Saman päivän iltana heti pöydästä noustua Angélique valitti
kovaa pahoinvointia ja nousi huoneeseensa. Hänen aamulliset
mielenliikutuksensa ja taistelu itseään vastaan olivat näännyttäneet
hänet. Hän pani heti maata ja puhkesi jälleen itkemään, haudaten päänsä
lakanan alle, haluten epätoivoisena hävitä pois, lakata olemasta.
Hetket vierivät, ja tuli yö, lämmin heinäkuun yö, jonka painostava
tyyneys huokui huoneeseen selkiselälleen jätetystä ikkunasta. Musta
taivas oli sirotettu täyteen tähtiä. Kello lienee ollut noin yksitoista.
Kuu ei noussut ennenkuin puolenyön tienoissa; se oli viimeisellä
neljänneksellään ja jo kapeaksi vähenemässä.
Ja pimeässä huoneessa Angélique itki yhä ehtymättömiä kyyneliä, kun
ovelta kuuluva risahdus sai hänet nostamaan päänsä.
Ensin oli hiljaista, sitten vieno ääni mainitsi hellästi hänen nimeään.
-- Angélique... Angélique, kultaseni...
Hän oli tuntenut Hubertinen äänen. Tämä oli varmaankin asettuessaan
levolle miehensä kanssa kuullut kaukaista nyyhkytystä ja noussut
levottomana, puoleksi riisuutuneena katsomaan.
-- Angélique, oletko sairas?
Nuori tyttö pidätti hengitystään eikä vastannut. Hän ei tuntenut muuta
kuin rajatonta yksinäisyyden kaipuuta, se oli hänelle ainoa lievitys.
Lohdutus tai hyväily, vaikkapa itse hänen äidiltäänkin, olisi lisännyt
hänen tuskaansa. Hän näki mielikuvituksessaan äidin seisovan oven
takana, ja vienosta hankauksesta lattiakivellä hän arvasi hänen olevan
avojaloin. Pari minuuttia kului, ja hän tunsi äitinsä yhä seisovan
kumartuneena korva ovea vasten, kauniilla käsivarsillaan kietoen kokoon
löysinä riippuvia vaatteitaan.
Kun ei Hubertine enää kuullut hiiskahdustakaan, ei hän uskaltanut kutsua
uudestaan. Hän oli kyllä varma siitä, että hän oli kuullut
vaikeroimista; mutta jos lapsi oli nukahtanut itkuunsa, niin mitä syytä
oli häntä herättää? Hän odotti kuitenkin vielä hetkisen; sillä huolet,
jotka hänen tyttärensä salasi häneltä, saattoivat hänet levottomaksi.
Hän aavisti hämärästi niiden laadun, ollen itsekin syvien hellyyden
tunteitten vallassa. Ja hän päätti palata takaisin samoin kuin oli
tullutkin. Hän laskeutui alas portaita, joitten jokainen käänne oli
hänelle tuttu, synnyttämättä pimeässä talossa muuta ääntä kuin
paljaitten jalkojensa keveän sipsutuksen.
Silloin Angélique vuorostaan kuunteli, istuallaan keskellä sänkyä.
Hiljaisuus oli niin täydellinen, että hän erotti Hubertinen kantapäiden
keveän painalluksen jokaista porrasaskelta vastaan. Makuuhuoneen ovi
alhaalla avautui ja sulkeutui. Sitten hän erotti hillittyä puhetta,
hellää ja huolestunutta kuiskailua, joka varmaankin koski häntä ja
häneen liittyviä pelkoja ja toivomuksia. Eikä keskustelu lakannut vielä
sittenkään kun he jo nähtävästi olivat asettuneet levolle, sammutettuaan
valon. Milloinkaan eivät vanhan talon öiset äänet olleet tällä tavoin
tunkeutuneet hänen korviinsa. Tavallisesti hän nukkui nuoren ihmisen
sikeätä unta, kuulematta edes huonekalujen paukahduksia. Mutta kun nyt
tuo liekehtivä tunne, jota hän oli koettanut kukistaa, riisti häneltä
unen, tuntui hänestä kuin koko talo rakastaisi ja vaikeroisi. Eivätkö
Hubertitkin koettaneet tukahduttaa toivottoman, hukkaan menneen,
hedelmättömän rakkautensa kyyneleitä? Hän ei tiennyt mitään, hänellä oli
vain tunne siitä, että lämpöisessä yössä hänen alapuolellaan valvoi
kahden aviopuolison suuri rakkaus ja suuri murhe ikuisesti nuoren
morsiusyön pitkässä ja puhtaassa syleilyssä.
Ja istuessaan täten vanhan talon nyyhkytyksiä ja huokauksia kuunnellen,
ei Angélique jaksanut pidättäytyä, vaan hänen kyyneleensä virtasivat
herkeämättä; mutta nyt ne juoksivat hiljaa, kuumina ja herkkinä kuin
veri hänen suonissaan. Yksi ainoa kysymys oli kierrellyt hänen
mielessään aamusta asti, kiusaten ja kiduttaen; oliko hän tehnyt oikein
saattaessaan Félicienin toivottomuuteen, lähettäessään hänet luotaan,
mielessä se ajatus, ettei hän rakastanut häntä, kuin veitsi joka on
syösty suoraan sydämeen? Hän rakasti Félicieniä ja hän oli tuottanut
hänelle sellaisen kärsimyksen ja kärsi siitä itsekin hirmuisesti.
Minkätähden piti olla niin paljon tuskaa? Vaativatko pyhimykset
kyyneleitä? Olisiko Agnes tullut pahoilleen tietäessään hänen olevan
onnellisen? Häntä jäyti nyt epäilys. Silloin ennen, kun hän odotti sitä
joka oli tuleva, kuvitteli hän kaikki mielessään toisenlaiseksi: hänen
odotettunsa astuisi sisään, hän tuntisi hänet ja he menisivät yhdessä
hyvin kauas, ainiaaksi. Ja hän oli tullut, ja nyt he kumpikin
nyyhkyttivät ainaiseksi erotettuina. Mitä varten? Mitä sitten oli
tapahtunut? Kuka oli vaatinut häntä vannomaan tuon julman valan, että
rakastaisi häntä ilmaisematta sitä hänelle?
Mutta enimmin vaivasi Angéliquea pelko siitä, että hän ehkä oli
rikkonut, että hän oli ehkä ollut paha. Ehkä tuo poissysääminen olikin
hänessä piilevän huonon tytön työtä. Hämmästyksellä hän muisteli, kuinka
hän oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä, kuinka pilkallisesti hän oli
kohdellut Félicieniä ja kuinka hän oli tuntenut ilkamoivaa mielihyvää
antaessaan hänelle väärän käsityksen itsestään. Hänen kyyneleensä
yltyivät, hänen sydämensä suli surusta, rajattomasta myötätunnosta sitä
kärsimystä kohtaan, jonka hän täten tahtomattaan oli aiheuttanut. Hän
näki Félicienin yhä poistuvana, hänen silmäinsä edessä oli yhä tämän
murheellinen muoto, alakuloinen katse ja värisevät huulet. Ja hän näki
mielessään kuinka hän kulki katua pitkin kotiinsa kalpeana, sydämessään
haava, jonka hän oli viiltänyt ja josta veri vuosi pisara pisaralta.
Missä hän mahtoi olla nyt? Ehkä hän värisi kuumeessa? Angélique pusersi
tuskaisena käsiään ajatellessaan ettei tietänyt keinoa miten voisi
korjata pahan. Oi, hän ei tahtonut tuottaa kärsimystä, sen ajatuskin
teki hänelle pahaa! Hän olisi tahtonut olla hyvä heti paikalla ja
tuottaa onnea ympärilleen.
Oli kohta puoliyö. Piispankartanon suuret jalavat estivät kuun näkymästä
taivaanrannalta, ja huone pysyi pimeänä. Angélique lakkasi ajattelemasta
ja antoi päänsä vaipua tyynyä vasten, haluten nukkua. Mutta nukkua hän
ei voinut, sillä kyyneleet juoksivat yhä suljettujenkin silmäluomien
alta. Ja ajatukset tulivat jälleen. Hän muisti orvokit, joita hän kahden
viime viikon aikana iltaisin maata mennessään oli löytänyt parvekkeelta
ikkunansa edestä. Joka ilta oli siinä orvokkikimppu. Félicien niitä
varmaan heitti Mariantarhasta, sillä hän muisti kertoneensa hänelle,
kuinka orvokit omituisesti rauhottivat häntä, kun muitten kukkien tuoksu
sitävastoin aiheutti hänelle ankaraa päänsärkyä. Ja Félicien lähetti
hänelle täten suloisia öitä, virkistävää unta ja kauniita unia. Tänä
iltana hänen mieleensä johtui ajatus ottaa orvokkikimppu, jonka hän oli
asettanut päänalaisensa viereen, painaa se poskeaan vasten ja hengittää
sen rauhottavaa tuoksua. Nämä orvokit pysähdyttivät viimein hänen
kyyneleensä. Hän ei kuitenkaan vieläkään nukkunut, vaan makasi silmät
ummessa, hengittäen tuoksua, joka tuli hänen lemmityltään, onnellisena
leväten ja odottaen alistunein, luottavaisin mielin.
Mutta silloin puistatti häntä syvä väristys. Kello löi kahtatoista. Hän
aukaisi silmänsä ja hämmästyi nähdessään huoneen aivan valoisana. Kuu
kohosi verkalleen jalavien yläpuolelle, sammuttaen tähdet ja vaalentaen
koko taivaan. Hän näki ikkunasta tuomiokirkon kuorin hohtavan
valkoisena. Ja tuntui kuin huoneessa oleva valo olisi ollut sen
heijastusta, vilpoisaa, mietoa, aamunkoitteen tapaista hohdetta.
Valkoiset seinät, valkoiset kattopalkit, koko tuo valkoinen alastomuus
näyttivät siinä kasvavan, laajenevan ja etenevän ikäänkuin unessa. Hän
tunsi kuitenkin vanhat tammiset huonekalut, piirongin, kirstun ja
tuolit, joitten veistetyt koristeet heijastivat valoa loistavin syrjin.
Ainoastaan hänen ruhtinaallisen avara, neliskulmainen sänkynsä
pylväitten kannattamine vaaleanpunertavine katoksineen herätti hänessä
omituisen tunteen, ikäänkuin ei hän olisi sitä koskaan ennen nähnyt. Se
oli niin pehmoisen syvä ja kuunvalo verhosi sen niin hohtoisalla
valkoliinalla, että hän luuli leijailevansa pilvenhattaralla korkealla
taivaalla äänettömien ja näkymättömien siipien kannattamana. Hän tunsi
tuokion valtavaa keinuntaa; sitten hänen silmänsä tottuivat, hän huomasi
pian kyllä vuoteen olevan tavallisessa nurkassaan. Hän makasi
liikkumattomana, harhailevin katsein keskellä tätä valojärveä,
orvokkikimppu huulillaan.
Mitä hän odotti? Miksi hän ei voinut nukkua? Hän tunsi nyt varmasti,
että hän odotti jotakin. Kun hän oli lakannut itkemästä, niin se tiesi
sitä, että jokin oli tuleva. Tuo lohdullinen valkeus, joka ajoi pakoon
pahoja ajatuksia tuovan pimeyden, oli siitä enteenä. Hän oli tuleva. Kuu
oli hänen sanansaattajansa, joka oli tullut hänen edellään valaistakseen
heidän kohtaamistaan aamunkoittoa muistuttavalla hohteellaan. Huone oli
valkoisella sametilla verhottu, he voisivat nähdä toisensa. Silloin hän
nousi ylös ja pukeutui. Hän pani ylleen vain yksinkertaisen, valkoisen
musliinihameen, joka hänellä oli ollut Hautecoeurin raunioille tehdyllä
kävelyretkellä. Hän ei edes solminut hiuksiaan, vaan antoi niitten
valtoinaan levitä olkapäille. Paljaisiin jalkoihinsa hän pisti tohvelit.
Ja sitten hän odotti.
Angélique ei sillä hetkellä voinut sanoa, mitä tietä hän tulisi. Häh ei
arvatenkaan voisi kiivetä ylös hänen luokseen, he näkisivät kai toisensa
kuten ennenkin, toinen nojautuen parvekkeen kaiteeseen, toinen seisoen
Mariantarhassa. Kuitenkin hän vain istui, ikäänkuin olisi ymmärtänyt
tarpeettomaksi mennä ikkunan luo. Minkätähden hän ei voisi kulkea
seinien läpi niinkuin Legendan pyhimykset? Hän odotti. Mutta hän ei
odottanut yksin, hän tunsi että hänen ympärillään olivat kaikki nuo
neitsyet, joitten valkoinen parvi oli leijaillut hänen ympärillään hänen
varhaisesta nuoruudestaan saakka. Ne liitelivät sisään kuun säteitten
mukana, niitä tuli piispankartanon salaperäisistä, sinilatvaisista
puista, niitä pujahteli tuomiokirkon kivimetsän salaisista sopukoista.
Koko tuosta tutusta ja rakkaasta näköpiiristä, Chevrottesta, salavista,
ruohikosta, kuuli Angélique unelmiensa, toiveittensa ja mielihalujensa
palaavan luokseen. Kaikki nuo lähettivät nyt hänelle takaisin sen mitä
hän oli niihin pannut itsestään katsellessaan niitä päivästä päivään.
Milloinkaan eivät näkymättömät äänet olleet puhuneet näin kovaa. Hän
kuunteli tuonpuoleisen maailman kuiskauksia, hän tunsi helteisen
lämpimässä, hievahtamattoman tyvenessä yössä kevyen värähdyksen, joka
oli hänelle Agneksen vaatteenliepeen hipaisu ja josta hän tunsi että
hänen suojeluspyhimyksensä seisoi hänen vierellään. Hän ilostui
tietäessään Agneksen olevan läsnä muitten joukossa. Ja hän odotti.
Aikaa kului vielä, mutta Angélique ei sen pituutta huomannut. Hänestä
tuntui luonnolliselta, kun Félicien saapui, harpaten parvekkeen
suojakaiteen yli. Hänen kookas vartalonsa kuvastui vaaleata taivasta
vasten. Hän ei tullut sisään, vaan jäi seisomaan valoisaan
ikkuna-aukkoon.
-- Älkää pelätkö... Se olen minä, minä olen tullut.
Angélique ei pelännyt, Félicien oli hänen mielestään vain täsmällinen.
-- Te olette kiivennyt hirsiä myöten, eikö niin?
-- Niin, hirsiä myöten.
Angéliquen täytyi nauraa keinon yksinkertaisuudelle. Félicien oli ensin
hinautunut oven yllä olevalle katokselle, ja kiiveten siitä ylös
alakerran kehähirteen nojaavaa ansasta myöten oli päässyt parvekkeelle
sangen vähällä vaivalla.
-- Minä olen odottanut teitä, tulkaa tänne lähelleni.
Félicien oli saapunut rajuna, mielettömien päätöksien kiihdyttämänä, ja
tämä äkillinen onni tyrmistytti hänet niin ettei hän päässyt paikalta
liikahtamaan. Ja Angélique oli nyt varma, etteivät pyhimykset kieltäneet
häntä rakastamasta, sillä hän kuuli niitten ottavan Félicienin vastaan
hänen kanssaan herttaisella naurulla, mikä oli kevyt kuin yön hengähdys.
Mistä hän oli saanut päähänsä sen typeryyden, että Agnes pahastuisi?
Agnes oli hänen vierellään säteilevän iloisena, hän tunsi tuon ilon
laskeutuvan olkapäilleen ja kiertyvän ympärilleen ikäänkuin kaksi suurta
siipeä olisi häntä hyväillyt. Hän käsitti, että kaikki nuo, jotka olivat
kuolleet rakkaudesta, tunsivat myötätuntoa neitseitten tuskia kohtaan ja
tulivat lämpiminä öinä harhailemaan tänne alas ainoastaan valvoakseen
näkymättöminä heidän kyynelöivää lempeään.
-- Tulkaa tänne luokseni, minä olen odottanut teitä.
Silloin Félicien astui horjuen sisään. Hän oli päättänyt mielessään,
että hän tahtoi omistaa Angéliquen, että hän pusertaisi hänet syliinsä
tukahduttavalla voimalla, välittämättä hänen huudoistaan. Ja nyt,
tavatessaan hänet näin lempeänä, nyt, tunkeuduttuaan tähän valkoiseen ja
puhtaaseen huoneeseen, hän tuli vilpittömämmäksi ja voimattomammaksi
kuin lapsi.
Hän oli astunut muutamia askeleita. Mutta hän rupesi vapisemaan ja
painui polvilleen kaukana Angéliquesta.
-- Jos te tietäisitte sen hirmuisen kidutuksen! En ole milloinkaan näin
kauheasti kärsinyt, ei ole tuskaa suurempaa kuin uskoa ettei ole
rakastettu... Minä en välitä, vaikka menisi kaikki, vaikka tulisin
kurjista kurjimmaksi, nälinkuoliaaksi, taudin tappamaksi. Mutta en tahdo
elää enää päivääkään kantaen sydämessäni tätä kalvavaa kipua, luuloa,
ettette te minua rakasta... Olkaa laupias, säästäkää minua...
Angélique kuunteli häntä äänettömänä, sydän sääliä tulvillaan, mutta
samalla sangen onnellisena.
-- Oh, millä tavalla te aamulla annoitte minun lähteä pois! Minä
kuvittelin, että te olisitte tullut paremmaksi, että te olisitte
ymmärtänyt. Ja minä näin teidät jälleen samanlaisena kuin ensi
päivänäkin, te olitte välinpitämätön, te kohtelitte minua kuin
tavallista liiketuttavaa, joka tulee ja lähtee, te muistutitte minua
tylysti elämän alhaisista kysymyksistä... Portaissa minä kompastelin.
Ulos päästyäni minä juoksin, peläten purskahtavani itkuun. Kun sitten
tulin kotiini, tuntui minusta että tukehtuisin, jos sulkeutuisin
huoneeseen... Silloin minä pakenin ulos kaupungista, aukeille kentille.
Minä kuljin miten sattui, milloin yhtä tietä, milloin toista. Yö tuli,
ja minä yhä kävelin. Mutta tuska laukkasi yhtä joutuin ja raastoi minua
kaiken aikaa. Kun rakastaa, ei voi päästä pakoon rakkautensa tuskalta...
Katsokaa, tänne te olitte syössyt veitsen, ja sen kärki painui aina yhä
syvempään. Hän vaikeroi, muistellessaan kärsimyksiään.
-- Tuntikausia makasin ruohostossa tuskan musertamana kuin juurineen
irtireväisty puu... Eikä minulle ollut olemassa mitään muuta kuin te
yksin ja ainoastaan. Ajatellessani, etten saisi teitä omakseni, luulin
kuolevani. Ja minun jäseneni alkoivat jo turtua, pääni tuli hulluksi...
Ja sen vuoksi olen nyt täällä. En tiedä, mitä tietä olen tullut ja
kuinka olen voinut päästä aina tähän huoneeseen asti. Antakaa minulle
anteeksi, minä olisin voinut murtaa ovet nyrkeilläni, olisin voinut
kiivetä ikkunastanne sisään keskellä päivää...
Angélique oli varjossa. Kuutamossa polvillaan oleva Félicien ei nähnyt,
että hän oli aivan kalpea katuvasta hellyydestä ja niin liikutettu ettei
voinut puhua. Félicien luuli että hän oli tunteeton, ja hän risti
kätensä.
-- Se sai alkunsa jo kauan sitten... Minä näin teidät tässä ikkunassa
eräänä iltana. Te olitte vain vaalea haamu, voin tuskin erottaa
kasvojanne, ja kuitenkin näin teidät, arvasin teidät juuri sellaiseksi
kuin olitte. Mutta minä pelkäsin kovin. Minä hiiviskelin ulkona öisin,
saamatta rohkeutta tulla eteenne kirkkaalla päivällä... Ja lisäksi te
miellytitte minua tuossa salaperäisyydessä, minä olin onnellinen
haaveillessani teistä kuten jostakin tuntemattomasta, jota en koskaan
tulisi tuntemaan... Myöhemmin sain tietää kuka te olitte; tuo
tietämisen, unelmansa omistamisen halu on vastustamaton. Silloin minun
rauhattomuuteni alkoi. Se kasvoi joka kohtauksella. Muistatteko ensi
kertaa tuolla ulkona kentällä, sinä aamuna jolloin minä tarkastin
kappelin ikkunaa? En ollut milloinkaan tuntenut itseäni niin kömpelöksi,
teillä oli täysi syy pitää minua pilkkananne... Ja sitten minä säikytin
teitä, käyttäydyin taitamattomasti, seuraten teidän jäljissänne aina
köyhiennekin luokse. Lakkasin olemasta oman tahtoni herra: tekoni
saattoivat minut hämmästymään ja pelkäämään niitä tehdessäni... Kun
tulin luoksenne tuota hiippaa tilaamaan, ajoi minua jokin käsittämätön
voima, sillä itse en olisi mitenkään uskaltanut, olin varma siitä että
se oli teille vastenmielistä... Jos te käsittäisitte, miten onneton ja
kurja minä olen! Olkaa rakastamatta minua, mutta antakaa minun rakastaa
teitä. Olkaa kylmä, olkaa tyly, minä rakastan teitä sellaisena kuin
olette. En pyydä muuta kuin saada nähdä teitä, toivomatta mitään, vain
sen ilon tähden, että saan olla näin teidän jalkainne juuressa.
Hän vaikeni menehtyneenä, hän kadotti rohkeutensa uskoessaan ettei
voinut löytää mitään millä liikuttaisi Angéliquea. Eikä hän tuntenut
että Angélique hymyili voittamatonta hymyä, mikä vähä vähältä oli
kasvanut hänen huulilleen. Ah, tuota armasta poikaa! Hän oli niin
avomielinen ja luottavainen, hän saneli siinä sydämensä rukousta aivan
uutena ja kokonaan tunteensa valtaamana, hän palvoi häntä kuin itse
nuoruutensa unelmaa! Ja hän kun oli alussa taistellut vastaan, tahtoen
olla häntä näkemättä, ja sitten vannonut rakastavansa häntä ilmaisematta
sitä hänelle milloinkaan! Oli syntynyt suuri rauha. Pyhimykset eivät
suinkaan kieltäneet rakastamasta, kun rakastettiin näin. Hänen selkänsä
taakse oli hiipinyt ilo; se oli tuskin tuntuva värähdys, liikkuva laine
lattialla loistavasta kuunvalosta. Hänen huulilleen painautui näkymätön
sormi, varmaankin hänen suojeluspyhimyksensä sormi, joka vapautti hänet
tekemästään valasta. Nyt hän saattoi puhua, ja kaikki se voimakas ja
hellä, mitä leijaili hänen ympärillään, antoi sanoja hänen suuhunsa.
-- Oi, kyllä! Muistan, muistan...
Ja Félicienin valtasi heti tuon äänen soitanto, äänen, jonka lumous oli
häneen niin voimakas, että hänen rakkautensa paisui kun hän vain sen
kuuli.
-- Kyllä, minä muistan, kun te tulitte yöllä... Ensi iltoina te olitte
niin kaukana, että olin epävarma askeltenne heikosta äänestä. Sitten
minä tunsin tulonne selvästi, ja myöhemmin näin teidän varjonne, ja
vihdoin te näyttäydyitte kirkkaassa kuutamossa eräänä kauniina yönä,
samanlaisena kuin tämä yö. Te tulitte vähitellen esiin siitä mitä oli
ympärilläni, sellaisena kuin olin odottanut teitä jo vuosia... Muistan,
kuinka koetin pidättää nauruani ja kuinka se kuitenkin purskahti
hillittömänä esiin, silloin kun te pelastitte vaatekappaleen, jonka
Chevrotte oli vienyt. Muistan, kuinka olin suutuksissani, kun te
varastitte minun köyhäni antaen heille niin paljon rahaa että minä
näytin saiturilta. Muistan, kuinka pelkäsin sinä iltana, jolloin te
pakotitte minut juoksemaan niin kovasti paljain jaloin ruohokossa... Oi,
minä muistan, muistan...
Hänen kristallinen äänensä vavahti vähän, kun hän johdatti mieleensä
tämän viimeisen muiston, ikäänkuin tuo: »Minä rakastan teitä» olisi
jälleen lehahtanut hänen kasvojaan vasten. Ja Félicien kuunteli
hurmaantuneena.
-- Minä olin hyvin häijy, se on kyllä totta. Sitä on niin tyhmä, kun ei
tiedä! Tekee kaikenlaista, kun luulee sitä välttämättömäksi, pelkää
tekevänsä pahoin heti kun seuraa sydäntään. Mutta kuinka minun
tuntoni vaivasi minua jälkeenpäin, kuinka minä kärsin teidän
kärsimyksestänne!... Jos tahtoisin sitä selittää, en varmaankaan voisi.
Kun tulitte pyhän Agneksen piirustus mukananne, olin ihastunut
saadessani tehdä jotain teille, minä arvasin kyllä että tulisitte joka
päivä. Ja katsokaahan, minä tekeydyin välinpitämättömäksi, ihan kuin
olisin kaikin mokomin tahtonut karkottaa teidät koko talosta. Lieneekö
ihmisellä tarve tehdä itsensä onnettomaksi? Samalla kun minä olisin
tahtonut ottaa teidät vastaan avosylin, oli jossakin olemukseni
sopukassa toinen nainen, joka asettui vastustamaan, joka pelkäsi ja
epäili teitä, joka nautti kiduttaessaan teitä epätietoisuudessa,
ikäänkuin hämärästi muistaen jonkin selvittämättömän vanhan riidan,
jonka varsinainen aihe oli jo unohtunut. Minä en ole aina hyvä, minun
sisässäni liikkuu jotain, josta en tiedä mitä se on... Ja kaikkein
pahinta oli varmaan se, että puhuin teille rahasta. Oh, minä joka en
koskaan ole sitä ajatellut, joka ottaisin sitä vastaan vaikka
kuormittain ainoastaan iloitakseni antaessani sen sataa ympärilleni!
Mitä häijyä huvia minulla saattoi olla tuollaisesta itseni
mustaamisesta? Annatteko minulle anteeksi?
Félicien oli hänen jalkainsa juuressa. Hän oli kulkenut polvillaan hänen
eteensä. Tuo hyvyys oli toivomatonta ja määrätöntä.
Hän kuiski:
-- Ah, armas, verraton, kaunis, hyvä sielu, jonka ihmeitätekevä hyvyys
on parantanut minut yhdellä henkäyksellä! En tiedä enää, olenko
kärsinytkään... Ja teidän on annettava anteeksi minulle, sillä minun on
tehtävä teille tunnustus, minun täytyy sanoa teille kuka minä olen.
Hän tuli uudelleen kovin levottomaksi, ajatellessaan ettei hän enää
voinut salata itseään, kun Angélique osotti hänelle niin täyttä
luottamusta. Se olisi epärehellistä. Kuitenkin hän epäröi, peläten
kadottavansa rakastettunsa, jos tämä alkaisi huolehtia tulevaisuudesta
tullessaan vihdoinkin hänet tuntemaan. Ja Angélique odotti että hän
puhuisi, hiukan häijynä jälleen tahtomattaankin.
Félicien jatkoi hyvin matalalla äänellä:
-- Minä olen valehdellut vanhemmillenne.
-- Niin, minä tiedän sen, virkkoi Angélique hymyillen.
-- Ei, te ette tiedä, te ette voi tietää, se on liian vaikea arvata...
Minä en ole lasimaalaaja muuten kuin huvikseni, teidän tulee tietää...
Silloin Angélique painoi nopeasti kätensä hänen suulleen, pysäyttäen
hänen tunnustuksensa.
-- En tahdo tietää... Minä odotin teitä, ja te tulitte. Siinä on
kylliksi.
Félicien ei puhunut enää, tuo pieni käsi hänen huulillaan sai hänet
tukahtumaan onnesta.
-- Saanhan sen tietää sitten vastedes, kun tulee aika... Ja uskokaa
minua, minä tiedän sen nytkin jo. Te ette voi olla muuta kuin kaikkein
kaunein, rikkain ja ylhäisin, sillä sellainen on minun unelmani. Minä
odotan hyvin tyynenä, minä olen varma siitä että se toteutuu... Te
olette se, jota minä olen toivonut, ja minä olen teidän...
Toisen kerran hän keskeytti puheensa, vavahtaen lausumistaan sanoista.
Hän ei löytänyt niitä yksin, ne tulivat hänelle kauniista yöstä,
suurelta, vaalealta taivaalta, vanhoista puista ja kivistä, jotka
nukkuivat ulkona uneksien unelmiaan ääneen; ja niitä kuiskasi hänen
takanaan Legendan ystäväjoukko, joka täytti ilman hänen ympärillään.
Mutta yksi sana oli vielä sanomatta, se johon sulautui kaikki, kaukainen
odotus, lemmityn vähittäinen ilmestyminen tyhjyydestä ja ensimmäisten
kohtausten voimakkaaksi leimahtava tunne. Se lehahti huoneen
neitseelliseen valkeuteen kuin päivää kohti kohoutuva valkoinen
aamulintu:
-- Minä rakastan teitä.
Angélique antoi itsensä, levittäen molemmat kätensä ja antaen niitten
sitten liukua polvilleen. Ja Félicien muisti illan, jolloin hän oli
juossut paljain jaloin ruohokossa niin hurmaavana, että hän oli juossut
hänen jälkeensä sopertaakseen hänen korvaansa: »Minä rakastan teitä». Ja
hän ymmärsi hyvin, että Angélique oli ainoastaan vastannut hänelle
samalla tunnustuksella: »Minä rakastan teitä», ikuisella tunnustuksella,
joka vihdoinkin purkautui ilmi hänen avautuneesta sydämestään.
-- Minä rakastan teitä... Ottakaa minut, viekää minut mukananne, minä
olen teidän.
Hän antoi itsensä kokonaan, kaikkineen. Perinnäinen liekki oli syttynyt
hänessä. Hänen kätensä haparoivat tyhjää, liian raskas pää vaipui hennon
niskan varaan. Jos Félicien olisi avannut sylinsä, olisi hän vaipunut
siihen, tietämättömänä kaikesta, seuraten vain verensä vetoa, haluten
ainoastaan sulautua rakastettuunsa. Ja Félicien, joka oli tullut
ottaakseen hänet omakseen, vapisi nyt tämän hehkuvan rakkauden
viattomuuden edessä. Hän tarttui hellävaraisesti pidättäen hänen
käsiinsä, vei ne rinnalleen ja risti ne siihen. Sitten hän katsoi häneen
hetken, lankeamatta edes kiusaukseen suudella hänen tukkaansa.
-- Te rakastatte minua ja minä rakastan teitä... Ah, kuinka ihanaa on
tietää olevansa rakastettu!
Mutta hätkähtäen he heräsivät humauksestaan. Mitä se oli? He näkivät
toisensa selkeässä, kirkkaassa valkeudessa, heistä tuntui kuin kuutamo
olisi laajennut ja alkanut loistaa kuin auringonvalo. Se oli
aamunkajastus, piispankartanon jalavain yläpuolella alkoi pilvi
rusottaa. Mitä? Nytkö jo päivä! Se saattoi heidät hämmennyksiin, he
eivät voineet uskoa, että he jo tuntikausia olivat siinä puhelleet
toisilleen. Eihän Angélique ollut sanonut Félicienille vielä mitään, ja
Félicienillä olisi ollut niin paljon muuta vielä sanottavana!
-- Hetkinen vain, yksi hetkinen!
Aamu valkeni hymyilevänä, lauhkeana, ennustaen lämmintä kesäistä päivää.
Tähdet sammuivat yksi toisensa jälkeen, ja niitten mukana olivat
poistuneet nuo harhailevat ilmestykset, näkymättömät ystävät, nousten
kuunsädettä myöten jälleen korkeuksiin. Nyt päivänvalossa nähtynä oli
huoneen valkeus vain sen seinien ja kattopalkkien valkeutta, se tuntui
tyhjältä tummine, vanhoine tammihuonekaluineen. Näkyi epäjärjestyksessä
oleva vuode, jonka toinen alaspudonnut vaaleanpunertava verho puoleksi
peitti.
-- Hetkinen, hetkinen vielä!
Angélique oli noussut seisomaan kieltäen, kiirehtien Félicieniä
lähtemään. Päivän valkeneminen oli tehnyt hänet levottomaksi, ja vuoteen
näkeminen vaikutti ratkaisevasti. Hän oli kuullut oikealta puoleltaan
hiljaista kahinaa ja hänen hiuksensa olivat samalla häilähtäneet,
vaikkei tuulen henkäystäkään ollut tullut huoneeseen. Eikö se ollut
Agnes, joka poistui viimeisenä, auringonvalon karkottamana?
-- Ei, jättäkää minut, minä pyydän teitä... On niin valoisaa jo, minä
pelkään.
Silloin Félicien kuuliaisena lähti. Hän oli rakastettu, se meni yli
hänen toiveittensa. Ikkunan luona hän kuitenkin kääntyi ja katsoi
Angéliquea vielä pitkään, ikäänkuin olisi tahtonut viedä hänestä jotakin
mukanaan. Molemmat hymyilivät, sulkien toisensa pitkään, hyväilevään
katseeseen kirkastuvassa aamussa.
Vielä viimeisen kerran sanoi Félicien:
-- Minä rakastan teitä.
Ja Angélique toisti:
-- Minä rakastan teitä.
Muuta ei. Félicien oli jo notkeasti laskeutunut alas hirsiä myöten,
Angéliquen seuratessa häntä silmillään parvekkeen kaiteeseen nojautuen.
Angélique oli ottanut orvokkikimpun ja hengitti sen tuoksua
tyynnyttääkseen itseään. Ja kun Félicien Mariantarhan poikki kulkiessaan
kohotti päänsä, näki hän hänen suutelevan kukkia.
Félicien oli tuskin kadonnut salavien taakse, kun Angélique tuli
levottomaksi, kuullessaan talon ulko-oven alhaalla avautuvan. Kello löi
neljää, ja talossa herättiin tavallisesti vasta kahta tuntia myöhemmin.
Hän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan tulijan Hubertineksi, sillä
tavallisesti oli Hubert ensimmäisenä liikkeellä. Hän näki hänen
kävelevän hitaasti pienen puutarhan käytäviä pitkin, rennoin käsivarsin,
kasvot kalpeina aamuilmassa, ikäänkuin tukahtumisen tunne kuuman,
unettoman yön jälkeen olisi ajanut hänet näin varhain huoneestaan.
Hänellä oli yllään yksinkertainen aamunuttu, ja tukka oli vain
kiireeltään kokoon solmittu. Hän oli vielä hyvin kaunis. Ja hän näytti
hyvin väsyneeltä, onnelliselta ja toivottomalta.