XI.

Jo samana iltana, kun oli noustu pöydästä, Angélique teki tunnustuksen

Huberteille, kertoen heille käyntinsä piispan puheilla ja hänen

kieltonsa. Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan tyyni.

Hubert tuli järkytetyksi. Kuinka! Nytkö jo hänen rakas lapsensa kärsi!

Hänkin oli jo saanut haavan sydämeensä. Hubertin silmät olivat

kyynelissä, hän tunsi syvää tunteen sukulaisuutta Angéliquen kanssa, he

olivat yhtä herkkiä kumpikin, pieninkin henkäys tuntemattomista

maailmoista tempasi heidät molemmat yhtä helposti mukaansa.

-- Voi, rakas lapseni, minkätähden et puhunut minulle? Minä olisin

tullut mukaasi, olisin ehkä voinut taivuttaa monseigneurin.

Hubertinen katse sai hänet vaikenemaan. Hubert oli todellakin järjetön.

Eikö olisi parempi ottaa tilaisuudesta vaari, jotta saataisiin

haudatuksi tuo mahdoton avioliittotuuma? Hubertine sulki Angéliquen

syliinsä ja suuteli häntä hellästi otsalle.

-- Onhan se siis nyt lopussa, kultaseni, ihan lopussa?

Angélique ei ensin näyttänyt käsittävän. Sitten sanat saapuivat hänen

mieleensä kuin jostakin etäältä. Hän katsoi eteensä, ikäänkuin

tiedustellakseen tyhjyydeltä. Sitten hän vastasi:

-- Niin, on kai.

Ja seuraavana päivänä hän istui jälleen ompelukehyksensä ääreen ja

käytteli neulaa näköjään samanlaisena kuin tavallisesti. Hänen entinen

elämänsä alkoi uudelleen, hän ei näyttänyt kärsivän lainkaan. Muutenkaan

ei ilmennyt viittaustakaan äskeisiin tapahtumiin, ei edes katsetta

ikkunaan, ainoastaan poskilla oli tuskin huomattava kalpeus. Uhraus

näytti olevan lopullisesti tehty.

Hubertkin uskoi sen ja mukautui Hubertinen järkevyyteen, koettaen pitää

loitolla Félicieniä, joka, uskaltamatta vielä nousta isäänsä vastaan,

oli kiihtynyt niin ettei enää malttanut olla lähestymättä Angéliquea,

vaikka oli luvannut odottaa koettamatta häntä tavata. Hän kirjotti

hänelle, ja kirjeet otettiin takavarikkoon. Eräänä aamuna hän tuli itse,

ja Hubert oli häntä vastassa. Heidän välillään syntyi selvitys, joka oli

yhtä kiusallinen kummallekin, niin selvästi ilmeni nuoren miehen tuska,

kun Hubert puhui hänelle tyttärensä toipuvasta rauhallisuudesta, pyytäen

häntä pitämään lupauksensa ja pysymään poissa, jottei hän

syöksisi Angéliquea uudelleen edellisen kuukauden järkyttäviin

mielenliikutuksiin. Félicien lupasi jälleen olla kärsivällinen: mutta

hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta takaisin Angéliquelle antamaansa

lupausta. Hän toivoi yhä voivansa taivuttaa isänsä. Hän odottaisi ja

antaisi Voincourteihin nähden asiain olla entisellä kannallaan, käyden

heidän luonaan päivällisellä kahdesti viikossa ainoastaan välttääkseen

julkista riitaantumista. Ja lähtiessään hän pyysi Hubertia selittämään

Angéliquelle, minkä takia hän suostui olemaan hänestä erossa, vaikka se

oli hänelle tuskallista: hän ei ajatellut muuta kuin Angéliquea,

kaikkien tekojensa ainoana tarkotusperänä oli päästä omistamaan hänet.

Kun Hubertine sai mieheltään kuulla tämän keskustelun sisällön, tuli hän

vakavaksi. Oltuaan hetkisen vaiti kysyi hän:

-- Aiotko ilmottaa lapselle, mitä hän on pyytänyt sinua sanomaan

hänelle?

-- Se on minun velvollisuuteni.

Hubertine katsoi häneen kiinteästi ja lausui sitten:

-- Tee omantuntosi mukaan... Sen tahdon vain sanoa, että tuon nuoren

miehen luulot ovat harhakuvitteluja, hän kyllä lopulta taipuu isänsä

tahtoon, ja meidän tyttöraukallemme se olisi kuoleman isku.

Hubert oli masentunut, hänen mielensä valtasi tuskallinen pelko, hän

alkoi empiä ja suostui viimein olemaan ilmaisematta mitään. Hän sai

muuten joka päivä hiukan rauhottavaa vakuutusta, kun hänen vaimonsa

kiinnitti hänen huomionsa Angéliquen rauhalliseen käytökseen.

-- Näethän, että haava paranee umpeen... Hän unhottaa.

Mutta hän ei unhottanut, hän ainoastaan odotti hänkin. Kaikki

inhimillinen toivo oli kuollut, hän turvautui ihmeeseen. Ihme tulisi

varmaan tapahtumaan, jos Jumala kerran tahtoi tehdä hänet onnelliseksi.

Hänen oli vain antauduttava hänen käsiinsä. Hän uskoi että tämä uusi

koettelemus oli rangaistus siitä, että hän oli koettanut asettaa määriä

hänen tahdolleen ahdistamalla monseigneuriä rukouksillaan. Ilman armoa

ihminen oli voimaton, voittoon kelvoton. Hänen armontarpeensa sai hänet

nöyrtymään ja asettamaan ainoan toivonsa näkymättömän maailman apuun,

pysyen itse tahdottomana ja jättäen kaiken toiminnan ympärillään

leviäville salaperäisille voimille. Hän alkoi joka ilta lampun valossa

lukea jälleen vanhaa Kultaista Legendaa, ja hän haltioitui siitä kuten

ennen lapsuutensa viattomina päivinä. Eikä hän epäillyt ainoankaan

ihmeen mahdollisuutta, hän oli vakuutettu siitä, että näkymättömän valta

on rajaton ja johtaa puhtaat sielut riemulliseen voittoon.

Tuomiokirkon verhoilijamestari oli juuri tullut tilaamaan Huberteilta

erinomaisen kallisarvoista koruompelukaistaa monseigneurin piispallista

istuinta varten. Kaista, jonka leveys oli oleva puolitoista ja korkeus

kolme metriä, tulisi kiinnitettäväksi taustan puukehykseen, ja sen piti

esittää kahta luonnollisessa koossa olevaa enkeliä, jotka pitivät

käsissään kruunua, jonka alla oli Hautecoeurien vaakuna. Se oli tehtävä

korkokuvakirjauksella, mikä työ vaatii suurta taitoa ja on lisäksi hyvin

rasittavaa. Hubertit olivat ensin kieltäytyneet, sillä he pelkäsivät

että työ kävisi Angéliquelle liian rasittavaksi ja varsinkin että se

tekisi hänet murheelliseksi, kun hänen täytyisi tuota vaakunaa

kirjaillessaan lanka langalta viikkokausia herätellä eloon muistojaan.

Mutta Angélique oli pahastumalla saanut heidät ottamaan tilauksen

vastaan ja käynyt sitten joka aamu työhön tavattomalla tarmolla. Näytti

siltä kuin hän olisi ollut onnellinen väsyttäessään itseään, kuin hänen

olisi tarvinnut turruttaa ruumiinsa pysyäkseen tyynenä.

Ja vanhanaikaisessa työhuoneessa jatkui elämä entisellään,

säännöllisenä, aina samanlaisena, ikäänkuin ei olisi ollutkaan hetkeä,

jolloin sydämet olivat siellä kiihkeämmin sykkineet. Silläaikaa kun

Hubert puuhaili kehyksien kanssa, piirusti, pingotti ja irrotti, auttoi

Hubertine Angéliquea, ja molemmilla oli illan tullen sormet kipeinä.

Enkeleitä ja koristeita ommellessa oli täytynyt jakaa kukin kuvio

useampiin osiin, jotka otettiin yksitellen käsille. Vahvimpia kohoumia

varten Angélique juoksutti puikon avulla paksua, valkaisematonta lankaa,

jonka hän peitti poikittaiseen suuntaan bretagnenlangalla; ja sitä

tehdessään hän muovaili lankakerrosta puksipuisella taltalla, poimutti

enkelien vaatteet ja saattoi koristeitten yksityiskohdat esiintymään

jyrkkäpiirteisinä. Se oli todellista kuvanveistotyötä. Kun hän oli

saanut langat muovatuksi haluttuihin muotoihin, päällystivät hän ja

Hubertine ne kultalangoilla, jotka he neuloivat kiinni pajupistoilla. He

loivat siten hienoja, verrattoman loistavia kultaisia korkokuvia, jotka

säteilivät savuttuneessa huoneessa kuin aurinko. Vanhat työkalut,

reikätaltat, purasimet, nuijat ja vasarat olivat riveissä

vuosisataisessa järjestyksessään. Kehyksillä ajelehtivat jätevasu ja

kultalankarasia, sormustimet ja neulat. Ja »sukkela», käsirukki ja

kerinpuut pajukeloineen ruostuivat nurkissaan, näyttäen nukkuvan

avonaisista ikkunoista henkivän syvän rauhan raukaisemina.

Päivät vierivät, ja Angélique katkoi neuloja aamusta iltaan, niin kovaa

työtä oli tuo kultalankojen neulominen paksun, tiukan lankakerroksen

läpi. Näytti siltä kuin olisi tämä raskas työ vaatinut hänet kokonaan

ruumiineen ja sieluineen, niin ettei hän enää ajatellutkaan. Jo kello

yhdeksän hän pani maata läpiuupuneena ja nukkui kuin kivi. Kun hän

työltään jouti hetkiseksi kohottamaan päätään, hämmästyi hän, kun ei

nähnytkään Félicieniä. Vaikka hän ei itse tehnytkään mitään häntä

kohdatakseen, ajatteli hän että Félicienin olisi pitänyt voittaa kaikki

esteet ollakseen hänen luonaan. Mutta hän hyväksyi sen, että Félicien

oli niin järkevä; hän olisi soimannut häntä, jos hän olisi tahtonut

hätiköidä. Epäilemättä hänkin odotti ihmettä. Angélique eli nyt

yksinomaan tuosta odotuksestaan, hän toivoi joka ilta että ihme

tapahtuisi seuraavana päivänä. Aina tähän saakka oli hänen mielensä

pysynyt kapinoimatta. Toisinaan hän kuitenkin nosti päätään

malttamattomana: eikö vieläkään mitään? Ja hän työnsi lujasti neulaansa,

jotta hänen hennot sormensa verestivät. Usein hänen täytyi kiskoa neula

irti pihdeillä. Kun neula katkesi, synnyttäen kuivan helähdyksen kuin

lasia taitettaessa, ei hän edes eleellä osottanut kärsimättömyyttä.

Hubertine alkoi huolestua hänen tavattomasta työkiihkostaan, ja kun

pyykinpesun aika tuli, pakotti hän hänet jättämään koruompelun,

viettääkseen neljä päivää reippaassa liikunnassa päivänpaisteisessa

ulkoilmassa. Gabet-muori, jonka kivut olivat hellittäneet, saattoi

auttaa hieromisessa ja huuhtomisessa. Mariantarhassa oli kuin juhla.

Tämä elokuun loppupuoli oli kerrassaan ihana, taivas oli lämmin, varjot

tummat. Virkistävää raikkautta huokui Chevrotte-purosta, jonka vedet

juoksivat viileinä salavien katveessa. Ja ensi päivä kului Angéliquelta

hyvin iloisesti, hän paukutti ja virutti vaatteita ja nautti puron,

jalavien, myllynraunioitten ja ruohikon seurasta; ne olivat hänen

ystäviään, joitten kanssa hänellä oli niin paljon yhteisiä muistoja.

Täällähän hän oli tullut tuntemaan Félicienin, ensin salaperäisenä

kuutamossa, sitten niin suloisen kömpelönä, sinä aamuna jolloin hän oli

pelastanut purosta alusröijyn. Jokaisen vaatekappaleen huuhdottuaan

hänen täytyi vilkaista piispankartanon ristikkoporttiin, joka kauan

sitten oli jätetty käyttämättömäksi. Siitä hän oli eräänä iltana

kulkenut hänen käsivarteensa nojaten; ehkä hän avaisi sen nyt yhtäkkiä,

tullakseen noutamaan häntä ja viedäkseen hänet isänsä jalkojen juureen.

Tämä toivo antoi viehätyksen hänen karkealle, vaahtopärskeiselle

työlleen.

Mutta kun Gabet-muori toisena päivänä toi viimeistä työntökärrykuormaa

vaatteita, alkaen levittää niitä Angéliquen kanssa, keskeytti hän

loppumattoman lavertelunsa sanomalla kaikessa viattomuudessa:

-- Kyllä kai tekin olette kuullut, että monseigneur aikoo naittaa

poikansa?

Angélique levitti parhaallaan lakanaa, ollen polvillaan ruohikossa.

Hänen sydämensä oli lakata sykkimästä.

-- Niin, ihmiset siitä puhuvat, jatkoi Gabet-muori. Monseigneurin poika

menee syksyllä naimisiin neiti de Voincourtin kanssa... Asia on kuulemma

lopullisesti sovittu toissapäivänä.

Angélique jäi polvilleen, sekavat ajatukset myllersivät hänen päässään.

Uutinen ei häntä suinkaan hämmästyttänyt, hän tunsi sen todeksi. Hänen

äitinsä oli siitä puhunut hänelle, se ei tullut odottamatta. Mutta tänä

ensi hetkenä hänen jalkansa herpautti ajatus, että Félicien saattoi

jonakin väsymyksen hetkenä isänsä pelosta suostua menemään naimisiin

tuon toisen kanssa, vaikkei hän häntä rakastanutkaan. Silloin hän,

Angélique, jota hän jumaloi, olisi hänet kadottanut. Hän ei ollut

koskaan tullut ajatelleeksi tätä heikkouden mahdollisuutta; hän näki nyt

Félicienin taipuvan velvollisuudentunnon alle ja kuuliaisuuden nimessä

saattavan heidät molemmat onnettomiksi. Ja pysyen yhä polvistuneena hän

käänsi katseensa ristikkoporttia kohti, hänen mielensä nousi vihdoinkin

kapinaan, hän tunsi halua mennä pudistamaan sen rautatankoja, avata sen

kynsillään, juosta Félicienin luokse ja pitää yllä hänen rohkeuttaan,

jottei hän antaisi perään.

Hän hämmästyi huomatessaan vastaavansa Gabet-muorille, puhtaasti

koneellisen tunteittensa salaamis-vaiston ohjaamana:

-- Vai menee hän naimisiin neiti Clairen kanssa... Neiti Claire on hyvin

kaunis, sanotaan että hän on hyvin hyväkin...

Ihan varmasti hän menisi tapaamaan Félicieniä heti kun Gabet-muori

lähtisi pois. Hän oli odottanut kyllin kauan, hän tahtoi rikkoa valansa

olla häntä tapaamatta, se tuntui hänestä nyt vain turhalta vastukselta.

Millä oikeudella heidät näin pidettiin erossa? Kaikki muistutti hänelle

heidän rakkauttaan, niin tuomiokirkko kuin soliseva purokin ja vanhat

jalavat, joitten keskellä he olivat rakastaneet toisiaan. Koska heidän

lempensä oli siellä syttynyt, niin siellä hän nyt tahtoi hänet jälleen

tavata, kietoa kätensä hänen kaulaansa ja paeta kauas, niin kauas ettei

heitä enää koskaan löydettäisi.

-- No niin, sanoi vihdoin Gabet-muori, ripustettuaan viimeiset

lautasliinat pensaan oksille. -- Parin tunnin perästä ne ovat kuivat...

Hyvästi nyt vain, neiti, koska minulla ei ole täällä enää mitään

tehtävää.

Seisoessaan siinä viheriällä ruohikolla hohtavien lumivalkoisten

liinavaatteitten keskellä Angélique muisteli sitä päivää, jolloin heidän

sydämensä olivat antautuneet toisilleen niin vilpittöminä, vallattoman

rajutuulen piestessä lakanoita ja pöytäliinoja. Minkätähden Félicien ei

enää tullut häntä tapaamaan? Minkätähden hän ei ollut kohtaamassa häntä

nyt, tässä raikkaan iloisessa vaatteenkuivaus-puuhassa? Mutta kohta, kun

hän pitäisi häntä sylissään, hän tietäisi taas ettei hän kuulunut muille

kuin hänelle yksin. Hänen ei tarvitsisi edes nuhdella Félicieniä hänen

heikkoudestaan, jo hänen pelkkä ilmestymisensä riittäisi antamaan hänen

tahdolleen voiman pitää kiinni heidän onnenvaatimuksestaan. Félicien ei

pelkäisi mitään, kunhan hän vain menisi viipymättä häntä tapaamaan.

Tunti kului, ja Angélique käyskenteli hitain askelin vaatteitten

keskellä, itsekin valkoisena auringonsäteitten häikäisevästä

heijastuksesta, ja hänen sisässään heräsi epäselvä ääni, joka tuli yhä

voimakkaammaksi ja esti häntä menemästä ristikkoportin luokse. Alkava

taistelu pelotti häntä. Kuinka? Eikö hänen sydämessään ollut mitään

muuta kuin tuo tahto, joka vaati häntä menemään? Siellä oli, sinne oli

varmaan pantu jotain muutakin, jotain, mikä nousi esteeksi ja sekotti

hänen intohimonsa viattoman yksinkertaisuuden. Olisihan varsin

yksinkertaista rientää sen luokse, jota rakastaa; ja kuitenkaan hän ei

nyt voinut sitä tehdä, häntä pidätti tuskallinen epäilys: hän oli

vannonut, hän tekisikin siinä ehkä hyvin pahasti. Illalla, kun vaatteet

olivat kuivat ja Hubertine tuli häntä auttamaan niitten poisviemisessä,

ei hän vielä ollut päässyt ratkaisuun, ja hän päätti miettiä yöllä. Syli

täynnä lumivalkoisia, hyvälle tuoksuvia vaatteita hän heitti rauhattoman

katseen hämärtyvään Mariantarhaan; se oli hänen mielestään kuin

rehellinen ystävä, joka ei antanut suostumustaan rikolliseen

aikomukseen.

Seuraavana aamuna Angélique heräsi rauhattomana. Useita öitä kului

vielä, hänen voimatta tehdä päätöstään. Ainoastaan varmuus siitä, että

Félicien rakasti häntä, auttoi häntä pysymään tyynenä. Se varmuus oli

pysynyt horjumattomana, hän tunsi siinä suloista viihdytystä.

Tietäessään olevansa rakastettu hän jaksaisi odottaa ja kestää kaikki.

Hänet oli jälleen vallannut armeliaisuuden puuska, hän heltyi

pienimmistäkin kärsimyksistä, kyyneleet olivat aina valmiina puhkeamaan

hänen silmistään. Mascart-ukolle hän sai taas toimittaa tupakkaa,

Chouteau-vanhukset saivat häneltä makeisiakin. Mutta varsinkin

Lemballeusen perhe hyötyi hänen anteliaisuudestaan, Tiennetten oli nähty

tanssivan juhlissa tuon hyvän neidin hame yllään. Ja kun Angélique

eräänä päivänä tuli tuomaan Lemballeuse-muorille edellisenä päivänä

lupaamiaan paitoja, huomasi hän kaukaa, että kerjäläisten luona oli

kreivitär de Voincourt ja hänen tyttärensä, Félicienin seuraamana. Tämä

oli arvatenkin tuonut heidät sinne. Angélique ei näyttäytynyt, vaan

palasi takaisin sydän raskaana. Kaksi päivää myöhemmin hän näki heidän

menevän kolmisin Chouteau-vanhusten luokse. Ja eräänä aamuna

Mascart-ukko kertoi hänelle, että tuo kaunis nuori mies oli käynyt hänen

luonaan kahden hienon naisen kanssa. Silloin hän lakkasi käymästä

köyhiensä luona, jotka eivät enää olleet hänen, koska Félicien antoi ne

noille naisille, otettuaan ne ensin häneltä. Hän ei liikkunut enää

ulkona, peljäten kohtaavansa heidät vieläkin ja saavansa jälleen

sydämeensä haavan, jonka tuska tunki joka kerta yhä syvemmälle. Ja hän

tunsi että hänessä kuoli jotakin, että hänen elämänsä valui pois pisara

pisaralta.

Ollessaan eräänä iltana tällaisen kohtauksen jälkeen yksin huoneessaan,

hän huudahti tuskan tukahduttamana:

-- Hän ei rakasta minua enää!

Hän näki edessään Claire de Voincourtin kookkaana ja kauniina tuuheine,

tummine hiuksineen. Ja hän näki Félicienin hänen rinnallaan, solakkana

ja ylväänä. Eivätkö he olleet kuin luodut toisilleen, samaa syntyperää

ja niin toisiinsa soveltuvat, että olisi voinut pitää heitä jo

avioparina?

-- Hän ei rakasta minua enää, hän ei rakasta minua enää!

Tämä ajatus iski häneen jyristen kuin raunioiksi romahtava rakennus. Kun

hänen uskonsa oli mennyt, niin kaikki sortui. Hän ei voinut enää

ajatella eikä punnita tyynesti tosiasioita. Eilen hän uskoi, nyt hän ei

enää uskonut. Vain henkäys, mistä lieneekin tullut, oli riittänyt

murskaamaan kaikki. Hän oli yhtäkkiä sortunut siihen äärettömään

kurjuuteen, jonka tuottaa tieto siitä että rakastetun rakkaus on

loppunut. Olihan juuri Félicien sanonut kerran, että se oli tuskista

suurin, hirmuinen kidutus. Tähän saakka hän oli voinut tyytyä ja

alistua, hän oli odottanut ihmettä. Mutta hänen voimansa oli ehtynyt

uskon kadotessa, hän oli hädässään avuton kuin lapsi. Ja tuskallinen

kamppailu alkoi jälleen.

Ensin hän vetosi ylpeyteensä: jollei Félicien enää rakastanut, niin

olkoon menneeksi, hänkin oli liian ylpeä rakastaakseen häntä sen

koommin. Ja hän valehteli itselleen, hän oli olevinaan kuin vaivasta

päässyt ja hyräili muka huoletonna kirjaillessaan Hautecoeurien

vaakunaa, jota hän oli nyt ryhtynyt valmistamaan. Mutta sydän pyrki

pakahtumaan, ja hänen täytyi häpeäkseen myöntää olevansa niin ponneton,

että rakasti yhäkin ja vielä enemmän. Tuo vaakuna, joka lanka langalta

syntyi hänen hyppysistään, piti häntä raatelevassa murheessa kokonaisen

viikon. Se oli neljään alaan jaettu, ensimmäinen ja neljäs merkiten

Jerusalemia, toinen ja kolmas Hautecouriä; Jerusalemia kuvasi

hopeapohjalla kultainen jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä

kultaristiä; Hautecoeuriä kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä

musta, hopeasydäminen pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista

liljaa, kaksi ylhäällä, yksi alakärjessä. Värit ommeltiin

punontalangoilla, metallit kulta- ja hopealangalla. Kuinka kurja hän

oli, tuntiessaan kätensä vapisevan ja painaessaan päätään kumarruksiin

kätkeäkseen silmänsä, jotka vaakunan väriloiste sokaisi kyynelillä! Hän

ei ajatellut muuta kuin Félicieniä, hän jumaloi häntä hänen tarunomaisen

ylhäisyytensä loisteessa. Ja kirjaillessaan tunnuslausetta: _Jos Jumala

tahtoo, tahdon minäkin_, mustalla silkillä hopeanauhalle, hän tunsi

selvästi että hän oli hänen orjansa, ettei hän milloinkaan enää voisi

siitä toipua. Ja kyyneleet hämärsivät hänen katseensa, Silläaikaa kun

hän yhä koneellisesti kuletti neulaa vaatteen läpi.

Se oli surkeata. Angélique rakasti epätoivoisena, hän taisteli tuota

toivotonta rakkauttaan vastaan, voimatta sitä kuolettaa. Aina uudelleen

hänet valtasi halu juosta Félicienin luo ja vallottaa hänet jälleen

itselleen heittäytyen hänen kaulaansa; ja yhä uudelleen alkoi kamppailu.

Toisinaan hän luuli voittaneensa, hänen mielensä täytti suuri

hiljaisuus, hänestä tuntui että hän saattoi nähdä itsensä kuin jonkun

vieraan olennon, pienenä, tyynenä, kuuliaisena, polvistuneena

kieltäymyksen nöyryydessä; se ei ollut enää hän, se oli se kiltti ja

tottelevainen tyttö, joksi hänen piti tulla, joksi hänen ympäristönsä ja

kasvatuksensa hänet tekivät. Sitten hänen verensä jälleen ailahti

huumaavana; hänen terve olentonsa ja hehkuva nuoruutensa laukkasivat

kuin valtoimet ratsut; ja hän näki itsensä jälleen yhtä ylpeänä ja

intohimoisena kuin ennen, tuntemattomasta alkuperästään periytyneessä

kuohuvassa kiihkossa. Minkätähden hänen olisi toteltava? Velvollisuutta

ei ollut, ainoastaan vapaa halu oli olemassa. Hän jo valmisteli pakoaan,

hän suunnitteli sopivinta hetkeä murtaakseen auki piispankartanon

ristikkoportin. Mutta samassa palasi ahdistuskin, jäytävä kipu,

epäilyksen tuska. Jos hän antautuisi pahaan, tulisi hänelle siitä

ikuiset tunnonvaivat. Hän vietti hirveitä hetkiä tässä epävarmuudessa,

kun ei hän tiennyt mille puolelle asettua, kun tunteitten myrsky viskoi

häntä lakkaamatta rakkauden kapinoivasta uhmasta rikoksen kauhuun. Ja

hän kävi heikommaksi kerta kerralta voitettuaan sydämensä.

Eräänä iltana, kun hän oli lähtemäisillään ulos mennäkseen tapaamaan

Félicieniä, ollen samalla suuressa tuskassa siitä ettei enää jaksanut

vastustaa intohimoaan, hän äkkiä muisti vaivaishoitohallituksen antaman

kasvattikirjan. Hän otti sen esiin kaapin pohjalta ja selaili sitä,

antaen alhaisen syntyperänsä sataa päälleen korvapuusteina sen joka

sivulta polttavassa nöyryytyksen janossa. Isä ja äiti tuntemattomat, ei

vanhempia eikä nimeä, ei mitään muuta kuin päivämäärä ja numero!

Hyljätty kuin maantien laidalla puhjennut rikkaruoho! Ja muistot

kohosivat joukoittain, hän muisti Nièvren rehevät niityt, eläimet, joita

hän oli niillä paimentanut, Soulanges'in sileän maantien, jolla hän

käveli avojaloin, Nini-tädin, joka kuritti häntä, kun hän varasti

omenia. Varsinkin herättivät hänen muistoaan ne sivut, joille oli

merkitty joka kolmas kuukausi tapahtuneet apulaistarkastajan ja lääkärin

käynnit heidän nimikirjotuksineen, joitten jälkeen seurasi toisin

paikoin huomautuksia ja muistiinpanoja: siihen oli merkitty sairaus,

johon hän oli ollut vähällä kuolla, hänen hoitajansa vaatimus saada

uudet kengät palaneitten sijaan. Ne olivat raskaita huomautuksia hänen

taipumattomalle luonteelleen. Se oli hänen kurjuutensa päiväkirja. Mutta

eräs muistiinpano sai hänet lopuksi sulamaan kyyneliin. Se oli

pöytäkirja, jossa todettiin sen kaulanauhan katkaiseminen, jota hän oli

saanut pitää aina kuusivuotiaaksi asti. Hän muisti inhonneensa

vaistomaisesti tuota silkkinauhaan pujotelluista oliivin muotoisista

luuhelmistä tehtyä kaulanauhaa, johon oli kiinnitetty pyöreä hopealippu,

missä oli hänen vastaanottopäivänsä ja numeronsa. Hän arvasi että se oli

orjan kaularengas, ja hän olisi repinyt sen poikki pikku käsillään,

jollei hän olisi pelännyt seurauksia. Tultuaan sitten vähän suuremmaksi

hän oli valittanut sen kuristavan kaulaansa. Hänen oli kuitenkin annettu

pitää sitä vielä vuoden ajan. Ja kuinka iloinen hän oli ollut, kun

apulaistarkastaja oli leikannut nauhan poikki kunnanvaltuuston

esimiehen läsnäollessa, korvaten tämän yksilömerkin virallisella

tuntomerkkiluettelolla, jossa olivat jo hänen orvokinsiniset silmänsä ja

hieno kullankeltainen tukkansa! Ja kuitenkin hän tunsi yhä vielä

kaulassaan tuon nauhan, joka oli kuin kotieläimen tuntomerkiksi pantu

kaulahihna: se oli uponnut hänen lihaansa ja tukehdutti häntä. Kun hän

nyt katsoi tuota sivua, valtasi hänet jälleen kauhea nöyryytys, joka sai

hänet nousemaan takaisin huoneeseensa nyyhkyttäen, tuntien itsensä

arvottomaksi rakkaudelle. Kaksi kertaa tämän jälkeen tuo kirjanen hänet

vielä pelasti. Sitten sekin tuli voimattomaksi masentamaan hänen

mielensä kapinaa.

Nyt nämä kiusauksen puuskat alkoivat kiduttaa häntä öisin. Ennen

maatapanoaan hän pakottautui lukemaan Legendaa, puhdistaakseen untansa.

Mutta vaikka hän koetti syventyä siihen pää kättensä välissä, ei hän

tajunnut mitään; ihmeet tuntuivat hänestä kumman sisällöttömiltä, ne

liehuivat hänen ohitseen kuin värittömät haamut. Nukuttuaan sitten

suuressa vuoteessaan jonkun hetken lyijynraskaassa unessa, hän heräsi

äkkiä hätkähtäen ahdistavaan tunteeseen keskellä synkkää pimeyttä.

Puoleksi tajuttomana hän kohosi pystyyn vuoteessaan ja polvistui

keskelle syrjään viskattuja lakanoita hiki ohimoilla, väristyksen

puistattamana. Ja hän risti kätensä ja sopersi tuskaisena: »Jumalani,

miksi olet minut hyljännyt?» Sillä hänen ahdistava hätänsä oli

suurimmillaan näinä hetkinä, jolloin hän tunsi olevansa aivan yksin

pimeässä. Hän oli nähnyt unta Félicienistä, hän pelkäsi vapisten

pukeutuvansa ja menevänsä häntä tapaamaan, kenenkään olematta saapuvilla

häntä estämässä. Armo vetäytyi hänestä pois, Jumala ei enää ollut hänen

luonaan, ympäristö hylkäsi hänet. Epätoivoisena hän kutsui tuonpuoleista

maailmaa avukseen ja terotti kuuloaan näkymättömyyden äänille. Mutta

ilma oli tyhjä, poissa olivat äänten kuiskinat ja salaperäiset havinat.

Mariantarha, Chevrotte, salavat, ruohot, piispankartanon puut,

tuomiokirkkokin, kaikki oli kuollutta. Niissä ei ollut enää mitään

jäljellä hänen unelmistaan, neitsyitten valkoinen parvi oli hävitessään

jättänyt jälkeensä haudan tyhjyyden. Hän oli kiusauksessa voimattomana,

aseettomana kuin alkuaikaisen kirkon kristitty, joka sortuu perisynnin

alle heti kun yliluonnollinen apu lakkaa. Hän kuuli kuinka tuon entisen

turvallisen kolkan synkässä äänettömyydessä perinnäisturmelus virkosi

ulvoen eloon, saaden voiton kasvatuksen tuloksista. Hän tunsi että

jolleivät salatut voimat muutaman tuokion kuluessa tulisi hänen

avukseen, jolleivät ympäristön esineet heräisi häntä tukemaan, niin hän

varmasti sortuisi ja joutuisi perikatoon. »Jumalani, Jumalani, miksi

olet minut hyljännyt?» Ja ollen yhä polvillaan pienenä ja hentona

keskellä suurta vuodettaan, hän tunsi menehtyvänsä.

Silloin, joka kerta tähän saakka, hän juuri äärimäisen hädän hetkellä

tunsi vilvottavaa huojennusta. Taivaallinen armo oli säälinyt hänen

vaivaansa ja palasi takaisin, suoden hänelle jälleen haavekuvitelmansa.

Hän hyppäsi avojaloin lattialle ja juoksi innoissaan ikkunan luo. Ja nyt

hän kuuli jälleen ääniä, näkymättömät siivet hipoivat hänen hiuksiansa

ja Legendan kansa astui esiin puista ja kivistä, ympäröiden hänet

valkoisena parvena. Hänen puhtautensa ja hyvyytensä, kaikki se mitä hän

oli valanut itsestään ympäristöönsä, palasi jälleen hänen luokseen ja

pelasti hänet. Senjälkeen hän ei enää pelännyt, hän tiesi että häntä

vartioitiin: Agnes ja kaikki toiset neitsyet olivat palanneet ja

leijailivat lempeinä väräjävässä ilmassa. Se oli kuin etäältä saapuva

rohkaisu, kuin yötuulen kuiskinassa tuleva hiljainen voiton viesti.

Tunnin ajan hän hengitti tätä rauhottavaa viileyttä, surullisin sydämin,

yhä lujittuen päätöksessään ennemmin kuolla kuin rikkoa valansa.

Murtuneena hän laskeutui viimein jälleen vuoteeseensa ja vaipui uneen,

tuntien jo pelkoa seuraavan päivän kamppailusta, mielessä se tuskaa

tuottava ajatus, että hän lopulta varmaan sortuisi, jos hän täten kerta

kerralta yhä heikontuisi.

Ja hän oli todella alkanut jollakin tavoin riutua, sitten kun hän oli

ruvennut uskomaan ettei Félicien häntä enää rakastanut. Hänellä oli

rinnassaan haava, joka saattoi hänet kuolemaan vähitellen huomaamatta ja

valittamatta. Ensin se oli ilmennyt väsymyksenä: häntä alkoi

tukahduttaa, hänen täytyi heittää lanka käsistään, ja hän tuijotti

jonkun hetken tyhjyyteen sumennein silmin. Sitten hän oli lakannut

syömästä, nauttien vain vaivoin joitakin kulauksia maitoa;

leipäviipaleensa hän kätki ja viskasi salaa naapurien kanoille, jotta ei

saattaisi vanhempiaan levottomiksi. Lääkärikin kutsuttiin, mutta hän ei

saanut selville mitään erityistä, vaan syytti liian yhtämittaista

huoneessa oleskelua ja kehotti vain liikkumaan enemmän ulkoilmassa.

Hänen koko olemuksensa hiljalleen haihtui pois ja hävisi. Hänen

ruumiinsa leijui kuin suurten siipien kannattamana ja sielun liekki

näytti saavan hänen kuihtuneet kasvonsa hohtamaan valoa. Hän oli

heikontunut niin ettei hän voinut laskeutua alas huoneestaan muutoin

kuin pidellen kaksin käsin porraskäytävän seinämistä, sillä hänen

jalkansa horjuivat. Mutta heti kun hän tunsi että toiset katsoivat

häneen, ponnisti hän kaiken tahtonsa, koettaen itsepäisesti pysyä

lujana. Hän tahtoi kaikella muotoa saada valmiiksi monseigneurin

piispanistuimeen aiotun vaikeatöisen koruompelukaistan. Hänen pienissä,

hoikissa käsissään ei ollut enää voimaa, ja kun häneltä katkesi neula,

ei hän jaksanut vetää sitä pihdeillä ulos.

Eräänä aamuna oli sekä Hubertin että Hubertinen täytynyt mennä

kaupungille ja jättää Angélique yksin työnsä ääreen.

Kun Hubert, joka ensimmäisenä ehti takaisin, astui sisään, löysi hän

Angéliquen lattialta makaamasta; hän oli pyörtynyt kehyksen ääreen ja

liukunut tuolilta maahan. Työ oli käynyt yli hänen voimainsa, toinen

suurista enkeleistä oli keskeneräinen. Suunniltaan joutuneena Hubert

nosti hänet ylös ja koetti asettaa häntä seisoalleen, mutta hän ei

pysynyt jaloillaan eikä edes herännyt tainnoksista.

-- Rakas lapsi, rakas lapsi... Vastaa toki, Jumalan tähden...

Vihdoin hän avasi silmänsä ja katsoi häneen surullisena. Miksi hän

tahtoi häntä elämään? Hän olisi ollut niin onnellinen kuolleena!

-- Mikä sinulla on, rakas lapsi? Sinä olet siis pettänyt meitä, sinä

rakastat häntä yhä vielä?

Hän ei vastannut, hän vain katsoi häneen sanomattoman surullisena.

Silloin Hubert epätoivoissaan nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet

huoneeseensa. Ja asetettuaan hänet vuoteelle, johon hän jäi makaamaan

niin kalpeana ja heikkona, hän itki tuota julmaa tekoa, johon hän

tahtomattaan oli joutunut syypääksi erottaessaan hänet rakastetustaan.

-- Minä olisin kyllä antanut hänet sinulle! Minkätähden et ole sanonut

minulle mitään?

Mutta Angélique ei puhunut, hänen silmäluomensa sulkeutuivat ja hän

näytti nukahtavan. Hubert seisoi hänen vieressään katsellen hänen

kapeita liljakasvojaan, sydän vertavuotavana säälistä. Mutta kun

Angélique hengitti hiljaa ja tasaisesti, laskeutui hän alas, kuullessaan

vaimonsa palaavan.

Alhaalla työhuoneessa syntyi heidän välillään selvitys. Hubertine oli

tuskin saanut hatun päästään, kun Hubert kertoi hänelle että hän oli

tavannut lapsen lattialta pyörtyneenä ja että hän nyt nukkui vuoteellaan

kuoleman heikkona.

-- Me olemme erehtyneet. Hän muistelee yhä tuota poikaa ja kuolee

suruunsa... Oh, jospa tietäisit kuinka kipeästi minuun koski ja mitkä

tunnonvaivat sain, kun ymmärsin mikä hänellä oli ja kannoin hänet ylös

niin säälittävän surkeana. Se on meidän syymme, me olemme valheilla

erottaneet heidät... Kuinka? Antaisitko hänen kärsiä, etkö sanoisi

mitään pelastaaksesi häntä!

Hubertine oli vaiti kuten Angélique äsken ja katsoi häneen vain

vakailla, järkevillä silmillään, kalpeana murheesta. Mutta

herkkätuntoinen Hubert, jonka tuo kärsivä rakkaus oli saattanut

riistäytymään irti tavallisesta alistuvaisuudestaan, ei rauhottunut,

vaan jatkoi kiihtyneenä, käsiään huitoen:

-- No niin, sitten puhun minä, ja minä sanon hänelle että Félicien

rakastaa häntä ja että olemme julmuudessamme estäneet hänet tulemasta

pettämällä häntäkin... Jokainen hänen kyynelensä polttaa nyt minun

sydäntäni. Se olisi murha, johon tuntisin itseni syypääksi... Minä

tahdon että hän tulisi onnelliseksi, niin, onnelliseksi, maksoi mitä

maksoi...

Hän oli tullut liki vaimoansa ja huusi julki kapinoivan hellyytensä,

kiihtyen vielä enemmän Hubertinen surumielisestä äänettömyydestä.

-- He rakastavat toisiansa, ja senvuoksi he ovat määrääjiä... Rakkaus on

kaiken yläpuolella... Niin, maksoi mitä maksoi, onni on luvallinen ja

laillinen.

Vihdoin Hubertinekin puhui verkkaisella äänellään, liikahtamattomana

seisoen:

-- Ettäkö tuo nuori mies siis saisi ottaa hänet? Ettäkö he saisivat

mennä naimisiin vastoin meidän tahtoamme ja vastoin hänen isänsä

tahtoa?... Siihen sinä siis heitä neuvot. Sinä luulet että he voisivat

sitten olla onnelliset, että rakkaus on kylliksi...

Ja hän jatkoi pysähtymättä, samalla alakuloisella äänellä:

-- Palatessani tulin hautausmaan sivu, ja heräävä toivo sai minut

menemään sinne vielä kerran... Minä polvistuin vielä kerran sille

paikalle, jota meidän polvemme ovat kuluttaneet, ja rukoilin siinä

kauan.

Hubert oli kalvennut, hänen kiihkonsa hyytyi. Hän tunsi hyvin tuon

taipumattoman äidin haudan, jolla he niin usein olivat itkeneet

nöyrtyneinä, tottelemattomuuttaan soimaten, toivoen että vainaja

armahtaisi heitä maan povesta. Ja he olivat viipyneet siellä tuntikausia

siinä varmassa uskossa, että he saisivat itsessään tuntea tuon

anteeksiannon, jos sitä heille koskaan suotiin. Heidän pyyntönsä ja

odotuksensa kohdistuivat siihen, että heille syntyisi vielä lapsi,

anteeksiannon lapsi; se olisi ainoa merkki, mistä he tietäisivät

vihdoinkin saaneensa anteeksi. Mutta mitään ei ollut tullut, kylmä ja

kuuro äiti jätti heidät siihen järkähtämättömään rangaistukseen, johon

heidän ensimmäisen lapsensa kuolema oli heidät tuominnut, lapsen, jonka

hän oli heiltä riistänyt ja vienyt mukanaan ja jota hän ei taipunut

antamaan heille takaisin.

-- Minä rukoilin kauan, toisti Hubertine, -- minä kuuntelin eikö mitään

vavahtaisi...

Hubertin katse kiintyi häneen tuskaisen kysyvänä.

-- Eikä mitään! Ei mitään merkkiä tullut maasta, ei mitään vavahtanut

minussa. Ah, se on lopussa, on jo liian myöhäistä, me olemme onnettomat

omasta syystämme.

Silloin Hubert vavahti ja kysyi:

-- Syytätkö minua?

-- Kyllä, sinä olet syyllinen, ja minä myös tein itseni syylliseksi

seuratessani sinua... Me olemme olleet tottelemattomat, ja se on

turmellut koko meidän elämämme.

-- Etkö sinä siis ole onnellinen?

-- En, minä en ole onnellinen... Vaimo, jolla ei ole lasta, ei ole

onnellinen... Rakkaus yksin ei riitä, rakkaudella täytyy olla myöskin

siunaus.

Hubert oli vaipunut tuolille menehtyneenä, suuret kyynelet silmissä. Ei

milloinkaan ollut hänen vaimonsa näin soimannut häntä heidän elämänsä

varhaisesta haavasta. Ja Hubertine, joka muulloin niin pian heltyi ja

alkoi lohduttaa, haavotettuaan häntä jollakin tahdottomalla

viittauksella, katsoi nyt hänen kärsimystään liikkumattomana seisoen,

tekemättä elettäkään, astumatta askeltakaan häntä kohti. Ja Hubert itki

ja huusi nyyhkytystensä seasta:

-- Oh, sinä tuomitset tuon lapsi-raukan, joka nukkuu ylhäällä

huoneessaan... Sinä et tahdo että tuo nuori mies ottaisi hänet niinkuin

minä otin sinut ja että hän joutuisi kärsimään mitä sinä olet kärsinyt.

Hubertine vastasi vain päännyökkäyksellä, täydestä ja yksinkertaisesta

sydämensä vakaumuksesta.

-- Mutta sanoithan itse, jatkoi Hubert, että se olisi tyttöraukallemme

kuoleman isku... Soisitko siis hänen kuolevan?

-- Soisin, mieluummin kuin elävän kurjaa elämää.

Hubert oli väristen noussut seisomaan, hän heittäytyi vaimonsa syliin ja

molemmat nyyhkyttivät. He syleilivät toisiaan kauan. Vaimon täytyi nyt

nojautua miehensä olkapäähän, saadakseen kylliksi rohkeutta. He

erkanivat sulkeutuneina syvään, tuskalliseen äänettömyyteen, joka, jos

Jumala niin tahtoi, saattoi merkitä heidän lapsensa kuolemaa.

Siitä päivästä lähtien täytyi Angéliquen pysyä huoneessaan. Hän tuli

niin heikoksi ettei voinut laskeutua työhuoneeseen: hänen päätänsä

rupesi heti pyörryttämään ja hänen jalkansa pettivät. Ensin hän vielä

käveli ja huonekalujen turvin teki matkan aina parvekkeelle asti. Sitten

hänen täytyi tyytyä menemään sängystä nojatuoliin. Matka oli pitkä ja

uuvuttava, eikä hän uskaltanutkaan sille kuin aamuin ja illoin.

Kuitenkin hän työskenteli yhtämittaa, kirjaillen liian raskaan

korkokuvaompelun sijasta kukkia varjostetulla silkillä. Hän kirjaili

niitä luonnon mukaan, jota varten hänellä oli kimppu hortensian ja

samettihaavan kukkia, jotka olivat tuoksuttomia eivätkä häntä

vaivanneet. Kukat olivat maljakossa, ja usein hän lepäsi kauan aikaa

niitä katsellen, sillä kevyt silkkilankakin tuntui raskaalta hänen

sormissaan. Kahdessa päivässä hän oli saanut ommelluksi vain yhden

samettihaavan kukan, joka elävänä, tuoreena helotti silkkisatiinilla.

Mutta hän ei voinut tulla toimeen ilman työtä, hän tahtoi pidellä neulaa

viimeiseen hengenvetoon asti. Kärsimys kuihdutti häntä tehden hänet

vieläkin hennommaksi, niin ettei hän ollut kohta muuta kuin puhdas ja

kaunis liekki.

Mitä hyödytti taistella enää, kun Félicien ei häntä rakastanut? Hän

kitui nyt kuolemaan siinä vakaumuksessa että Félicien ei häntä

rakastanut, ei ehkä ollut milloinkaan rakastanut. Niin kauan kuin

hänellä oli ollut voimia, oli hän taistellut sydäntään, terveyttään ja

nuoruuttaan vastaan, jotka vaativat häntä rientämään rakastettunsa

luokse. Mutta sitten kun hän oli tullut naulituksi tänne yhteen kohti,

täytyi hänen alistua, kaikki oli lopussa,

Eräänä aamuna, kun Hubert asetteli häntä nojatuoliin, sovittaen hänen

pienet, hervottomat jalkansa tyynylle, sanoi Angélique hymyillen:

-- Ah, nyt minä ihan varmasti olen kiltti enkä juokse tieheni luvatta.

Hubert kiiruhti ulos huoneesta tukahtuneena, peljäten purskahtavansa

itkuun.