IX.

Samana iltana kirkosta palatessaan Angélique ajatteli: »Minä saan nähdä

hänet aivan kohta; hän tulee Mariantarhaan ja minä menen häntä

tapaamaan.» Heidän silmänsä olivat sopineet keskenään tästä

kohtauksesta.

Päivällinen syötiin vasta kahdeksan aikana keittiössä, kuten

tavallisesti. Hubert puheli yksinään juhlapäivän innostamana. Hubertine

oli vakavana ja vastasi töin tuskin, eikä hän irrottanut katsettaan

Angéliquesta, joka söi hyvällä ruokahalulla, mutta itsetiedottomasti,

näyttämättä tajuavan että hän kuletti kahvelia suuhunsa kokonaan

unelmansa vallassa. Ja Hubertine saattoi selvästi lukea, mitä hänen

mielessään liikkui, hän näki ajatusten syntyvän ja seuraavan toisiaan

tuon puhtaan otsan alla kuin kirkkaan veden kristallipinnan alla.

Kello yhdeksän sai ovikellon soitto heidät säpsähtämään. Tulija oli

pastori Cornille. Väsymyksestään huolimatta hän tuli kertomaan heille,

että monseigneur oli kovasti ihaillut heidän kolmea vanhaa

koruompelustaan.

-- Niin, hän puhui niistä minulle. Minä tiesin, että te tulisitte

iloisiksi saadessanne sen kuulla.

Angélique, jonka mielenkiinto oli herännyt monseigneurin nimeä

mainittaessa, vaipui jälleen haaveiluihinsa, kun puhe kääntyi päivän

juhlakulkueeseen. Vähän ajan perästä hän nousi ylös.

-- Minne sinä menet? tiedusti Hubertine.

Tämä kysymys hämmästytti häntä, ikäänkuin hän ei itsekään olisi ollut

selvillä, minkä takia hän nousi seisomaan.

-- Minä menen huoneeseeni, minä olen hyvin väsynyt.

Mutta Hubertine arvasi, että tämän syyn takana piili toinen, varsinainen

tarkotus, nimittäin tarve olla yksin onnensa kanssa.

-- Tule sanomaan hyvää yötä.

Pitäessään häntä rintaansa vasten painettuna tunsi hän hänen värisevän.

Hänen jokailtainen suudelmansa haihtui nyt melkein huomaamattomaksi

hengähdykseksi. Silloin Hubertine katsoi häntä hyvin vakavana silmiin,

ja hän luki niissä suostutun kohtauksen ja sen malttamattoman odotuksen.

-- Ole kiltti ja nuku hyvin.

Mutta sanottuaan nopeasti hyvää yötä Hubertille ja pastori Cornillelle

Angélique jo nousi huoneeseensa. Hän oli säikähdyksissään, sillä hän

tunsi, että hänen salaisuutensa oli ollut vähällä solahtaa ilmi hänen

huuliltaan. Jos hänen äitinsä olisi pitänyt häntä sylissään hiukankaan

kauemmin, olisi hän tunnustanut hänelle kaikki. Huoneeseen tultuaan hän

sulki oven, kiertäen avainta kahteen kertaan. Valo loukkasi häntä ja hän

sammutti kynttilänsä. Kuu nousi ilta illalta myöhemmin, yö oli hyvin

pimeä. Hän istui riisuutumatta avonaisen ikkunan ääressä ja pimeään

tuijotellen odotti tuntikausia. Hetket kuluivat tuntumatta pitkiltä,

sama ajatus riitti pitämään hänen mieltään vireillä koko ajan: hän

menisi alas kohtaamaan Félicieniä, kun puoliyön hetki ehtisi. Se

tapahtuisi ihan luonnollisesti, hän näki itsensä toimivan askel

askeleelta, liike liikkeeltä, vaivattomasti kuten unessa. Melkein heti

hän oli kuullut pastori Cornillen lähtevän. Sitten Hubertitkin olivat

nousseet huoneeseensa. Kaksi kertaa hänestä tuntui, että heidän

huoneensa ovi avautui ja hillityt askeleet etenivät aina porraskäytävään

asti, ikäänkuin joku olisi käynyt siellä kuuntelemassa hetkisen. Sitten

talo tuntui vaipuvan syvään uneen.

Kun kello oli lyönyt kaksitoista, nousi Angélique ylös.

-- No niin, on aika lähteä, hän odottaa minua.

Ja hän aukaisi oven eikä huolinut edes sulkea sitä jälkeensä.

Porraskäytävässä Hubertien huoneen ohi kulkiessaan hän kuulosti. Mutta

hän ei kuullut mitään muuta kuin hiljaisuuden väräjämistä. Hänen

mielensä oli muuten aivan levollinen, hän ei pelännyt eikä hätiköinyt,

hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että hän tekisi pahoin.

Häntä johti jokin outo voima, kaikki tuntui hänestä niin

yksinkertaiselta, että ajatus vaarasta olisi pannut hänet hymyilemään.

Tultuaan alakertaan hän meni puutarhaan keittiön kautta, unohtaen vielä

ulko-ovenkin auki. Sitten hän riensi ripein askelin Mariantarhaan

johtavalle pienelle portille, jonka hän samoin jätti sepiseljälleen.

Vaikka Mariantarhassa oli pilkkopimeä, ei hän empinyt vähääkään, vaan

kulki suoraan porraslaudalle, meni puron yli ja ohjasi sitten kulkuaan

käsillään haparoiden, kuten paikassa missä oli usein tottunut liikkumaan

ja missä joka puu oli hänelle tuttu. Ja kääntyessään oikealle erään

salavan alle hänen ei tarvinnut kuin ojentaa kätensä kohdatakseen sen

kädet, jonka hän tiesi olevan siinä häntä odottamassa.

Äänettömänä Angélique pusersi hetkisen Félicienin käsiä. He eivät

voineet nähdä toisiaan, taivasta peitti lämmin pilvivaippa, jota

nousevan kuun kalpea sirppi ei vielä valaissut. Ja Angélique puhkesi

puhumaan pimeässä, hänen sydäntään täyttävä suuri ilo purkautui ilmi.

-- Oi, seigneur, kuinka minä rakastan teitä ja kuinka minä olen teille

kiitollinen!

Hän nauroi ilosta tuntiessaan hänet vihdoinkin, hän kiitti häntä siitä

että hän oli nuori, kaunis ja rikas, yli senkin mitä hän oli osannut

toivoa. Se oli heläjävän iloinen ihastuksen ja kiitollisuuden ilmaisu

tästä rakkauslahjasta, jonka hänen unelmansa oli hänelle antanut.

-- Te olette kuningas, te olette minun mestarini, ja minä olen kokonaan

teidän, eikä minulla ole muuta surua kuin se että minä olen niin

vähäpätöinen... Mutta minä olen ylpeä siitä, että saan kuulua teille. Jo

yksin se, että te rakastatte minua, riittää tekemään minut vuorostani

kuningattareksi... Vaikka minä tiesinkin teidän tulevan ja odotin teitä,

niin minun sydämeni kuitenkin avartui, kun te ilmestyitte niin

suurena... Oi, rakas seigneur, kuinka olen teille kiitollinen ja kuinka

rakastan teitä!

Silloin Félicien kietoi hellävaroin käsivartensa hänen ympärilleen ja

alkoi viedä häntä, sanoen:

-- Tulkaa minun kotiini.

Hän johdatti Angéliquen ruohikon poikki Mariantarhan perukkaan. Ja

Angélique käsitti nyt, kuinka hän oli joka ilta tullut sinne

piispankartanon puutarhan vanhasta portista, joka ennen oli ollut

käyttämättömänä. Hän oli jättänyt portin auki ja talutti nyt Angéliquen

monseigneurin suureen puutarhaan. Kuu kohosi taivaalle vähitellen

lämpimän auerharson verhoamana, valaisten heidät maidonkarvaisella

hohteella. Se täytti koko tähdettömän taivaankuvun valousvalla, joka

hiljaa satoi alas tyveneen yöhön. He astuivat verkalleen pitkin

Chevrotten parrasta, joka virtasi puiston halki. Mutta se ei ollut

siellä enää tuollainen raju, kivikkorinteellä hyppelehtivä puro, vaan

sen vedet vierivät tyveninä, raukeina, lehtevien puuryhelmien lomitse

mutkitellen. Kaarrellessaan siinä valoisan pilvilaen alla ja

huuhdellessaan helmassansa rannalla seisovien puitten riippuvia oksia,

oli se kuin uneksien soljuva virta autuaitten kentillä.

Angélique oli jälleen puhjennut iloisena puhumaan:

-- Minä olen niin ylpeä ja onnellinen, ollessani näin teidän

käsivarrellanne!

Hurmaantuneena noin suuresta luonnollisuudesta ja sulosta Félicien

kuunteli hänen ujostelematonta ja avomielistä tunnustustaan, kun hän

sydämensä viattomuudessa lausui ääneen kaikki ajatuksensa.

-- Oi, armas sielu, minunhan on oltava kiitollinen teille siitä että te

olette niin kiltti ja tahdotte rakastaa minua pikkuisen... Sanokaa

minulle vielä, miten te minua rakastatte, sanokaa mitä te ajattelitte,

kun lopultakin saitte tietää kuka minä olen.

Mutta Angélique keskeytti hänet viehättävän kärsimättömällä eleellä:

-- Ei, ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Mitä minulla on väliä?

Mitä väliä sillä on, mitä minä olen ja mitä minä ajattelen?... Te yksin

olette nyt olemassa.

Ja painautuen Félicieniä vasten ja hidastuttaen askeleitaan heidän siinä

puron vartta käyskellessään, hän kyseli häneltä loppumattomiin, tahtoen

tietää hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, kaikki ne kaksikymmentä vuotta,

jotka hän oli elänyt poissa isänsä luota.

-- Minä tiedän, että teidän äitinne on kuollut teidän syntyessänne ja

että teidät on kasvatettu jonkun sedän, vanhan abotin luona... Minä

tiedän, että monseigneur ei tahtonut teitä nähdä...

Félicien puhui hiljaa, kaukainen sävy äänessään, ikäänkuin se olisi

noussut esiin hämärästä menneisyydestä:

-- Niin, isäni oli jumaloinut äitiäni, ja minä olin syypää siihen, että

tulin ja vein häneltä hengen... Setäni piti minut kokonaan

tietämättömänä omaisistani ja kasvatti minua ankarasti, kuin olisin

ollut jokin köyhä lapsi, joka oli uskottu hänen huostaansa. Asian

todellisen laidan tulin tietämään vasta hyvin myöhään, siitä on tuskin

kaksi vuotta... Mutta se ei minua hämmästyttänyt, minulla oli tunne

tuosta takanani olevasta suuresta omaisuudesta. Kaikki säännöllinen

työskentely oli minusta ikävää, minusta ei ollut muuhun kuin

juoksentelemaan pitkin maita. Sitten ilmeni minussa suuri kiintymys

pienen kirkkomme ikkunamaalauksiin...

Angélique hymyili, ja Félicien ilostui.

-- Minä olen käsityöläinen kuten tekin, minä olin päättänyt ansaita

leipäni maalaamalla ikkunoita, kun tuo määrätön rikkaus vyörähti

päälleni... Ja isäni oli kovin murheellinen aina kun setä kirjotti

hänelle, että minä olin oikea junkkari ja ettei minusta koskaan tulisi

pappia! Hänen nimenomainen tahtonsa oli nähdä minut pappina, hän ehkä

ajatteli, että minä siten sovittaisin äitini surman. Hän suostui

kuitenkin viimein ja kutsui minut luoksensa... Ah, elämä, elämä! Kuinka

suloista on elää! Elää rakastaakseen ja ollakseen rakastettu!

Hänen terve ja turmeltumaton nuoruutensa värisi tuossa huudahduksessa,

joka vavahutti hiljaista yötä. Siinä oli intohimoa, samaa intohimoa,

joka oli surmannut hänen äitinsä, intohimoa, joka oli syössyt hänet

tähän salaperäisyyden kätköstä puhjenneeseen ensi rakkauteen. Siihen

sisältyi koko hänen mielensä hehku, hänen kauneutensa, rehellisyytensä,

viattomuutensa ja kuohuva elämisen halunsa.

-- Minun laitani oli samoin kuin teidänkin, minä odotin, ja sinä yönä,

jolloin te näyttäydyitte ikkunassanne, tunsin minäkin teidät...

Selittäkää minulle, mitä te uneksitte, kertokaa minulle entisistä

ajoistanne...

Mutta Angélique sulki jälleen hänen suunsa.

-- Ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Minä tahtoisin ettei mitään

teistä jäisi minulta salatuksi... Tahtoisin saada teidät kaikkinenne,

tahtoisin rakastaa teitä kokonaan!

Eikä hän väsynyt kuulemaan Félicienin kertovan itsestään. Hän tunsi

haltioittavaa iloa oppiessaan häntä tuntemaan, hän kuunteli häntä

jumaloiden kuin nuori pyhimys Jeesuksen jalkojen juuressa. Eikä

kumpikaan väsynyt toistamaan toisilleen samoja asioita loppumattomiin,

kuinka he olivat rakastaneet ja kuinka he rakastivat toisiaan. Sanat

palasivat samanlaisina, mutta aina uusina, saaden ennen aavistamattoman,

käsittämättömän sisällön. Heidän onnensa kasvoi sitä mukaa kuin he

upottautuivat niitten syvyyksiin ja kuuntelivat niitten sointumista

huulillaan. Félicien tunnusti, kuinka Angélique kietoi hänet lumoukseen

pelkällä äänellään, joka liikutti häntä niin, että hän oli täydellisesti

hänen orjansa heti kun hän kuuli sen korvissaan. Angélique kertoi,

kuinka hän joutui suloisen pelon valtaan, kun Félicienin valkoinen hipiä

karahti tulipunaiseksi vähimmästäkin mielenkiihtymyksestä. Ja he olivat

nyt poistuneet usvaisen Chevrotten partailta ja painuivat korkeitten

jalavien tummaan pimentoon, käsivarret toistensa vyötäisillä.

-- Kuinka tämä puutarha on ihana! kuiskasi Angélique, hengittäen

nautinnolla lehvistön raikasta tuoksua. Olen vuosikausia halunnut joskus

päästä tänne... Ja minä olen nyt täällä teidän kanssanne!

Hän ei kysynyt, minne Félicien vei häntä, hän kulki tahdottomana hänen

käsivarteensa nojaten satavuotisten jättiläisten synkässä katveessa.

Tasainen ruohikko tuntui astuessa suloiselta, puitten lehväiset kuvut

kaartuivat häipyvän korkeina kuin kirkon holvit. Ei risaustakaan, ei

henkäystäkään kuulunut, ei mitään muuta kuin heidän sydäntensä lyönnit.

Vihdoin Félicien avasi puistopaviljongin oven ja sanoi:

-- Käykää sisään, tässä on minun asuntoni.

Tämän eristetyn, syrjäisessä puiston kolkassa olevan rakennuksen oli

hänen isänsä katsonut hänelle sopivaksi asunnoksi. Alhaalla oli siinä

suuri sali, yläkerrassa täydellinen huoneisto. Lamppu valaisi alakerran

suurta huonetta.

-- Niinkuin näette, jatkoi Félicien hymyillen, -- olette käsityöläisen

luona. Tämä on minun työhuoneeni.

Se oli todellakin työhuone, jonka rikas poika oli järjestänyt

harjottaakseen siinä aikansa kuluksi lasimaalaajan ammattia. Hän oli

ottanut selvän vanhoista, kolmannentoista vuosisadan aikuisista

menettelytavoista, hän saattoi kuvitella olevansa joku noita

alkuaikaisia lasimaalaajia, jotka loivat mestariteoksia sen ajan

puutteellisilla välineillä. Hän tyytyi vanhaan, sulatetulla liidulla

päällystettyyn pöytään, jolla hän piirusti kuumiltaan ja jolla hän

leikkasi laseja kuumalla raudalla, halveksien timanttia. Polttokotelo,

vanhan piirustuksen mukaan rakennettu pieni uuni oli juuri täytetty;

siinä valmistui korjauskappale erääseen toiseen tuomiokirkon ikkunaan.

Laatikoissa oli vielä kaikenkarvaisia laseja, jotka hänen oli itse

itselleen valmistettava, sinisiä, keltaisia, vihreitä, punaisia kaikissa

vivahduksissa, vaaleita, marmorijuovaisia, himmeitä, tummia,

helmiäishohtoisia ja helakoita. Mutta seinillä oli kauniita verhoja, ja

työhuoneen leima hukkui taitehikkaan, kallisarvoisen sisustuksen

loistoon. Perällä seisoi, vanhanaikainen ehtoolliskaappi jalustanaan,

suuri, kullattu Neitsyenkuva, hymyillen purppuranpunaisilla huulillaan.

-- Ja te teette työtä, te teette työtä! toisti Angélique lapsellisen

iloisena.

Sulatusuuni huvitti häntä suuresti. Hän vaati Félicienin selittämään

tarkoin koko työntekonsa: kuinka hän entisajan mestarien tavoin tyytyi

käyttämään sulattimessa värjättyjä laseja, jotka hän vain

yksinkertaisesti varjosti mustalla; minkätakia hän asetti etusijalle

pienet, selväpiirteiset henkilökuvat, tehostaen eleitä ja vaatetusta; ja

ajatuksensa lasimaalaustaiteesta, joka oli alkanut taantua, kun

ruvettiin maalaamaan lasille ja emaljoimaan ja piirustamaan

huolellisemmin; ja sen lopullisen mielipiteensä, että lasimaalauksen

tuli olla yksinomaan läpikuultavaa mosaiikkia, mahdollisimman heleitä

värejä mahdollisimman sopusointuisesti ryhmitettynä, jotta kokonaisuus

muodosti kuin kimpun hienosti valikoituja, helakoita kukkia. Mutta

vaikka Angélique tahtoi selvän kaikesta, ei hän itse asiassa välittänyt

rahtuakaan koko lasimaalaustaiteesta. Näillä seikoilla oli mielenkiintoa

vain sen takia, että ne koskivat Félicieniä, antoivat aihetta puhua

hänestä aina enemmän ja muodostivat kuin osan hänen olemuksestaan.

-- Ah, sanoi hän, me tulemme olemaan onnellisia! Te maalaatte ja minä

kirjailen.

Félicien oli tarttunut hänen käsiinsä. He seisoivat keskellä avaraa

huonetta, jonka ylellisyydessä Angélique tunsi olonsa aivan kodikkaaksi,

ikäänkuin tämä olisi se luonnollinen ympäristö, missä hänen onnensa

alkaisi kukoistaa. Ja molemmat olivat vaiti hetkisen. Sitten Angélique

puhkesi jälleen lausumaan:

-- Se on siis päätetty?

-- Mikä? kysyi Félicien hymyillen.

-- Että me menemme naimisiin.

Félicien ei vastannut heti. Hänen kasvojensa valkoinen hipiä oli äkkiä

punastunut. Se saattoi Angéliquen levottomaksi.

-- Olenko pahottanut teitä? kysyi hän.

Mutta Félicien pusersi jo hänen käsiään, niin kiihkeästi että hän tunsi

sen väristyksen koko ruumiissaan.

-- Se on päätetty. Kun te haluatte jotakin, ei muuta tarvita, se on

tapahtuva esteistä huolimatta. Minä olen olemassa vain yhtä tarkotusta

varten: totellakseni teitä.

Silloin Angéliquen kasvot säteilivät.

-- Me menemme naimisiin, me rakastamme toisiamme aina, me emme jätä

toisiamme enää koskaan.

Hän ei epäillyt lainkaan, hän uskoi että se tapahtuisi jo seuraavana

päivänä, yhtä helposti kuin Legendan ihmeet. Hänelle ei johtunut

mieleenkään ajatusta pienimmästäkään esteestä, vähimmästäkään

viivytyksestä. Minkä takia heidän olisi enää tarvinnut olla erotettuina

toisistaan, kun he kerran rakastivat toisiaan? Kun ihmiset rakastuvat

toisiinsa, niin he menevät naimisiin, sehän on hyvin yksinkertaista.

Hänen mielensä täytti suuri, rauhallinen ilo.

-- Se on siis selvä, ja kättä päälle, jatkoi hän leikkiä laskien.

Félicien vei hänen pienen kätensä huulilleen.

-- Se on selvä.

Ja kun Angélique lähti, peljäten aamun valkenevan ja tuntien maltitonta

halua päästä kertomaan salaisuuttaan, tahtoi Félicien tulla häntä

saattamaan,

-- Ei, ei, me emme tulisi perille ennen aamua. Minä osaan kyllä

yksinkin... Huomiseen.

-- Huomiseen.

Félicien totteli, tyytyen katsomaan kun Angélique lähti, ja Angélique

juoksi tummien jalavien alitse ja valossa kylpevän Chevrotten rantaa

pitkin. Hän sivuutti jo puiston portin ja alkoi kiitää Mariantarhan

rehevää ruohokenttää pitkin. Juostessaan hän ajatteli, ettei hän

mitenkään malttaisi odottaa auringonnousuun asti, vaan että olisi paras

heti koputtaa Hubertien ovelle ja herättää heidät ja kertoa kaikki. Onni

paisutti häntä pakottaen hänet suoraan tunnustukseen. Hänen olisi ollut

mahdotonta pidättää viittäkään minuuttia kauemmin tuota salaisuutta,

jota hän oli säilyttänyt niin kauan. Hän saapui puutarhaan ja sulki

portin.

Silloin hän näki tuomiokirkon seinustalla Hubertinen, joka istui häntä

odottaen pimeässä yössä, harvalehtisten syreenipensaitten ympäröimällä

kivipenkillä. Hän oli herännyt, aavistava levottomuus oli ajanut hänet

ylös, ja löytäessään ovet avoimina hän oli käsittänyt kaiken.

Huolissaan, peljäten pahentavansa asiaa, ei hän tietänyt mihin mennä ja

jäi senvuoksi odottamaan.

Angélique heittäytyi heti hänen kaulaansa. Hän ei ollut lainkaan

hämillään, hänen sydämensä hyppi riemusta, hän nauroi iloissaan,

saadessaan vihdoinkin keventää mielensä kauan kätketystä salaisuudesta.

-- Oi, äiti! Se on nyt päätetty!... Me menemme naimisiin, ja minä olen

niin iloinen!

Hubertine katsoi häneen tutkivasti, ennenkuin vastasi. Mutta hänen

pelkonsa hupeni, kun hän näki tuon kukoistavan neitseellisyyden, nuo

kirkkaat silmät ja puhtaat huulet. Ja jäljelle jäi vain suuri murhe,

kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.

-- Lapsi raukkani! kuiskasi hän, kuten edellisenä iltana kirkossa.

Angélique huudahti hämmästyksestä, nähdessään hänet tällaisena, hänet,

joka aina oli niin tyyni eikä milloinkaan itkenyt.

-- Mitä, äiti? Te olette suruissanne... Niin, minä olen kyllä ollut

hyvin paha, minä olen salannut sitä teiltä. Mutta jos te tietäisitte,

kuinka se salaisuus on painanut mieltäni! Alussa en puhunut, ja sitten

en enää uskaltanut... Teidän täytyy antaa minulle anteeksi.

Hän oli istunut Hubertinen viereen ja kiertänyt hyväilevästi

käsivartensa hänen ympärilleen. Vanha penkki näytti miltei hukkuvan

sammaleiseen sopukkaansa tuomiokirkon juurelle. Syreenit kohosivat

varjostavina heidän päittensä päällä ja heidän vieressään oli

orjanruusupensas, jota Angélique oli hoitanut nähdäkseen eikö siitä

puhkeaisi ruusuja. Mutta se oli joutunut unhotuksiin joku aika sitten,

ja valloilleen heitettynä se alkoi palata villiin tilaansa.

-- Äiti, minä kerron teille kaikki, näin, teidän korvaanne!

Ja puoliääneen hän sitten kertoi koko heidän rakastumisensa

ehtymättöminä tulvehtivin sanoin, elvyttäen jälleen eloon pienimmätkin

tapahtumat ja elähtyen itse niitä elvyttäessään. Hän ei jättänyt

sanomatta mitään, hän kaivoi muistonsa sopukat pohjia myöten aivan kuin

olisi tehnyt rippitunnustusta. Eikä hän ujostellut ollenkaan, lemmen

hehku kuumensi hänen poskiaan, ylpeyden tuli loisti hänen silmistään,

kun hän ääntään korottamatta puhui innokkain kuiskauksin.

Vihdoin Hubertine keskeytti hänet puhuen hänkin hiljaisella äänellä:

-- Niin, niin, tuollainen sinä olet! Turhaan sinä koetat itseäsi

parantaa, se haihtuu kuitenkin joka kerta kuin tuuleen... Voi sinua

ylpeätä ja kiihkotunteista lasta, sinä olet yhä sama pikku tyttö, joka

ei tahtonut pestä keittiön lattiaa ja joka suuteli käsiään!

Angélique ei voinut olla nauramatta.

-- Ei, älä naura, kohta sinulla ei ole kyllin kyyneliä itkeäksesi...

Tuosta avioliitosta ei tule koskaan mitään, lapsi parkani.

Angéliquelta pääsi pitkä, helkkyvän iloinen nauru.

-- Äiti, äiti, mitä te oikein puhutte? Tahdotteko te kiusata ja

rangaista minua?... Sehän on niin yksinkertaista! Tänä iltana hän puhuu

siitä isälleen, ja huomenna hän tulee selvittämään asian teidän

kanssanne.

Tuollaistako hän todellakin kuvitteli? Hubertinen täytyi olla

säälimätön. Pieni koruompelijatar, jolla ei ole varoja eikä nimeä,

menisi muka naimisiin Félicien d'Hautecoeurin kanssa! Jolla on

omaisuutta viisikymmentä miljoonaa ja joka on vanhan aatelissuvun

viimeinen jälkeläinen!

Mutta jokaiselle uudelle esteelle, minkä hän esitti, Angélique vastasi

levollisesti:

-- Minkätähden ei?

Siitähän tulisi suoranainen häpeäjuttu, tuollainen avioliitto olisi

vastoin yleisiä onnellisuuden ehtoja. Kaikki nousisi sitä vastustamaan.

Aikoiko hän taistella kaikkia vastaan?

-- Minkätähden ei?

Kerrottiin, että monseigneur oli ylpeä nimestään ja ankara rakkauden

hairahduksille. Toivoiko hän voivansa taivuttaa hänet?

-- Minkätähden ei?

Ja järkkymättömänä uskossaan Angélique jatkoi:

-- On kummallista, äiti, kuinka pahoiksi te ihmisiä luulette! Minä

vakuutan teille, että kaikki käy hyvin!... Kaksi kuukautta sitten te

toruitte minua ja laskitte minusta leikkiä -- muistattehan? -- ja

kuitenkin minä olin oikeassa; se mitä silloin ennustin, on tapahtunut.

-- Mutta, onneton lapsi, odota ensin loppua!

Hubertine oli murheissaan, hänen tuntonsa soimasi häntä siitä, että hän

oli jättänyt Angéliquen tietämättömäksi tässä suhteessa. Hän olisi

tahtonut opettaa hänelle ankaraa todellisuutta, valaista hänelle

maailman julmuutta ja pahuutta, mutta hän oli hämmentynyt eikä löytänyt

tarpeellisia sanoja. Kuinka surullista oli, jos hänen kerran täytyisi

syyttää itseään siitä, että oli saattanut tämän lapsen onnettomuuteen,

antamalla hänen kasvaa täten erillään maailmasta, yhtämittaisessa

unelman valhekuvitelmassa!

-- Kuulehan, lapsi kulta, et kai voi kuitenkaan mennä naimisiin tuon

nuoren miehen kanssa vastoin meidän kaikkien, vastoin hänen isänsä

tahtoa.

Angélique tuli totiseksi, katsoi häntä silmiin ja sanoi sitten vakavalla

äänellä:

-- Minkätähden ei? Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua.

Äiti kietoi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, veti hänet itseään

vasten ja katsoi hänkin vuorostaan tyttöön vaieten, värisevänä.

Hunnutettu kuu oli vaipunut tuomiokirkon taakse, taivaalla leijaileva

utuharso alkoi heikosti rusottaa lähestyvää aamunkoitetta ilmottaen.

Heidän ympärillään levisi aamuilman puhtaus, syvä, vilpoisa hiljaisuus,

jota rikkoi ainoastaan heräävien lintujen heikko sirkutus.

-- Oi, rakas lapseni, ainoastaan velvollisuus ja kuuliaisuus voivat

luoda onnea. Yksi intohimon ja ylpeyden hetki voi aiheuttaa elinaikaisen

kärsimyksen. Jos tahdot olla onnellinen, niin alistu, luovu, syrjäydy...

Mutta hän tunsi Angéliquen kapinoivan sylissään, ja se mitä hän ei

milloinkaan ollut hänelle sanonut, mitä hän nytkin vielä epäröi

ilmaista, purkautui ilmi hänen huuliltaan.

-- Kuule. Sinä luulet että isä ja minä olemme onnellisia. Me

olisimmekin, jollei eräs kiduttava tuska olisi turmellut elämäämme...

Hän alenti ääntään vielä enemmän ja kertoi Angéliquelle väräjävin

kuiskauksin heidän elämäkertansa, kuinka he olivat menneet naimisiin

vastoin hänen äitinsä tahtoa, kuinka heidän lapsensa oli kuollut ja

kuinka kohtalo oli heitä rangaissut, antaen heidän turhaan toivoa

toista. He rakastivat toisiaan kuitenkin yhäti, he olivat eläneet työtä

tehden, ilman puutetta; mutta he olivat onnettomia, ja heidän välillään

olisi varmasti syntynyt riitoja ja epäsopua, heidän elämänsä olisi

muuttunut helvetiksi, he olisivat ehkä eronneet toisistaan riidassa,

jolleivät he yhteisin ponnistuksin olisi sitä ehkäisseet, Hubert

hyvyydellään ja hän järkevyydellään.

-- Ajattele asiaa, lapseni, älä päästä elämääsi mitään, mikä myöhemmin

voisi tuottaa sinulle kärsimyksiä... Ole nöyrä ja tottelevainen, vaienna

veresi ja sydämesi ääni.

Angélique kuunteli masentuneena, kalpeana, kyyneliään pidättäen.

-- Äiti, te teette minulle pahaa... Minä rakastan häntä ja hän rakastaa

minua.

Ja hänen kyyneleensä alkoivat vieriä. Tuo luottamus oli järkyttänyt ja

hellyttänyt hänen mieltään, hänen silmissään kuvastui säikähdys,

ikäänkuin tuo pilkahdus todellisuudesta olisi haavottanut häntä. Mutta

hän ei mukautunut. Hän olisi niin mielellään kuollut rakkauteensa.

Silloin Hubertine päätti jatkaa loppuun asti.

-- En tahtonut tuottaa sinulle näin paljon tuskaa yhdellä kertaa, sanoi

hän. Nyt näen kuitenkin, että sinun tulee saada tietää... Eilen illalla,

kun sinä olit mennyt huoneeseesi, tiedustelin minä pastori Cornillelta

ja sain kuulla, minkä takia monseigneur niin kauan kieltäydyttyään nyt

oli katsonut tarpeelliseksi kutsua poikansa Beaumontiin... Hänellä oli

ollut paljon surua siitä, että tuo levoton nuorukainen oli osottanut

niin maltitonta elämänhalua, liian varhaista ja liian kiihkeää hänen

iälleen ja asemalleen. Luovuttuaan murhemielin aikomuksestaan tehdä

hänestä pappi, ei hän enää toivonut voivansa kiinnittää häntä mihinkään

muuhunkaan arvonsa ja omaisuutensa mukaiseen toimialaan. Hän ei tulisi

koskaan olemaan muuta kuin tunnesielu, houkkio, taiteilija... Ja silloin

monseigneur, peljäten hänen joutuvan järjettömiin lemmenseikkailuihin,

kutsutti hänet luokseen, toimittaakseen hänet viipymättä naimisiin.

-- Entä sitten? kysyi Angélique, joka ei vielä ymmärtänyt.

-- Avioliittoa oli suunniteltu jo ennen hänen saapumistaan, ja nyt

näyttää kaikki olevan järjestyksessä, sillä pastori Cornille sanoi

nimenomaan, että syksyllä hänen pitäisi viettää häitään neiti Claire de

Voincourtin kanssa... Tiedäthän Voincourtien palatsin tuolla

piispankartanon vieressä. He ovat hyvin läheisissä tuttavuussuhteissa

monseigneurin kanssa. Se on kaikissa suhteissa paras liitto, mitä

saattaa toivoa, niin säätyyn kuin varallisuuteenkin katsoen. Pastori

Cornille antoi sille täyden hyväksymisensä.

Angélique ei enää kuunnellut näitä sovinnaisuussyitä. Hänen silmäinsä

eteen oli yhtäkkiä ilmestynyt neiti Clairen kuva. Hän näki hänen

kulkevan ohi sellaisena kuin hän joskus oli nähnyt hänen kävelevän

puistossaan talvella ja sellaisena kuin hän oli tavannut hänet suurina

juhlina tuomiokirkossa: hän oli hänen ikäisensä, kookas, tummaverinen

kaunotar, jonka kauneus oli ulkonaisesti huomiotaherättävämpää kuin

hänen ja ryhti kuninkaallisen arvokas. Häntä sanottiin hyvin

lempeäluontoiseksi, vaikka hän näyttikin kylmältä.

-- Tuo hieno, ylhäinen neiti, niin kaunis, niin rikas... Hänen kanssaan

hän menee naimisiin...

Hän kuiski näitä sanoja kuin unessa. Sitten hän tunsi sydäntään

vihlaisevan ja huusi:

-- Hän valehtelee siis! Hän ei ole sanonut sitä minulle.

Hänen mieleensä muistui Félicienin lyhyt epäröiminen ja hänen kasvojensa

äkillinen punastuminen, kun hän oli puhunut heidän naimisiinmenostaan.

Isku oli niin ankara, että hänen päänsä vaipui kuolonkalpeana äidin

olkaa vasten.

-- Lapsi kultaseni, rakas lapsi kultaseni... Se on kovin julmaa, minä

tiedän sen. Mutta jos odottaisit, niin tulisi vielä julmempaa. Tempaise

vain heti veitsi pois haavasta... Aina kun tuskasi herää, muistuta

itsellesi, ettei monseigneur, ankara Jean XII, jonka järkähtämätöntä

ylpeyttä ihmiset vieläkin muistelevat, milloinkaan anna poikaansa,

sukunsa viimeistä jäsentä, mitättömälle koruompelijalle, joka on

korjattu porttiholvin alta ja kasvatettu meidän laisten köyhäin ihmisten

luona.

Voipuneena Angélique kuuli äitinsä puheen, eikä hän enää vastustanut.

Mitä se oli, jonka hän oli tuntenut hipaisevan kasvojaan? Kaukaa

kattojen ylitse tuli kylmä hengähdys, hyydyttäen hänen verensä. Oliko se

tuo maailman kurjuus, tuo surullinen todellisuus, josta hänelle

puhuttiin niinkuin pahankurisille lapsille puhutaan sudesta? Hänelle jäi

siitä tuska, vaikka se oli vain sipaissut häntä. Kuitenkin hän jo

puolusti Félicieniä; hän ei ollut valehdellut, hän oli vain ollut vaiti.

Jos hänen isänsä tahtoisi naittaa hänet tuolle nuorelle neidille, niin

hän varmaan kieltäytyisi. Mutta hän ei uskaltanut vielä antautua

taisteluun; ja kun hän ei ollut mitään sanonut, niin merkitsi se ehkä

sitä, että hän oli juuri silloin tehnyt päätöksensä. Vaikkakin tämä

ensimmäinen sortuminen, elämän tylyn sormen kosketus jätti kalpeuden

hänen kasvoilleen, säilyi hänen mielessään kuitenkin luottamus, hän

uskoi yhä vieläkin unelmaansa. Se tulisi kyllä toteutumaan, hänen

ylpeytensä vain oli kukistettu, hänen oli nöyränä tyydyttävä armoon.

-- Äiti, on totta, että minä olen tehnyt syntiä. Minä en tee sitä

enää... Minä lupaan, etten uhmaa mitään ja että tyydyn olemaan siinä

missä taivas tahtoo minun olevan.

Näistä sanoista puhui armo. Ympäristö, missä hän oli kasvanut, ja se

kasvatus, minkä hän oli siinä saanut, oli päässyt voitolle. Minkätähden

hän olisi epäillyt huomispäivästä, kun tähän asti kaikki hänen

ympärillään oli osottanut hänelle niin suurta jaloutta ja hellyyttä? Hän

tahtoi olla yhtä viisas kuin Katariina, yhtä nöyrä kuin Elisabet, yhtä

siveä kuin Agnes, ja pyhimykset tukisivat häntä ja antaisivat hänelle

voimia, hän oli varma, että ne yksin auttaisivat hänet voittoon. Eikö

hänen vanha ystävänsä tuomiokirkko, Mariantarha ja Chevrotte, Hubertien

pieni, vilpoisa talo, ja Hubertit itsekin, kaikki jotka häntä

rakastivat, eivätkö ne puolustaisi häntä, jotta hänen itsensä ei

tarvinnut mitään toimia, vaan pysyä ainoastaan kuuliaisena ja puhtaana?

-- Siis sinä lupaat, ettet tee koskaan mitään vastoin meidän tahtoamme

ja varsinkaan vastoin monseigneurin tahtoa?

-- Lupaan, äiti.

-- Lupaatko, ettet koskaan enää kohtaa tuota nuorta miestä etkä enää

ajattele mieletöntä aikomustasi mennä naimisiin hänen kanssaan?

Tällöin Angéliquen lujuus alkoi horjua. Viimeinen uhmahenki pyrki vielä

nostamaan häntä vastarintaan, vedoten hänen rakkauteensa. Mutta sitten

hän taivutti päänsä lopullisesti nöyrtyneenä.

-- Lupaan, etten tee mitään saadakseni häntä nähdä ja päästäkseni

naimisiin hänen kanssaan.

Liikutetuin mielin Hubertine pusersi häntä rintaansa vasten,

kiitollisena hänen kuuliaisuudestaan. Oi, kuinka oli surkeata, kun hyvää

tarkottaessaan täytyi tuottaa tuskaa niille, joita rakasti! Hän oli

murtunut, hän nousi seisomaan, aamun valkeus hämmästytti häntä. Lintujen

sirkutus oli yltynyt, vaikkei ainoatakaan näkynyt vielä lenteleväksi.

Ylhäällä taivaalla pilviharso haihtui kuin usva sinertävän kuulakkaaseen

ilmaan.

Angéliquen katse oli koneellisesti jäänyt tuijottamaan

orjanruusupensaaseen, ja hän huomasi vihdoin sen pienet lehdet ja

heiveröiset kukat. Hän naurahti surumielisesti.

-- Te olitte oikeassa, äiti, eipä näytä juuri siltä että siitä puhkeaisi

ruusuja.