmikruunulla, laskeutui ylt'yleensä hänen

ympärilleen, ulottuen kantapäihin asti. Eikä mitään muuta, ei kukkaa, ei

jalokivikorua, ainoastaan tuo kevyesti lainehtiva, väräjävä utupilvi,

joka näytti saavan kuin siivillä leijumaan hänen kirkonikkunan neitsyitä

muistuttavan pienen olemuksensa orvokinsinisine silmineen ja

kultasäihkeisine hiuksineen.

Kaksi karmosiinipunaisella sametilla päällystettyä nojatuolia odotti

Félicieniä ja Angéliquea alttarin edessä. Ja urkujen pauhatessa

tervetuliaissäveltä Hubert ja Hubertine polvistuivat nojatuolien takana

oleville, omaisia varten asetetuille rukousjakkaroille. Heille oli

edellisenä päivänä tapahtunut ääretön ilo, joka täytti heidän sydämensä

yli äyräitten, niin etteivät he löytäneet kylliksi sanoja kiittääkseen

siitä onnesta, joka oli tullut heidän osakseen heidän tyttärensä onnen

lisäksi. Ajatellen, kuinka surullinen yksinäisyys ja tyhjyys tulisi

vallitsemaan heidän pienessä talossaan sitten kun heidän rakastettu

lapsensa sen jättäisi, oli Hubertine mennyt hautausmaalle vielä kerran

ja rukoillut äitiään kauan. Ja yhtäkkiä oli hänen sisässään tuntuva

sysäys saanut hänet väristen kavahtamaan pystyyn: hänen rukouksensa oli

vihdoinkin kuultu. Kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen taipumaton

äiti vihdoinkin heltyi haudassaan ja lähetti heille sen

anteeksiannon-lapsen, jota he niin hartaasti olivat toivoneet ja

odottaneet. Oliko se palkinnoksi heidän armeliaisuudestaan, siitä että

he kerran olivat korjanneet lumikinoksesta kirkon portin alta sen kurjan

pikku olennon, joka tänään vihittiin ruhtinaan puolisoksi suurenmoisilla

juhlamenoilla? He olivat yhä polvilleen vaipuneina, mutta he eivät

rukoilleet, sillä he eivät löytäneet sanoja. He olivat kiitollisuudesta

haltioituneet, niin että koko heidän olemuksensa suli loppumattomaksi

kiitoshuokaukseksi. Ja toisella puolella kuorilaivaa oli monseigneur

myöskin omaisten paikalla, istuen piispallisella istuimellaan

majesteetillisena kuin Jumala, jonka edustaja hän oli. Hän oli

kunnioitusta herättävä loistavassa, pyhässä asussaan; hänen kasvoillaan

oli kirkas, tämän maailman intohimoista vapautunut ylevyys. Ja hänen

yläpuolellaan leviävässä koruompelukaistassa näkyi kaksi suurta enkeliä,

jotka kannattivat Hautecoeurien loistavaa vaakunaa.

Sitten alkoi juhlallinen toimitus. Koko papisto oli läsnä;

maaseurakunnistakin oli saapunut pappeja osottaakseen kunnioitusta

piispalleen. Heidän messupaitansa täyttivät ristikkoaitaukset valkoisena

aallokkona, jonka keskeltä loistivat laulajien kultakoristeiset kaavut

ja kuorolapsien punaiset puvut. Sivustoilla olevien romaanilaisten

kappelien alinomaista yötä valaisi tänä aamuna kirkas huhtikuun aurinko,

sytyttäen palamaan niitten ikkunamaalaukset, jotta ne hehkuivat kuin

jalokiviroihut. Mutta päälaivan varjoa valaisivat vahakynttiläin parvet

yhtä monilukuisina kuin kesäisen taivaan tähdet. Keskellä oli pääalttari

yhtenä tulipalona, siinä loistivat sielujen tulet vertauskuvallisena

palavana pensaana. Kynttilöitä paloi haaruissa ja kruunuissa, ja

morsiusparin edessä oli kaksi suurta, pyöreähaaraista kynttiläjalkaa,

jotka loistivat aurinkoina. Ääretön paljous vihantia kasveja muutti

kuorin reheväksi puutarhaksi, missä kukoisti joukoittain valkoisia

azaleoja, kamelioita ja liljoja. Koko kuori välkkyi kultaa ja hopeaa,

silkki- ja samettiverhoja, vilkkuen keskellä vihannuutta kuin kaukaa

häämöttävä pyhättö. Ja kaiken tämän säihkeen yllä kaareutui korkea holvi

poikkilaivan neljän jättiläispylvään kannattamana, täynnä noitten

tuhansien pienten liekkien huountaa, joitten lepattava hohde sekottui

värisevänä korkeitten huippukaari-ikkunain tasaiseen valoon.

Angélique oli halunnut, että vihkimisen suorittaisi kunnon pastori

Cornille, ja nähdessään hänen astuvan esiin messupaitaan puettuna,

valkoinen stola hartioillaan, kahden muun papin seuraamana, hymyili hän.

Nyt hänen unelmansa lopultakin toteutui, hänet vihittiin puolisoksi

ruhtinaalle, jolla oli rikkautta, kauneutta ja mahtavuutta yli senkin

mitä hän oli osannut toivoa. Urkujen soitto täytti kirkon sävelillä,

vahakynttilät saattoivat sen säteilemään ja hartaan kansan ja pappien

paljous antoi sille elämän. Ei milloinkaan ollut tämä vanha rakennus

loistanut näin upeana; se uhkui pyhää komeutta, ikäänkuin paisuttavan

onnen laajentamana. Ja Angélique hymyili keskellä tätä voittojuhlan

riemua, tietäen että hän kantoi kuolemaa rinnassaan. Kirkkoon tullessaan

hän oli heittänyt silmäyksen Hautecoeurien kappeliin, missä lepäsivät

Laurette ja Balbine, onnelliset vainajat, jotka kuolema oli temmannut

nuorina täydessä rakkauden onnessa. Tällä viimeisellä hetkellään hän oli

täydellinen, hän oli voittanut intohimonsa, parantanut vikansa ja

uudistanut mielensä, niin ettei hän tuntenut enää voiton ylpeyttäkään,

vaan antoi ehdottomassa alistumisessa sielunsa liidellä pois suuren

ystävänsä tuomiokirkon hoosiannaa veisatessa. Ja kun hän polvistui, ei

hänen mielessään ollut muuta kuin nöyryyttä ja alistuvaisuutta;

perisynti oli hänestä täydellisesti pesty pois, ja hän oli sangen

iloinen kieltäymyksestään.

Alttarilta alas laskeuduttuaan puhui pastori Cornille kehotussanoja

lempeällä äänellä. Hän asetti esimerkiksi sen avioliiton, jonka Jeesus

oli solminut Kirkon kanssa, hän puhui tulevaisuudesta, joka oli uskossa

vietettävä, ja lapsista, jotka oli kristillisesti kasvatettava. Ja

tuosta toivosta kuullessaan Angélique jälleen hymyili; mutta Félicien

värisi hänen vieressään ajatellessaan kaikkea tuota onnea, jonka hän nyt

uskoi varmaksi. Sitten seurasivat käsikirjassa säädetyt kysymykset ja

niitten koko elämänajaksi sitovat vastaukset, tuo ratkaiseva sana

»tahdon», jonka Angélique lausui liikutettuna sydämensä pohjasta ja

Félicien taas lujemmalla äänellä hellän vakavasti. Peruuttamaton liitto

oli solmittu, pappi oli liittänyt yhteen heidän oikeat kätensä, mumisten

kaavan: _Ego conjungo vos in matrimonium, in nomine Patri, et Filii, et

Spiritus sancti_. Mutta vielä oli siunattava sormus, joka on vertauskuva

liiton ikuisuudesta ja vilpittömästä uskollisuudesta; ja siihen meni

aikaa. Hopeamaljassa olevan kultasormuksen ylitse teki pappi

vihkivesihuiskimella ristinmerkin. »_Benedic, Domine, annulum hunc_..»

Sitten hän antoi sen sulhaselle merkiksi siitä että Kirkko sulki ja

sinetöi hänen sydämensä, ettei yksikään toinen nainen sinne enää

astuisi. Ja sulhanen pujotti sen morsiamen sormeen, antaakseen hänen

vuorostaan tietää että miesten joukosta hän yksin oli tästälähtien oleva

hänelle olemassa. Tuo sormus kuvasi kiinteätä yhteyttä, jolla ei ole

päätä eikä loppua, se oli aviovaimon kannettava riippuvaisuuden merkki,

joka alituisesti muistuttaisi hänelle vannottua uskollisuutta. Ja se oli

myöskin lupaus tulevasta pitkästä yhteiselämästä, ikäänkuin he tuon

pienen kultarenkaan kautta olisivat kytketyt toisiinsa hautaan saakka.

Ja kun pappi loppurukoukset suoritettuaan lausui heille vielä kerran

kehotussanoja, hymyili Angélique jälleen kirkasta kieltäymyksen hymyään.

Hän tiesi.

Silloin urut puhkesivat riemuraikunaan, pastori Cornillen vetäytyessä

pois apulaispappien seuraamana. Liikkumattomassa majesteettisuudessaan

istuen monseigneur loi kotkankatseensa lempeänä nuoreen pariin. Yhä

polvistuneina olevat Hubertit kohottivat päänsä onnen kyynelien

sumentamin katsein. Ja urkujen mahtava sävel vyöryi, päätyen pienien,

korkeitten äänten ryöppyyn, joka helisi holvien alla kuin aamuinen

leivosen liverrys. Pitkä, värisyttävä liikutuksen humaus oli saattanut

lainehtimaan hartaitten katsojien joukot, jotka täyttivät sekä

isonristin että sivustat. Itse kukilla koristettu, kynttiläin

liekinnässä kimmeltävä kirkkokin loisti pyhän toimituksen riemua.

Sitten seurasi vielä kaksi tuntia juhlallista komeutta, kun messu

laulettiin ja pyhää savua suitsutettiin. Alttaripalvelusta toimittava

pappi oli ilmestynyt valkoiseen kasukkaan puettuna, mukanaan

juhlamenojen ohjaaja, kaksi suitsutusmaljan kantajaa maljoineen ja

suitsukeastioineen, ynnä kaksi kirkonpalvelijaa, jotka kantoivat

sytytettyjä vahakynttilöitä suurissa, kultaisissa kynttiläjaloissa. Ja

monseigneurin läsnäolo teki muotomenot, tervehdykset ja suutelut vielä

monimutkaisemmiksi. Joka hetki kahisuttivat messupaitojen liepeitä

kumarrukset ja polviennotkistukset. Koko tuomiokapituli nousi seisomaan

vanhoilta, veistokoristeisilta alttarituoleiltaan. Ja toisinaan oli kuin

taivaan tuulahdus olisi pyyhkäissyt polvilleen pappien lauman, joka

täytti koko kuoron. Alttaripappi messusi alttarilla. Hän vaikeni, mennen

syrjään istumaan, silläaikaa kuin kuoro jatkoi pitkää, monijaksoista

säveltä, jossa kuului milloin mieslaulajien vakavia väliosia, milloin

kuorolapsien kirkkaita ääniä, jotka helisivät kevyinä ja ilmakkaina kuin

arkkienkelin huilut. Varsinkin yksi suloinen tytön ääni kuului yli

muitten kauniina ja puhtaana; kuiskailtiin, että se ääni oli Claire de

Voincourtin, joka oli tahtonut laulaa mukana näissä ihmehäissä. Urkujen

säestys oli kuin suurta, hellää huokausta, joka nousee hyvän ja

onnellisen sielun pohjasta. Joskus syntyi äkillinen äänettömyys; sitten

urut jälleen puhkesivat vyöryttämään juoksutuksia hirveällä pauhinalla,

silläaikaa kuin juhlamenojen ohjaaja viittasi esiin kynttilöitä kantavat

kirkonpalvelijat ja vei suitsutusmaljan kantajat alttaripapin luokse,

joka siunasi suitsutuksen. Ja alituiseen heilahti suitsutusmalja ilmaan

ketjujen välähtäessä ja synnyttäessä hopeisen helähdyksen. Tuoksuva

pilvi sinersi ilmassa, ja piispa, papisto, alttari ja Evankeliumi

suitsutettiin kukin vuorostaan, ja lopuksi kansanjoukkokin kolmella

huiskauksella oikealle, vasemmalle ja eteen.

Silläaikaa kuuntelivat Angélique ja Félicien polvillaan messua, joka

kuvaa Jeesuksen ja Kirkon avioliiton salaperäistä täyttymistä. Heille

oli annettu kummallekin käteen palava kynttilä, kasteesta asti

säilytetyn neitsyyden vertauskuva. Herran rukouksen jälkeen he jäivät

heidän ylleen levitetyn hunnun alle, joka on alistuvaisuuden, kainouden

ja vaatimattomuuden merkki, niin kauaksi kuin pappi Epistolan vieressä

seisoen luki säädetyt rukoukset. Heillä oli yhä käsissään palavat

kynttilät, jotka ovat samalla muistutuksena ajattelemaan kuolemaa itse

häittenkin ilossa. Ja sitten oli toimitus päättynyt, lahja oli annettu,

ja alttaripappi poistui juhlamenojen ohjaajan, suitsutusastiain

kantajain ja kirkonpalvelijain seuraamana, rukoiltuaan Jumalaa

siunaamaan aviopuolisoita, jotta he näkisivät lapsiensa kasvavan ja

lisääntyvän aina kolmanteen ja neljänteen polveen.

Silloin koko tuomiokirkko kohosi haltioihinsa. Urut alkoivat pauhata

riemumarssia sellaisella ukkosenkaltaisella jyminällä, että vanha

rakennus tärisi. Ihmisjoukko seisoi väristen ja kurottautui nähdäkseen.

Naiset nousivat tuoleille. Koko kirkko oli täynnä tiheitä päärivejä aina

sivulaivojen pimeihin kappeleihin asti. Ja kaikki tämä kansa hymyili

sykkivin sydämin. Kynttiläin tuhantiset parvet näyttivät tässä

viimeisessä lähtötervehdyksessä palavan korkeampina, pitentäen liekkinsä

suipoiksi tulikielekkeiksi, joitten lepattavassa hohteessa holvit

näyttivät huojuvan. Pappien parvi kajahutti viimeisen hoosiannansa

seisoessaan kukkien ja vihannuuden ympäröimänä keskellä kuorikoristusten

ja pyhien maljojen loistetta. Mutta yhtäkkiä avautuivat urkujen

alapuolella olevan valtaoven molemmat puoliskot, lävistäen tummaan

seinään kirkkaan päivänvalon täyttämän aukon. Siitä paistoi heleä

huhtikuinen päivä, häikäisevän kevätauringon valaisema Luostaritori

iloisine, valkeine taloineen. Ja siellä odotti äskenvihittyjä toinen,

vielä lukuisampi kansanjoukko malttamattomassa myötätunnossa, viittoen

jo käsillään ja huudahdellen. Kynttiläin liekit olivat kalvenneet,

urkujen ukkospauhina voitti katujen hälinän.

Ja Angélique ja Félicien suuntasivat kulkunsa ovea kohti, astellen

hitaasti pitkin hartaitten katsojain muodostamaa kujaa. Voittoriemun

jälkeen Angélique oli herännyt unelmastaan ja hänen oli nyt astuttava

todellisuuteen. Tuosta räikeän valon täyttämästä kaariaukosta avautui

maailma, joka oli hänelle tuntematon. Ja hän hidasti askeleitaan ja

katseli noita työteliäitä taloja ja tuota meluavaa rahvasta, joka

huudoin tervehti häntä. Hän oli niin heikko että hänen puolisonsa täytyi

miltei kantaa häntä. Kuitenkin hän yhä hymyili. Hän ajatteli

ruhtinaallista palatsia, joka oli täynnä jalokivikoruja ja

kuninkaallisia pukimia, jossa häntä odotti ylt'yleensä valkoisella

silkillä verhottu morsiushuone. Häntä tukahdutti, jotta hänen täytyi

pysähtyä. Sitten hän jaksoi kulkea vielä muutamia askeleita. Hänen

katseensa oli sattunut sormessaan olevaan sormukseen, ja tuo ikuisen

yhteyden merkki sai hänet hymyilemään. Hän oli tullut valtaoven

kynnykselle, torille laskeutuvien portaitten yläpäähän, kun hän äkkiä

horjahti. Eikö hän ollut saapunut kaikkein korkeimpaan onneen? Eikö

olemisen ilo päättynyt tähän? Tehden vielä viimeisen ponnistuksen hän

kohottautui ja painoi huulensa Félicienin huulille. Ja siihen suudelmaan

hän kuoli.

Mutta siinä kuolemassa ei ollut murhetta. Monseigneur auttoi

tavallisella papillisella siunaus-eleellään kuolevan sielua vapautumaan.

Hänkin oli nyt rauhottunut ja hänen sielunsa lepäsi jälleen Jumalassa.

Huberteilla, jotka vihdoinkin anteeksi saatuaan astuivat jälleen

elämään, oli kohottava tunne siitä että jokin uni nyt päättyi. Koko

tuomiokirkko ja koko kaupunki olivat juhlatunteen täyttäminä. Urut

pauhasivat yhä valtavammin, kellot kumisivat täyttä voimaa ja

kansanjoukko tervehti riemuhuudoin rakastavaa paria, joka seisoi

salaperäisen kirkon kynnyksellä keväisen auringon kultaloisteessa. Se

oli riemukas lähtö; onnellisena, puhtaana, hentona häipyi Angélique pois

unelmansa toteutumisen hetkellä, kohoten pimeistä romaanilaisista

kappeleista leimuavien goottilaisholvien korkeuksiin keskelle

kultakoristeitten ja maalausten jäännöksiä, kirkkaaseen tarujen

paratiisiin.

Félicienin sylissä ei ollut enää kuin hentoisin, vienoisin tyhjyys,

pitsiaaltoinen, helmihohtoinen morsiuspuku, valkoisen linnun kevyet,

vielä lämpimät höyhenet. Olihan hän jo kauan tuntenut, ettei hän

omistanut muuta kuin varjon. Tuntemattomasta se näky oli tullut,

tuntemattomaan se palasi. Se oli vain ilmestys, joka haihtui pois,

luotuaan harhaluulon. Kaikki on vain unelmaa. Ja onnensa kukkulalla

Angélique oli häipynyt pois kevyeen suudelman henkäykseen.