VI.

Kaksi päivää tunsi Angélique kovia tunnonvaivoja. Heti kun hän pääsi

yksin, itki hän, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Ja yhä uudelleen nousi

pelottavan synkkänä kysymys: oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen

kanssa? Oliko hän kadotettu niinkuin Legendan huonot naiset, jotka

suostuvat paholaisen houkutuksiin? Nuo hiljaa kuiskatut sanat: »Minä

rakastan teitä», kaikuivat hänen korvissaan niin kovana pauhinana, että

ne varmasti olivat jonkun näkymättömyyden syvyyksiin kätkeytyneen

kauhean voiman lähettämiä. Mutta hän ei tietänyt, hän ei voinut tietää,

hän oli kasvanut niin tietämättömänä ja erillään elämästä.

Oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Ja hän koetti

muistella tarkoin kaikkea mitä oli tapahtunut, hän punnitsi viattoman

mielensä epäilyksiä. Mitä oli oikeastaan synti? Riittikö se, että

nähtiin toisiaan, puhuteltiin toisiaan ja sitten valehdeltiin

vanhemmille? Siinä ei voinut olla kaikki paha. Mutta minkätähden hän

sitten tunsi tällaista ahdistusta? Minkätähden hän, jollei hän kerran

ollut syyllinen, tunsi muuttuvansa toiseksi, uuden sielun liikkuvan

sisässään? Ehkä se oli sittenkin synti, joka saattoi hänet tähän pimeään

tuskaan, joka häntä ahdisti. Hänellä oli sydän täynnä hämäriä,

epämääräisiä asioita, kokonainen sekasorto tulevia sanoja ja tekoja,

joita hän kauhistui ennenkuin ymmärsikään. Tulvehtiva veri kuumensi

hänen poskensa, hän kuuli jyrisevinä nuo kauheat sanat: »Minä rakastan

teitä». Ja hän lakkasi ajattelemasta ja puhkesi nyyhkytyksiin, epäillen

todellisuutta, peljäten vielä tapahtumatonta syntiä, sitä pahaa, jolla

ei ollut nimeä eikä muotoa.

Suurimpana tuskana oli hänellä se, ettei hän ollut avannut sydäntään

Hubertinelle. Jos hän olisi voinut kysyä häneltä, olisi tämä varmaan

muutamalla sanalla ilmaissut hänelle salaisuuden. Sitten hänestä tuntui,

että jos hän vain voisi puhua jollekin vaivastaan, niin se jo parantaisi

hänet. Mutta salaisuus oli tullut liian suureksi, hän olisi kuollut

häpeästä. Hän teeskenteli, oli olevinaan levollinen, vaikka hänen

sisässään riehui myrsky. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli niin

hajamielinen, nosti hän hämmästyneenä silmänsä, vastaten ettei hän

mitään ajatellut. Hän istui kehyksensä ääressä hyvin säntillisenä,

liikutellen neulaa koneellisin käsin, silläaikaa kun hänen mieltään

raasti yksi ainoa ajatus aamusta iltaan. Hän oli rakastettu! Ja entä

hän, rakastiko hänkin vuorostaan? Tämä oli vielä hämärä kysymys, johon

hänen tietämättömyytensä ei antanut vastausta. Hän toisti sitä niin että

hän viimein meni aivan pyörälle, sanat kadottivat tavallisen

merkityksensä, kaikki muuttui jonkinlaiseksi huumaavaksi pyörteeksi,

joka vei hänet mukaansa. Ponnistaen tahtoaan hän pääsi jälleen

tajuihinsa, selviytyi ympäristöönsä, käyttäen neulaa totutulla

uutteruudellaan, vaikka mielensä uneksikin. Ehkä hän kantoi sisässään

jonkun suuren sairauden itua. Eräänä iltana maata pannessaan hänellä oli

vilunpuistatuksia. Hän luuli, ettei hän enää nousisi ylös. Hänen

sydämensä takoi haljetakseen, hänen korvissaan kumisi kuin kellojen

soitto. Rakastiko hän vai lähestyikö häntä kuolema? Ja hän hymyili

tyynesti Hubertinelle, joka lankaansa vahatessaan levottomana häntä

tarkasti.

Muuten Angélique oli tehnyt valan, ettei hän enää koskaan tahtoisi nähdä

Félicieniä. Hän ei enää uskaltanut mennä Mariantarhan reheväruohoiselle

kentälle, ei käynyt enää edes köyhiensä luona. Hän pelkäsi, että

tapahtuisi jotain kauheaa, jos he vielä kerran joutuisivat silmä silmää

vastaan. Hänen päätökseensä sisältyi sitäpaitsi katumuksen ajatus, hän

tahtoi rangaista itseään synnistä, jonka hän oli saattanut tehdä.

Joinakin aamuina hän oli niin ankara, että tuomitsi itsensä olemaan

katsahtamatta ulos ikkunasta, jottei sattuisi näkemään Chevrotten

rannalla sitä, jota hän pelkäsi. Ja jos hän lankesi kiusaukseen ja

katsoi, eikä Félicieniä ollut siellä, niin pysyi hänen mielensä

surullisena seuraavaan päivään asti.

Eräänä aamuna, kun Hubert oli laittamassa työkuntoon dalmatikaa, kutsui

ovikellon helähdys hänet alas. Se oli varmaan joku, joka tuli

liikeasioissa, luultavasti jotakin tilaamaan, sillä Hubertine ja

Angélique kuulivat keskustelun ääntä portaille vievän oven kautta, joka

oli jäänyt auki. Sitten he nostivat päänsä kummastuneina: askeleita

nousi ylös, Hubert toi tilaajan sisälle, mitä ei muuten koskaan

tapahtunut. Ja Angélique jäi hämmästyksestä liikkumattomaksi,

tuntiessaan tulijan Félicieniksi. Hän oli puettu yksinkertaisesti, kuten

käsityöläinen, jonka kädet ovat valkeat. Koska Angélique ei enää tullut

hänen luokseen, tuli hän tänne, odotettuaan monta päivää turhaan

tuskallisessa epävarmuudessa, sen katkeran ajatuksen vaivaamana, ettei

Angélique häntä rakastanutkaan.

-- Katsos, lapseni, tässä on jotain, mikä koskee sinua, selitti Hubert.

Herra on tullut tilaamaan meiltä erään työn, joka on vähän erikoinen

laatuaan. Ja jotta voisimme keskustella siitä rauhassa, pidin parempana

kutsua hänet tänne... Olkaa hyvä ja näyttäkää piirustukset tyttärelleni.

Ei Hubertilla enempää kuin Hubertinelläkään ollut vähintäkään epäluuloa.

He lähestyivät ainoastaan uteliaisuudesta, saadakseen nähdä. Mutta

Félicien oli, samoin kuin Angéliquekin, liikutuksen kouristamana. Hänen

kätensä vapisivat, kun hän kääri auki piirustusta; ja hänen täytyi puhua

hitaasti, salatakseen levottomuuttaan.

-- Se on hiippa monseigneurille... Niin, jotkut kaupungin naiset, jotka

tahtovat antaa hänelle tällaisen lahjan, ovat jättäneet minun

tehtäväkseni piirustaa kappaleet ja valvoa niitten valmistusta. Minä

olen lasimaalaaja, mutta olen myöskin paljon harrastanut entisajan

taidetta... Kuten näette, olen vain uudestaan muodostanut erään

goottilaisen hiipan...

Kumartuessaan eteensä levitetyn suuren paperiarkin yli Angélique

huudahti kevyesti:

-- Oh, pyhä Agnes!

Siinä oli todellakin tuo kolmitoista-vuotias marttyyrineitsyt,

alastomana, verhottuna ainoastaan hiuksiinsa, joitten peitosta ei

näkynyt muuta kuin hänen pienet jalkansa ja pienet kätensä, sellaisena

kuin hän seisoi patsaallaan eräällä tuomiokirkon ovella, ja varsinkin

sellaisena kuin hän oli kirkon sisällä eräässä vanhassa puuveistoksessa,

joka aikoinaan oli ollut maalattu, mutta nykyään vaaleankellertävä, iän

kultaama kauttaaltaan. Hän täytti koko hiipan etusivun, pystyyn

ojentuneena, taivaaseen kohoavana, kahden enkelin kannattamana; ja hänen

alapuolellaan levisi hyvin kaukainen, hienosti häämöttävä maisema.

Takasivu ja kärjet olivat koristetut kauniisti tyylitetyillä suikeilla

lehtiornamenteilla.

-- Nuo naiset, jatkoi Félicien, aikovat antaa lahjansa Ihmeen juhlaksi,

ja minä olen luonnollisesti katsonut tarkotuksenmukaiseksi valita pyhän

Agneksen...

-- Ajatus on erinomainen, keskeytti Hubert.

Hubertine virkkoi vuorostaan:

-- Monseigneur tulee olemaan hyvin liikutettu.

Ihmeen juhlakulkue, joka pantiin toimeen joka vuosi heinäkuun 28

päivänä, oli saanut alkunsa Hautecoeurin markiisin Jean V:n aikana,

kiitokseksi siitä ihmeellisestä parantamisvoimasta, jonka Jumala oli

suonut hänelle ja hänen suvulleen ja jonka kautta Beaumont pelastui

rutosta. Tarina kertoi, että Hautecoeurien oli tästä ihmevoimasta

kiittäminen pyhää Agnesta, jonka hartaita palvojia he olivat ja joka

sentakia oli esirukouksillaan saanut sen aikaan. Ja siitä oli johtunut

tapa tuoda vuosipäivänä pyhimyksen vanha kuva ulos kirkosta ja kulettaa

sitä juhlasaatossa pitkin kaupungin katuja siinä hurskaassa uskossa että

se yhäkin karkotti siitä loitolle kaiken pahan.

-- Ihmeen juhlaksi, puhui viimein Angélique puoliääneen piirustusta

katsellen, -- mutta sehän on kahdenkymmenen päivän perästä, me emme

mitenkään ehdi.

Hubertit pudistivat päätään. Sellainen työ kysyi todellakin ääretöntä

huolta. Hubertine kääntyi kuitenkin Angéliqueen päin ja virkkoi:

-- Minä voisin auttaa sinua, ottaisin osalleni ornamentit ja sinä saisit

tehdäksesi vain itse kuvan.

Angélique tähysteli yhä levottomana pyhimystä. Ei, ei! Hän kieltäytyi.

Olisi ollut kovin suloista suostua, mutta hän torjui luotaan sen halun.

Hän olisi tehnyt hyvin pahoin, hän olisi joutunut osalliseksi petokseen;

sillä aivan varmaan Félicien ei puhunut totta, hän tunsi selvästi ettei

hän ollut köyhä, että tuo käsityöläisen puku oli vain valhe-asu. Ja tämä

teeskennelty vaatimattomuus ja koko tuo juttu, jonka varjolla hän oli

tunkeutunut hänen luokseen, saattoi hänet olemaan varuillaan, vaikka hän

samalla oli sydämessään huvitettu ja onnellinen ja muutti hänet

mielessään toiseksi, nähden hänet sinä kuninkaallisena prinssinä, mikä

hän oli oleva, sillä hän oli ehdottoman varma unelmansa täydellisestä

toteutumisesta.

-- Ei, kertasi hän puoliääneen, me emme ehdi.

Ja hän jatkoi silmiään nostamatta, kuin itsekseen puhellen:

-- Pyhimykseen ei voi käyttää läpiompelua eikä gipyyriä. Se olisi liian

arvotonta... Siihen pitää olla varjostettua kultaa.

-- Juuri niin, lausui Félicien, samaa kirjailutapaa minäkin ajattelin.

Minä tiesin että neiti oli löytänyt sen salaisuuden... Sitä on vielä

säilynyt sakaristossa melko kaunis palanen.

Hubert innostui.

-- Niin, niin, se on viidenneltätoista vuosisadalta, sen on ommellut

eräs minun esiäideistäni... Varjostettu kulta -- ah, ei ollut olemassa

mitään kauniimpaa työtä, herra. Mutta se oli liiaksi aikaavievää, se

tuli liian kalliiksi, ja lisäksi se kysyi todellisia taiteilijoita.

Kahteensataan vuoteen ei sellaista työtä ole enää tehty... Ja jos

tyttäreni kieltäytyy, saatte luvan luopua koko ajatuksesta, sillä

nykyään ei ole muita kuin hän, joka kykenisi sen suorittamaan. Minä en

tiedä ketään muuta, jolla olisi siihen tarvittava silmän ja käden

hienous.

Hubertine oli tullut kunnioittavaksi, heti kun tuli puhe varjostetusta

kullasta. Hän lisäsi vakuutettuna:

-- Kahdessakymmenessä päivässä se on todellakin mahdotonta... Siihen

tarvitaan enkelin kärsivällisyys.

Mutta katsellessaan herkeämättä pyhimystä Angélique oli tehnyt löydön,

joka täytti hänen sydämensä ylitsevuotavalla ilolla. Agnes oli hänen

näköisensä. Piirustaessaan jäljennöstä vanhasta kuvapatsaasta Félicien

oli varmasti ajatellut häntä. Ja ajatus, että hän täten oli aina läsnä,

että Félicien näki hänet kaikkialla, heikensi hänen päätöstään

kieltäytyä tehdystä tarjouksesta. Hän kohotti vihdoinkin katseensa ja

näki Félicienin vapisevana, silmät kosteina, katse niin hartaan

rukoilevaisena että hänen mielensä heltyi. Mutta siitä huolimatta, tuon

viekkauden ja luonnollisen vaiston kehotuksesta, joka ilmenee nuorissa

tytöissä, vaikka he olisivat kuinka tietämättömiä, hän ei tahtonut

näyttää suostuvaisuuttaan.

-- Se on mahdotonta, hän kertasi, ojentaen takaisin piirustuksen. En

voisi tehdä sitä kenellekään.

Félicien teki todellisen epätoivon eleen. Angéliquen kieltäytyminen

tarkotti häntä, hän luuli sen ymmärtävänsä. Hän aikoi lähteä, sanoen

vielä Hubertille:

-- Mitä maksuun tulee, niin mitä te vain olisitte tahtoneet... Nuo

naiset suostuisivat maksamaan aina kaksituhatta frangia...

Oli totta, että Hubertit eivät olleet ahneita. Ja kuitenkin tuo suuri

summa liikutti heitä. Mies katsahti vaimoonsa. Kyllä olisi harmillista,

jos pitäisi päästää sivu niin edullinen tilaus!

-- Kaksituhatta frangia, toisti Angélique vienolla äänellään,

kaksituhatta frangia, herra...

Ja hän, jolle raha ei merkinnyt mitään, pidätti hymyään, pientä

ärsyttävää hymyä, joka hiukan nipisti hänen suupieliään. Hänestä tuntui

hupaiselta, ettei hän näyttänyt suostuvan saadakseen nähdä Félicieniä ja

että tämä sai hänestä väärän käsityksen.

-- Oh, kaksituhatta frangia, minä suostun... En tekisi sitä kenellekään,

mutta kun on kerran päätetty maksaa... Jos niikseen on, niin minä valvon

vaikka yötkin.

Silloin Hubert ja Hubertine vuorostaan tahtoivat kieltäytyä, peläten

että hän rasittaisi itseään liiaksi.

-- Ei, ei, vastusti Angélique, eihän sovi viskata rahaa luotaan...

Luottakaa minuun. Hiippanne on oleva valmis Ihmeen juhlan aattona.

Félicien jätti piirustuksen ja poistui sydän mustana, saamatta rohkeutta

ryhtyä uusiin selityksiin voidakseen viipyä kauemmin. Angélique ei

varmaankaan rakastanut häntä, hän ei ollut häntä tuntevinaankaan ja

kohteli häntä kuin tavallista liiketuttavaa, jonka raha vain on

ottamisen arvoista. Aluksi hän kiihdyksissään syytti Angéliquea, että

hän oli halpamielinen. No, mitäpä siitä! Juttu oli nyt lopussa, hän ei

ajattelisi häntä sen enempää. Mutta sitten, kun hän kuitenkin yhä

ajatteli, antoi hän hänelle lopulta anteeksi: hänhän eli työllään, eikö

hänen ollut ansaittava leipänsä? Kahden päivän perästä hän tuli kovin

onnettomaksi, hän alkoi jälleen kuleksia ympäriinsä, tuntien itsensä

sairaaksi, kun ei saanut nähdä Angéliquea. Tämä ei käynyt enää ulkona,

eikä häntä näkynyt edes ikkunoissa. Ja hänen täytyi sanoa itselleen,

että jollei Angélique rakastanutkaan häntä, jos hän rakastikin vain

rahaa, niin hän puolestaan rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän,

niinkuin kaksikymmenvuotias rakastaa, järjettömästi, sydämen oikun

mukaan, vain itse rakastamisen tuottaman ilon ja tuskan vuoksi. Eräänä

iltana hän oli hänet nähnyt, ja muuta ei tarvittu: nyt se oli vain hän

ainoa eikä kukaan muu. Olipa hän millainen tahansa, häijy taikka hyvä,

ruma tahi kaunis, köyhä tahi rikas, niin hän kuolisi, jollei hän saisi

häntä. Kolmantena päivänä hänen tuskansa kasvoi niin suureksi, että hän

unohtamis-valastaan huolimatta lähti jälleen Hubertien luokse.

Hän soitti, ja ovella otti hänet jälleen vastaan Hubert, joka hänen

selitystensä epämääräisyyden vuoksi katsoi parhaaksi tuoda hänet taaskin

työhuoneeseen.

-- Tyttöseni, herra haluaa selittää sinulle jotakin, jota minä en oikein

hyvin ymmärrä.

Silloin Félicien sopersi:

-- Jos ei se liiaksi häiritse neitiä, niin minä mielelläni ottaisin

vähän selvää... Ne naiset pyysivät minua mieskohtaisesti seuraamaan työn

valmistusta... Vain siinä tapauksessa, etten minä ole vaivaksi...

-- Oh, minulle ei ole mikään vaivaksi, hyvä herra. Minä voin

työskennellä yhtä hyvin vieraittenkin läsnäollessa... Piirustus on

teidän laatimanne, onhan luonnollista, että te tahdotte seurata työn

suoritusta.

Neuvottomuudessaan Félicien ei olisi uskaltanut istuutuakaan, jollei

Hubertine olisi kehottanut häntä, hymyillen vakavaa hymyään tälle

hyvälle liiketuttavalle. Hän ryhtyi heti jälleen työhön, kumartuen

kehyksen yli, missä hän parhaallaan kirjaili gipyyriompelulla hiipan

takasivun goottilaisia koristeita. Hubert taas omalla puolellaan oli

ottanut seinältä naulasta valmiin, liimatun lipun, joka oli kaksi päivää

riippunut siinä kuivamassa ja jonka hän nyt aikoi irrottaa kehyksestä.

Ei kukaan puhunut enää mitään, kaikki kolme koruompelijaa tekivät

työtään ikäänkuin ei ketään olisi ollut läsnä.

Ja tämän syvän rauhan ympäröimänä nuori mies hiukan tyyntyi. Kello löi

kolme, tuomiokirkon varjo jo piteni, hieno hämärä astui huoneeseen

suuresta, avoimesta ikkunasta. Oli hämyinen hetki, joka tuossa

jättiläisen jalkojen juuressa kyyhöttävässä pikku talossa tuli jo

puolelta päivin, vilpoisana ja virkistävänä. Tuomiokirkosta kuului

kengänkantojen kevyt kopina kivilattiaa vastaan, kun kasvatuslaitoksen

tyttöjä vietiin ripitettäväksi. Työhuoneen vanhat työkalut, vanhat

seinät, kaikki mitä siinä oli iänikuista ja muuttumatonta, tuntuivat

nukkuvan vuosisataista unta; ja niistäkin henki viileyttä ja rauhaa.

Suuri, tasainen ja puhdas neliskulmainen valoläikkä lankesi

ompelukehykselle, jonka yli koruompelijat olivat kumartuneina,

kellertävän kullanhohteen heijastuessa heidän hienopiirteisille

kasvoilleen.

-- Neiti, minä tahdoin sanoa teille, alkoi Félicien hämillään, tuntien

että hänen oli jollakin perusteltava tuloaan, -- tahdoin sanoa teille,

että hiuksiin tuntui minusta kulta sopivammalta kuin silkki.

Angélique oli nostanut päänsä. Hänen nauravat silmänsä merkitsivät

selvästi, että Félicien olisi hyvin voinut säästää itseltään vaivat,

jollei hänellä ollut muuta huomautusta tehtävänä. Ja hän kumartui

jälleen työhönsä, vastaten hienosti pilkallisella äänensävyllä:

-- Epäilemättä.

Félicien oli ollut hyvin typerä. Hän huomasi vasta nyt, että Angélique

juuri parhaallaan ompeli hiuksia. Hänen edessään oli Félicienin tekemä

piirustus, mutta vesivärillä siveltynä ja kullalla tehostettuna,

vienotuntuisena kuin jossakin rukouskirjassa haalistunut vanha

miniatyyri. Ja hän jäljensi tätä kuvaa suurennuslasilla maalaavan

taiteilijan kärsivällisyydellä: ja taidolla. Piirrettyään sen jotensakin

paksuilla viivoilla tiukkaan pingotetulle, lujalla vaatteella

vahvistetulle valkoiselle satiinille, oli hän sen sitten peittänyt

oikealta vasemmalle juoksevilla kultalangoilla, kiinnittäen ne

ainoastaan kummastakin päästä, joten ne irrallaan soljuen koskettivat

toisiaan pitkin pituuttaan. Käyttäen näitä lankoja ikäänkuin kuteina hän

sitten siirsi niitä neulallaan syrjään löytääkseen alla olevan

piirustuksen, ja tätä piirustusta seuraten ompeli kultalangat kiinni

poikittain niitten yli kulkevilla silkkirihmapistoilla, sovittaen nämä

mallin värituntujen mukaan. Varjokohdissa kulta tuli kokonaan silkin

peittoon, puolivarjoissa silkkipistot harvenivat harvenemistaan, ja

valopaikat muodosti pelkkä paljaaksi jätetty kulta. Se oli varjostettua

kultaa, kultapohja, jolle neula loi silkkiset varjovivahdukset. Se oli

kuin taulu, jonka värit hehkuivat sulina, pyhän loisteen, salaperäisen

ihanuuden altapäin kuumentamina.

-- Ah, sanoi äkkiä Hubert, joka oli alkanut päästää lippua kehyksestä ja

keri piukotusnuoraa sormiensa ympärille, -- koruompelijan mestarinäyte

oli ennenmuinoin ommeltava varjostetulla kullalla... Hänen oli tehtävä,

niin luetaan asetuksissa, »yksinäinen kuva, joka on varjostetusta

kullasta, puoli kolmannesta korkea...» Sinut olisi hyväksytty,

Angélique.

Jälleen vallitsi hiljaisuus. Hiuksiin nähden Angélique oli poikennut

säännöstä, hänelle oli johtunut mieleen sama ajatus kuin Félicienille,

nimittäin olla käyttämättä silkkiä ja peittää sensijaan kulta kullalla.

Ja hän laittoi valmiiksi kymmenen erivivahteista säiettä

läpiompelukultaa, raukenevan hiiloksen tummanpunaisesta kullasta aina

syksyisen metsän kalpeaan kultaan saakka. Agnes tuli siten kaulasta

nilkkoihin asti verhotuksi laineina läikkyviin kultahiuksiin. Hiuslaine

lähti päälaelta, peitti lanteet tiheänä vaippana, kääntyi sitten

olkapäitten ylitse etupuolelle kahtena aaltona, jotka yhtyivät leuan

alla ja juoksivat aina jalkoihin asti. Ihmeellinen, tarumainen tukka

suunnattoman suurin kiharoin, alastomuuden puhtautta tuoksuva, elävä,

lahea vaippa.

Sinä päivänä Félicien ei osannut muuta kuin katsella Angéliquea tämän

ommellessa kiharoita jakaantuvilla pistoilla niitten kaarevien kiemurain

mukaan. Eikä hän väsynyt näkemään hiusten kasvavan säihkyvinä esiin

hänen neulansa alta. Niitten valtava runsaus, niitten yhtäkkiä

esiinpurkautuva läikyntä täytti hänet omituisella levottomuudella.

Hubertine, joka ompeli päärmepaljetteja, peittäen kunkin langan

käherällä nukalla, kääntyi silloin tällöin ja kietoi hänet tyveneen

katseeseensa, kun hänen oli heitettävä jokin huonosti tehty paljetti

jätevasuun. Hubert oli ottanut pois kehyksen sivulistat, ratkoakseen

irti tukeilta lipun, jonka hän nyt taittoi kokoon huolellisesti. Ja

Félicien, jonka äänettömyys saattoi yhä enemmän hämilleen, ymmärsi

viimein, että hän tekisi viisaimmin lähtiessään pois, koska hän ei

voinut johdattaa mieleensä ainoatakaan niistä huomautuksista, joita oli

tänne tullessaan aikonut tehdä.

Hän nousi ylös ja sopersi:

-- Minä tulen vielä toiste... Olen niin vaillinaisesti jäljentänyt tuon

hienon pään piirteet, että minun ehkä tarvitsee antaa teille joitakin

täydentäviä ohjeita.

Angélique katsoi häneen levollisesti suurilla, tummilla silmillään.

-- Ei, ei suinkaan... Mutta tulkaa vain, jos olette huolissanne työn

suorituksesta.

Félicien lähti, onnellisena saamastaan luvasta, masentuneena kohtelun

kylmyydestä. Angélique ei häntä rakastanut, eikä tulisi koskaan

rakastamaan, se oli selvää. Mitä tämä siis häntä hyödytti? Ja seuraavana

päivänä ja vielä sitäkin seuraavina hän sentään tuli tähän

Kultaseppäinkadun varrella olevaan vilpoisaan taloon. Ne hetket, jotka

hän vietti poissa sieltä, olivat inhottavia, sisällinen kamppailu

raateli häntä ja epätietoisuus kidutti häntä. Ainoastaan Angéliquen

vieressä hän rauhottui, vaikkapa tämä ei hänestä välittänytkään. Hänen

pelkkä läsnäolonsa viihdytti ja korvasi kaikki. Joka aamu hän saapui,

puheli työstä ja istuutui kehyksen ääreen ikäänkuin hänen läsnäolonsa

olisi ollut tarpeen. Ja hänelle oli nautinto katsoa Angéliquen

hienopiirteistä, vaalean hiuskehän ympäröimää liikkumatonta profiilia ja

seurata hänen pienten, notkeitten käsiensä vikkeliä liikkeitä pitkien

säikeitten keskellä. Angélique oli hyvin luonnollinen, hän kohteli häntä

nyt kuin toveria. Kuitenkin Félicien tunsi aina, että heidän välillään

oli jotakin, mistä Angélique ei puhunut ja mikä täytti hänen sydämensä

ahdistuksella. Angélique kohotti toisinaan päätänsä pilkallinen ilme

kasvoillaan, kärsimätön ja kysyvä katse silmissään. Mutta nähdessään

Félicienin säikähtyvän, tuli hän jälleen hyvin välinpitämättömäksi.

Mutta Félicien oli keksinyt keinon, jolla hän sai hänet innostumaan ja

jota hän ei suinkaan jättänyt käyttämättä. Hän puhui hänelle hänen

taiteestaan, vanhoista koruompelun mestariteoksista, joita hän oli

nähnyt tuomiokirkon aarrevarastoissa säilytettyinä tai vanhoihin

kirjohin kaiverrettuina: komeista kaavuista, kuten Kaarle Suuren

kaavusta, jossa oli punaisella silkkipohjalla suuria kotkia levitetyin

siivin, ja Sionin kaavusta, jota koristaa kokonainen kansasto pyhiä

henkilöitä; keisarillisesta dalmatikasta, jota pidetään kauneimpana

vaatekappaleena mitä tunnetaan ja jossa on kuvattuna Kristuksen kunnia

maan päällä sekä taivaassa, kirkastaminen ja viimeinen tuomio, joitten

lukuisat henkilökuvat on ommeltu varjostetulla silkillä, kullalla ja

hopealla; myöskin Jessen puusta, kultakirjaisesta silkkiompelusta, joka

näyttää olevan otettu jostakin viidennentoista vuosisadan

kirkonikkunasta ja jossa on alhaalla Abraham ja sitten David, Salomon,

Neitsyt Maria ja ylimpänä Jeesus; ja ihmeen ihanista messupaidoista,

kuten siitä yksinkertaisuudessaan suurenmoisesta, jossa on Kristus

ristillä vertavuotavana, punaisia silkkitäpliä kultakankaalla, ja hänen

jalkainsa juurella Neitsyt pyhän Johanneksen tukemana, ja vihdoin

Naintrén messupaidasta, jossa nähdään Maria majesteetillisena istumassa,

kengät jalassa, alastonta Jeesus-lasta helmassaan pidellen. Ja vielä

monta, monta muuta ihmettä, jotka herättävät kunnioitusta korkealla

iällään ja joiden rikkaudessa ja loistossa on sellaista uskoa ja

yksinkertaista hartautta, jota meidän päivinämme ei enää tavata, kulki

ohi, tuoden mukanaan menneitten aikojen pyhättöjen suitsutuksen tuoksua

ja vaalenneen kullan salaperäistä hohdetta.

-- Ah, huokasi Angélique, -- kaikki tuo kauneus on nyt mennyttä. Ei voi

enää erottaa edes värejä.

Ja silmät loistaen hän keskeytti työnsä, kun Félicien kertoi hänelle

entisaikojen suurista koruompelijoista, Simonne de Gaules'ista ja Colin

Jolye'sta, joitten nimet ovat säilyneet kautta aikojen. Sitten,

alkaessaan taas käyttää neulaansa, hän jäi kuin kirkastetuksi,

taiteilija-innostuksen säteillessä hänen kasvoillaan. Félicienin

mielestä hän ei milloinkaan näyttänyt kauniimmalta. Hän oli niin intoa

hehkuva, niin neitseellinen, hänen olentonsa paloi kuin kirkas liekki

keskellä kullan ja silkin loistetta, kun hän väsymättömällä

uutteruudella teki tarkkaa työtään, pannen koko sielunsa pieniin,

hienoihin pistoihin. Félicien herkesi puhumasta ja katseli häntä kunnes

Angélique äänettömyyden havahduttamana huomasi, minkä kiihkoisan innon

Félicien oli hänessä nostattanut. Hän joutui siitä hämilleen kuin

jostakin luvattomasta teosta ja pakottautui jälleen tyvenen

välinpitämättömäksi, puhuen harmistuneella äänellä:

--- No, kas niin! Nyt nuo langat ovat taas sekaisin!... Älkää te koskeko

niihin, äiti!

Hubertine, joka ei ollut niihin lainkaan kajonnut, hymyili levollisesti.

Nuoren miehen tiheät käynnit olivat häntä alussa huolestuttaneet, hän

oli keskustellut siitä eräänä iltana Hubertin kanssa maata mennessään.

Mutta poika oli heistä varsin miellyttävä ja käyttäytyi hyvin siivosti.

Mitä syytä heillä olisi ollut ruveta estämään näitä kohtauksia, joista

saattoi koitua Angéliquen onni? Hän antoi siis asiain mennä menoaan,

valvoen niitä viisaalla katseellaan. Muuten oli hän itsekin näinä viime

viikkoina ollut liikutetulla mielellä miehensä toivottoman hellyyden

johdosta. Tämä oli juuri se kuukausi, jolloin he olivat menettäneet

lapsensa, ja tämä aika toi heille joka vuosi takaisin saman surun ja

saman toiveen. Hubert palvoi vapisten vaimoaan, toivoen palavalla

halulla, että voisi vihdoinkin uskoa saaneensa anteeksi. Hubertine oli

hellä ja surullinen, täynnä rajatonta antaumusta, sydän toivottomana

kohtalon taipumattomuudesta. He eivät puhuneet siitä kumpikaan, he eivät

vaihtaneet ainoatakaan suudelmaa enemmän ihmisten nähden, mutta tuo

yltyvä rakkaus huokui heidän huoneensa hiljaisuudesta, se ilmeni heidän

olennostaan pienimmissäkin eleissä, siinä tavassa millä heidän katseensa

kohtasivat, viivähtäen hetkisen toinen toisessaan.

Kului viikko, hiipan valmistuminen edistyi. Nuo jokapäiväiset kohtaukset

olivat muodostuneet tuttavallisen kodikkaiksi.

-- Otsa hyvin korkea, niinhän? Ilman merkkiäkään kulmakarvoista?

-- Niin, hyvin korkea, eikä minkäänlaista varjoa, kuten sen aikuisissa

miniatyyreissä.

-- Ojentakaa minulle valkoista silkkiä.

-- Odottakaa, minä pujotan silmään.

Félicien auttoi häntä. Oli niin viihdyttävää näin kahden työskennellä.

Se toi heidät arkipäiväiseen todellisuuteen. Vaikka ei lausuttu

sanaakaan rakkaudesta, vaikka heidän sormensa eivät koskaan edes

hipaisseet toisiaan tahallisesti, niin side lujittui kuitenkin joka

hetki.

-- Isä, mitä sinä oikein teet? Sinuahan ei enää huomaahan.

Hän kääntyi ja näki Hubertin panemassa kultalankaa puikkoon, hellä katse

vaimoonsa suunnattuna.

-- Minä annan kultaa äidille.

Ja tavasta, millä hän antoi puikon vaimolleen, vaimon mykästä

kiitoksesta ja Hubertin häntä kohtaan osottamasta herkeämättömästä

huomaavaisuudesta huokui lämmin, hyväilevä tuulahdus, joka kietoutui

Angéliquen ja Félicienin ympäri heidän istuessaan jälleen kehyksen yli

kumartuneina. Ja entisaikojen rauhan täyttämä työhuonekin

vanhanaikaisine sisustuksineen, vanhoine työkaluineen vaikutti sekin

osaltaan. Se tuntui olevan niin kaukana ulkomaailmasta, ikäänkuin

siirtyneenä unten seutuihin, hyvien sielujen maahan, missä taru ja ihme

ovat hallitsijoina ja missä ilot puhkeavat elämään vaivattomasti kuin

kukkaset.

Viiden päivän perästä oli hiipan oltava valmiina. Ja kun Angélique näki

varmasti ehtivänsä suorittaa työn loppuun määräajaksi, vieläpä päivää

ennen, ja huoahti helpotuksesta, hämmästyi hän huomatessaan Félicienin

niin lähellä itseään, kehykseen nojautuneena. Olivatko he siis

toveruksia? Hän ei torjunut enää luotaan sitä mikä hänessä oli

puoleensavetävää, hän ei hymyillyt enää ilkamoiden sille mitä Félicien

mielessään kätki ja minkä hän arvasi. Mitä tuossa levottomassa

odotuksessa oikein oli, joka oli tuudittanut hänet uneen? Ja taas palasi

tuo alinomainen kysymys, kysymys, jonka hän teki itselleen joka ilta

maata mennessään: rakastiko hän Félicieniä? Tuntikausia hän suuren

vuoteensa pohjassa käänteli noita sanoja, koettaen löytää niitten oikeaa

merkitystä, mikä pysyi häneltä salassa. Ja tänä yönä hän tunsi yhtäkkiä

sydänensä aukeavan, hän purskahti itkemään, painaen kasvonsa tyynyyn,

jottei hänen nyyhkytyksensä kuuluisi. Hän rakasti, hän rakasti häntä

ihan kuollakseen. Miksi? Miten? Hän ei sitä tiennyt, hän ei tulisi sitä

koskaan tietämään; mutta hän rakasti häntä, koko hänen olemuksensa sitä

huusi. Valkeus oli tullut, rakkaus kirkastui kuin auringonpaiste. Hän

itki kauan, mieli sekavana ja samalla sanomattoman onnellisena. Hän

katui jälleen, ettei ollut avannut sydäntään Hubertinelle. Hänen

salaisuutensa ahdisti häntä, hän vannoi juhlallisesti, että hän kävisi

Félicieniä kohtaan kylmäksi kuin jää, että kärsisi vaikka mitä ennenkuin

antaisi Félicienin huomata hänen rakkauttaan. Tuo sanattomuuteen

tuomittu rakkaus oli oleva hänelle rangaistuksena, koettelemuksena, mikä

hyvittäisi hänen rikoksensa. Hän kärsi siitä tuskaa, joka oli samalla

suloista, hän ajatteli Legendan marttyyrejä, hänestä tuntui että hän oli

heidän sisarensa ruoskiessaan täten itseään ja että Agnes, hänen

suojeluspyhimyksensä, katsoi häneen surullisin ja lempein silmin.

Seuraavana päivänä Angélique valmisti hiipan. Hän oli ommellut hienon

hienoilla jaetuilla silkkilangoilla pyhimyksen pienet kädet ja jalat,

ainoat ruumiinosat, joitten verhoton valkeus pisti esiin hiusten

ruhtinaallisesta kultakudoksesta. Hän viimeisteli kasvoja, jotka olivat

hienot kuin liljankukka ja joissa kulta kuulsi kuin suonissa virtaava

veri silkkisen ihon alta. Ja nämä auringonhohtoiset kasvot kohosivat

sileän sinistä taivaanrantaa vasten kahden enkelin kannattamana.

Kun Félicien saapui, pääsi häneltä ihastuksen huudahdus:

-- Oi, hän on teidän näköisenne!

Se oli tahdoton tunnustus, hän myönsi sillä sen yhdennäköisyyden, minkä

hän oli pannut piirustukseensa. Hän käsitti sen ja punastui kovasti.

-- Se on totta, tyttöseni, hänellä on sinun kauniit silmäsi, sanoi

Hubert, joka myös oli lähestynyt.

Hubertine tyytyi hymyilemään, sillä hän oli tehnyt tuon havainnon jo

aikoja sitten. Ja hän näytti hämmästyvän, vieläpä tulevan pahoilleen,

kun kuuli Angéliquen vastaavan samanlaisella äänellä kuin ennen

pahankurisina hetkinään:

-- Kauniit silmäni! Tehkää nyt vielä pilkkaa minusta!... Minä olen ruma,

kyllähän sen hyvin tiedän.

Sitten hän nousi ylös, ravisteli ja jatkoi, näytellen omaksumaansa

ahneen ja tunteettoman tytön osaa:

-- Oh, vihdoinkin se on päätöksessä!... Kyllä siinä olikin tarpeeksi, on

kuin taakka olisi pudonnut hartioiltani!... Sen sanon, että toista

kertaa en ottaisi sitä tehdäkseni samasta maksusta.

Félicien kuunteli tyrmistyneenä. Mitä? Yhäkö raha! Ja hän oli jo tuokion

näyttänyt niin kiintyneeltä, niin innostuneelta taiteeseensa! Oliko hän

siis erehtynyt, kun hän jälleen huomasi hänen ajattelevan yksinomaan

raha-ansiota ja olevan muuten niin kerrassaan väliäpitämätön työstään,

että iloitsi kun se oli valmis eikä hänen tarvinnut enää sitä nähdä? Hän

oli useita päiviä toivottomana koettanut etsiä jotakin tekosyytä, jonka

nojalla hän voisi jatkaa käyntejään. Ja Angélique ei rakastanut häntä,

eikä tulisi koskaan rakastamaan! Hänen sydäntään kouristi niin suuri

tuska, että hänen silmänsä vaalenivat.

-- Neiti, te kai arvatenkin panette kokoon hiipan?

-- Ei, äiti tekee sen paljoa paremmin... Minä olen erinomaisen

tyytyväinen, kun ei minun tarvitse enää kajota siihen.

-- Ettekö siis rakasta työtänne?

-- Minäkö!... Minä en rakasta mitään.

Hubertinen täytyi ankarana käskeä häntä vaikenemaan.

Ja hän pyysi Félicieniä antamaan anteeksi tuolle hermostuneelle lapselle

ja lupasi hänelle, että huomenna hyvissä ajoin hän saisi hiipan

haltuunsa. Se oli lähtökehotus, mutta Félicien ei poistunut, vaan jäi

katselemaan vanhaa, varjoisaa ja rauhallista työhuonetta ikäänkuin

paratiisia, josta hänet ajettiin pois. Hän oli nauttinut siellä niin

suloisten hetkien harhakuvista, hän tunsi niin tuskallisesti, että hänen

sydämensä jäisi tänne irtireväistynä! Ja pahimmin häntä kidutti se,

ettei hän voinut tehdä selvitystä, vaan että hänen täytyi viedä mukanaan

tämä kauhea epävarmuus. Viimein hänen täytyi lähteä. Ovi oli tuskin

ehtinyt sulkeutua, kun Hubert kysyi:

-- Mikä sinulla on, lapsi? Oletko sinä kipeä?

-- Oh, en! Tuo poika minua vain ikävystytti, Minä en tahdo enää nähdä

häntä.

Ja Hubertine päätti silloin:

-- Hyvä, sinun ei tarvitse nähdä häntä enää. Mutta mikään ei kuitenkaan

estä olemasta kohtelias.

Angélique sanoi jonkun tekosyyn ja meni kiireesti huoneeseensa. Siellä

hän purskahti itkuun. Oi, kuinka hän oli onnellinen ja kuinka hän kärsi!

Hänen poloinen rakas lemmittynsä, kuinka murheisena hänen oli täytynyt

lähteä! Mutta hän oli vannonut pyhimysten edessä, että hän rakastaisi

häntä kuolemaan asti eikä hänen rakastettunsa koskaan saisi sitä tietää.