Häät määrättiin maaliskuun alkupäiviksi. Mutta Angélique pysyi hyvin
heikkona, vaikka ilo säteilikin koko hänen olemuksestaan. Hän oli alussa
tahtonut laskeutua työhuoneeseen jo toipumisensa ensimmäisellä viikolla,
haluten itsepintaisesti ommella valmiiksi monseigneurin istuimeen
tulevan korkokuvakirjailu-vaatteen. Se oli hänen viimeinen
ammattinäytteensä, sanoi hän iloisesti, eikä tilausta sopinut jättää
kesken. Mutta tämä ponnistus uuvutti hänet ja hänen täytyi jälleen pysyä
huoneessaan. Hän eleli siellä hymyilevänä saamatta takaisin entistä
täyttä terveyttään, yhä yhtä valkeana ja aineettomana kuin viimeisessä
voitelussa, liikuskellen pienillä keijukaisaskelilla ja leväten
haaveksivana tuntimääriä tehtyään jonkun pitkän matkan pöydän luota
ikkunan luo. Ja häät siirrettiin tuonnemmaksi; päätettiin odottaa hänen
täydellistä toipumistaan, mihin huolellisella hoidolla ei voisi mennä
kovinkaan pitkää aikaa.
Joka iltapäivä Félicien tuli häntä tervehtimään. Hubert ja Hubertine
olivat myös läsnä, ja he viettivät yhdessä suloisia hetkiä, suunnitellen
samoja asioita yhä uudelleen. Nojatuolissaan istuen Angélique oli
vallattoman iloinen ja kaikkein innokkain puhumaan heidän läheisen
tulevaisuutensa sisältörikkaista päivistä, matkoista, Hautecoeurin
uudestaanrakentamisesta ja kaikesta odotettavasta onnesta. Kaikista
näytti siltä että hän oli nyt päässyt vaarasta ja keräsi takaisin
voimiaan varhaisessa kevätsäässä, joka päivä päivältä lämpimämpänä
tulvehti sisään avonaisesta ikkunasta. Eikä hän vaipunut mietiskelevään
totisuuteen muulloin kuin yksin ollessaan, kun ei tarvinnut peljätä
kenenkään olevan näkemässä. Yöllä hän oli kuullut ääniä, ja maasta hänen
ympäriltään tuli kutsuja ja kehotuksia. Ja hänen sisässään alkoi selvetä
ja kirkastua; hän ymmärsi ihmeen jatkuvan yksinomaan, jotta hänen
unelmansa toteutuisi. Eikö hän ollutkin jo kuollut, viipyen täällä
harhojen keskellä vain asiain kulussa tapahtuneen keskeytyksen
turvin? Tämä tuuditti hänet yksinäisyyden hetkinä rajattomaan
autuudentunnelmaan. Hän ei surrut sitä, että hänet temmattiin pois
keskeltä iloa, sillä hän oli varma siitä että hän joka tapauksessa
saavuttaisi kaikkein korkeimman onnen. Sairaus odottaisi kyllä siksi. Se
teki hänen suuren iloisuutensa vain todelliseksi, ja hän antautui
hervottomana, liikkumattomana autuuttavan tunteensa valtaan, liidellen
taivaallisessa hurmauksessa. Ja vasta kuullessaan Hubertinen avaavan
oven taikka kun Félicien tuli häntä katsomaan, hän suoristautui
tekeytyen terveeksi ja puheli nauraen heidän kotielämästään jolloinkin
kaukana tulevaisuudessa.
Maaliskuun lähetessä loppuaan Angélique näytti tulevan vieläkin
iloisemmaksi. Yksin ollessaan hän oli kaksi kertaa pyörtynyt. Eräänä
aamuna hän oli juuri kaatunut vuoteen viereen, kun Hubert tuli tuomaan
hänelle kupin maitoa. Ja häntä harhaan johtaakseen Angélique laski
leikkiä lattialta, kertoen hakevansa neulaa, jonka hän oli pudottanut.
Seuraavana päivänä hän oli erinomaisen ilakoivalla tuulella ja puhui
häitten jouduttamisesta, lausuen haluavansa että ne vietettäisiin
huhtikuun puolivälissä. Kaikki huudahtivat: hänhän oli vielä niin
heikko, minkätähden ei voitaisi odottaa? Eihän ollut mitään kiirettä.
Mutta hän tuli yhä kiihkeämmäksi, hän tahtoi ihan heti, ihan heti.
Hubertineä tämä hämmästytti, hän alkoi epäillä tuota kiirehtimistä ja
katsoi hetken aikaa tutkivasti Angéliqueen, jonka kasvot pieni kylmä
ilmanhenkäys saattoi kalpeiksi. Mutta samassa tuo rakas sairas jo
rauhottui, hänen herkkä mielensä ei sallinut toisten tulevan
levottomiksi hänen tähtensä, joka tiesi itsensä tuomituksi. Hubert ja
Félicien eivät olleet yhtämittaisen ihailunsa sokaisemina nähneet
eivätkä tunteneet mitään. Ja kun Angélique lujalla tahdonponnistuksella
nousi pystyyn ja käveli astuen notkeasti kuin ennen muinoin, oli hän
kerrassaan hurmaava. Hän sanoi että vihkiäismenot tekisivät hänet niin
onnelliseksi, että hän silloin lopullisesti parantuisi. Monseigneur
saisi muuten ratkaista asian. Kun piispa tuli heidän luokseen samana
iltana, esitti Angélique toivomuksensa hänelle, katsoen herkeämättä
häntä silmiin ja puhuen niin herttaisella äänellä että sanojen alta
saattoi oivaltaa hartaan rukouksen, jota hän ei lausunut ääneen.
Monseigneur tiesi ja ymmärsi hänen tarkotuksensa. Hän määräsi häät
vietettäviksi huhtikuun puolivälissä.
Silloin seurasi puuhaa ja hyörinää, kun suuret valmistukset oli tehtävä.
Huolimatta virallisesta holhooja-asemastaan oli Hubertin täytynyt pyytää
suostumus köyhäinhoitohallituksen esimieheltä, joka yhä vieläkin edusti
perheneuvostoa, koska Angélique ei ollut täysi-ikäinen. Rauhantuomari
Grandsire oli ottanut huoltaakseen nämä seikat, säästääkseen Félicieniä
ja nuorta tyttöä itseään niitten kiusallisilta vaikutuksilta. Mutta
Angélique oli huomannut että jotain salattiin, ja eräänä päivänä hän
käski tuoda kasvattikirjansa, haluten itse jättää sen sulhaselleen. Hän
oli nyt täydellisesti nöyrtyneessä mielentilassa ja hän tahtoi että
hänen ylkänsä tietäisi kuinka halpa-arvoisesta asemasta hän oli hänet
nostanut kohottaakseen hänet taruloisteisen nimensä ja suurenmoisen
rikkautensa kunniaan. Tämä virallinen todistuskappale, tämä
matrikkelimerkintä, jossa oli vain päivämäärä ja numero, oli hänen
sukukirjansa. Hän selaili sitä vielä kerran ja ojensi sen sitten
Félicienille ujostelematta, iloisena siitä ettei hän ollut mitään
itsestään, vaan että hän sai kaikesta kiittää rakastettuansa. Félicien
tuli siitä syvästi liikutetuksi, polvistui hänen eteensä ja suuteli
itkien hänen käsiään, ikäänkuin Angélique itse olisi tehnyt suurimman,
kuninkaallisen lahjotuksen, lahjottaessaan hänelle sydämensä.
Kahden viikon ajan pitivät valmistukset liikkeellä koko Beaumontia,
kääntäen ylösalasin sekä ylä- että alakaupungin. Kerrottiin että
kaksikymmentä naista oli työssä yötä ja päivää kapioitten neulomisessa.
Yksin morsiuspukua valmistamassa oli kolme ompelijatarta. Ja kerrottiin
että sulhaslahjakori olisi miljoonan arvoinen pitsineen, samettineen,
satiinineen, silkkineen, monenmoisine jalokivineen ja kuninkaallisine
timantteineen. Mutta enimmän liikuttivat ihmisiä suurenmoiset almut.
Morsian oli tahtonut antaa köyhille yhtä paljon kuin hänelle itselleen
annettiin, siis toisen miljoonan, joka kultasateena leviäisi yli seudun.
Vihdoinkin hän sai tyydyttää vanhan armeliaisuudenhalunsa yhtä
ylellisesti kuin hän oli uneksinut, jakaen molemmin käsin köyhille ja
vaivaisille rikkautta, hyvinvointia ja yltäkylläisyyttä. Istuessaan
pienen, valkoisen ja alastoman huoneensa vanhassa nojatuolissa, josta
hän ei päässyt liikkumaan, hän nauroi ihastuksesta kun pastori Cornille
toi hänelle jakelulistat. Enemmän, enemmän! Ei koskaan voitu jakaa
kylliksi. Hän olisi tahtonut istuttaa Mascart-ukon ruhtinaalliseen
pitopöytään, hän olisi suonut Chouteau-vanhusten asuvan palatsimaisessa
loistossa ja Gabet-muorin tulevan terveeksi ja nuoreksi rahan voimasta.
Ja Lemballeuse't, sekä äidin että hänen kolme tytärtään, hän olisi
hukuttanut vaatteisiin ja koruihin. Kultarahat satoivat kaupungin yli
lisääntyvänä kuurona aivan kuin saduissa, yli jokapäiväisten
tarpeittenkin, ainoastaan sen kauneuden ja ilon takia, minkä kaduille
variseva auringonpaisteessa välkehtivä kulta synnytti.
Tuon suuren päivän edellisenä iltana oli vihdoinkin kaikki valmiina.
Félicien oli hankkinut itselleen piispankartanon takaa Kunniakadulta
vanhan palatsin, joka oli sisustettu ylellisen loistavasti. Siellä oli
suuria huoneita, joitten seiniä peitti ihanat verhot ja jotka olivat
sisustetut mitä kallisarvoisimmilla huonekaluilla, sali oli varustettu
vanhanaikaisilla seinäkudoksilla, sininen budoaari oli suloinen kuin
aamutaivas. Erityistä huomiota herätti makuuhuone, joka oli kuin
valkoisesta silkistä ja valkoisista pitseistä tehty linnunpesä, ei
mitään muuta kuin valkoista, kaikki kevyttä ja utuista kuin valoauer.
Mutta Angélique, jota olisi tultu vaunuilla noutamaan, kieltäytyi aina
vain lähtemästä katsomaan kaikkia näitä ihmeellisyyksiä. Hän kuunteli
ihastuksissaan hymyillen, kun niistä hänelle kerrottiin, mutta hän ei
antanut ainoatakaan määräystä eikä suostunut ottamaan osaa järjestelyyn.
Koska ne, jotka häntä rakastivat, osottivat hellyyttään valmistamalla
hänelle tämän onnen, niin halusi hän astua siihen kuin keijukaismaan
prinsessa siihen todellisuus-valtakuntaan, missä hän tulisi
hallitsemaan. Kieltäytyipä hän katsomasta sulhaslahjakoriakin, joka
myöskin oli uudessa asunnossa, sen hienoja liinavaatteita, joihin oli
kirjailtu hänen markiisitar-nimimerkkinsä, runsaasti koruompeluksilla
varustettuja juhlavaatteita, vanhoja kallisarvoisia koristuksia, joita
oli kokonainen aarteisto, ja uudenaikaisia jalokivikoruja, jotka olivat
juvelisepäntaidon ihmeteoksia, briljanttihelyjä, joissa ei ollut
näkyvissä muuta kuin pelkkää kirkasta timanttisäihkettä. Hänen unelmansa
voitonvarmuuteen riitti se että tämä rikkaus odotti häntä hänen
kotonaan, säihkyen siinä elämän todellisuudessa, mikä pian olisi hänelle
koittava. Ainoastaan morsiuspuku tuotiin hänelle hääpäivän aamuna.
Herätessään sinä aamuna ennen muita suuressa vuoteessaan joutui
Angélique muutamiksi hetkiksi toivottoman herpaantumisen valtaan
pelätessään ettei hän jaksaisi pysyä pystyssä. Hän koetti ja tunsi
jalkojensa pettävän. Silloin sortui hänen tyyni urheutensa, jota hän oli
osottanut jo useita viikkoja, ja koko hänen olemuksensa voihki
viimeisessä, hirmuisessa tuskassa. Mutta kun hän sitten näki Hubertinen
iloisena tulevan sisään, hämmästyi hän kovasti huomatessaan kävelevänsä,
sillä siinä ei ollut enää hänen omaa voimaansa, vaan hän tiesi varmasti
että näkymätön voima auttoi häntä, tuttavat kädet kannattivat häntä.
Puetettaessa hän ei tuntunut painavan mitään; hän oli niin kevyt, että
Hubertine leikkiä laskien sitä ihmetteli ja varotti häntä liikkumasta
enempää, jollei hän tahtonut lentää tiehensä. Ja koko pukemisen ajan
Hubertien pieni, vilpoinen, tuomiokirkon kupeella kyyhöttävä talo
värähteli tuon jättiläisen valtavasta hengityksestä, sen holvistoissa
humisevista juhlavalmistuksista, pappien kiireisestä touhusta, ja
varsinkin kellojen kaiunnasta, jotka yhtämittaa iloisesti kumahdellen
tärähdyttelivät vanhoja seinäkiviä.
Jo tunnin ajan olivat kellot soineet yläkaupungin yllä kuin suurina
kirkkojuhlina. Aurinko oli noussut säteilevänä. Oli kevään saihkettä
tulvehtiva kirkas huhtikuun aamu, ja kellojen helähtelevä kutsunta oli
saanut kaikki asukkaat jalkeille. Koko Beaumont oli iloisessa
jännityksessä pikku koruompelijattaren häitten johdosta; hän oli
vallannut kaikkien sydämet. Kirkas päiväpaiste, joka kirjavoitti katuja,
oli kuin se sadunomainen kultasade, se almujen runsaus, joka virtasi
hänen hennoista käsistään. Ja tämän iloisen valovirran alla vieri
ihmispaljous tuomiokirkkoa kohti, osa täyttäen sen matalat sivustat, osa
jääden Luostaritorille sen ulkopuolelle. Siinä kohosi sen
runsaskoristeiseen goottilaistyyliin rakennettu suuri julkisivu kuin
kivisenä kukkaseppeleenä ankaran yksinkertaisen romaanilaisen alustansa
päällä. Torneissa kellot yhä kumahtelivat, ja kirkon mahtava julkisivu
tuntui olevan kuva juuri näitten häitten kunniasta, ihmeen kautta
tapahtuvasta köyhän tytön korottamisesta; sitä kuvasi kaikki se ylöspäin
kohoutuva, leimuava tunne, mikä ilmeni sen lävistetyissä reunuksissa ja
pylväitten, rintasuojusten, ikkunakaarien, katoksella varustettujen
pyhimyskomeroitten, apilanlehden muotoon lävistettyjen, lehtikoristeilla
reunustettujen päätyjen ja jättiläiskokoisten, säteettäisiä puitteitaan
salaperäisinä levittelevien ruusukeikkunain liljamaisessa
kukkasloisteessa. Kello kymmenen alkoivat urut soida ja Angélique ja
Félicien astuivat kirkkoon, kulkien lyhyin askelin tiheitten ihmisrivien
välitse pääalttaria kohden. Ihailevan liikutuksen henkäys saattoi päät
aaltoilemaan. Sulhanen oli hyvin liikutettu ja astui ylväänä ja
vakavana, vaaleassa kauneudessaan nuorta jumalaa muistuttavana, näyttäen
tavallistakin solakammalta mustassa hännystakissaan. Mutta varsinkin
morsian liikutti kaikkien sydämiä; hänessä oli taivaallista suloa, hän
oli salaperäisen tenhoava kuin ilmestys. Hänen valkoisesta läikesilkistä
tehty pukunsa oli yksinkertaisesti koristettu vanhoilla Mechelnin
pitseillä, joita pidättivät hienot helminyörit, tuoden näkyviin
miehustan koristeitten ja hameen liehureunuksien piirteet.
Vanhanaikainen pitsiharso, joka oli kiinnitetty päälaelle
kolminkertaisella helmikruunulla, laskeutui ylt'yleensä hänen
ympärilleen, ulottuen kantapäihin asti. Eikä mitään muuta, ei kukkaa, ei
jalokivikorua, ainoastaan tuo kevyesti lainehtiva, väräjävä utupilvi,
joka näytti saavan kuin siivillä leijumaan hänen kirkonikkunan neitsyitä
muistuttavan pienen olemuksensa orvokinsinisine silmineen ja
kultasäihkeisine hiuksineen.
Kaksi karmosiinipunaisella sametilla päällystettyä nojatuolia odotti
Félicieniä ja Angéliquea alttarin edessä. Ja urkujen pauhatessa
tervetuliaissäveltä Hubert ja Hubertine polvistuivat nojatuolien takana
oleville, omaisia varten asetetuille rukousjakkaroille. Heille oli
edellisenä päivänä tapahtunut ääretön ilo, joka täytti heidän sydämensä
yli äyräitten, niin etteivät he löytäneet kylliksi sanoja kiittääkseen
siitä onnesta, joka oli tullut heidän osakseen heidän tyttärensä onnen
lisäksi. Ajatellen, kuinka surullinen yksinäisyys ja tyhjyys tulisi
vallitsemaan heidän pienessä talossaan sitten kun heidän rakastettu
lapsensa sen jättäisi, oli Hubertine mennyt hautausmaalle vielä kerran
ja rukoillut äitiään kauan. Ja yhtäkkiä oli hänen sisässään tuntuva
sysäys saanut hänet väristen kavahtamaan pystyyn: hänen rukouksensa oli
vihdoinkin kuultu. Kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen taipumaton
äiti vihdoinkin heltyi haudassaan ja lähetti heille sen
anteeksiannon-lapsen, jota he niin hartaasti olivat toivoneet ja
odottaneet. Oliko se palkinnoksi heidän armeliaisuudestaan, siitä että
he kerran olivat korjanneet lumikinoksesta kirkon portin alta sen kurjan
pikku olennon, joka tänään vihittiin ruhtinaan puolisoksi suurenmoisilla
juhlamenoilla? He olivat yhä polvilleen vaipuneina, mutta he eivät
rukoilleet, sillä he eivät löytäneet sanoja. He olivat kiitollisuudesta
haltioituneet, niin että koko heidän olemuksensa suli loppumattomaksi
kiitoshuokaukseksi. Ja toisella puolella kuorilaivaa oli monseigneur
myöskin omaisten paikalla, istuen piispallisella istuimellaan
majesteetillisena kuin Jumala, jonka edustaja hän oli. Hän oli
kunnioitusta herättävä loistavassa, pyhässä asussaan; hänen kasvoillaan
oli kirkas, tämän maailman intohimoista vapautunut ylevyys. Ja hänen
yläpuolellaan leviävässä koruompelukaistassa näkyi kaksi suurta enkeliä,
jotka kannattivat Hautecoeurien loistavaa vaakunaa.
Sitten alkoi juhlallinen toimitus. Koko papisto oli läsnä;
maaseurakunnistakin oli saapunut pappeja osottaakseen kunnioitusta
piispalleen. Heidän messupaitansa täyttivät ristikkoaitaukset valkoisena
aallokkona, jonka keskeltä loistivat laulajien kultakoristeiset kaavut
ja kuorolapsien punaiset puvut. Sivustoilla olevien romaanilaisten
kappelien alinomaista yötä valaisi tänä aamuna kirkas huhtikuun aurinko,
sytyttäen palamaan niitten ikkunamaalaukset, jotta ne hehkuivat kuin
jalokiviroihut. Mutta päälaivan varjoa valaisivat vahakynttiläin parvet
yhtä monilukuisina kuin kesäisen taivaan tähdet. Keskellä oli pääalttari
yhtenä tulipalona, siinä loistivat sielujen tulet vertauskuvallisena
palavana pensaana. Kynttilöitä paloi haaruissa ja kruunuissa, ja
morsiusparin edessä oli kaksi suurta, pyöreähaaraista kynttiläjalkaa,
jotka loistivat aurinkoina. Ääretön paljous vihantia kasveja muutti
kuorin reheväksi puutarhaksi, missä kukoisti joukoittain valkoisia
azaleoja, kamelioita ja liljoja. Koko kuori välkkyi kultaa ja hopeaa,
silkki- ja samettiverhoja, vilkkuen keskellä vihannuutta kuin kaukaa
häämöttävä pyhättö. Ja kaiken tämän säihkeen yllä kaareutui korkea holvi
poikkilaivan neljän jättiläispylvään kannattamana, täynnä noitten
tuhansien pienten liekkien huountaa, joitten lepattava hohde sekottui
värisevänä korkeitten huippukaari-ikkunain tasaiseen valoon.
Angélique oli halunnut, että vihkimisen suorittaisi kunnon pastori
Cornille, ja nähdessään hänen astuvan esiin messupaitaan puettuna,
valkoinen stola hartioillaan, kahden muun papin seuraamana, hymyili hän.
Nyt hänen unelmansa lopultakin toteutui, hänet vihittiin puolisoksi
ruhtinaalle, jolla oli rikkautta, kauneutta ja mahtavuutta yli senkin
mitä hän oli osannut toivoa. Urkujen soitto täytti kirkon sävelillä,
vahakynttilät saattoivat sen säteilemään ja hartaan kansan ja pappien
paljous antoi sille elämän. Ei milloinkaan ollut tämä vanha rakennus
loistanut näin upeana; se uhkui pyhää komeutta, ikäänkuin paisuttavan
onnen laajentamana. Ja Angélique hymyili keskellä tätä voittojuhlan
riemua, tietäen että hän kantoi kuolemaa rinnassaan. Kirkkoon tullessaan
hän oli heittänyt silmäyksen Hautecoeurien kappeliin, missä lepäsivät
Laurette ja Balbine, onnelliset vainajat, jotka kuolema oli temmannut
nuorina täydessä rakkauden onnessa. Tällä viimeisellä hetkellään hän oli
täydellinen, hän oli voittanut intohimonsa, parantanut vikansa ja
uudistanut mielensä, niin ettei hän tuntenut enää voiton ylpeyttäkään,
vaan antoi ehdottomassa alistumisessa sielunsa liidellä pois suuren
ystävänsä tuomiokirkon hoosiannaa veisatessa. Ja kun hän polvistui, ei
hänen mielessään ollut muuta kuin nöyryyttä ja alistuvaisuutta;
perisynti oli hänestä täydellisesti pesty pois, ja hän oli sangen
iloinen kieltäymyksestään.
Alttarilta alas laskeuduttuaan puhui pastori Cornille kehotussanoja
lempeällä äänellä. Hän asetti esimerkiksi sen avioliiton, jonka Jeesus
oli solminut Kirkon kanssa, hän puhui tulevaisuudesta, joka oli uskossa
vietettävä, ja lapsista, jotka oli kristillisesti kasvatettava. Ja
tuosta toivosta kuullessaan Angélique jälleen hymyili; mutta Félicien
värisi hänen vieressään ajatellessaan kaikkea tuota onnea, jonka hän nyt
uskoi varmaksi. Sitten seurasivat käsikirjassa säädetyt kysymykset ja
niitten koko elämänajaksi sitovat vastaukset, tuo ratkaiseva sana
»tahdon», jonka Angélique lausui liikutettuna sydämensä pohjasta ja
Félicien taas lujemmalla äänellä hellän vakavasti. Peruuttamaton liitto
oli solmittu, pappi oli liittänyt yhteen heidän oikeat kätensä, mumisten
kaavan: _Ego conjungo vos in matrimonium, in nomine Patri, et Filii, et
Spiritus sancti_. Mutta vielä oli siunattava sormus, joka on vertauskuva
liiton ikuisuudesta ja vilpittömästä uskollisuudesta; ja siihen meni
aikaa. Hopeamaljassa olevan kultasormuksen ylitse teki pappi
vihkivesihuiskimella ristinmerkin. »_Benedic, Domine, annulum hunc_..»
Sitten hän antoi sen sulhaselle merkiksi siitä että Kirkko sulki ja
sinetöi hänen sydämensä, ettei yksikään toinen nainen sinne enää
astuisi. Ja sulhanen pujotti sen morsiamen sormeen, antaakseen hänen
vuorostaan tietää että miesten joukosta hän yksin oli tästälähtien oleva
hänelle olemassa. Tuo sormus kuvasi kiinteätä yhteyttä, jolla ei ole
päätä eikä loppua, se oli aviovaimon kannettava riippuvaisuuden merkki,
joka alituisesti muistuttaisi hänelle vannottua uskollisuutta. Ja se oli
myöskin lupaus tulevasta pitkästä yhteiselämästä, ikäänkuin he tuon
pienen kultarenkaan kautta olisivat kytketyt toisiinsa hautaan saakka.
Ja kun pappi loppurukoukset suoritettuaan lausui heille vielä kerran
kehotussanoja, hymyili Angélique jälleen kirkasta kieltäymyksen hymyään.
Hän tiesi.
Silloin urut puhkesivat riemuraikunaan, pastori Cornillen vetäytyessä
pois apulaispappien seuraamana. Liikkumattomassa majesteettisuudessaan
istuen monseigneur loi kotkankatseensa lempeänä nuoreen pariin. Yhä
polvistuneina olevat Hubertit kohottivat päänsä onnen kyynelien
sumentamin katsein. Ja urkujen mahtava sävel vyöryi, päätyen pienien,
korkeitten äänten ryöppyyn, joka helisi holvien alla kuin aamuinen
leivosen liverrys. Pitkä, värisyttävä liikutuksen humaus oli saattanut
lainehtimaan hartaitten katsojien joukot, jotka täyttivät sekä
isonristin että sivustat. Itse kukilla koristettu, kynttiläin
liekinnässä kimmeltävä kirkkokin loisti pyhän toimituksen riemua.
Sitten seurasi vielä kaksi tuntia juhlallista komeutta, kun messu
laulettiin ja pyhää savua suitsutettiin. Alttaripalvelusta toimittava
pappi oli ilmestynyt valkoiseen kasukkaan puettuna, mukanaan
juhlamenojen ohjaaja, kaksi suitsutusmaljan kantajaa maljoineen ja
suitsukeastioineen, ynnä kaksi kirkonpalvelijaa, jotka kantoivat
sytytettyjä vahakynttilöitä suurissa, kultaisissa kynttiläjaloissa. Ja
monseigneurin läsnäolo teki muotomenot, tervehdykset ja suutelut vielä
monimutkaisemmiksi. Joka hetki kahisuttivat messupaitojen liepeitä
kumarrukset ja polviennotkistukset. Koko tuomiokapituli nousi seisomaan
vanhoilta, veistokoristeisilta alttarituoleiltaan. Ja toisinaan oli kuin
taivaan tuulahdus olisi pyyhkäissyt polvilleen pappien lauman, joka
täytti koko kuoron. Alttaripappi messusi alttarilla. Hän vaikeni, mennen
syrjään istumaan, silläaikaa kuin kuoro jatkoi pitkää, monijaksoista
säveltä, jossa kuului milloin mieslaulajien vakavia väliosia, milloin
kuorolapsien kirkkaita ääniä, jotka helisivät kevyinä ja ilmakkaina kuin
arkkienkelin huilut. Varsinkin yksi suloinen tytön ääni kuului yli
muitten kauniina ja puhtaana; kuiskailtiin, että se ääni oli Claire de
Voincourtin, joka oli tahtonut laulaa mukana näissä ihmehäissä. Urkujen
säestys oli kuin suurta, hellää huokausta, joka nousee hyvän ja
onnellisen sielun pohjasta. Joskus syntyi äkillinen äänettömyys; sitten
urut jälleen puhkesivat vyöryttämään juoksutuksia hirveällä pauhinalla,
silläaikaa kuin juhlamenojen ohjaaja viittasi esiin kynttilöitä kantavat
kirkonpalvelijat ja vei suitsutusmaljan kantajat alttaripapin luokse,
joka siunasi suitsutuksen. Ja alituiseen heilahti suitsutusmalja ilmaan
ketjujen välähtäessä ja synnyttäessä hopeisen helähdyksen. Tuoksuva
pilvi sinersi ilmassa, ja piispa, papisto, alttari ja Evankeliumi
suitsutettiin kukin vuorostaan, ja lopuksi kansanjoukkokin kolmella
huiskauksella oikealle, vasemmalle ja eteen.
Silläaikaa kuuntelivat Angélique ja Félicien polvillaan messua, joka
kuvaa Jeesuksen ja Kirkon avioliiton salaperäistä täyttymistä. Heille
oli annettu kummallekin käteen palava kynttilä, kasteesta asti
säilytetyn neitsyyden vertauskuva. Herran rukouksen jälkeen he jäivät
heidän ylleen levitetyn hunnun alle, joka on alistuvaisuuden, kainouden
ja vaatimattomuuden merkki, niin kauaksi kuin pappi Epistolan vieressä
seisoen luki säädetyt rukoukset. Heillä oli yhä käsissään palavat
kynttilät, jotka ovat samalla muistutuksena ajattelemaan kuolemaa itse
häittenkin ilossa. Ja sitten oli toimitus päättynyt, lahja oli annettu,
ja alttaripappi poistui juhlamenojen ohjaajan, suitsutusastiain
kantajain ja kirkonpalvelijain seuraamana, rukoiltuaan Jumalaa
siunaamaan aviopuolisoita, jotta he näkisivät lapsiensa kasvavan ja
lisääntyvän aina kolmanteen ja neljänteen polveen.
Silloin koko tuomiokirkko kohosi haltioihinsa. Urut alkoivat pauhata
riemumarssia sellaisella ukkosenkaltaisella jyminällä, että vanha
rakennus tärisi. Ihmisjoukko seisoi väristen ja kurottautui nähdäkseen.
Naiset nousivat tuoleille. Koko kirkko oli täynnä tiheitä päärivejä aina
sivulaivojen pimeihin kappeleihin asti. Ja kaikki tämä kansa hymyili
sykkivin sydämin. Kynttiläin tuhantiset parvet näyttivät tässä
viimeisessä lähtötervehdyksessä palavan korkeampina, pitentäen liekkinsä
suipoiksi tulikielekkeiksi, joitten lepattavassa hohteessa holvit
näyttivät huojuvan. Pappien parvi kajahutti viimeisen hoosiannansa
seisoessaan kukkien ja vihannuuden ympäröimänä keskellä kuorikoristusten
ja pyhien maljojen loistetta. Mutta yhtäkkiä avautuivat urkujen
alapuolella olevan valtaoven molemmat puoliskot, lävistäen tummaan
seinään kirkkaan päivänvalon täyttämän aukon. Siitä paistoi heleä
huhtikuinen päivä, häikäisevän kevätauringon valaisema Luostaritori
iloisine, valkeine taloineen. Ja siellä odotti äskenvihittyjä toinen,
vielä lukuisampi kansanjoukko malttamattomassa myötätunnossa, viittoen
jo käsillään ja huudahdellen. Kynttiläin liekit olivat kalvenneet,
urkujen ukkospauhina voitti katujen hälinän.
Ja Angélique ja Félicien suuntasivat kulkunsa ovea kohti, astellen
hitaasti pitkin hartaitten katsojain muodostamaa kujaa. Voittoriemun
jälkeen Angélique oli herännyt unelmastaan ja hänen oli nyt astuttava
todellisuuteen. Tuosta räikeän valon täyttämästä kaariaukosta avautui
maailma, joka oli hänelle tuntematon. Ja hän hidasti askeleitaan ja
katseli noita työteliäitä taloja ja tuota meluavaa rahvasta, joka
huudoin tervehti häntä. Hän oli niin heikko että hänen puolisonsa täytyi
miltei kantaa häntä. Kuitenkin hän yhä hymyili. Hän ajatteli
ruhtinaallista palatsia, joka oli täynnä jalokivikoruja ja
kuninkaallisia pukimia, jossa häntä odotti ylt'yleensä valkoisella
silkillä verhottu morsiushuone. Häntä tukahdutti, jotta hänen täytyi
pysähtyä. Sitten hän jaksoi kulkea vielä muutamia askeleita. Hänen
katseensa oli sattunut sormessaan olevaan sormukseen, ja tuo ikuisen
yhteyden merkki sai hänet hymyilemään. Hän oli tullut valtaoven
kynnykselle, torille laskeutuvien portaitten yläpäähän, kun hän äkkiä
horjahti. Eikö hän ollut saapunut kaikkein korkeimpaan onneen? Eikö
olemisen ilo päättynyt tähän? Tehden vielä viimeisen ponnistuksen hän
kohottautui ja painoi huulensa Félicienin huulille. Ja siihen suudelmaan
hän kuoli.
Mutta siinä kuolemassa ei ollut murhetta. Monseigneur auttoi
tavallisella papillisella siunaus-eleellään kuolevan sielua vapautumaan.
Hänkin oli nyt rauhottunut ja hänen sielunsa lepäsi jälleen Jumalassa.
Huberteilla, jotka vihdoinkin anteeksi saatuaan astuivat jälleen
elämään, oli kohottava tunne siitä että jokin uni nyt päättyi. Koko
tuomiokirkko ja koko kaupunki olivat juhlatunteen täyttäminä. Urut
pauhasivat yhä valtavammin, kellot kumisivat täyttä voimaa ja
kansanjoukko tervehti riemuhuudoin rakastavaa paria, joka seisoi
salaperäisen kirkon kynnyksellä keväisen auringon kultaloisteessa. Se
oli riemukas lähtö; onnellisena, puhtaana, hentona häipyi Angélique pois
unelmansa toteutumisen hetkellä, kohoten pimeistä romaanilaisista
kappeleista leimuavien goottilaisholvien korkeuksiin keskelle
kultakoristeitten ja maalausten jäännöksiä, kirkkaaseen tarujen
paratiisiin.
Félicienin sylissä ei ollut enää kuin hentoisin, vienoisin tyhjyys,
pitsiaaltoinen, helmihohtoinen morsiuspuku, valkoisen linnun kevyet,
vielä lämpimät höyhenet. Olihan hän jo kauan tuntenut, ettei hän
omistanut muuta kuin varjon. Tuntemattomasta se näky oli tullut,
tuntemattomaan se palasi. Se oli vain ilmestys, joka haihtui pois,
luotuaan harhaluulon. Kaikki on vain unelmaa. Ja onnensa kukkulalla
Angélique oli häipynyt pois kevyeen suudelman henkäykseen.