V.

Silloin oli touhua, kun Hubertinellä aina kolmen kuukauden perästä oli

pyykinpesu. Palkattiin apulaisvaimo, Gabet-muori. Neljä päivää olivat

koruompelutyöt unohduksissa. Ottipa Angéliquekin siihen osaa, sillä

hänestä oli virkistävää saippuoida vaatteita ja lopuksi huuhtoa niitä

Chevrotten kirkkaassa vedessä. Kun vaatteet oli otettu likoamasta,

vietiin ne työntökärryillä pienen väliportin kautta Mariantarhaan, jossa

sitten vietettiin kokonaisia päiviä raittiissa ulkoilmassa ja

päivänpaisteessa.

-- Äiti, minä pesen tällä kertaa, se on minusta niin hauskaa!

Ja Angélique heilutti karttuaan reippaasti, hihat käärittyinä

kyynärpäiden yläpuolelle, ja nauraa nelisti yhtämittaa tuossa iloisessa

ja terveellisessä puuhassa, pirskeitten räiskyessä hänen vaatteilleen.

-- Tässä minun käsivarteni vahvistuvat, se tekee minulle hyvää!

Chevrotte juoksi poikittain kentän halki, ensin uneliaana, sitten

kovalla vauhdilla kuohuen viettävää kivikkomaata alas. Se tuli

piispankartanon puutarhasta jonkinlaisen muurin alle jätetyn laskuportin

kautta, ja toisessa päässä, Voincourtin palatsin kulmassa, se katosi

holvikaaren alle, työntyen maan sisään, tullakseen esiin pari sataa

metriä edempänä Alakadun varrella, jota se seurasi aina Ligneuliin asti,

mihin se viimein yhtyi. Niin että oli pidettävä tarkka vaari vaatteista,

etteivät ne karkaisi tiehensä: mikä kerran pääsi irti, se oli menetetty.

-- Äiti, odottakaa, odottakaa!... Minä panen tämän ison kiven

pyyhinliinojen päälle. Saadaanpa nähdä, viekö se niitä sitten, se varas!

Hän pudotti kiven alas ja palasi noutamaan toista myllyn raunioitten

sorakasoista. Hän oli ihastunut saadessaan kiskoa voimainsa takaa ja

väsyttää itseään. Ja kun hän loukkasi sormensa, pudisti hän sitä ja

sanoi ettei se ollut mitään. Kerjäläisperhe, joka piti majaa raunioissa,

oli päiväksi lähtenyt anelemaan ja hajaantunut pitkin teitä. Tarha jäi

autioksi. Sen yksinäisyydessä oli suloa ja tuoreutta, siinä kasvoi

vaaleita salavaryhmiä, korkeita poppeleita ja varsinkin ruohoa, niin

rehevää villiruohoa, että se ylettyi olkapäihin asti. Viereiset puistot

täyttivät sen väräjävällä äänettömyydellä, sulkien näköpiirin suurilla

puillaan. Kello kolmelta alkoi tuomiokirkon varjo pitentyä, levittäen

lempeää hartautta ja haihtuvan suitsutuksen tuoksua.

Ja Angélique paukutti liinavaatteita yhä lujemmin, tuoreen, valkoisen

käsivartensa koko voimalla.

-- Äiti, äiti! Tänä iltana minä vasta syön...! Mutta muistakaa, että

olette luvannut minulle leivoksen mansikkain kanssa!

Mutta tätä pyykkiä pestäessä jäi Angélique virutuspäiväksi yksinään.

Gabet-muori ei tullutkaan, hänen lonkkasärkynsä oli äkkiä käynyt

pahemmaksi; ja Hubertinen täytyi muitten taloustoimien takia pysyä

huoneella. Angélique oli polvillaan oljilla vuoratussa laatikossaan,

otti vaatekappaleet yhden erältään ja huuhteli edestakaisin purossa,

siksi kunnes vesi ei enää samennut, vaan pysyi kristallikirkkaana. Hän

ei pitänyt lainkaan kiirettä. Hän oli tuntenut levotonta uteliaisuutta

aamusta asti, nähtyään hämmästyksekseen Mariantarhaan tullessaan vanhan,

harmaapuseroisen työmiehen pystyttämässä keveitä telineitä Hautecoeurin

kappelin ikkunan edustalle. Aiottiinko ikkunaa korjata? Sitä se kyllä

kaipasikin; pyhän Yrjön kuvasta puuttui joitakin ruutuja, ja toisia,

jotka aikojen kuluessa olivat särkyneet, oli korvattu tavallisella

yksinkertaisella lasilla. Mutta kuitenkin se häntä harmitti. Hän oli

niin tottunut lohikäärmettä keihästävässä pyhimyksessä ja vyöllään sitä

taluttavassa kuninkaantyttäressä oleviin aukkoihin, että hän jo suri

niiden puolesta, ikäänkuin niitä olisi aiottu silpoa. Noin vanhojen

esineitten muuttamiseen sisältyi pyhyyden loukkausta. Mutta kun hän

palasi aamiaiselta, niin hänen harminsa haihtui kuin tuuleen: telineillä

oli toinenkin harmaapuseroinen työmies, mutta nuori. Ja hän tunsi hänet:

se oli _hän_.

Iloisena, hämilleen joutumatta, Angélique asettui entiselle paikalleen,

polvistuen laatikon olkikerrokselle. Sitten hän alkoi paljailla

käsillään jälleen huuhdella vaatekappaleita kirkkaassa vedessä. _Hän_ se

oli; pitkä, solakka, vaalea, parta hieno, tukka kihara kuin nuorella

jumalalla, hipiä yhtä valkoinen kuin silloin, kun hän oli nähnyt hänet

kuutamossa. Koska se oli hän, ei ikkunalla ollut mitään pelättävää: jos

hän siihen koskisi, niin hän vain kaunistaisi sitä. Eikä Angélique

tuntenut lainkaan pettymystä siitä, että hän oli puettu sellaiseen

puseroon, että hän oli käsityöläinen kuten hän itsekin, arvatenkin

lasimaalaaja. Tämä saattoi hänet päinvastoin hymyilemään, hän oli

ehdottoman varma uneksimastaan kuninkaallisesta rikkaudesta. Tämä oli

vain näennäistä. Mitäpä hyödytti ottaa siitä selvää? Jonakin päivänä hän

kuitenkin tulisi olemaan se, mikä hän oli oleva. Kultasade virtasi

kirkon harjalta, kaukainen urkujen soitto kajahti riemumarssiksi. Eikä

Angélique edes kysellyt mielessään, mitä tietä hän kulki, jotta hän

saattoi olla täällä niin yöllä kuin päivälläkin. Jollei hän asunut

jossakin viereisistä taloista, ei hän päässyt sinne muuten kuin

Guerdaches-kujaa myöten, joka kulki pitkin piispankartanon muurin sivua,

päättyen Kunniakadulle.

Näin kului tunti, suloinen tunti. Angélique kurottui puron yli,

huuhdellen liinavaatteita, hänen kasvonsa melkein koskivat raikkaaseen

veteen. Mutta joka kerta kun hän otti uuden vaatekappaleen, hän kohotti

päätään ja heitti silmäyksen, jossa, vaikkakin hänen mielensä olikin

levottomassa liikkeessä, pilkotti veitikkamaisuutta. Ja nuori mies, joka

seisoi telineillä, ollen tutkivinaan ikkunaa hyvin toimekkaan näköisenä,

katseli häntä syrjäsilmällä, joutuen hämilleen heti kun tytön katse

yllätti hänet tällä tavoin, häneen päin kääntyneenä. Oli merkillistä,

miten nopeasti hän punastui; heleä väri kohosi hänen kasvoilleen

silmänräpäyksessä, niin valkea kuin hän olikin iholtaan. Vähäisinkin

mielenliikutus, suuttumus taikka hellyys, sai kaiken veren hänen

suonistaan nousemaan kasvoihin. Hänellä oli silmät kuin sotasankarilla,

mutta tuntiessaan tytön katselevan itseään oli hän niin ujo, että hän

tuli kuin pikku lapseksi, ei tiennyt mitä tekisi käsillään ja sopersi

änkyttäen määräyksiä seurassaan olevalle vanhukselle. Angéliquen

iloisuus siinä hänen kurotellessaan puron reunalla, jonka pyörteiset

vedet virkistäen huuhtoivat hänen käsivarsiaan, aiheutui siitä, että hän

tunsi tuon nuoren miehen olevan yhtä viattoman kuin hänkin, yhtä

tietämättömän elämästä ja yhtä halukkaan siitä nauttimaan. Ei tarvitse

sanoa aina ääneen, näkymättömät sanansaattajat tuovat tietoja asioista,

äänettömät suut ilmaisevat niitä. Angélique kohotti päätään, nuori mies

joutui hämilleen, kääntäen pois kasvonsa, ja hetket kuluivat, ja oli

suloista.

Yhtäkkiä Angélique näki hänen hyppäävän telineiltä ja poistuvan

takaperin ruohokentälle, ikäänkuin voidakseen nähdä paremmin kauempaa.

Mutta Angélique oli purskahtaa nauramaan, sillä niin tuiki selvää oli,

että nuoren miehen tarkotuksena oli yksinomaan tulla lähemmäksi häntä.

Hän oli päättänyt ottaa rohkean askelen, uskaltaa kaikki, ja hän oli nyt

joutunut siihen liikuttavan hullunkuriseen asemaan, että hän oli

muutaman askelen päässä tytöstä, selin häneen, eikä rohjennut kääntyä

ympäri, peläten hämmennyksissään toimineensa liian pikaisesti. Angélique

luuli jo hetken, että hän palaisi ikkunan luo samoin kuin oli tullutkin,

heittämättä silmäystäkään taakseen. Mutta nuorukainen teki epätoivoisen

päätöksen ja kääntyi ympäri; ja kun tyttökin samassa nosti päänsä,

kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he jäivät tuijottamaan toisiaan

silmiin. Molemmat joutuivat kovasti hämilleen. He eivät tienneet mitä

tehdä, he eivät olisi mitenkään voineet siitä selviytyä, jollei olisi

silloin sattunut eräs draamallinen tapahtuma.

-- Voi, hyvänen aika! huudahti tyttö onnettomana.

Hän oli hämmennyksissään tullut päästäneeksi irti kädestään liinaisen

alusröijyn, jota hän oli huuhtomassa. Nopeasti virtaava puro sieppasi

sen. Tuokio vielä, ja se olisi hävinnyt Voincourtin palatsin

muurinkulmassa olevaan holviaukkoon, minne Chevrotten vesi vuolaana

painui.

Seurasi muutamia jännittäviä silmänräpäyksiä. Nuori mies oli käsittänyt

aseman ja syöksähtänyt jälkeen. Mutta puro hyppeli kivien ylitse, tuo

vietävän alusröijy juoksi nopeammin kuin hän. Hän kumartui, luullen

ehtivänsä siepata sen, mutta ei saanut kuin kourallisen vaahtoa. Kaksi

kertaa hän epäonnistui. Mutta kiihtyneenä, urhokkaan näköisenä kuin

ainakin sellainen, joka toimii henkensä uhalla, hän porhalsi veteen ja

sai vihdoinkin pelastetuksi alusröijyn, juuri kun se oli painumassa maan

alle.

Angélique, joka siihen saakka oli tuskallisessa jännityksessä seurannut

pelastustyötä, tunsi nyt naurun, sydämellisen naurun pyrkivän ylös

rinnastaan. Oi, tuo seikkailu, josta hän oli niin paljon uneksinut, tuo

kohtaus järven rannalla, tuo hirmuinen vaara, josta hänet pelastaisi

nuori mies, kauniimpi kuin päivä! Pyhä Yrjö, kansantribuuni,

sotasankari, ei ollutkaan muuta kuin tämä lasimaalaaja, tämä

harmaapuseroinen nuori työmies. Kun hän näki hänen palaavan sääret

vettävaluvina, kantaen kömpelösti kädessään alusröijyä ja käsittäen

kuinka naurettava oli ollut hänen intonsa hänen koettaessaan sitä

pelastaa, niin hänen täytyi purra huultaan voidakseen pidättää

iloisuuden puuskan, joka kutkutti hänen kurkussaan. Nuori mies unohtui

katsomaan häntä. Oli niin ihastuttavaa lapsekkaisuutta tuossa

pidätetyssä naurussa, joka täytti koko hänen nuoren olentonsa!

Vesipärskeitä oli hänen vaatteissaan, puron vesi oli tehnyt hänen

käsivartensa valkeiksi, hän tuoksui miellyttävää puhtautta ja

kuulakkuutta kuin sammalmättäiden keskellä pulppuava metsälähde. Se oli

kirkkaassa päivänpaisteessa loistavaa terveyttä ja iloa. Hänen

yksinkertaisesta työpuvustaan, hänen pystystä vartalostaan, hänen

pitkänsoikeista kuninkaantyttärenkasvoistaan, jotka muistuttivat

vanhojen legendain kuvia, kaikesta tuosta saattoi nähdä, että samalla

kun hän oli toimelias talonnainen, oli hän kuitenkin kuningatar. Ja

nuori mies ei enää tiennyt, miten hänen oli annettava takaisin tuo

vaatekappale, niin syvästi vaikutti häneen tuo kauneus, taiteellinen

kauneus, jota hän ihaili. Ja häntä harmitti se, että hän itse näytti

niin viattoman yksinkertaiselta, sillä hän huomasi hyvin, kuinka tyttö

ponnisteli pysyäkseen nauramatta. Mutta jotain täytyi tehdä, hän ojensi

alusröijyn hänelle.

Silloin Angélique tunsi, että jos hän vielä pusertaisi huuliaan yhteen,

niin hän räjähtäisi. Poika parka! Hän oli hyvin liikuttava; mutta tämä

oli vastustamatonta, hän oli liian onnellinen, hänen täytyi saada

nauraa, nauraa ihan henkimenoon. Vihdoin hän luuli voivansa puhua, hän

tahtoi sanoa yksinkertaisesti:

-- Kiitoksia paljon.

Mutta nauru palasi jälleen, nauru saattoi hänet änkyttämään, katkaisi

hänen sanansa. Ja nauru helisi korkeana, kirkkaana sävelryöppynä, joka

lauloi Chevrotten kristallisolinan säestäessä. Nuori mies seisoi

hämmentyneenä, osaamatta sanoa sanaakaan. Hänen valkeat kasvonsa olivat

äkkiä käyneet tummanpunaisiksi. Hänet ujot lapsensilmänsä olivat

leimahtaneet kuin kotkan silmät. Ja hän poistui ja oli jo mennyt

tiehensä vanhan työmiehen kanssa, kun Angélique vielä nauroi puron

reunalla kumarruksissaan, pärskyttäen jälleen vettä päälleen

viruttaessaan vaatteitaan, yltäkylläisen iloisena päivän suurenmoisesta

onnesta.

Seuraavana päivänä jo kuuden aikaan aamulla alettiin levittää kuivamaan

vaatteita, jotka olivat olleet kasassa valumassa illasta saakka. Juuri

parahiksi oli alkanut puhaltaa raikas tuuli, mikä auttoi kuivumista.

Täytyipä kiinnittää vaatekappaleet panemalla joka kulmaan kivi painoksi,

jotteivät ne lentäisi tiehensä. Koko pyykki oli siinä levällään,

hohtavan valkoisena viheriässä ruohokossa, josta nousi hyvä, vehmas

tuoksu; oli kuin kentälle olisi yhtäkkiä puhjennut kukkimaan

lukemattomia satakaunoja, muodostaen lumivalkoisia liinasia.

Kun Angélique tuli aamiaisen jälkeen katsastamaan, joutui hän

epätoivoon: koko pyykki uhkasi lentää matkoihinsa, niin kovaksi oli

kiihtynyt tuuli, joka puhalsi siniseltä, kuultavan puhtaaksi lakaistulta

taivaalta. Muuan lakana oli jo menossa, ja pyyhinliinoja lepatti

painautuneena salavan oksia vasten. Hän otti kiinni pyyhinliinat. Mutta

nenäliinoja lähti liikkeelle hänen takaansa. Eikä ketään ollut

saapuvilla! Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kun hän tahtoi levittää lakanaa,

täytyi hänen tapella. Se pani hänet puolihuumauksiin, lyöden ja

läjähdellen hänen ympärillään kuin liehuva lippu.

Silloin hän kuuli tuulen seasta äänen, joka sanoi:

-- Neiti, haluatteko että autan teitä?

Se oli hän, ja paikalla Angélique huudahti, välittämättä muusta kuin

emännän-huolistaan:

-- Kyllä vain, auttakaa toki!... Ottakaa kiinni tuolta toisesta päästä!

Pitäkää lujasti!

He vetivät vahvoilla käsivarsillaan suoraksi lakanan, joka lepatti kuin

purje. Sitten he laskivat sen ruohikolle ja asettivat kuhunkin neljään

kulmaan suuremman kiven. Ja kun nuori mies polvistui maahan, hillittynä

ja säyseänä, eivät he nousseet enää kumpikaan ylös, vaan jäivät

polvilleen toinen toiseen päähän suurta, häikäisevän valkoista

vaatekappaletta.

Viimein Angélique hymyili, mutta ei ilkamoivasti, vaan ystävällisen

kiitollisuuden hymyä. Nuori mies rohkaisi mielensä.

-- Minun nimeni on Félicien.

-- Ja minun Angélique.

-- Minä olen lasimaalaaja, olen saanut tehtäväkseni korjata tuon

ikkunan.

-- Minä asun tuolla vanhempieni kanssa, ja minä olen koruompelija.

Navakka tuuli tempasi mukaansa heidän sanansa, piiskasi heitä

voimakkaalla puhtaudellaan lämpimässä auringonpaisteessa, joka tulvi

heidän ylitseen. He sanoivat toisilleen asioita, jotka he tiesivät,

ainoastaan siksi että oli hauskaa sanoa niitä toisilleen.

-- Ei kai siihen vain panna uutta ikkunaa?

-- Ei, ei. Korjausta ei tule paljon huomaamaankaan... Minä pidän siitä

yhtä paljon kuin tekin pidätte.

-- Se on totta, minä pidän siitä. Siinä on niin vienot värit!... Minä

olen kirjaillut yhden pyhän Yrjön, mutta se ei ollut niin kaunis.

-- Oh, eikö niin kaunis!... Minä olen nähnyt sen, jos se on se, joka on

ommeltu siihen punaiseen samettikasukkaan, mikä pastori Cornillella oli

yllään sunnuntaina. Se on kerrassaan ihmeellinen!

Angélique punastui mielihyvästä ja huudahti äkkiä:

-- Pankaahan kivi tuohon lakanan reunalle, vasemmalle puolellenne. Tuuli

vie sen muuten uudestaan.

Nuori mies kiiruhti täyttämään määräystä ja pani kiven liinalle, joka

lepatti rajusti kuin siipiään räpyttävä vangittu lintu pyrkiessään

jälleen vapauteen. Kun se nyt pysyi rauhassa, nousivat molemmat

seisomaan.

Angélique kulki vaatekappaleitten väliin jätettyjä kapeita ruohopolkuja

pitkin, heittäen jokaiseen tarkastavan silmäyksen. Ja Félicien seurasi

häntä hyvin toimessaan, näyttäen olevan kovasti huolissaan jonkun

esiliinan tai keittiôpyyhkeen mahdollisesta menettämisestä. Se tuntui

heistä aivan luonnolliselta. Ja Angélique jatkoi keskustelua, kertoen

päivänsä vietosta ja selittäen mieltymyksiään.

-- Minä tahdon, että kaikki esineet olisivat aina paikallaan... Aamulla

työhuoneen käkikello herättää minut, aina juuri kuuden aikana. Ja vaikka

ei olisi valoisakaan, niin minä osaisin sittenkin pukeutua: sukat ovat

tuossa, saippua on tässä. Se on aivan kuin tauti! Oo, en minä ole aina

ollut sellainen, ennen minä olin itse epäjärjestys! Kyllä äiti on saanut

muistuttaa minua toisenkin kerran!... Ja työhuoneessa minä en voisi

saada aikaan kerrassaan mitään, jollei tuolini olisi aina samassa

paikassa, ikkunaa vastapäätä. Onneksi minä en ole vasen- enkä

oikeakätinen, vaan ompelen yhtä hyvin kummallakin, ja se on todella

onni, sillä kaikki eivät voi oppia siihen harjottelemallakaan... Sama on

laita kukkien, joita minä jumaloin. En voi pitää yhtään kimppua

lähelläni saamatta kauheaa päänsärkyä. Ainoastaan orvokkeja minä siedän,

ja merkillistä kyllä, niitten tuoksu pikemmin rauhottaa minua. Jos olen

vähänkin pahoinvoipa, ei tarvitse muuta kuin vetää henkeeni orvokkien

tuoksua, niin heti se virkistää.

Nuori mies kuunteli ihastuksissaan. Hän ikäänkuin juopui tuon äänen

suloisuudesta, siinä oli tavattoman hurmaava, kirkas, viivähtävä sointi.

Ja hän oli varmaankin erittäin herkkä tälle inhimilliselle soitannolle,

sillä joittenkin tavujen hivelevä keinunta sai hänen silmänsä kosteiksi.

-- Ah! sanoi Angélique, keskeyttäen oman puheensa, -- nämä paidathan

ovat kohta kuivat.

Sitten hän jatkoi tuttavallisia ilmotuksiaan, jotka johtuivat

lapsellisesta, itsetiedottomasta halusta tehdä itsensä tunnetuksi

kumppanilleen.

-- Valkoinen on aina kaunista, eikö olekin? Joinakin päivinä minä olen

kyllästynyt siniseen ja punaiseen ja kaikkiin väreihin. Mutta valkoinen

on täydellinen ilo, johon minä en milloinkaan väsy. Siinä ei ole mitään

sysäävää, siihen haluaisi upota... Meillä oli valkoinen kissa, jossa oli

keltaisia täpliä, ja minä maalasin nuo täplät. Siitä tuli oikein hyvä,

mutta väri ei pysynyt... Ja tiedättekö, äidin tietämättä minä panen

talteen kaikki valkoiset silkinjäännökset, niitä on kokonainen

piironginlaatikko täynnä. En tee niillä mitään, huvikseni vain katselen

ja käsittelen niitä silloin tällöin... Ja minulla on toinenkin

salaisuus, mutta se on hyvin suuri! Joka aamu kun herään, on vuoteeni

vieressä joku, niin! jokin valkoinen olento, joka lentää tiehensä.

Nuori mies ei epäillyt vähääkään, hän näytti uskovan sen varmasti. Eikö

se ollut juuri niin kuin piti ollakin? Prinsessa keskellä loistavaa

hoviaan ei olisi voinut vallottaa häntä niin pian. Tuo nuori tyttö oli,

käyskennellessään viheriällä ruohikolla kaikkien näitten valkeitten

liinavaatteitten keskellä, niin ylhäinen ja samalla niin viehättävä ja

iloinen, että se valtasi hänen sydämensä yhä voimakkaammalla otteella.

Sitä ei voinut enää muuttaa, ei ollut olemassa muuta kuin hän, tämä

nuori tyttö, häntä hän tulisi seuraamaan elämän loppuun asti. Tyttö

käveli yhä edelleen, lyhyin, nopein askelin, joskus kääntäen päätään ja

hymyillen. Ja nuori mies seurasi häntä yhä, onnensa tukahduttamana,

voimatta ollenkaan toivoa saavuttavansa häntä milloinkaan.

Mutta silloin tuli raju tuulenpuuska, ja joukko pieniä vaatekappaleita,

kauluksia, kalvosimia ja kaulaliinoja pyrähti lentoon ja syöksähti kauas

kuin tuuliaispäässä viskelehtivä valkoinen lintuparvi.

Ja Angélique alkoi juosta.

-- Voi hyvänen aika sentään! Tulkaa! Auttakaa minua toki!

Molemmat kiisivät pitkin kenttää. Angélique sai kauluksen kiinni juuri

puron reunalta. Félicienillä oli jo kaksi kaulaliinaa, jotka hän oli

löytänyt keskeltä tuuheaa nokkosryhmää. Kalvosimetkin saatiin kootuksi

yksi erältään. Mutta heidän juoksennellessaan täyttä kyytiä Angéliquen

liehuvat hameenliepeet sipaisivat Félicieniä kolme kertaa; ja joka kerta

hän tunsi sydämessään sysäyksen ja punastui äkkiä. Félicien hipaisi

vuorostaan Angéliqueä, hypähtäessään ottamaan kiinni riimeistä

kaulaliinaa, joka yritti karata häneltä. Angélique jäi seisomaan

liikkumattomana, henkeään tapaillen. Levottomuus tukahdutti hänen

naurunsa. Hän ei ilkamoinut enää, pitänyt pilanansa tuota yksinkertaista

ja ujoa suurta poikaa. Mikä hänelle oli tullut, ettei hän enää ollut

iloinen ja että tällainen suloinen levottomuus hämmensi häntä? Kun

Félicien ojensi hänelle kaulaliinaa, koskettivat heidän kätensä

sattumalta toisiaan. He säpsähtivät, he katsoivat toisiinsa

hämmentyneinä. Angélique oli peräytynyt kiivaasti, hän jäi hetkeksi

seisomaan tyrmistyneenä siitä suuresta, odottamattomasta mullistuksesta,

mikä hänessä tapahtui. Sitten hän lähti yhtäkkiä juoksemaan

hullaantuneena, kiitäen pois syli täynnä pieniä liinavaatteita, jättäen

muut oman onnensa nojaan.

Félicien yritti silloin puhua.

-- Oh, sallikaa ... minä pyydän...

Tuuli puhalsi kahta rajummin, katkaisten häneltä hengityksen.

Toivottomana hän katseli, kun Angélique juoksi, ikäänkuin tuulenpuuska

olisi häntä lennättänyt. Hän juoksi juoksemistaan valkoisten lakanain ja

pöytäliinain välitse, vinojen auringonsäteitten kalpeassa

kultahohteessa. Tuomiokirkon varjo näytti sulkevan hänet syliinsä, hän

oli pujahtamaisillaan kotiinsa puutarhan pienestä portista

katsahtamattakaan taakseen. Mutta portilla hän kääntyi nopeasti ympäri,

äkillisen hyvyyden valtaamana. Hän ei tahtonut, että toinen olisi

luullut hänen kovin suuttuneen. Ja hämillään, hymyillen, hän huusi:

-- Kiitos, kiitos!

Siitäkö hän kiitti, että Félicien oli auttanut häntä ottamaan kiinni

pesuvaatteita? Vai jostain muustako? Hän oli hävinnyt, portti sulkeutui.

Ja Félicien jäi yksin keskelle kenttää, säännöllisesti uudistuvien

tuulenpuuskien puhaltaessa elähyttävinä selkeältä taivaalta.

Piispankartanon jalavat huojuivat ja kohisivat kuin meren mainingit,

tuomiokirkon pylväissä ja kattopengermissä viuhui ja ulvoi. Mutta hän ei

kuullut muuta kuin pienen myssyn kevyen lepatuksen, joka oli solmittu

nauhoistaan syreenin oksaan kuin valkoinen kukkakimppu, ja joka oli

Angéliquen.

Joka kerta tästä päivästä lähtien, kun Angélique avasi ikkunansa, näki

hän Félicienin alhaalla Mariantarhassa. Hän oli muka laittavinaan

ikkunaa, hän vietti siellä kaiket päivät, mutta työ ei edistynyt minkään

vertaa. Tuntikausiksi hän unohtui makaamaan pitkällään jonkun pensaan

takana, tähystellen lehtien lomitse. Oli niin suloista saada hymyillä

toisilleen aamuin ja illoin. Angélique oli onnellinen eikä pyytänyt

enempää. Pyykinpesua ei ollut ennenkuin taas kolmen kuukauden perästä,

siihen saakka puutarhan portti pysyisi sulettuna. Mutta saivathan he

nähdä toisiaan joka päivä, ja sillä tavoin menisivät nuo kolme kuukautta

niin pian! Ja oliko olemassa suurempaa onnea kuin elää tällä tavalla,

päivän kuluessa ilta-katsetta odotellessa ja yön aamu-silmäystä

vartoessa?

Heti heidän ensi kertaa kohdatessaan Angélique oli kertonut kaikki,

tapansa, mieltymyksensä, sydämensä pienet salaisuudet. Mutta toinen ei

ollut sanonut muuta kuin että hänen nimensä oli Félicien. Ehkä piti

niin ollakin, että nainen antoi kaikkensa ja mies pysytteli

tuntemattomuudessaan. Angélique ei tuntenut mitään malttamatonta

uteliaisuutta, hän vain hymyili ajatellessaan sitä mikä tulisi varmasti

tapahtumaan. Ja sitten, se mitä hän ei tiennyt, ei merkinnyt mitään. He

näkivät toisensa, ja siihen yksin sisältyi kaikki. Hän ei tiennyt

Félicienistä mitään, ja kuitenkin hän tunsi hänet niin täydelleen, että

hän saattoi lukea hänen ajatuksensa hänen katseestaan. Hän oli tullut,

Angélique oli hänet tuntenut, ja he rakastivat toisiaan.

Näin nauttivat he suloisin tuntein, omistaessaan toisensa etäältä. He

tekivät löytöjä, jotka antoivat heille yhäti uutta ihastuksen aihetta.

Angéliquella oli hoikat, ompelutyön kuihduttamat kädet, joita Félicien

ihaili. Angélique taas oli ylpeä Félicienin jalkojen pienuudesta.

Félicienissä oli kaikki miellyttävää, Angélique oli hänelle kiitollinen

siitä, että hän oli kaunis. Hän tunsi riemuitsevaa iloa huomatessaan

eräänä iltana, että hänen partansa oli hiukan vaaleampi kuin hänen

hiuksensa, mikä antoi hänen hymyllensä erinomaisen sulouden. Félicien

juopui humauksesta, kun hän eräänä aamuna Angéliquen kurottuessa kaiteen

yli huomasi hänen hienolla kaulallaan ruskean pilkun. Heidän

sydämensäkin paljastuivat toisilleen, he tekivät niistäkin löytöjä.

Teeskentelemätön, ylväs liike, jolla Angélique avasi ikkunansa, ilmotti

aivan varmaan, että tuolla pikku koruompelijalla oli kuningattaren

sielu. Samaten tunsi Angélique, että Félicien oli hyvä, nähdessään

kuinka kevyesti hänen jalkansa tallasi ruohikkoa. Näinä tuttavuutensa

ensi hetkinä heitä ympäröi pelkkä ansioitten ja miellyttävien

ominaisuuksien säteily. Jokaisella kohtauksella oli viehätyksensä.

Heistä tuntui, etteivät he koskaan saisi kyllikseen tästä toistensa

näkemisen onnesta. Pian kuitenkin alkoi Félicienissä näkyä

kärsimättömyyden oireita. Hän ei enää maannut tunnittain pensaan

juurella liikkumattomana onnensa täydellisyydessä. Heti kun Angélique

ilmestyi kaiteeseensa nojaten, tuli hän levottomaksi, koettaen lähestyä

häntä. Tästä Angélique viimein hiukan harmistui, sillä hän pelkäsi että

heidät huomattaisiin. Syntyipä eräänä päivänä suoranainen sovun

rikkoutuminen: Félicien oli tullut aivan muurin viereen, Angéliquen

täytyi lähteä pois parvekkeelta. Tapaus oli järkyttävä. Félicien joutui

pois suunniltaan, hänen kasvonilmeensä osotti niin sydämeenkäypää

alistuvaisuutta ja pyyntöä, että Angélique antoi hänelle anteeksi

seuraavana päivänä, tullen parvekkeelle tavalliseen aikaan. Mutta odotus

ei enää Félicieniä tyydyttänyt, hän alkoi uudelleen. Nyt hän tuntui

olevan yhtaikaa joka paikassa, täyttäen koko Mariantarhan kiihkeällä

kaipuullaan. Hän astui esiin jokaisen puunrungon suojasta, hän ilmestyi

näkyviin jokaisen sinivattupensaan takaa. Näytti kuin hänellä olisi

ollut asuntonsa jossakin puun oksalla niillä seuduin, kuten jalavien

sepelkyyhkysillä. Chevrotte oli hänellä tekosyynä, jonka vuoksi hän

oleili siellä, istuen puron reunalla ikäänkuin seuraten pilvien lentoa

sen kuvastimessa. Eräänä päivänä Angélique näki hänet seisomassa myllyn

raunioilla jonkun hajonneen vajan harjahirrellä, onnellisena päästyään

täten edes hiukan korkeammalle, kun ei hänellä surukseen ollut siipiä

lentääkseen aina hänen olkapäälleen. Eräänä toisena päivänä Angélique

oli vähällä huudahtaa, nähdessään hänet itseään ylempänä kahden kirkon

ikkunan välissä kuorikappelien kattopengermällä. Kuinka hän oli voinut

päästä tuolle parvekkeelle, jonka lukitun oven avain oli kirkonvartian

huostassa? Ja kuinka hän toisen kerran näki hänet selvässä taivaan

korkeudessa, päälaivan nojapylväitten ja tukimuurien sakarain keskellä?

Sieltä ylhäältä hän katseli alas hänen huoneeseensa aivan kuin

pääskyset, jotka lentelivät pikkutornien huipun ympärillä. Ei koskaan

ollut Angéliquen mieleen juolahtanut, että hänen tarvitsisi piiloutua.

Ja tästä lähtien hän sulkeutui huoneeseensa, ja hänet valtasi kasvava

levottomuus tuntiessaan täten olevansa aina toisen anastamana, aina

kahden. Jos hän kerran malttoi odottaa, niin miksi sitten hänen

sydämensä löi niin kovasti, kuin täydellä voimalla kumisevat

kirkonkellot suurina juhlina?

Kolme päivää Angélique pysytteli näyttäytymättä, Félicienin kasvavan

rohkeuden pelottamana. Hän lupasi itselleen, ettei tahtoisi nähdä häntä

enää koskaan, hän yllytti itseään halveksimaan häntä. Mutta Félicienin

maltittomuus tarttui häneenkin, hän ei voinut pysyä yhdessä kohden, hän

turvautui kaikkiin mahdollisiin tekosyihin saadakseen poistua

kirjailu-kehyksensä äärestä. Kuultuaan että Gabet-muori oli vuoteen

omana ja mitä suurimmassa puutteessa, meni hän käymään hänen luonaan

joka aamu. Hän asui juuri Kultaseppäinkadun varrella, kolmannessa

talossa. Angélique toi tullessaan lientä ja sokeria ja meni sitten

ostamaan lääkkeitä Isonkadun apteekista. Eräänä päivänä palatessaan

lääkepusseineen ja pulloineen hän hämmästyksekseen näki Félicienin

sairaan vaimon vuoteen vieressä. Félicien punastui kovasti ja poistui

kömpelösti. Seuraavana päivänä hänen ollessaan lähdössä Félicien

ilmestyi jälleen, ja hän poistui hänen tieltään tyytymättömänä. Tahtoiko

hän estää häntä käymästä köyhiensä luona? Hänelle oli juuri tullut

tuollainen armeliaisuuden puuska, joka saattoi hänet antamaan kaikkensa,

jaellen runsain käsin niille, joilla ei ollut mitään. Kärsimyksen ajatus

sai hänen sydämensä uhkumaan sääliä. Hän juoksi sokean ja halvaantuneen

Mascart-ukon luona Alakadulla, syöttäen hänelle omalla kädellään

tuomansa velliannoksen; Chouteau-vanhusten, yhdeksänkymmen-vuotiaan

parikunnan luona, jotka asuivat eräässä kellarissa Kunniakadun varrella,

minne hän oli toimittanut vanhoja huonekaluja Hubertien ullakolta; ja

vielä monien muiden, seudun kaikkien köyhien luona, joille hän salaa

kuletti kaikkea mitä ajelehti hänen saatavillaan, onnellisena saadessaan

saapua odottamatta ja nähdä heidän ihastuvan joistakin edellisen päivän

jätteistä. Ja tästä lähtien hän kohtasi nyt joka paikassa Félicienin!

Hän ei milloinkaan ollut nähnyt häntä niin usein, vaikka hän vartavasten

oli varonut menemästä ikkunan ääreen, jotta ei näkisi häntä. Hänen

mielensä tuli yhä levottomammaksi, hän uskoi olevansa kovasti

suutuksissaan.

Mutta pahinta koko seikkailussa oli se, että armeliaisuuden harjotus

kävi Angéliquelle pian toivottomaksi. Tuo poika turmeli sen ilon, mikä

hänellä oli omista hyvistätöistään. Félicienillä oli ehkä ennen ollut

toisia köyhiä, mutta ei näitä, sillä näitten luona hän ei ollut käynyt.

Ja hän oli varmaan vakoillut häntä ja kulkenut hänen perässään,

tullakseen tuntemaan ne ja riistääkseen ne häneltä tällä tavoin yhden

toisensa jälkeen. Joka kerta kun hän nyt saapui Chouteau-vanhusten

luokse pieni vasu ruokatavaraa mukanaan, oli pöydällä hopearahoja.

Eräänä päivänä, kun hän juoksi viemään puolta frangia, jonka

säästämiseen häneltä oli mennyt kokonainen viikko, Mascart-ukolle, joka

lakkaamatta vaikeroi tupakan-puutettaan, tapasi hän hänet rikkaana,

aurinkona loistavan kahdenkymmenen frangin rahan omistajana. Ja kun hän

eräänä iltana pistäytyi Gabet-muorin luokse, pyysi tämä häntä käymään

vaihtamassa setelirahaa pienemmäksi. Kuinka masentavaa oli todeta

voimattomuutensa, kun toinen noin mukavasti saattoi tyhjentää

kukkaronsa, eikä itsellä ollut ollenkaan rahaa! Olihan hän köyhiensä

takia iloinen tästä odottamattomasta aarteesta, mutta hän ei enää

tuntenut onnea antaessaan. Häntä suretti, että hän voi antaa niin vähän,

kun toinen antoi niin paljon. Tuo taitamaton poika ei ymmärtänyt asiaa,

ja luullen vallottavansa hänet heittäytyi liikuttavan anteliaaksi ja

tuhosi siten hänen almunsa. Puhumattakaan siitä, että hänen täytyi

kaikkien köyhien luona kuulla häntä ylisteltävän: niin erinomainen nuori

mies, niin hyvä, niin lempeä, niin sivistynyt! He eivät puhuneet muusta

kuin hänestä, he näyttelivät hänen lahjojaan kuin halveksiakseen hänen

antimiansa. Vaikka hän oli vannonut unohtavansa, kyseli hän heiltä

Félicienistä. Mitä hän oli antanut, mitä sanonut? Ja eikö hän ollut

kaunis, ja lempeä ja vaatimaton? Ehkä rohkeni hän puhua hänestä? Oo,

kyllä toki, hän puhui hänestä aina! Silloin Angélique täydellisesti

inhosi häntä, sillä hänen kärsimänsä loukkaus tuntui viimein liian

raskaalta.

Tällä tavoin eivät asiat voineet jatkua. Ja eräänä vienon hämäränä

toukokuun iltana tuli ratkaisu. Se tapahtui Lemballeuse'n joukon luona,

joka oli myllyn raunioissa asustava kerjäläisperhe. Siihen kuului vain

naisia, vanha, kurttunaamainen äiti, Tiennette, hänen vanhin tyttärensä,

kaksikymmenvuotias ihmisarka olento, ja kaksi pienempää sisarta, Rose ja

Jeanne, joitten silmät jo katselivat julkeina punaisten tukkatupsujen

alta. Kaikki neljä kulkivat kerjäämässä pitkin teitä ja maantien varsia,

ja palasivat illalla, jalat uupumuksesta katkeamaisillaan. Kenkinä oli

heillä jotkin vanhat rajat, joita sidenuoralla kuroen oli koetettu

auttaa pysymään koossa. Ja juuri sinä iltana oli Tiennette, heitettyään

aamulla kenkähylkynsä kivikkoon, palannut kotiin jalat haavoilla, nilkat

verissä. Istuen asuntonsa oven edustalla Mariantarhan tuuheassa

ruohikossa hän nyhti okaita jaloistaan, äidin ja pikkusiskojen

voivotellessa hänen ympärillään.

Parahiksi saapui siihen silloin Angélique, pitäen piilossa esiliinansa

alla leipää, joka hänellä oli tapana tuoda heille kerran viikossa. Hän

oli pujahtanut sinne puutarhan pikku portista ja jättänyt sen

sulkematta, aikoen juosta takaisin heti saman tien. Mutta nähdessään

koko joukon itkemässä, hän pysähtyi.

-- Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut?

-- Voi, neiti kulta! vaikeroi Lemballeuse-muori, katsokaa nyt

millaiseksi tuo iso pöllöpää on laittanut itsensä! Huomenna hän ei saata

kävellä, se on hukkapäivä... Kengät pitäisi olla.

Silmät kiiluen pörröisen harjan alta Rose ja Jeanne yltyivät

nyyhkyttämään kahta kovemmin, kirkuen kimeästi:

-- Kengät pitäisi olla, kengät pitäisi olla!

Tiennette oli puoleksi kohottanut laihaa, tummaa päätään. Sitten hän oli

sanaakaan puhumatta raapaissut vielä uuden verinaarmun ihoonsa,

kiukustuneena pitkälle tikulle, jota hän neulan avulla koetti kaivaa

pois.

Liikutettuna Angélique antoi almunsa.

-- Tässä on edes leipä.

-- Oh, leipää, sanoi äiti, kyllähän sitäkin tarvitaan. Mutta ei hän

leivällä kävellä saata. Ja Blignyssä on markkinat, joilta hän tuo joka

vuosi enemmän kuin neljäkymmentä sou'ta... Voi hyvä Jumala kuitenkin!

Mihinkä tässä joudutaan?

Sääli ja neuvottomuus tekivät Angéliquen mykäksi. Hänellä oli taskussaan

kaiken kaikkiaan viisi sou'ta. Ja viidellä sou'lla ei juuri voinut saada

kenkiä, ei edes käytetyitä. Joka kerta tämä rahanpuute teki hänet

voimattomaksi. Ja tällä kertaa hän joutui vielä kokonaan pois

suunniltaan, kun hän kääntäessään silmänsä näki Félicienin seisovan

muutamien askelien päässä tihenevässä hämärässä. Hän oli varmaankin

kuullut mistä oli kysymys, ehkä hän oli seisonut siinä kauankin. Hän

ilmestyi aina tällä tavoin, Angéliquen tietämättä koskaan, mistä tai

miten hän oli tullut.

-- Hän antaa kengät, ajatteli Angélique.

Hän astui todellakin jo lähemmäksi. Sinipunervalle taivaalle syttyivät

ensimmäiset tähdet. Suuri, lämmin rauha laskeutui ylhäältä, uuvuttaen

uneen Mariantarhan, jonka salavat upposivat varjoon. Tuomiokirkko oli

enää vain musta seinä läntisen taivaan edessä.

-- Ihan varmaan hän antaa kengät.

Ja Angélique tunsi suoranaista epätoivoa. Félicienkö siis antaisi

kaikki, eikö hän siis kertaakaan pääsisi hänestä voitolle! Hänen

sydämensä jyskytti haljetakseen, hän olisi tahtonut olla hyvin rikas,

näyttääkseen Félicienille, että hänkin osasi tehdä ihmisiä onnellisiksi.

Mutta Lemballeuse't olivat nähneet tuon hyvän herran, äiti kiiruhti

esiin, pikku siskokset ruikuttivat käsi ojennettuna, ja iso sisar,

hereten nyppimästä verisiä nilkkojaan, katseli häntä kieroilla

silmillään.

-- Kuulkaahan, hyvä vaimo, sanoi Félicien, menkää Isonkadun ja Alakadun

kulmaan...

Angélique oli ymmärtänyt, siinä oli suutarin myymälä. Hän keskeytti

kiivaasti niin kiihtyneenä että sopersi mitä sanoja suuhun sattui

tulemaan:

-- Se on turhaa vaivaa!... Sitä ei tarvita... On paljon

yksinkertaisempaa...

Mutta hän ei löytänytkään tuota yksinkertaisempaa keinoa. Mitä oli

tehtävä, mitä oli keksittävä, jotta voisi voittaa hänet almunannossa? Ei

koskaan ollut Angélique luullut inhoavansa häntä niin kovasti.

-- Sanokaa, että tulette minun puolestani, jatkoi Félicien. Pyytäkää...

Uudestaan Angélique keskeytti hänet, toistaen tuskallisen näköisenä:

-- On paljon yksinkertaisempaa... On paljon yksinkertaisempaa...

Yhtäkkiä hän tyyntyi, istahti kivelle, nyöritti joutuin auki kenkänsä ja

veti ne jalastaan, ja veti vielä sukatkin.

-- Kas tässä! Niin yksinkertaista se on! Mitä hyödyttää nähdä turhaa

vaivaa?

-- Voi, kulta neiti, Jumala teidät palkitkoon! huudahti

Lemballeuse-muori, tarkastellen kenkiä, jotka olivat melkein uudet. Minä

ratkon ne päältä auki, niin kyllä ne mahtuvat... Tiennette, kiitä,

senkin hölmö!

Tiennette tempasi Rosen ja Jeannen käsistä sukat, joita nämä halukkain

silmin katselivat. Hän ei aukaissut suutaan.

Mutta silloin Angélique huomasi, että hänen jalkansa olivat paljaat ja

että Félicien näki ne. Hän joutui kovasti hämilleen. Hän ei uskaltanut

enää liikahtaa, sillä hän oli varma, että jos hän nousisi ylös, niin

Félicien näkisi niitä vielä enemmän. Sitten hän säikähtyi, hänen

ajatuksensa sekaantuivat, hän lähti juoksemaan. Hänen pienet jalkansa

vilistivät ruohikossa heleän valkoisina. Yö oli yhä tummennut,

Mariantarha oli kuin varjojärvi viereisten suurien puitten ja

tuomiokirkon mustan kasan välissä. Ja pimeässä maanrajassa ei näkynyt

muuta kuin kyyhkyn-valkoisten, kiireesti pakenevien pienten jalkojen

vilahtelu.

Säikähdyksissään, peläten vettä, Angélique juoksi pitkin puron reunaa

päästäkseen sillan virkaa toimittavan lankun luokse. Mutta Félicien oli

oikaissut suoraan halki pensaikon. Hän, joka oli ollut niin kaino tähän

saakka, oli Angéliquen valkoiset jalat nähdessään punastunut vielä

enemmän kuin hän. Ja häntä ajoi polttava liekki, hän olisi tahtonut

huutaa ilmi tulisen tunteensa, joka oli vallannut hänet kokonaan heti

ensi päivästä nuoruuden tulvehtivalla voimalla. Mutta kun Angélique

hipaisi häntä, ei hän voinut kuin kuiskaten sopertaa tunnustuksen, joka

poltti hänen huuliaan:

-- Minä rakastan teitä.

Angélique oli pysähtynyt hämmennyksissään. Hän katsoi hetkisen

Félicieniä silmiin, seisoen aivan suorana. Suuttumus ja viha, minkä hän

oli luullut olevan sydämessään, haihtui, suli tuskallisen suloiseen

tunteeseen. Mitä oli Félicien sanonut, kun se vaikutti häneen noin

mullistavasti? Félicien rakasti häntä, hän tiesi sen, ja nyt, kun hän

kuuli tuon sanan kuiskattavan korvaansa, täyttyi hänen mielensä

hämmästyksellä ja pelolla. Félicien oli rohkaistunut, tuo rikollinen

armeliaisuus oli lähentänyt heidän sydämiään, hänen sydämensä oli

avautunut, ja hän toisti:

--- Minä rakastan teitä.

Ja Angélique alkoi jälleen juosta, peläten rakastajaansa. Chevrotte ei

enää pidättänyt häntä, hän syöksyi sen keskelle kuin takaa-ajettu

kauris, hänen pienet valkoiset jalkansa juoksivat kivien keskellä,

väristen veden kylmyydestä. Puutarhan portti sulkeutui, ja ne hävisivät.