X.

Aamulla kello seitsemän aikaan Angélique oli työssä niinkuin

tavallisesti. Ja päivät seurasivat toisiaan, ja joka aamu hän istuutui

hyvin rauhallisena edellisenä iltana jättämänsä messupaidan ääreen.

Tuntui kuin ei olisi tapahtunut mitään muutosta, hän piti täsmälleen

sanansa, sulkeutui sisälle, koettamatta tavata Félicieniä. Eikä tämä

näyttänyt edes synkentävän hänen mieltään, hänen kasvonsa näyttivät yhtä

iloisen nuorekkailta kuin ennenkin, ja hän hymyili Hubertinelle

huomatessaan tämän katselevan häntä kummastellen. Mutta vaikka hän

noudattikin vaiteliaisuutta näin lujatahtoisesti, ajatteli hän kuitenkin

yksinomaan Félicieniä aamusta iltaan. Hänen toivonsa oli kukistumaton,

hän oli varma että kaikki toteutuisi esteistä huolimatta. Ja tämä

varmuus se antoi hänelle tuon ylvään ja suoran rohkeuden ilmeen.

Hubert torui häntä toisinaan.

-- Sinä työskentelet liiaksi, sinä näytät hieman kalpealta... Mahdatko

edes nukkua hyvin?

-- Oi, isä, minä nukun kuin tukki! En ole milloinkaan voinut paremmin.

Mutta Hubertinekin tuli levottomaksi vuorostaan ja alkoi esittää jotakin

virkistävää vaihtelua.

-- Jos haluat, niin lukitsemme ovet ja teemme kaikki kolme matkan

Pariisiin.

-- Niinkö todellakin! Mutta entäs tilaukset, äiti?... Uskokaa minua,

silloin minä vasta olenkin oikein terve, kun saan tehdä kovasti työtä!

Itse asiassa Angélique vain odotti ihmettä, jotain näkymättömän maailman

ilmausta, joka antaisi hänet Félicienille. Puhumattakaan siitä, että hän

oli luvannut olla mitään yrittämättä, niin mitä olisi hyödyttänytkään

toimia, kun näkymätön maailma lakkaamatta toimi hänen puolestaan? Ja

samalla kun hän pysyi vapaaehtoisessa toimettomuudessaan ja tekeytyi

välinpitämättömän näköiseksi, olivat hänen korvansa aina kuulostamassa

joka puolella värähteleviä ääniä, tuon ympäristön pieniä, tuttuja ääniä,

jossa hän eli ja joka tulisi häntä auttamaan. Jotain tulisi pakostakin

tapahtumaan. Istuessaan avonaisen ikkunan ääressä ompelukehyksensä yli

kumartuneena hän ei jättänyt tarkkaamatta ainoatakaan puitten lehvien

kahahdusta tai Chevrotten kuiskausta. Tuomiokirkon pienimmätkin

henkäykset saapuivat hänen tarkkaavaiseen huomioonsa: hän kuuli

kirkonvartian tohvelien sipsutuksenkin, kun tämä kulki sammuttamassa

kynttilöitä. Hän tunsi jälleen sivuillaan salaperäisten siipien havinaa,

hän tiesi näkymättömien voimien olevan läsnä. Ja hän saattoi toisinaan

yhtäkkiä käännähtää, luullen että jokin haamu oli kuiskannut hänen

korvaansa voittoon vievän neuvon. Mutta päivät vierivät, eikä mitään

tullut vielä.

Iltasin Angélique ensimmältä varoi menemästä parvekkeelle, jotta ei

joutuisi rikkomaan valaansa, jos Félicien sattuisi olemaan

Mariantarhassa. Hän odotti huoneessaan. Mutta viimein, kun lehdetkin

tuntuivat nukkuvan liikkumattomina, hän rohkaistui ja alkoi jälleen

tähystellä pimeyteen. Mistähän ihme mahtoi ilmestyä? Piispankartanon

puutarhasta varmaankin kohoaisi tulinen käsi, viitaten häntä tulemaan.

Tai tuomiokirkossa ehkä urut alkaisivat pauhata, kutsuen häntä

alttarille. Mikään ei olisi häntä hämmästyttänyt, ei vaikka Legendan

kyyhkyset olisivat saapuneet tuoden siunauslauseita nokassaan, tai

vaikka pyhimykset olisivat seinien läpi tulleet hänelle ilmottamaan,

että monseigneur halusi tutustua häneen. Yksi seikka häntä vain

hämmästytti yhä enemmän joka ilta, nimittäin se, että ihme oli niin

hidas tapahtumaan. Yöt seurasivat toisiaan niinkuin päivätkin, eikä

mitään, ei mitään vielä ilmestynyt.

Kun toinen viikko oli kulunut, kummastutti Angéliquea vielä enemmän se,

ettei hän ollut kertaakaan nähnyt Félicieniä. Hänhän oli kyllä

sitoutunut olemaan yrittämättä mitään häntä lähestyäkseen; mutta, vaikka

hän ei siitä mitään sanonut, hän luotti siihen että Félicien tekisi

kaikkensa lähestyäkseen häntä. Ja Mariantarha pysyi tyhjänä, hän ei

ollut edes kertaakaan kulkenut sen ruohikon poikki. Koko kahden viikon

aikana hän ei kertaakaan ollut öisin nähnyt hänen varjoaan. Tämä ei

kuitenkaan horjuttanut hänen uskoaan. Jollei Félicien tullut, niin se

johtui siitä, että hän valmisti heidän onneaan. Mutta hänen

hämmästyksensä kasvoi sentään yhä enemmän, ja siihen alkoi sekottua

hiukan levottomuuttakin.

Eräänä iltana olivat koruompelijat syöneet ateriansa alakuloisuuden

vallitessa, ja kun Hubert oli mennyt ulos, sanoen syyksi jonkun

kiireellisen asian, jäivät Hubertine ja Angélique kahden keittiöön.

Hubertine katsoi Angéliquea pitkään silmät kosteina, liikutettuna hänen

kauniista urheudestaan. He eivät olleet kahteen viikkoon vaihtaneet

sanaakaan siitä, mitä heidän sydämensä olivat täynnä, ja häntä liikutti

tuo lujuus ja vilpittömyys lupauksensa pitämisessä. Äkillisessä

hellyyden puuskassa hän avasi sylinsä, ja Angélique heittäytyi hänen

rintaansa vasten ja molemmat syleilivät toisiaan äänettöminä.

Kun Hubertine vihdoin saattoi puhua, sanoi hän:

-- Ah, lapsi parkani, olen odottanut että jäisimme kahden kesken, sinun

tulee saada tietää... Kaikki on lopussa, aivan lopussa.

Angélique oli suoristautunut, hän huusi säikähtyneenä:

-- Félicien on kuollut!

-- Ei, ei.

-- Jollei hän tule, niin hän on kuollut!

Ja Hubertinen täytyi selittää hänelle, että Ihmeen kulkueen jälkeisenä

päivänä hän oli tavannut Félicieniä ja vaatinut häntä samoin lupaamaan,

että hän pysyisi tulematta, jollei hänellä olisi siihen monseigneurin

nimenomaista lupaa. Se oli itse asiassa lopullinen hylkäys, sillä

Hubertine tiesi avioliiton kerrassaan mahdottomaksi. Hän oli saattanut

Félicienin aivan järkytetyksi, näyttämällä hänelle, kuinka pahoin hän

oli tehnyt pannessaan vaaraan luottavaisen tyttö raukan maineen, kun ei

kuitenkaan voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja Félicien oli myös

huudahtanut, että hän tahtoisi kuolla surusta, jonka aiheuttaisi ero

rakastetusta, mieluummin kuin menettelisi uskottomasti. Hän aikoi

tunnustaa isälleen jo samana iltana.

-- Kas niin, jatkoi Hubertine, -- sinulla on niin paljon rohkeutta että

minä puhun sinulle peittelemättä... Ah, jospa tietäisit, kultaseni,

kuinka säälin sinua ja kuinka ihailen sinua, nähdessäni kuinka uljaasti

ja urheasti sinä saatat olla vaiti ja näyttää iloiselta, vaikka sydämesi

on pakahtumaisillaan... Mutta sinä tarvitset rohkeutta vielä paljon,

paljon... Tänään iltapäivällä puhuttelin pastori Cornillea. Kaikki on

lopussa, monseigneur ei suostu.

Hän odotti rajua kyynelpuuskaa ja hämmästyi senvuoksi nähdessään

Angéliquen istuutuvan jälleen kalpeana, mutta levollisin ilmein. Vanha

tammipöytä oli korjattu aterian jälkeen, lamppu valaisi entistä

yhteistupaa, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kattilan heikko

sirinä.

-- Ei mikään ole lopussa, äiti... Kertokaa minulle kaikki, minulla on

oikeus tulla tietämään, eikö olekin? Sehän koskee minua.

Ja hän kuunteli tarkkaavasti Hubertinen kertoessa niin paljon kuin hän

luuli voivansa hänelle ilmaista siitä mitä hän oli kuullut pastorilta,

sillä hän tahtoi vieläkin salata elämää tuolta viattomalta lapselta ja

jätti senvuoksi mainitsematta useita yksityiskohtia.

Aina siitä saakka kun monseigneur oli kutsunut poikansa luokseen, oli

hänen elämänsä ollut rauhatonta. Poistettuaan hänet näkyvistään heti

vaimonsa kuoleman jälkeen ja kieltäydyttyään kahdenkymmenen vuoden

aikana häneen tutustumasta, hän näki nyt hänet nuoruutensa voimassa ja

kukoistuksessa, suremansa vainajan elävänä muotokuvana, saman ikäisenä

kuin hän oli ollut ja yhtä vaaleaverisen kauniina kuin hän. Tuo pitkä

karkotusaika, tuo vihamielisyys tätä lasta kohtaan, joka oli maksanut

äidilleen hengen, oli ollut samalla viisas varokeino. Hän tunsi sen tällä

hetkellä, hän katui peruutustaan. Ei ikä, ei kaksikymmentä rukouksissa

vietettyä vuotta, ei Jumalalle antautuminen olleet kuolettaneet vanhaa

ihmistä. Heti kun hän näki tuon pojan, joka oli hänen vertansa ja hänen

jumaloimansa naisen verta, astuvan eteensä hymyilevine sinisilmineen,

alkoi hänen sydämensä lyödä haljetakseen, luullen että kuollut oli

jälleen herännyt elämään. Hän löi nyrkillään rintaansa, hän nyyhkytti

voimattomassa katumuksessa, huutaen että pitäisi kieltää pappissäätyyn

pääsy niiltä, jotka ovat tunteneet naisen, jotka ovat veren siteillä

naiseen yhdistetyt.

Kunnon pastori Cornille oli kertonut tätä Hubertinelle hillityin äänin

ja vapisevin käsin. Oli liikkeellä salaperäisiä huhuja. Kerrottiin, että

monseigneur heti hämärän tullen sulkeutui huoneeseensa ja kamppaili

kyynelöiden ja valittaen yöt läpeensä niin kiihkeästi, että sen ääni

kuului ulkopuolellekin, vaikka paksut seinäverhot olivat sitä

tukahduttamassa, saattaen kauhun valtaan koko piispankartanon. Hän oli

luullut unohtaneensa ja kukistaneensa intohimonsa. Mutta se syntyi

uudelleen rajumyrskyn voimalla, herättäen esiin hänen entisen hurjan,

pelottavan, tarunomaisilta sotasankareilta ja seikkailijapäälliköiltä

perityn luonteensa. Joka ilta hän oli polvillaan, iho jouhipaidan

raatelemana, ja koetti karkottaa rakastamansa naisen haamua, manaten

ruumisarkusta silmäinsä eteen sen maatuneen tomun, joksi hänen oli

täytynyt muuttua. Mutta hän nousikin elävänä, hurmaavan suloisena kuin

kukkanen, sellaisena kuin hän oli ollut nuoruudessaan, kun hän oli

rakastanut häntä jo elähtäneen miehen mielettömällä rakkaudella. Kidutus

alkoi uudelleen, yhtä verisenä kuin hänen vaimonsa kuolinpäivän jälkeen.

Hän suri häntä, hän halasi häntä, kapinoiden yhä vielä Jumalaa vastaan,

joka oli riistänyt hänet häneltä. Vasta aamunkoitteessa hän rauhottui,

nääntyneenä, halveksien itseään ja kyllästyneenä maailmaan. Oi, jospa

hän olisi voinut murskata intohimonsa, tuon kauhean kiusaajan,

saadakseen jälleen vaipua jumalallisen rakkauden kaikkityynnyttävään

rauhaan!

Tullessaan ulos huoneestaan monseigneurillä oli tavallinen ankara

muotonsa, hänen kasvonsa olivat tyvenet ja ylpeät, ainoastaan hiukan

kalvakkaat. Sinä aamuna, jolloin Félicien oli tehnyt hänelle

tunnustuksensa, hän oli kuunnellut häntä sanaakaan puhumatta, hilliten

itsensä niin valtavalla tahdonponnistuksella, ettei hänessä ollut

ilmennyt värettäkään. Hän katseli häntä, ja hänen nuoruutensa,

kauneutensa ja tulisuutensa liikutti häntä, hän tunsi itsensä tuossa

rakkauden mielettömyydessä. Eikä hän tuntenut vihamielisyyttä, hänen

tahtonsa oli täysin vapaa, hän tunsi vain että hänen ankara

velvollisuutensa oli pelastaa hänet siltä tuskalta, joka hänelle

itselleen oli tuottanut niin paljon kärsimystä. Hän tahtoi kuolettaa

poikansa intohimon, niinkuin hän tahtoi kuolettaa omansa. Ja tuon

seikkailun romanttisuus täydensi hänen levottomuutensa. Mitä! Köyhä,

halpasukuinen tyttö, pieni koruompelijatar, jonka hän on nähnyt

kuutamossa, kirkastuneena siksi legendan hennoksi neitsyeksi, jota hän

oli jumaloinut unelmissaan! Ja hän oli vastannut ainoastaan kaksi sanaa:

Ei koskaan! Félicien oli heittäytynyt hänen jalkoihinsa, pyytänyt ja

rukoillut, puolustanut itseään ja Angéliquea. Siihen saakka hän oli

lähestynyt häntä vain arkana ja vavisten, hän rukoili ettei hän estäisi

hänen onneaan, uskaltamatta vielä edes nostaa katsettaan hänen pyhään

persoonaansa. Nöyrin äänin hän tarjoutui häviämään, viemään vaimonsa

niin kauas ettei heitä enää koskaan nähtäisi, luovuttamaan kirkolle koko

suuren omaisuutensa. Hän ei tahtonut muuta kuin olla rakastettu ja

rakastaa, vaikka aivan tuntemattomana. Silloin oli monseigneurin läpi

käynyt väristys. Hän oli antanut sanansa Voincourteille, ei koskaan hän

sitä peruuttaisi. Ja Félicien, menehtyneenä, tuntien raivon kuohahtavan

sydämessään, oli poistunut, peljäten että se veren kuohu, joka kuumensi

hänen poskiaan, saattaisi hänet häpäisemään pyhyyttä kapinoivalla

uhmalla.

-- Lapseni, lopetti Hubertine, -- näet nyt, ettei sinun pidä enää

ajatella tuota nuorta miestä, sillä et suinkaan aio tehdä monseigneurin

tahtoa vastaan... Minä aavistin tämän kaiken ennakolta. Mutta minusta on

mieluisampaa, että tosiasiat saavat puhua puolestaan ja että este ei

tule minun puoleltani.

Angélique oli yhä kuunnellut rauhallisen näköisenä, ristissä olevat

kädet helmaan valahtaneina. Hänen silmäluomensa tuskin rävähtivät

aika-ajoin, liikkumattoman katseensa edessä hän näki koko kohtauksen,

kun Félicien oli polvillaan monseigneurin jaloissa puhuen hänestä

ylitsevuotavassa rakkaudessaan. Hän ei vastannut heti, hän istui yhä

mietteissään keskellä keittiön elotonta hiljaisuutta, jota kattilan

sirinäkin oli herennyt häiritsemästä. Hänen silmäluomensa painuivat

alas, hän katseli käsiään, jotka lampun valossa olivat valkoiset kuin

norsunluu. Sitten hänen huulilleen nousi jälleen voittamattoman

luottavainen hymy, ja hän sanoi yksinkertaisesti:

-- Jos monseigneur on kieltäytynyt, niin se johtuu siitä, että hän

odottaa kunnes hän tulee minut tuntemaan.

Sinä yönä Angélique ei juuri nukkunut. Hän ei saanut mielestään

ajatusta, että monseigneur taipuisi, kun vain saisi hänet nähdä. Eikä

siinä ajatuksessa ollut mitään naisellista turhamaisuutta, vaan hän

tunsi rakkauden kaikkivoipaisuuden, hän rakasti Félicieniä niin kovasti,

että se varmaan näkyisi hänestä ja että isä ei voisi kauemmin pysyä

päätöksessään, joka tekisi heidät onnettomiksi. Yhä uudelleen ja

uudelleen hän kääntyi suuressa vuoteessaan ja kertasi tätä mielessään.

Monseigneur kulki hänen suljettujen silmäinsä editse. Ehkä tuo odotettu

ihme tulisikin tapahtumaan juuri hänessä ja hänen kauttansa. Ulkona

uinui lämmin yö, hän terotti kuuloaan erottaakseen ääniä, koettaen saada

selville mitä hänelle neuvoivat puut, puro, tuomiokirkko ja hänen oma

huoneensa, jossa ystävälliset haamut häntä ympäröivät. Mutta kaikki oli

sekavaa huminaa, hän ei erottanut yhtään selvää sanaa. Hän tuli

malttamattomaksi, varmuus viipyi liian kauan. Ja nukahtaessaan hän

huomasi sanovansa itsekseen:

-- Huomenna minä puhun monseigneurille.

Aamulla hänen herätessään tämä toimenpide tuntui hänestä aivan

yksinkertaiselta ja välttämättömältä. Häntä kannusti vilpitön ja uljas

rakkaus, jonka uljuus oli puhdasta ja ylvästä.

Hän tiesi, että piispan oli tapana joka lauantaina viiden aikaan

iltapäivällä tulla Hautecoeurin kappeliin missä hän rukoili yksin,

seuranaan ainoastaan sukunsa menneisyys ja oma entisyytensä, etsien

yksinäisyyttä, jota kohtaan koko hänen papistonsa tunsi mitä syvintä

kunnioitusta. Ja nyt oli juuri lauantai. Angélique oli nopeasti tehnyt

päätöksensä. Piispankartanossa häntä ei ehkä olisi otettu vastaan;

lisäksi siellä oli aina ihmisiä, ja ne olisivat saattaneet hänet

hämmentymään; sitävastoin olisi niin mukavaa odottaa kappelissa ja

esittää itsensä monseigneurille heti kun tämä astuisi sisään. Tänäkin

päivänä hän käytteli neulaa uutterana ja vakavana kuten tavallisesti.

Hän ei tuntenut lainkaan levottomuutta, hän oli aivan tyyni tehtyään

päätöksensä, sillä hän oli varma tekonsa hyväksyttävyydestä. Kello

neljän aikaan hän sitten lähti ulos, sanoen aikovansa käydä

katsomassa Gabet-muoria. Hän oli puettuna kuten tavallisesti

armeliaisuuskäynneillään, päässään yksinkertainen puutarhahattunsa,

jonka nauhat hän oli sitaissut umpimähkään, katsomatta peiliin. Hän oli

kääntynyt vasemmalle ja työnsi auki pyhän Agneksen portin

täytereunuksella varustettua ovipuoliskoa, joka humahtaen sulkeutui

hänen jälkeensä.

Kirkko oli tyhjä, ainoastaan eräässä pyhän Joosefin kappelin

rippituolissa oli joku nainen polvillaan, niin ettei hänestä ollut

näkyvissä muuta kuin musta hame. Ja Angélique, joka siihen saakka oli

ollut aivan tyyni, alkoi vavista astuessaan tähän autioon, kylmään

pyhättöön, missä hänen kevyet askeleensa tuntuivat hänestä kaikuvan

kamalan kovasti. Minkätähden hänen sydäntään näin kouristi? Hän oli

luullut olevansa niin vahva, hän oli ollut koko päivän niin tyyni,

ajatellessaan että hän teki aivan oikein tahtoessaan olla onnellinen! Ja

nyt hän ei ollut enää varma, nyt hän kalpeni niinkuin rikollinen! Hän

hiipi Hautecoeurin kappeliin, missä hänen täytyi nojautua ristikkoon.

Tämä kappeli oli vanhan romaanilaisen kuorinympärystän syvimmällä olevia

ja synkimpiä. Se oli kuin kallioon hakattu hautakammio, soukka ja

alaston, yksinkertaiset risteykset matalaholvisessa katossaan, ja se sai

valoa ainoastaan ikkunasta, pyhän Yrjön legendasta, jossa punaiset ja

siniset ruudut olivat vallitsevina, luoden kammioon sinipunervan

hämäryyden. Valkoisesta ja mustasta marmorista tehty sileä alttari

ristiinnaulitunkuvineen ja kaksine kynttiläjalkaparineen muistutti

hautapatsasta. Ja seinien muut osat olivat ylhäältä alas asti peitetyt

hautakivillä, joista, vaikka ajan hammas oli jo niitä kuluttanut,

saattoi vielä lukea syvään uurretun tekstin.

Angélique odotti jännittyneenä, liikkumattomana. Kirkonvartia kulki ohi,

mutta ei huomannut häntä, kun hän seisoi kappelin sisäpuolella ristikkoa

vastaan painautuneena. Hän näki yhä ripitettävän naisen hameen pistävän

esiin rippituolista. Hänen silmänsä tottuivat kappelin puolihämärään ja

kiinnittyivät koneellisesti muistokivien kirjotuksiin, joitten kirjaimia

hän alkoi tavailla. Hän luki nimiä, jotka hämmästyttivät häntä ja

muistuttivat hänen mieleensä Hautecoeurin linnan tarinat: Jean V suuri,

Raoul III, Hervé VII. Hän tapasi kaksi muutakin nimeä, Lauretten ja

Balbinen, jotka liikuttivat hänen levotonta mieltään kyyneliin asti. Ne

olivat onnellisia vainajia; Laurette oli pudonnut kuunsäteeltä ollessaan

menossa kihlattunsa luokse, Balbine oli kuollut ilosta nähdessään

miehensä, jonka hän oli luullut saaneen surmansa sodassa, ja molemmat he

tulivat vielä öisin linnaan, kietoen sen äärettömien valkovaippojensa

liehuviin laskoksiin. Olihan hänkin raunioilla käydessään nähnyt heidän

liitelevän tornien yllä illan hämärässä. Oi, kuinka mielellään hän olisi

kuollut kuten hekin, seitsemäntoistavuotiaana, toteutuneen unelmansa

onnessa!

Äkkiä häntä säpsähdytti kirkon holvistossa kumajava kaikuva ääni. Pappi

poistui pyhän Joosefin kappelin rippituolista, sulkien sen oven.

Angélique hämmästyi, kun ei enää nähnytkään ripitettävää, joka oli jo

hävinnyt. Ja kun sitten pappi vuorostaan oli kadonnut sakariston

puolelle, tunsi hän olevansa ypö yksin koko avarassa, autiossa kirkossa.

Kuullessaan vanhan, ruostuneilla saranoillaan narisevan rippituolin

synnyttämän ukkosentapaisen äänen, oli hän luullut monseigneurin olevan

tulossa. Hän oli odottanut häntä kohta puoli tuntia, mutta hänellä ei

ollut siitä mitään tietoa, hän oli niin järkytetty ettei hän tajunnut

ajan kulumista.

Mutta hänen silmänsä pysähtyivät uuteen nimeen, Félicien III:een. Hän se

oli matkannut pyhään maahan vahakynttilä kädessään, täyttääkseen Filip

Kauniin tekemän lupauksen. Ja Angéliquen sydän tykytti, hänen eteensä

ilmestyi Félicien VII:n nuori pää, sen nuoren vaaleakiharaisen

ylimyksen, joka oli kaikkien näitten jälkeläinen, jota hän jumaloi ja

joka jumaloi häntä. Hänen mielessään myllersivät ylpeys ja pelko. Oliko

mahdollista, että hän oli täällä tällä hetkellä sitä varten että ihme

tapahtuisi? Hänen edessään oli uudempi marmorilaatta, joka oli

edelliseltä vuosisadalta ja josta hän vaivattomasti saattoi lukea

mustilla kirjaimilla kaiverretut sanat: Norbert Louis Ogier,

Hautecoeurin markiisi, Miranden ja Rouvres'in ruhtinas, Ferrières'in,

Montégu'n, Saint-Marc'in ja Villemareuil'n kreivi, Combevillen parooni,

Morainvilliers'in seigneur, neljän kuninkaallisen ritarikunnan jäsen,

hänen armeijainsa ylipäällikkö, Normandian kuvernööri, kuninkaallinen

ylijahtimestari. Nämä olivat Félicienin isoisän arvonimet, ja hän,

Angélique, oli tullut yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan,

neulankäytössä kuihtunein sormin, mennäkseen naimisiin vainajan

pojanpojan kanssa.

Kuului vaimeata ääntä, tuskin huomattavaa kevyttä kahinaa lattiakiviä

vastaan. Hän kääntyi ympäri ja näki monseigneurin, ja hän jäi seisomaan

hämmästyneenä, kun hän lähestyikin niin hiljaa, ilman pelottavaa

ukkosenjyrinää, kuten hän oli kuvitellut. Hän oli astunut kappeliin

kookkaana, ylhäisenä; hänellä oli samat kalpeat kasvot, sama voimakas

nenä, samat kauniit, nuorekkaan-säihkyvät silmät kuin Angéliquen ensi

kertaa hänet nähdessä. Aluksi hän ei huomannut Angéliquea, tämän ollessa

painautuneena mustaa ristikkoa vastaan. Mutta kun hän sitten kumartui

alttaria kohti, löysi hän hänet edestään, jalkojensa juuresta.

Kunnioitus ja pelko olivat tehneet Angéliquen voimattomaksi, hänen

jalkansa olivat rauenneet ja hän oli vaipunut polvilleen. Monseigneur

oli hänen mielestään kuin pelottava Isä Jumala, jonka käsissä oli

ehdottomasti koko hänen kohtalonsa. Mutta hänellä oli urhea sydän, hän

puhkesi heti puhumaan.

-- Oi, monseigneur, minä olen tullut...

Monseigneur oli suoristaunut. Hän tunsi hänet: se oli sama tyttö, jonka

hän oli huomannut ikkunassa Ihmeen kulkueen päivänä ja joka sitten

kirkossa oli seisonut tuolilla, tuo pieni koruompelijatar, johon hänen

poikansa oli hullaantunut. Hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt

elettäkään. Hän odotti ylhäisenä, jäykkänä.

-- Oi, monseigneur, minä olen tullut, jotta voisitte minut nähdä... Te

olette hyljännyt minut, mutta te ette tuntenut minua. Ja nyt minä olen

tässä, katsokaa minua, ennenkuin sysäätte minut uudestaan pois... Minä

olen vain nuori tyttö, joka rakastan ja joka olen rakastettu, enkä

mitään muuta, en mitään tuon rakkauden ulkopuolella, en mitään muuta

kuin köyhä lapsi, joka on korjattu tämän kirkon portin alta... Minä olen

tässä teidän jaloissanne, te näette kuinka pieni, heikko ja nöyrä minä

olen. Teidän on helppo karkottaa minut, jos olen teille haitaksi. Teidän

tarvitsee vain kohottaa sormenne musertaaksenne minut... Mutta minä olen

itkenyt niin paljon! Täytyy tietää mitä toinen kärsii. Silloin tuntee

sääliä... Minä olen tahtonut vuorostani puolustaa asiaani, monseigneur.

Minä olen sangen tietämätön, tiedän ainoastaan sen, että rakastan ja

olen rakastettu... Eikö siinä ole kylliksi? Rakastaa, rakastaa ja

tunnustaa se!

Ja hän puhui edelleen katkonaisin, huokaavin lausein, hän tunnusti

hänelle kaiken, viattomuuden ja ylitsekuohuvan rakkauden innostuksessa.

Rakkaus pyysi siinä oikeutta. Hän uskalsi tehdä niin, siksi että hän oli

puhdas. Vähitellen hän oli kohottanut päätään.

-- Me rakastamme toisiamme, monseigneur. Hän on varmaan selittänyt

teille, kuinka se on voinut tapahtua. Minä olen sitä usein kysynyt

itseltäni, osaamatta siihen vastata... Me rakastamme toisiamme, ja jos

se on rikos, niin antakaa se anteeksi, sillä se on tullut kaukaa, puista

ja kivistäkin, jotka meitä ympäröivät. Sitten kun tiesin rakastavani

häntä, oli jo liian myöhäistä olla enää rakastamatta... Nyt ei liene

enää mahdollista tahtoakaan sellaista... Te voitte vartioida häntä

kotonanne tai naittaa hänet toiselle, mutta te ette voi saada häntä

lakkaamaan rakastamasta minua. Hän kuolee, jollei hän saa minua, kuten

minäkin kuolen ilman häntä. Silloinkin kun hän ei ole minun luonani,

tunnen, että hän kuitenkin on vierelläni, ettemme enää voi toisistamme

erota, että kumpikin vie toisensa sydämen mukanaan. Minun ei tarvitse

kuin sulkea silmäni, niin näen hänet, hän on minussa... Ja tekö

repäisisitte meidät irti tästä yhteydestä? Monseigneur, se on

jumalallista, älkää estäkö meitä rakastamasta toisiamme.

Monseigneur katseli häntä. Hän oli niin kukkea, niin luonnollinen

yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan, kuin tuore, tuoksuva

kukkakimppu. Ja monseigneur kuunteli, kun hän lausui rakkautensa

korkeata veisua lumosointuisella, vähä vähältä varmenevalla äänellä.

Puutarhahattu valahti hänen harteilleen, valohohteinen tukka ympäröi

hänen kasvojaan hienona, kultaisena kehänä. Ja hän oli monseigneurin

silmissä kuin yksi noita vanhanaikaisten messukirjojen legendaneitsyitä,

hänen intohimossaan oli jotakin hauraan vienoa, alkuperäistä,

ylimaallista, puhdasta.

-- Olkaa hyvä, monseigneur... Teillä on valta, sallikaa meidän tulla

onnellisiksi.

Angélique rukoili häntä, hän taivutti jälleen päänsä alas nähdessään

hänet niin kylmänä, yhä yhtä äänettömänä ja ilmeettömänä. Ah, tuota

avutonta, hänen jalkojensa juuressa polvistuvaa lasta, tuota nuoruuden

tuoksua, joka henki hänen taivutetusta niskastaan! Hän näki siinä samat

vaaleat hiukset, joita hän oli suudellut sellaisessa hurmiossa ennen

muinoin. Se, jonka muisto kidutti häntä vielä kahdenkymmenen

katumusvuoden jälkeen, oli ollut yhtä tuoksuva nuoruuttaan, hänellä oli

ollut sama ylpeä ja suloinen liljakaula. Hän oli nyt syntynyt uudestaan,

hän se nyyhkytti hänen edessään, rukoillen häntä osottamaan lempeyttä

intohimoa kohtaan.

Kyyneleet olivat alkaneet virrata Angéliquen silmistä, mutta hän jatkoi

kuitenkin, hän tahtoi saada sanotuksi kaikki.

-- Ja monseigneur, minä en rakasta ainoastaan häntä itseään, vaan minä

rakastan vielä hänen ylhäistä nimeään, hänen ruhtinaallisen rikkautensa

loistoa... Niin, minä tiedän kyllä, että kun en itse mitään ole enkä

mitään omista, niin näyttää siltä kuin tahtoisin häntä hänen rikkautensa

vuoksi. Ja se on tottakin, minä tahdon häntä myös hänen rikkautensa

vuoksi... Minä sanon sen teille, koska teidän on tultava tuntemaan

minut... Ah, minä tahtoisin tulla rikkaaksi hänen kauttansa ja hänen

kanssansa, elää ylellisyyden ihanuudessa ja loistossa, olla hänelle

kiitollisuuden velassa kaikista riemuistani, minä tahtoisin että meidän

rakkautemme olisi vapaa ja ettemme jättäisi ympärillemme enää kyyneliä

emmekä kurjuutta!... Siitä asti kun hän on minua rakastanut, näen minä

itseni kultakirjovaatteissa kuten entisajan ihmiset; kaulassani ja

käsissäni välkkyy jalokiviä ja helmiä; minulla on hevosia ja vaunuja ja

suuria puistoja, joissa minä käyn kävelemässä hovipoikien seuraamana...

En voi koskaan ajatella häntä alkamatta uudelleen tätä unelmaa; ja minä

sanon itselleni, että sen täytyy tulla todeksi, hän on täyttänyt minun

toivoni tulla kuningattareksi. Monseigneur, onko paha rakastaa häntä

enemmän sen tähden että hän toteuttaa kaikki lapsuustoiveeni satujen

ihmeellisestä kultasateesta?

Monseigneur näki hänet jälleen pystypäisenä, ylpeänä,

yksinkertaisuudessaan lumoavan ylhäisenä kuin prinsessa. Hän oli kuin

olikin se toinen, hänessä oli sama kukkasen sulo, hänen kyyneleensä

olivat yhtä hellät ja kirkkaat kuin hymy. Hänestä virtasi juovuttavaa

hurmausta, jonka lämpöiset väreet monseigneur tunsi kasvoillaan. Ne

olivat samat muistojen väreet, jotka öisin ajoivat hänet

rukousjakkaralleen, missä hän nyyhkytyksillään ja voihkinallaan rikkoi

piispankartanon harrasta hiljaisuutta. Vielä edellisenä yönäkin hän oli

kamppaillut kello kolmeen asti aamulla; ja tämä rakkausseikkailu, tämä

järkytetty intohimo ärrytti hänen parantumatonta haavaansa. Mutta hänen

järkähtämättömän ulkopintansa alta ei mikään ilmaissut sitä ponnistusta

kysyvää kamppailua, jota hän sisässään kävi hillitäkseen sydämensä rajua

sykintää. Jos hänen verensä vuotikin kuiviin pisara pisaralta, niin ei

kenkään nähnyt sen juoksevan: hän oli vain entistään kalpeampi ja

äänettömämpi.

Tuo vääjäämätön äänettömyys teki Angéliquen toivottomaksi. Hän rukoili

kahta hartaammin.

-- Minä annan itseni teidän käsiinne. Olkaa armollinen, ratkaiskaa

kohtaloni.

Mutta monseigneur ei puhunut vieläkään. Hän herätti Angéliquessa kammoa,

ikäänkuin hän olisi kasvanut hänen edessään pelottavan suureksi.

Odotuksen ahdistavaa tuskallisuutta lisäsi autio kirkko, jonka holvistot

himmenivät valon häipyessä, matalain sivupylväistöjen upottua jo

pimeyteen. Kappelissa ei voinut enää erottaa hautakiviäkään, siellä ei

ollut jäljellä muuta kuin tuo suuri, mustakaapuinen mies, jonka kapeat,

kalpeat kasvot näyttivät olevan ainoa kohta, mihin oli jäänyt valoa.

Angélique näki noitten kasvojen loistavat silmät, jotka tuijottivat

häneen yhä leimuavampina. Vihakohan se saattoi ne noin liekehtimään?

-- Monseigneur, jollen olisi tullut, olisin joutunut ikuisesti

soimaamaan itseäni siitä, että rohkeuden puutteen takia olisin ollut

syypää meidän molempien onnettomuuteen... Sanokaa, minä rukoilen teitä,

sanokaa että olen ollut oikeassa, että te suostutte!

Mitä hyödytti ruveta väittelemään tämän lapsen kanssa? Monseigneur oli

ilmottanut pojalleen kieltonsa syyt, ja se sai riittää. Hänen

äänettömyytensä johtui siitä, ettei hän luullut itsellään olevan mitään

sanottavaa. Angélique arvattavasti ymmärsi tämän, hän yritti kohoutua

hänen käsiensä tasalle suudellakseen niitä. Mutta hän tempasi ne

kiivaasti taaksepäin, ja Angélique kauhistui nähdessään veren äkkiä

syöksähtävän hänen kalpeille kasvoilleen.

-- Monseigneur... Monseigneur...

Vihdoinkin monseigneur aukaisi huulensa ja sanoi kaksi lyhyttä sanaa,

samat jotka hän oli sinkauttanut pojalleen:

-- Ei koskaan!

Ja hän lähti pois, jättäen hartausharjotuksensakin siltä päivältä

toimittamatta. Hänen vakavat askeleensa häipyivät kuorikäytävän

pylväitten taakse.

Kivilattialle vaipuneena Angélique itki kauan ja katkerasti, keskellä

avaran, aution kirkon suurta rauhaa.