Herättyään seuraavana aamuna kahdeksan tuntia kestäneestä, suloisesta ja
syvästä unesta, jollaisen suuri onni antaa, Angélique juoksi ikkunaan.
Taivas oli ihan selkeä, ilma oli yhä lämmin, vaikka edellisenä iltana
ollut kova ukonilma oli häntä huolestuttanut. Ja hän huudahti iloisena
Hubertille joka hänen alapuolellaan parhaallaan avasi ikkunaluukkuja:
-- Isä, isä! Päiväpaiste!... Oi, kuinka minä olen hyvilläni, kulkue
tulee olemaan kaunis!
Hän pukeutui kiiruusti, joutuakseen alas. Tänään, heinäkuun 28 päivänä,
piti Ihmeen kulkueen kulkea pitkin Beaumontin katuja. Joka vuosi oli
koruompelijoilla sinä päivänä juhla. Neulaan ei koskettukaan, vaan päivä
käytettiin talon koristamiseen. Se oli vanha tapa, jonka äidit
neljänsadan vuoden aikana olivat jättäneet perinnöksi tyttärilleen.
Angélique oli juonut kiiruusti kahvinsa ja huolehti jo seinäverhoista.
-- Äiti, niitä pitäisi tarkastaa, ovatko ne hyvässä kunnossa.
-- Meillä on aikaa vielä, vastasi Hubertine tyvenellä äänellään. Me emme
ripusta niitä ennen puoltapäivää.
Keskustelu tarkotti kolmea erinomaisen kaunista vanhaa
koruompelukaistaa, joita Hubertit säilyttivät hartaalla huolella kuin
jotakin perhepyhyyttä ja jotka he ottivat esiin kerran vuodessa Ihmeen
kulkueen päivänä. Jo edellisenä päivänä oli juhlamenojen ohjaaja, kunnon
pastori Cornille, kulkenut ovelta ovelle ilmottamassa asukkaille mitä
teitä pyhän Agneksen kuva pyhää sakramenttia kantavan monseigneurin
saattamana tulisi kulkemaan. Jo yli neljäsataa vuotta oli tämä
matkasuunnitelma pysynyt samana: lähdettiin pyhän Agneksen portista,
kulkien pitkin Kultaseppäinkatua, Isoakatua ja Alakatua; kun sitten oli
tehty kierros uuden kaupungin läpi, palattiin Kunniakadun ja
Luostaritorin kautta ja tultiin kirkkoon suuren julkisivun
sisäänkäytävästä. Ja asukkaat kulkureitin varrella kilpailivat innossa,
liputtivat ikkunoita, ripustivat seinille komeimmat kankaansa ja
kylvivät kapealle katukivitykselle irtinyhdettyjä ruusunkukkain lehtiä.
Angélique ei rauhottunut ennenkuin sai luvan ottaa esiin kirjaillut
vaatekappaleet laatikostaan, jossa ne nukkuivat vuoden läpeensä.
-- Niihin ei ole tullut mitään, ei kerrassaan mitään, mumisi hän
ihastuneena.
Kun hän oli huolellisesti poistanut niitä suojelevat silkkipaperit,
ilmestyivät niitten koruompelukuvaelmat näkyviin. Ne olivat kaikki kolme
pyhitetyt Neitsyt Marialle: yksi esitti enkelin ilmestymistä
Marialle, toinen ristin juurella itkevää Mariaa ja kolmas Marian
taivaaseenastumista. Ne olivat peräisin viidenneltätoista vuosisadalta,
ommellut kultapohjalle varjostetulla silkillä ja ihmeen hyvin säilyneet.
Ja Hubertit, jotka eivät olleet niistä luopuneet, vaikka heille oli
tarjottu suuriakin summia, olivat niistä hyvin ylpeitä.
-- Äiti, minä ripustan ne!
Oli puuhaa ja touhua. Hubertilla meni aamu talon vanhan kadunpuoleisen
ulkoseinän siistimisessä. Hän sitoi luudan pitkään seipääseen ja harjasi
sillä seinien tiilikehyksiset puupinnat aina katonalushirsiin saakka.
Sitten hän pesi sienellä kivijalan ja porrastorniakin niin laajalta kuin
ylettyi. Kolme koruompelukaistaa voitiin silloin asettaa paikoilleen.
Angélique ripusti ne renkaista vuosisataisiin nauloihin, Marian
ilmestymisen vasemmanpuoleisen ikkunan alle ja taivaaseenastumisen
oikeanpuoleisen ikkunan alle; ristiinnaulitsemisella oli naulansa
alakerran suuren ikkunan päällä, ja Angéliquen täytyi tuoda ulos
tikapuut saadakseen ripustetuksi sen sinne vuorostaan. Hän oli jo
reunustanut ikkunat kukilla, ja koruompelusten säteillessä kirkkaan
juhla-auringon paisteessa näytti vanha talo palanneen kauas nuoruutensa
aikoihin.
Aamiaisesta saakka oli koko Kultaseppäinkatu touhussa. Liian kovan
helteen välttämiseksi oli kulkueen lähtö tapahtuva vasta kello viisi.
Mutta puoleltapäivin alkoi kaupunki jo siistiytyä. Huberteja vastapäätä
asuva kultaseppä ripusti puotinsa seinälle taivaansinisiä,
hopearipsuilla reunustettuja verhoja. Vieressä oleva kynttilänvalaja
taas käytti alkooviverhojaan, joiden punainen puuvillakangas hohti
kirkkaassa päivänvalossa verenkarvaisena. Toisissa taloissa oli muita
värejä, ja kankaita kaikesta nimestä, mitä vain kullakin oli, aina
sänkymattoihin asti, liehui verkalleen helteisen päivän velttojen
tuulahdusten liikuttelemina. Ne pukivat koko kadun loistavan iloiseksi,
muuttaen sen avoimeksi juhlakäytäväksi. Siinä hääri koko asujamisto,
puhellen kovaäänisesti kuin kotonaan, mitkä kulkien syli täynnä
tavaroita, mitkä kiipeillen, naulaten, huudellen. Puhumattakaan
Isonkadun kulmaan laitettavasta levähdysalttarista, joka pani
naapuriston naiset sukkulana lentelemään, heidän varustaessaan sitä
maljakoilla ja kynttiläjaloilla.
Angélique riensi tarjoamaan kahta empire-kynttiläjalkaa, jotka
koristivat salin uuninreunusta. Hän ei ollut ollut yhdessä kohti sitten
aamun, eikä hän väsynytkään, häntä nostatti ja kannatti hänen suuri
sisäinen ilonsa. Ja kun hän palasi hiukset hulmuavina nyhtämään ruusuja
koriin, sanoi Hubert leikillisenä:
-- Sinulla ei voisi olla enemmän puuhaa hääpäivänäsikään... Taitaakin
olla sinun hääsi?
-- No, niinhän onkin! vastasi Angélique iloisesti.
Hubertine hymyili vuorostaan:
-- Koska talo on nyt kaunistettu, olisi meidän odotellessamme paras
mennä pukeutumaan.
-- Heti paikalla, äiti... Kas nyt on korini täysi.
Hän nyhti viimeiset lehdet ruusuistaan, jotka hän aikoi säästää
heittääkseen ne monseigneurin eteen. Terälehdet varisivat hänen
hennoista hyppysistään, kevyt, tuoksuva kasa täytti korin. Ja hän hävisi
kapeaan porraskäytävään, nauraen raikkaasti ja huudahtaen:
-- Joutuin! Minä laitan itseni kauniiksi kuin tähti!
Iltapäivä kului verkalleen. Kirkko-Beaumontin kuumeinen hyörinä oli nyt
tyyntynyt. Kadut olivat vihdoinkin valmiit, niillä värähteli nyt vain
odotus ja hillittyjen äänten kuiskutus. Päivän kallistuessa lounaaseen
oli paahtava helle vähentynyt, likitysten ahdettujen talojen väliin
lankesi vaalealta taivaalta vain hieno, lämmin ja leppoisa varjo. Ja
kaikkialla oli syvä hartaus, ikäänkuin koko vanha kaupunki olisi ollut
vain tuomiokirkon jatkoa. Ainoastaan Ligneulin rannalla olevasta uudesta
kaupungista kuului ajoneuvojen räminää; siellä oli paljon tehtaita,
jotka osottivat ylenkatsettaan tälle vanhalle uskonnolliselle juhlalle
pitämättä sen johdosta edes vapaapäivää.
Jo kello neljältä alettiin soittaa pohjoistornin isoa kelloa, samaa,
jonka kumahdukset panivat Hubertien talon tärähtelemään. Ja samalla
hetkellä Angélique ja Hubertine ilmestyivät jälleen pukeutuneina.
Hubertinellä oli valkaisemattomasta pellavakankaasta tehty puku, jota
somisti vaatimaton pitsireunus, mutta hänen voimakkaana pyöristyvä
vartalonsa oli niin nuorekas, että häntä olisi voinut luulla
ottotyttärensä vanhemmaksi sisareksi. Angéliquella taas oli yllään
valkoinen silkkipukunsa ilman mitään koristuksia, ei helyä korvissa,
sormissa eikä ranteessa; ainoastaan hänen paljaat kätensä ja paljas
kaulansa silkinhienoine hipiöineen pistivät esiin kevyen vaatteen alta
kuin puhjenneet kukkaset. Kiireeltään pistetty näkymätön kampa pidätti
vaivoin hänen vaalean tukkansa vallattomia kiharoita. Hän oli
luonnollinen ja ylväs, avonaisen yksinkertainen, kaunis kuin tähti.
-- Ah, sanoi hän, -- soitetaan, monseigneur on lähtenyt
piispankartanosta.
Kello kumahteli yhä edelleen voimakkaasti ja vakavasti selkeässä
ilmassa. Ja Hubertit asettuivat alakerran suureen, sepiselälleen
avattuun ikkunaan, naiset nojaten kyynärpäillään ikkunalautaan, Hubert
seisoen heidän takanaan. Tämä oli heidän totuttu paikkansa, ja siitä
olikin hyvin hyvä katsella, sillä he näkivät ensimmäisinä kulkueen tulon
kirkon ovesta eikä ainoatakaan vahakynttilää mennyt heiltä siitä
hukkaan.
-- Missä minun korini on? kysyi Angélique.
Hubertin täytyi ojentaa hänelle ruusunlehtikori, jota hän sitten piti
sylissään rintaansa vasten.
-- Oi, kuiskasi hän vielä, voisi melkein luulla että tue kello keinuttaa
meitä!
Koko pieni talo värähteli ja kaikui kellon kumahtelusta Ja tämä väristys
levisi kadulle ja yli koko kaupunginosan, joka seisoi liikkumattomassa
odotuksessa, seinille ripustettujen vaatteiden lepattaessa raukeammin
iltailmassa. Ruusujen tuoksu oli hyvin suloinen.
Kului puoli tuntia. Silloin pyhän Agneksen portin molemmat puoliskot
yhtäkkiä avautuivat, näyttäen kirkon hämärän sisustan, jossa palavat
vahakynttilät tuikuttivat loistavina pilkkuina. Ensimmäisenä astui ulos
ristinkantaja, kaapuun puettu alidiakooni, ja hänen sivuillaan kaksi
kirkonpalvelijaa, kumpikin kantaen suurta, sytytettyä kynttilää
kädessään. Heidän perässään kiiruhti juhlamenojen ohjaaja, kunnon
pastori Cornille, joka, saatuaan varmuuden siitä, että katu oli
asianomaisessa kunnossa, pysähtyi porttiholvin alle ja seurasi kulkueen
lähtöä hetken aikaa, nähdäkseen olivatko osanottajat asettuneet heille
määrättyyn järjestykseen. Etunenässä olivat maallikkoveljeskunnat,
uskonnolliset yhdistykset, koulut, iän mukaan järjestettyinä. Siinä oli
aivan pieniä lapsiakin, valkopukuisia tyttösiä, jotka olivat kuin
morsiamia, ja avopäisiä, käherrettyjä, juhla-asuisia poikasia, jotka
ihastuksissaan jo etsivät äitejänsä katseillaan. Muuan yhdeksänvuotias
naskali asteli yksinään keskellä Johannes Kastajaksi puettuna,
lampaantalja paljailla, hennoilla harteillaan. Neljä ruusunpunaisin
nauhoin koristettua tyttöstä kantoi musliinilippua, jossa oli kuvattuna
tuleentunut vehnälyhde. Sitten siinä oli isompia tyttöjä ryhmittyneinä
Neitsyen lipun ympärille, mustapukuisia naisia, joilla myöskin oli
lippunsa, pyhän Joosefin kuva tummanpunaisella silkillä, ja vielä monta,
monta muuta lippua, samettisia ja satiinisia, jotka heiluivat
kullattujen tankojensa nenässä. Miestenkään veljeskunnat eivät jääneet
jälkeen lukuisuudessa. Siinä oli kaiken värisiä katumuksentekijöitä,
erittäinkin harmaat katumuksentekijät, jotka olivat puetut
harmaanruskeaan palttinaan ja varustetut huppukauluksella, ja joilla oli
suurta huomiota herättävä vertauskuva, suuri risti ja siinä pyörä, johon
oli ripustettu Kristuksen kärsimyksen esineet.
Angélique huudahti hellyydestä, kun lapset tulivat näkyviin.
-- Oi, noita pikku lemmikkejä! Katsokaa toki!
Muuan polvenkorkuinen, tuskin kolmivuotias pienokainen tepasteli niin
hullunkurisen itsetietoisena horjahtelevilla jaloillaan, että Angélique
kahmaisi kourallisen ruusunlehtiä koristaan ja heitti ne hänen päälleen.
Pienokainen asteli edelleen, ruusuja olkapäillään ja tukassaan, ja hänen
sydämellinen naurunsa sai kukkia satamaan hänen päälleen joka ikkunasta.
Ja kadulla vallitsevassa kohisevassa äänettömyydessä ei kuulunut enää
muuta kuin kulkueen kumea töminä, ja katselijain heittelemät kukat
lentelivät hiljaisin parvin katukivitykselle. Pian oli siinä
yhdenjaksoinen kukkasmatto.
Mutta tultuaan vakuutetuksi maallikkojen hyvästä järjestyksestä tuli
pastori Cornille levottomaksi, kun kulkue joksikin aikaa pysähtyi
liikkumattomaksi, ja hän kiiruhti etupäähän, hymyillen Huberteille
tervehdykseksi ohimennessään.
-- Mikä niillä on, kun eivät mene eteenpäin? kyseli Angélique, tullen
rauhattomaksi, ikäänkuin hän olisi kulkueen loppupäässä odottanut
onneaan tulevaksi.
Hubertine vastasi tavallisella tyyneydellään:
-- Ei heidän nyt juosta tarvitse.
-- Siellä on arvattavasti jokin este, ehkä levähdysalttari, jota vielä
viimeistellään, selitti Hubert.
Neitsyen lippua kantavat tytöt olivat virittäneet virren ja heidän
heleät äänensä kiirivät avoimessa ilmassa kirkkaina kuin kristalli.
Vähitellen jono alkoi huojua. Lähdettiin jälleen liikkeelle.
Maallikkojen jälkeen alkoi nyt hengellinen sääty tulla ulos
kirkosta, alempiarvoiset ensimmäisinä. Kaikki olivat messupaidassa
ja panivat porttiholvin alla päähänsä litteän lakin. Kullakin oli
sytytetty vahakynttilä, oikeanpuolimaisilla oikeassa kädessä ja
vasemmanpuolimaisilla vasemmassa kädessä, rivin ulkopuolella. Ne
muodostivat siten kaksinkertaisen rivin lepattavia liekkejä, jotka
päivänvalossa himmenivät miltei näkymättömiin. Ensimmäisenä oli
pappisseminaari, maaseurakunnat ja suuremmat kirkot. Sitten tulivat
tuomiokirkon papit, ja heitä seurasivat kaniikit valkea vaippa
hartioillaan. Heidän keskellään olivat kirkkolaulajat punaisissa
silkkikaavuissa. Laulajat olivat täysin äänin alottaneet esilaulun,
johon koko papisto vastasi hillitymmin laulaen. _Pange lingua_ hymni
kajahti heleänä ja puhtaana, katu oli täynnä messupaitojen hulmuavien
liepeitten juhlallista kahinaa, ja vahakynttiläin pienet liekit
tuikkivat vaaleina kultatähtinä.
-- Oi, pyhä Agnes! kuiskasi Angélique.
Hän hymyili pyhimykselle, jota neljä pappia kantoi sinisellä sametilla
verhotulla, pitsein koristetulla kantotuolilla. Hän hämmästyi joka vuosi
nähdessään sen tällä tavoin poissa siitä hämärästä, jossa se oli asunut
monet vuosisadat. Kultaisine hiusverhoineen se näytti aivan
toisenlaiselta kirkkaassa päivänvalossa. Se oli niin vanha ja kuitenkin
niin nuori pienine käsineen, hentoine jalkoineen ja kapeine, ajan
mustuttamine tytönkasvoineen.
Mutta monseigneur oli sitä seuraava. Kirkon perältä kuului jo lähenevää
suitsutusmaljojen heiluntaa.
Ihmiset kuiskailivat, Angélique kertasi:
-- Monseigneur... Monseigneur...
Ja katse kiinnitettynä ohikulkevaan pyhimykseen hän muisteli tällä
hetkellä vanhoja tarinoita. Ylhäiset Hautecoeurin markiisit, jotka
Agneksen avulla pelastivat Beaumontin rutosta, Jean V ja kaikki hänen
heimolaisensa tulivat hartaina polvistumaan hänen kuvansa eteen, ja hän
näki kaikkien noitten ihmeitätekevien ylimysten kulkevan ohi yksi
kerrallaan ruhtinaallisena sarjana.
Pyhimyksen jälkeen seurasi pitkä tyhjä väli. Sitten astui esiin
kappalainen, joka kantoi piispansauvaa, pitäen sitä edessään
pystyssä, käyrä osa itseänsä kohti. Hänen jälkeensä tuli kaksi
suitsutusmaljankantajaa, jotka kävelivät takaperin ja heiluttivat
lyhyessä tahdissa suitsutusmaljojaan, ja kumpaakin seurasi
kirkonpalvelija, kantaen laivanmuotoista astiaa, jossa oli
suitsutusainetta. Suuri, purppuranpunaisesta sametista tehty,
kultaripsuilla reunustettu kunniakatos ei tahtonut oikein hyvin mahtua
toisesta oviaukosta. Mutta pian oli kaikki taas järjestyksessä ja
asianomaiset henkilöt tarttuivat kannatustankoihin. Alla asteli
kunniadiakooniensa välissä monseigneur paljain päin. Hänen olkapäitään
peitti leveä valkoinen vyöhikkö, jonka päät verhosivat hänen kätensä,
joilla hän kantoi korkealle kohotettuna Pyhää Sakramenttia, koskematta
siihen.
Heti alkoivat suitsutusmaljankantajat astua eteenpäin, ja täyteen
heiluntaan lennähtäen suitsutusmaljat nousivat ja laskivat tahdissa, ja
niitten hopeaiset ketjut helähtelivät.
Missä ihmeessä Angélique oli nähnyt jonkun, joka muistutti monseigneuriä
näöltään? Kaikkien otsat taipuivat eteenpäin muistutellen. Mutta
Angélique katseli häntä pää puoleksi ulos kurotettuna. Hänellä oli
kookas, solakka, ylhäinen vartalo, joka kuudenkymmenen vuoden ikään
nähden oli erinomaisen nuorekas. Hänen kotkansilmänsä säihkyivät, hiukan
voimakkaasti muodostunut nenä kohotti kasvojen ylhäisen käskevää ilmettä
ja valkoinen, tiheänä kihartuva tukka sitä taas lievensi. Ja Angéliquen
huomio kiintyi hänen ihonsa kalpeuteen, jossa hän luuli näkevänsä
tulvahtavan veren rusotuksen. Tai ehkä se olikin vain tuon suuren
kulta-auringon heijastusta, jota hän kantoi peitetyillä käsillään ja
joka heitti hänen ylleen salaperäisen valonhohteen.
Ihan varmaan hän oli jossakin nähnyt kasvot, jotka muistuttivat näitä.
Heti ensi askelilla oli monseigneur alottanut erään psalmin, lausuen
värsyjä matalalla äänellä diakooniensa kanssa vuorotellen. Ja Angélique
vavahti nähdessään hänen kääntävän silmänsä siihen ikkunaan päin, missä
hän oli, -- niin ankaralta, jäätävän ylpeältä, kaiken intohimon
turhuutta tuomitsevalta hän hänestä näytti. Monseigneurin katseet olivat
osuneet noihin kolmeen vanhaan koruompelukseen, Marian ilmestykseen,
ristin juurella seisovaan Mariaan ja Marian taivaaseenastumiseen. Niissä
välähti mielihyvä. Sitten ne laskeutuivat alemmaksi ja pysähtyivät
Angéliqueen, eikä Angélique hämmennyksissään voinut käsittää,
kalpenivatko ne ankaruudesta vai lempeydestä. Samassa ne olivat jälleen
suuntautuneet Pyhään Sakramenttiin, liikkumattomina ja loistavina suuren
kulta-auringon heijastuksessa. Suitsutusmaljat heilahtivat ylös ja
putosivat jälleen alas hopeisten ketjujen helähtäessä, ja pieni pilvi
suitsutussavua jäi liitelemään ilmaan.
Mutta Angéliquen sydän löi haletakseen. Kunniakatoksen takana hän oli
keksinyt hiipan, jossa oli kuvattuna pyhä Agnes taivaaseen kohoavana
kahden enkelin kannattamana. Se oli työ, joka lanka langalta oli ommeltu
hänen rakkaudestaan. Kappalainen kantoi sitä hunnutetuin käsin
kunnioittavasti kuin pyhää esinettä. Ja tuolla, jäljessä tulevien
maallikkojen joukossa, virkamiesten ja tuomarien keskellä hän tunsi
Félicienin, joka astui ensi rivissä solakkana ja vaaleana, hännystakkiin
puettuna. Hän tunsi hänen kiharaiset hiuksensa, hänen suoran, hiukan
voimakkaasti muodostuneen nenänsä ja hänen mustat, ylhäisen lempeät
silmänsä. Angélique odotti häntä, hän ei hämmästynyt nähdessään hänen
vihdoinkin muuttuvan ruhtinaaksi. Félicien heitti häneen pelokkaan,
valhettansa anteeksi rukoilevan katseen, ja Angélique vastasi valoisalla
hymyilyllä.
-- Katsohan! kuiskasi Hubertine ällistyneenä, eikö se ole se nuori mies?
Hänkin oli tuntenut Félicienin, ja hän tuli levottomaksi kun hän
kääntyessään näki tyttärensä kasvot kirkastuneina.
-- Hän on siis valehdellut meille?... Mitä varten? Tiedätkö sinä?...
Tiedätkö sinä, kuka tuo nuori mies on?
Kyllä, ehkä hän sen tiesi. Hänen sisässään oli ääni, joka vastasi hänen
äsken tekemiinsä kysymyksiin. Mutta hän ei tahtonut kysellä itseltään
enempää. Hän saisi kyllä varmuuden aikanaan. Hän tunsi sen ajan jo
lähenevän, ja hänen mielensä täytti paisuva ylpeys ja hellyys.
-- Mistä on kysymys? kysyi Hubert, kurottuen katsomaan vaimonsa takaa.
Hän ei koskaan ehtinyt huomata mitä hänen ympärillään tapahtui. Ja kun
Hubertine oli osottanut hänelle tuon nuoren miehen, epäili hän:
-- Merkillinen ajatus! Ei se ole hän.
Silloin Hubertine oli myöntävinään erehtyneensä. Se oli viisainta, hän
ottaisi kyllä myöhemmin selon. Mutta kulkue, joka oli taaskin pysähtynyt
monseigneurin suitsuttaessa Pyhää Sakramenttia vihannaksi kukitetulla
levähdysalttarilla, alkoi lähteä jälleen liikkeelle. Ja Angélique, jonka
viimeisiä ruusunlehtiä pitelevä käsi oli unohtunut korin pohjaan, teki
suloisessa hämmingissään äkillisen liikkeen, viskaten kukat ilmaan.
Félicien lähti juuri liikkeelle. Kukat varisivat alas, ja kaksi
terälehteä liiteli hiljalleen keinuen ja pysähtyi hänen hiuksilleen.
Kulkue oli lopussa. Kunniakatos oli kadonnut Isonkadun kulmaan,
saattueen jälkipää vieri hiljalleen pois, ja katu jäi tyhjäksi
hartaaseen liikkumattomuuteen, kuin haaveellisen uskon hurmaamana,
tallattujen ruusujen huokuessa hiukan kirpeää lemuaan. Ja etäältä kuului
vielä heikontumistaan heikontuen ketjujen hopeinen helähdys, aina kun
suitsutusmaljat heilahtivat ylhäältä alas.
-- Oi, lähdetkö, äiti? huudahti Angélique. Mennään kirkkoon katsomaan
kun ne palaavat!
Ensi hetkessä Hubertine aikoi kieltää. Mutta sitten hän tunsi itsekin
niin suurta halua päästä varmuuteen, että hän suostui.
-- Mennään vain, koska sinua haluttaa.
Mutta odottaminen kysyi malttia. Angélique, joka oli käynyt ylhäällä
panemassa hatun päähänsä, ei pysynyt hetkeäkään levossa. Hän meni yhä
uudelleen ikkunan ääreen, tähysteli kadun päähän ja nostipa vielä
silmänsä ylöskin, ikäänkuin tiedustaakseen itse avaruudelta. Ja hän
seurasi mielessään kulkuetta askel askeleelta, puhuen ääneen.
-- Ne laskeutuvat Alakatua... Ah, nyt ne varmaan tulevat torille
aliprefektuurin edustalle... Oh, noilla alakaupungin pitkillä kaduilla
ei ole loppuakaan. Ja niinkuin ne olisivat hyvinkin iloisia saadessaan
nähdä pyhän Agneksen, nuo vaatekauppiaat!
Taivaalla leijaili hieno, ruusunpunainen pilvenhattara. Itse
värähtämättömässä ilmassakin oli tunne siitä, että koko arkipäiväinen
elämä oli pysähdyksissä, että Jumala oli lähtenyt asunnostaan ja
itsekukin odotti sitä sinne palaavaksi, voidakseen ryhtyä tavallisiin
toimiinsa. Vastapäätä olevat kultasepän ja kynttilänvalajan myymälät
olivat yhä sulettuina, sinisten ja punaisten verhojensa peittäminä.
Kadut näyttivät nukkuvan. Niillä ei ollut muuta liikettä kuin verkalleen
etenevä kirkollinen kulkue, jonka liikkeelläolon saattoi arvata
jokaisesta kaupungin kulmasta.
-- Äiti, äiti, minä olen varma, että ne ovat juuri Kunniakadun
alapäässä. Ne lähtevät nousemaan ylös rinnettä.
Se ei ollut totta, sillä kello oli vasta puoli seitsemän, eikä kulkue
milloinkaan palannut ennenkuin neljänneksen yli seitsemän. Hän tiesi
vallan hyvin, että kunniakatos eteni sillä hetkellä Ligneulin
laiturirantaa pitkin. Mutta hänellä oli niin kiire!
-- Äiti, meidän pitää joutua, muuten emme saa paikkaa.
-- No tule sitten! sanoi vihdoin Hubertine, hymyillen vasten
tahtoaankin.
-- Minä jään kotiin, selitti Hubert. Otan koruompelukset alas seinältä
ja katan pöydän.
Kirkko tuntui tyhjältä, kun Jumala ei ollut enää siellä. Sen kaikki ovet
olivat auki kuin mullin mallin olevassa talossa, johon isäntää odotetaan
palaavaksi. Joitakin ihmisiä tuli sisään. Ainoastaan kirkon perällä
oleva pääalttari, yksinkertainen romaanilainen sarkofaagi, hehkui
palavien kynttilöittensä hohteessa. Muuten oli koko avara laiva, sen
matalat poikkiristit ja kappelit pimeän vallassa, sillä ilta alkoi jo
hämärtää.
Angélique ja Hubertine kävelivät hitaasti kirkon ympäri. Alhaalla oli
rakennus kuin raskaan painon rusentama, matalat pilarit kannattivat
sivulaivojen pyörökaaria. He kulkivat pimeitten kappelien vieritse,
jotka muodostivat kellarimaisia syvennyksiä. Kun he sitten menivät
urkulehterien alitse, pääoven editse toiselle puolelle, tunsivat he
vapauttavaa tunnetta nostaessaan silmänsä päälaivan korkeita
goottilais-ikkunoita kohti, jotka kohosivat raskaan romaanilaisen
kivikerroksen yläpuolella. Mutta he jatkoivat kulkuaan eteläisen
ristilaivan sivuitse, ja siinä alkoi taas painostus. Poikkilaivan
risteyksessä seisoi neljä valtavaa pylvästä neljässä kulmassa,
kannattaen korkealla kaartuvaa holvikattoa. Ja siinä vallitsi vielä
himmeä valo, jonka poistuva päivä heijasti kuin jäähyväisiksi
poikkilaivan julkisivujen ruusukeikkunoista. He olivat nousseet kolme
porrasaskelta, jotka johtivat kuoriin, ja kulkivat kuorikappelien
vieritse, jotka olivat kirkon aikaisimmin rakennettu osa ja muodostivat
hautakammioiden tapaisia syvennyksiä. Vanhan, runsaasti koristellun
ristikon edessä, joka sulki kuorin joka puolelta, he seisahtuivat
hetkeksi katselemaan kimmeltävää pääalttaria, jonka pienet liekit
heijastuivat vanhojen, ihmeen kauniisti koristeltujen kuorituolien
kiiltäviin tammipintoihin. Ja niin he palasivat lähtöpaikalleen,
kohottaen jälleen päätään, ikäänkuin tuntien korkean päälaivan
henkäyksen. Sakenevassa hämärässä näyttivät sen vanhat seinät siirtyvän
kauemmaksi ja avartuvan, ja kultakoristeitten ja maalausten jäännökset
häipyivät näkymättömiin.
-- Tiesinhän minä, että oli liian varhaista, sanoi Hubertine.
Angélique ei vastannut, vaan kuiskasi:
-- Kuinka se on suuri!
Hänestä tuntui kuin hän ei tuntisi kirkkoa, kuin näkisi hän sen ensi
kerran. Hänen silmänsä harhailivat pitkin liikkumattomia istuinrivejä ja
tähystivät kappelien perukoihin, missä hautakivet vain hämärästi
häämöttivät tummina varjoina. Mutta hänen silmänsä sattuivat
Hautecoeurin kappeliin ja hän tunsi sen ikkunan lasimaalauksen. Se oli
nyt vihdoinkin korjattu, ja sen pyhä Yrjö kuulsi epämääräisenä kuin
haamu himmenevässä valossa. Ja Angélique tunsi siitä suurta iloa.
Silloin kumahdus värähdytti kirkkoa, iso kello alkoi jälleen soida.
-- Ah, sanoi Angélique, nyt ne tulevat, ne nousevat nyt ylös
Kunniakatua.
Tällä kertaa se oli totta. Ihmisjoukko työntyi sisään, vallaten kirkon
sivustat, ja hetki hetkeltä saattoi tuntea kulkueen lähenevän. Se tuntui
kellon yltyvässä kumajamisessa ja selkiselällään olevasta ovesta
tulevassa suuressa tuulahduksessa. Jumala palasi.
Hubertinen olkapäähän nojaten, varpailleen kohoutuneena Angélique
tähtäsi katseillaan avonaista ovea, jonka kaarevat piirteet erottuivat
sen takana olevan Luostaritorin vaaleasta hämärästä. Ensiksi tuli
näkyviin ristiä kantava alidiakooni, kirkonpalvelijat suurine
kynttilöineen kummallakin puolellaan. Heidän perässään kiiruhti
juhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, hengästyneenä ja
väsyneenä. Kynnyksellä jokainen uusi tulija erottui hetkisen
selväpiirteisenä vaaleata oviaukkoa vastaan, hukkuakseen sitten kirkon
sisällä vallitsevaan hämärään. Tulivat maallikot, koulut, yhdistykset ja
veljeskunnat, joitten liehuvat liput varjo yhtäkkiä ahmaisi. Tuli vaalea
Neitsyen tyttöjen ryhmä, laulaen ohuilla seraafinäänillään. Tuomiokirkko
nieli yhä uusia tulijoita, ja avara laiva täyttyi vähitellen, miehet
oikealle, naiset vasemmalle puolelle. Mutta yö oli jo pimentynyt, ja
kaukana torilla tuikotti tulenkipinöitä, satoja pieniä, liikkuvia
valopilkkuja. Papisto saapui vuorostaan, kantaen sytytettyjä
kynttilöitään rivin ulkopuolella, joten ne muodostivat kaksinkertaisen
ketjun keltaisia liekkejä. Sitä riitti loppumattomiin, kynttilöitä solui
sisään yhä enemmän, saapui pappisseminaari, seurakuntapapit,
tuomiokirkon papit, esilaulua veisaavat kirkkolaulajat ja
valkovaippaiset kaniikit. Ja vähitellen kirkko kävi valoisaksi, kun tämä
monisatainen kyntttilävirta sirotti sen täyteen tähtiä kuin kesäyön
taivaan.
Kaksi tyhjää tuolia oli vierekkäin, Angélique nousi seisomaan toiselle
niistä.
-- Laskeudu alas, toimitti Hubertine, -- se on kielletty.
Mutta Angélique intti vastaan levollisena:
-- Mitävarten kielletty? Minä tahdon nähdä... Oi, kuinka kaunista!
Ja hän sai lopuksi äitinsä nousemaan toiselle tuolille.
Koko kirkko säihkyi ja paloi. Tuo kynttilähyöky, joka kulki sen yli,
sytytti heijastuksensa sivustain matalain holvien alle, kappelien
perukoihin, missä säteili jonkin pyhäinjäännöslippaan lasiruutu tai
tabernaakelin kultakoristeet. Kuorikappeleissa ja hautakammioissakin
heräsi valonsäteitä. Kuori liekehti, alttari oli kuin ilmitulessa,
kuorituolit loistivat, vanhan ristikon ruusukoristeet kuvastuivat
valossa selvin, mustin rajapiirtein. Ja yhä avarammaksi laajeni vielä
korkea päälaiva matalain sivustain pyörökaaria kannattavine jyhkeine
pylväineen ja ylhäällä huippukaaristen ikkunain välissä kohoavine
kapenevine, koristeltuine pylväskimppuineen, todellisena ylöspyrkivän
uskon ja rakkauden vertauskuvana, jotka sädehtivän valon lailla sen
täyttivät.
Mutta keskeltä askelten jytinää ja tuolien kolinaa kuului jälleen
suitsutusmaljain ketjujen kirkas helähdys. Samassa urut kuohahtivat
soimaan valtavaa säveltä, täyttäen holviston ukkosenkaltaisella
jyminällä. Se oli monseigneurin kunniaksi, joka vielä oli torilla. Pyhä
Agnes oli juuri saapumassa kirkon holvin alle pappien kantamalla
kantoluolillaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuin rauhottuvan
vahakynttiläin valossa, ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen saadessaan
jälleen palata nelisatavuotiseen uneksintaansa. Vihdoin astui ovesta
itse monseigneur, piispansauva edellään, hiippa jäljessään, kantaen
pyhää sakramenttia samassa asennossa, kädet vyöhikön verhoamina.
Kunniakatos liikkui pitkin keskilaivaa ja pysähtyi kuoriristikon eteen.
Siinä syntyi hiukan hämminkiä, ja hänen jäljessään kulkeneet henkilöt
joutuivat joksikin hetkeksi lähelle häntä.
Niin pian kuin Félicien oli tullut näkyviin hiipan takana, ei Angélique
irrottanut katsettaan hänestä. Ja nyt sattui niin, että Félicien
kulkeutui kunniakatoksen oikealle puolelle. Silloin Angélique
näki yhtaikaa monseigneurin valkotukkaisen ja nuoren miehen
kellerväkiharaisen pään. Hänen silmissään hulmahti, hän risti kätensä ja
sanoi ääneen:
-- Ah! Monseigneur, monseigneurin poika!
Hänen salaisuutensa oli solahtanut hänen huuliltaan. Se oli tahdoton
huudahdus, joka puhkesi esiin, kun varmuus äkillisen kirkkauden tavoin
ilmeni tuosta silmiinpistävästä yhdennäköisyydestä. Ehkä hän syvällä
sydämessään oli sen jo tiennyt, mutta hän ei ollut uskaltanut sanoa sitä
itselleen. Nyt se yhtäkkiä julki tullessaan häikäisi häntä. Kaikkialta
hänen mielestään ja hänen ulkopuoleltaan kohosi esiin muistoja, jotka
kertasivat hänen huudahduksensa.
Hubertine sopersi tyrmistyneenä:
-- Monseigneurin poikako tuo nuori mies?
Väkeä tungeksi heidän ympärillään. Heidät tunnettiin, heitä ihailtiin.
Äiti oli vielä kaunis yksinkertaisessa pellavapuvussaan, tytär
valkoisessa silkissään oli viehkeä kuin enkeli. He olivat niin kauniit
ja näkyivät niin hyvin tuoleilla seisoessaan, että monet silmät
kohosivat heihin ja unohtuivat heitä katsomaan.
-- No kukas sitten, hyvä rouva, sanoi Lemballeuse-muori, joka oli
väkijoukossa heidän lähellään, -- kukas sitten, jollei monseigneurin
poika! Ettekö te sitä tietänyt?... Kaunis nuori mies, ja rikas, oh, niin
rikas että voisi ostaa vaikka koko kaupungin! Miljoonia, miljoonia!
Hubertine kuunteli kalpenevin kasvoin.
-- Kyllä kai olette kuullut hänen elämäkertansa? jatkoi vanha
kerjäläisvaimo. Hänen äitinsä kuoli synnyttäessään hänet maailmaan, ja
silloin monseigneur rupesi papiksi. Aivan äskettäin hän on nyt kutsunut
poikansa luokseen... Félicien VII d'Hautecoeur, ihan kuin oikea ruhtinas
ainakin!
Silloin Hubertine teki suurta murhetta ilmaisevan eleen. Ja Angélique
säteili nähdessään unelmansa toteutuvan. Hän ei kuitenkaan ollut
hämmästynyt, hän tiesi vallan hyvin, että hänen rakastettunsa oli oleva
kaikkein rikkain, kaunein ja ylhäisin. Mutta hänen ilonsa oli rajaton,
täydellinen, sitä eivät himmentäneet vaikeudet, joita hän ei
aavistanutkaan. Vihdoinkin hänen lemmittynsä ilmaisi itsensä, antoi
itsensä hänelle vuorostaan. Vahakynttiläin pienet liekit olivat
kultasadetta, urut soittivat heidän hääjuhlaansa, Hautecoeurien suku
kulki ohi kuninkaallisena saattueena, tarinain sankareista, Norbert
I:stä, Jean V:stä, Félicien III:sta, Jean XII:sta alkaen aina
viimeiseen, Félicien VII:een, jonka vaaleatukkainen pää oli häneen päin
käännettynä. Hän oli Neitsyen serkkujen jälkeläinen, mestari, ihana
Jeesus, joka ilmestyi kunniassansa isänsä oikealla kädellä.
Félicien hymyili hänelle juuri, eikä hän huomannut monseigneurin
paheksuvaa katsetta tämän nähdessä hänen seisovan tuolilla kansanjoukon
yläpuolella hehkuvin kasvoin, ylpeänä ja kiihottuneena.
-- Voi, lapsi parkani! huokasi Hubertine epätoivoissaan.
Mutta kappalaiset ja kirkonpalvelijat olivat asettuneet riviin oikealle
ja vasemmalle, ja ensimmäinen diakooni oli ottanut pyhän sakramentin
monseigneurin käsistä ja asetti sen alttarille. Suoritettiin
loppusiunaus, laulajat jyristivät _Tantum ergo'a_, suitsuke savusi
maljoissaan, kunnes pauhina yhtäkkiä tyyntyi täydelliseksi
hiljaisuudeksi. Ja keskellä liekehtivää, pappien ja kansanjoukon
täyttämää kirkkoa, sen ylhinä kohoavien holvikaarien alla, monseigneur
nousi alttarille, otti molemmin käsin suuren kulta-auringon ja heilautti
sitä kolmasti ilmassa, tehden hitaasti ristinmerkin.