IV.

Niin vilkas ja iloinen kuin Angélique olikin, rakasti hän yksinäisyyttä,

ja hän tunsi todellista virkistystä ollessaan yksin huoneessaan aamuin

ja illoin. Hän oli siellä omissa valloissaan, nauttien haaveittensa

lennosta. Kun hän joskus päivisinkin sai pujahtaa sinne hetkiseksi, oli

hän onnellinen kuin vapauteen päässyt karkulainen.

Huone oli hyvin avara, täyttäen puolet ylisestä; toinen puoli oli

ullakkona. Se oli kokonaan valkeaksi kalkittu, niin seinät kuin

taitekattokin näkyvissä olevine palkkeineen. Tässä alastomassa

valkeudessa vanhat tammiset huonekalut näyttivät mustilta. Siihen aikaan

kun sali ja makuuhuone alhaalla olivat saaneet uuden sisustuksen, oli

vanhanaikuinen kalusto niistä tuotu tänne; se oli peräisin useilta eri

aikakausilta: renessanssin aikainen kirstu, pöytä ja tuoleja Ludvig

XIII:n ajoilta, suuri ja korkea sänky Ludvig XIV:n ajalta, ja erittäin

kaunis piironki Ludvig XV:n tyyliin. Ainoastaan valkoinen kaakeliuuni ja

pieni, vahakankaalla verhottu pesupöytä muodostivat sorasoinnun tässä

kunnianarvoisassa vanhassa seurassa. Vanhan ikänsä juhlallisen

mahtavuuden oli säilyttänyt varsinkin suuri sänky vanhanaikaisine,

kanervankukka-kimpuin koristettuine ruusunpunaisine verhoineen, jotka

olivat kuitenkin jo niin vaalenneet, että väriä tuskin enää huomasikaan.

Mutta mieluisin oli Angéliquelle parveke. Kahdesta entisestä

ikkunaovesta oli vasemmanpuoleinen hyljätty, naulaamalla se

yksinkertaisesti kiinni, ja parveke, joka ennen oli ulottunut yli koko

rakennuksen leveyden, oli nyt vain oikeanpuoleisen ikkunan edessä. Kun

kannatuspalkit olivat vielä hyvät, oli niille pantu uusi lattia ja

kiinnitetty siihen rautainen suojakaide entisen lahonneen

rinta-aitauksen sijaan. Siinä oli hauska sopukka, jonkinlainen komero

päädyn huipun alla, joka oli aidattu ohuilla laudoilla vuosisadan

alussa. Kun kumartui, näki siitä koko puutarhan puoleisen rakennuksen

sivun, koko lailla ränstyneen, pienistä kivistä hakattuine

kivijalkoineen, tiilireunuksisine seinäpintoineen ja suurine

ikkuna-aukkoineen, jotka nykyään olivat muuratut pienemmiksi. Alhaalla

keittiön oven yläpuolella oli sinkkinen suojakatos. Ja ylhäällä olivat

viimeiset alushirret, jotka ulkonivat metrin verran, samoinkuin ullakon

kattohirretkin, tuetut vahvoilla pylväillä, joitten alapäät nojasivat

alakerran kehähirteen. Täten joutui parveke olemaan kuin keskellä

rehevää, vanhaa hirsimetsää, jolle sammalet ja leukoijat antoivat

vihannuutta.

Siitä asti kun Angélique oli tässä huoneessa asunut, oli hän kuluttanut

lukemattomia hetkiä parvekkeella, nojaten kyynärpäällään suojakaiteeseen

ja katsellen. Ensinnäkin oli hänen alapuolellaan puutarha, jota suuret

puksipuut varjostivat ikuisella vihannuudellaan; kirkon puoleisessa

kulmassa oli kitukasvuisten syreenipensaitten ympäröimä vanha

graniitti-penkki. Toisessa kulmassa taas, puoleksi koko taustamuurin

peittävän murattiköynnöksen varjossa, oli pieni portti, joka vei

Mariantarhaan. Tämä Mariantarha oli laaja, viljelemättömäksi jäänyt

maa-alue, joka muinoin oli ollut munkkien hedelmäpuutarhana. Sen läpi

juoksi Chevrotte-puro, jossa lähitalojen emännillä oli oikeus pestä

vaatteitaan. Joitakin köyhiä perheitä asusti vanhassa, raunioituneessa

mylly-resussa; mutta muuten ei asunut ketään koko alueella, jonka vain

piispantalon ja Voincourt-palatsin korkeitten muurien välitse kulkeva

kujanne yhdisti Kunniakatuun. Kesäaikana noiden kahden puiston

satavuotiset jalavat peittivät tuuhealehtisillä latvoillaan kapean

näköpiirin, jonka eteläpuolella sulki kirkon valtava ruho. Joka puolelta

suljettuna nukkui Mariantarha täten yksinäisessä rauhassaan, ja

valtoinaan kasvoivat siinä villit ruohot ja tuulen kylvämät poppelit ja

salavat. Kivien lomitse hyppeli Chevrotte, solisten lakkaamatonta,

kristallikirkasta lauluaan.

Angélique ei koskaan väsynyt katselemasta tätä syrjäistä kolkkaa. Ja

kuitenkaan ei hän seitsemään vuoteen ollut yhtenäkään aamuna nähnyt

siinä muuta kuin mitä hän edellisenä iltana oli katsellut. Voincourtin

palatsin puut olivat niin tuuheat, että hän ainoastaan talvisin saattoi

erottaa kreivittären tyttären Clairen, joka oli hänen ikäisensä.

Piispantalon puutarhassa oli oksamuuri vielä tiheämpi, hän oli turhaan

koettanut nähdä vilaustakaan monseigneurin kauhtanasta. Ja vanha,

luukuilla peitetty ristikkoportti oli varmaan jo kauan ollut hyljättynä,

sillä hän ei muistanut kertaakaan nähneensä sitä aukaistavan, ei edes

puutarhuria näkynyt siitä kulkevaksi. Paitsi vaimoja, jotka pestä

paukuttivat vaatteitaan, ei hän nähnyt siellä koskaan muita kuin samat

ruohikossa makaavat pienet ryysymekot.

Kevät oli sinä vuonna erinomaisen ihana. Hän oli kuusitoistavuotias, ja

aina tähän saakka oli Mariantarhan keväinen kukoistukseen puhkeaminen

viehättänyt vain hänen silmiään. Silmikoistaan puhkeavat hennot lehdet,

lauhat, kuulakkaat illat, koko tuo tuoksuva maan kevät oli hänestä

yksinkertaisesti hupaista. Mutta tänä vuonna ensimmäisen umpun auetessa

hänen sydämensä sykähti. Hänessä heräsi outo levottomuus, kun ruoho

alkoi kasvaa ja tuuli toi hänen sieramiinsa tuoreen, väkevän lemun.

Usein ahdisti aiheeton tuska hänen rintaansa. Eräänä iltana hän

heittäytyi Hubertinen syliin itkien, vaikkei hän tiennyt mitään surun

syytä, vaan oli päinvastoin sangen onnellinen. Varsinkin yöllä oli

hänellä suloisia unia, hän näki varjoja kulkevan ohitseen, hän tunsi

riuduttavaa hurmausta, jota hän valveilla ollessaan ei uskaltanut

muistutella mieleensä, niin hämmennyksissään hän oli tuosta onnesta,

minkä enkelit hänelle soivat. Toisinaan hän säpsähtäen heräsi suuressa

sängyssään, yhteenliitetyt kädet rintaa vasten puserrettuina, ja häntä

ahdisti niin, että hänen täytyi paljain jaloin hypätä huoneensa

lattialle. Ja hän juoksi aukaisemaan ikkunan ja jäi värisevänä,

hämmentyneenä seisomaan raittiiseen ilmaan, joka rauhotti häntä. Tuntui

niin hämmästyttävältä, niin käsittämättömän ihmeelliseltä, ettei enää

ollut oma itsensä, että tunsi kuin kasvavansa iloista ja tuskista,

joitten syytä hän ei tiennyt. Se oli naisellisuuden lumotun kukoistuksen

puhkeamista.

Kuinka oli piispantalon näkymättömien syreenien ja kultasadepensaitten

tuoksu niin suloinen, ettei hän enää voinut sitä hengittää veren

nousematta hänen poskilleen? Hän ei koskaan ennen ollut huomannut

tuoksuissa tuota lämpöä, joka nyt ympäröi hänet elävällä hengityksellä.

Ja kuinka hän ei myöskään ollut muina vuosina huomannut suurta kukkivaa

paulowniaa, joka valtavana sinipunervana kimppuna näkyi Voincourtin

puutarhassa kahden jalavan välissä? Tänä vuonna hänen silmänsä

hämärtyivät liikutuksesta heti kun hän sitä katsoi, niin koski tuo

kalpea sinerrys hänen sydämeensä. Samaten ei hän muistanut kuulleensa

Chevrotten solisevan niin äänekkäästi kivien lomassa, rantakaislojen

välissä. Puro ihan varmaan puheli, hän kuuli epäselviä sanoja, jotka

toistuivat alinomaa ja täyttivät hänet levottomuudella. Eikö se enää

ollutkaan entinen kenttä, kun kaikki oli siinä niin hämmästyttävää ja

kaikki tuolla tavoin otti uuden merkityksen? Vai ehkä olikin kukaties

hänessä itsessään tapahtunut muutos, niin että hän saattoi tuntea, nähdä

ja kuulla siinä versovan elämän?

Mutta oikealla kädellä kohoava jylhän suuri, taivasta tavotteleva

tuomiokirkko hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Joka aamu hän kuvitteli

näkevänsä sen ensi kerran, hän oli liikutettu tästä löydöstään, hän

ymmärsi nyt, että nuo vanhat kivet rakastivat ja ajattelivat kuten

hänkin. Hän ei johtunut tähän minkään järkeilyn avulla, hänellähän ei

ollut ollenkaan tietoja, hän vain antautui tuon jättiläisen salaperäisen

ylentävälle vaikutukselle, jättiläisen, jonka lapsuus oli kestänyt kolme

vuosisataa ja jossa oli kasaantuneena monien sukupolvien uskot. Alhaalla

hän oli polvistuneena, rukoukseen vaipuneena romaanilaistyylisen

kappelikehän keskellä, joitten pyörökaarisissa, sileissä ikkunoissa ei

ollut muita koristuksia kuin kapeat pilarit kaarilistojen alla. Sitten

hän tunsi kohoutuvansa pystyyn, kasvot ja kädet taivasta kohti

ojennettuina, päälaivan suippokaaristen ikkunain mukana, jotka,

kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin rakennettuina, olivat korkeita ja

soleita, murtokaaria ja ruusukkeita kannattavien pielien palstoihin

jakamia. Sitten hän kohosi ylös maasta haltioituneena, suoraksi

ojentuneena, kuorin tukipylväitten mukana, jotka oli uudistettu ja

koristeltu kaksi vuosisataa myöhemmin uhkeimpaan goottilaiseen tyyliin,

pikkutorneineen, huippuineen ja sakaroineen. Pylväitten juurella

avautuvista räystästorvista juoksi katoilta valunut vesi maahan.

Kuorikappalien katolle oli lisätty apilanlehtiristein koristettu

reuna-aitaus. Samaten oli katonaluskin koristettu kukkaornamenteilla. Ja

koko rakennus kukoisti, mitä lähemmäksi taivasta se saapui, yhä

ylevämmin, vapautuneena muinaisaikaisesta papillisesta pelvosta,

rientäen painautumaan anteeksiannon ja rakkauden Jumalan rinnoille ja

sulautumaan siihen. Hän tunsi sen koko olennossaan, se teki hänet

rauhalliseksi ja onnelliseksi, kuin olisi hän laulanut juhlallista,

puhdasta, ylevää, taivaan korkeuksiin häipyvää laulua.

Ja tuomiokirkko eli. Pääskyset olivat satalukuisina muuranneet pesiään

apilanlehti-vöitten alle ja pikkutornien ja sakaroitten lomiin, ja

lakkaamatta niiden parvet elostuttivat nojapylväitä ja tukimuureja.

Piispantalon jalavissa asuvat sepelkyyhkyset astelivat kattopenkereitten

reunoilla rintojaan pöyhistellen, lyhyin askelin kuin huvikävelijät.

Joskus istui korppi tornin huipussa huimaavan korkealla, tuskin kärpäsen

kokoisena, sulkiaan sukimassa. Seinien raoissa rehotti monenmuotoisia

jäkäliä ja ruohoja, luoden elämää vanhoihin kiviin juuriensa salaisella

työllä. Kovina sadepäivinä koko rakennus heräsi ja kohisi, kun

sadekuurot pieksivät lyijylevyistä kattoa, vesi virtasi

pylväsparvekkeitten kouruista, syöksyen kerroksesta kerrokseen pauhaten

kuin tulviva vuoripuro. Myös lokakuun ja maaliskuun myrskyt antoivat

sille sielun. Se ärjyi ja voihki, kun tuulenpuuskat tohisivat sen

päädyissä ja kaarissa, pylväissä ja ruusukkeissa. Ja vihdoin sai aurinko

sen elämään liikkuvalla valoleikillään, se nuortui aamulla päivän

iloisessa kirkkaudessa, ja illalla varjojen hiljalleen pitentyessä

hukkui tihenevään hämyyn. Ja sillä oli myöskin sisäinen elämänsä,

ikäänkuin sen suonien sykintä, nimittäin kirkonmenot, jotka värähyttivät

sitä jokaista sopukkaa myöten, kellojen kumina, urkujen soitto, pappien

veisuu. Lakkaamatta siinä värähteli elämää: hillittyjä ääniä, jonkin

matalaäänisen messun hyminä, jonkun naisen kevyt polvistuminen, taikka

vain joku tuskin aavistettava väre, sanattoman rukouksen palava hartaus.

Nyt keväällä, päivien pitentyessä, Angélique viipyi aamuin ja illoin

pitkät ajat parvekkeella, nojaten kyynärpäitään sen suojakaiteeseen ja

katsellen suurta ystäväänsä tuomiokirkkoa. Vielä enemmän se veti häntä

puoleensa illalla, kun hän näki sen vain suurena mustana möhkäleenä

tähdittynyttä taivasta vasten. Sen pinnan muodot häipyivät hämärään,

vain tukimuurit erottuivat himmeinä, näyttäen muodostavan avaruuteen

johtavia siltoja. Hän tunsi sen olevan valveillaan pimeässä, vajonneena

seitsensatavuotiseen mietiskelyyn, täynnä muistoja niistä lukemattomista

joukoista, jotka toiveineen ja pettymyksineen olivat polvistuneet sen

alttarien edessä. Se oli lakkaamatonta valvetta, joka oli alkanut

menneisyyden hämärässä ja jatkui tulevaisuuden ikuisuuteen, sellaisen

huoneen salaperäistä, pelottavaa valvetta, jossa Jumala ei voinut

nukkua. Ja tuota tummaa, liikkumatonta, elävää kasaa katsellessaan hänen

silmänsä siirtyivät aina erään kuorikappelin ikkunaan, joka oli juuri

Mariantarhan pensaston kohdalla, ainoaan ikkunaan, josta hohti valoa ja

joka oli kuin yöhön tuijottava silmä. Sen takana, pylvään nurkalla,

paloi pyhättölamppu. Juuri tämä kappeli oli se, jonka papit muinoin

olivat antaneet, Hautecoeurin markiisille Jean V:lle ja hänen

jälkeläisilleen hautakappelina käytettäväksi, kiitokseksi heidän

anteliaisuudestaan. Se oli pyhitetty pyhälle Yrjölle, minkä johdosta sen

kahdenneltatoista vuosisadalta polveutuvassa ikkunassa oli

lasimaalauksin esitetty tämän pyhimyksen legenda. Heti hämärän tullessa

legenda syttyi pimennostaan hohtavana kuin ilmestys. Ja sen vuoksi

Angélique rakasti tuota ikkunaa, katsellen sitä uneksivin, lumotuin

silmin.

Ikkunan pohjaväri oli sininen, reunus punainen. Tältä tumman värikkäältä

pohjalta kohosivat heleinä henkilökuviot, joitten liehuvat verhot

antoivat jäsenten alastomuuden tulla näkyviin, kukin osa tehtynä mustin

varjoviivoin piirretyistä, lyijypuitteisiin sovitetuista värillisistä

lasiruuduista. Siinä oli kolme kohtausta legendasta toinen toisensa

yläpuolella, ja ne täyttivät ikkunan aina kaarilistaan asti.

Alimmaisessa kuvassa kuninkaan tytär, joka on lähtenyt ulos kaupungista

kuninkaallisessa puvussaan mennäkseen lohikäärmeen syötäväksi, kohtaa

pyhän Yrjön lammikon vieressä, josta hirviö jo pistää päätään esiin; ja

nauhassa luetaan sanat: »Hyvä ritari, älä mene turmioon minun tähteni,

sillä et sinä voisi auttaa etkä pelastaa minua, vaan hukkuisit minun

kanssani.» Keskellä oli kuvattuna taistelu, jossa pyhimys ratsun selässä

istuen pistää keihäänsä hirviön läpi, ja sitä selittämässä lause:

»Yrjänä iski keihäällään niin, että hän haavotti lohikäärmeen ja heitti

hänet maahan.» Ja ylinnä talutti kuninkaantytär voitettua petoa

kaupunkiin: »Yrjänä sanoi: heitä vyösi hänen kaulansa ympäri, ja älä

pelkää yhtään, kaunis neito. Ja kun hän oli sen tehnyt, niin peto

seurasi häntä kuin kuuliainen koira.» Siihen aikaan kun ikkunan

lasimaalaukset tehtiin, oli pyörökaaren alla legendan yläpuolella

arvattavasti jokin koristeellinen kuvio. Mutta myöhemmin, kappelin

jouduttua Hautecoeureille, nämä laittoivat sille paikalle vaakunansa. Ja

niin helotti nyt pimeinä öinä legendan yläpuolella myöhempää tekoa oleva

vaakunakilpi loistavine väreineen. Se oli neljään alaan jaettu,

ensimmäinen ja neljäs merkiten Jerusalemia, toinen ja kolmas

Hautecoeuriä; Jerusalemia kuvasi hopeapohjalla kultainen

jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä kultaristiä; Hautecoeuriä

kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä musta, hopeasydäminen

pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä,

yksi alakärjessä. Vaakunaa kannatti oikealla ja vasemmalla kaksi

kultaista kimeraa, yläpuolella oli arvomerkkinä sinisen höyhentöyhdön

keskellä hopeinen kypäri, kullalla silattu ja suljettu yhdellätoista

silmikkovanteella, jollainen kypäri on herttuoilla, Ranskan

marsalkoilla, arvonimeä kantavilla aatelisilla ja kuninkaallisten

komppaniain päälliköillä. Ja tunnuslauseena: »Jos Jumala tahtoo, tahdon

minäkin».

Katsellessaan pyhää Yrjöä, joka lävisti keihäällään hirviötä,

kuninkaantyttären kohottaessa ylös yhteenliitettyjä käsiään, oli

Angélique vähitellen ruvennut ihailemaan häntä. Niin etäältä ei hän

erottanut kuvien piirteitä selvästi, hän näki ne haaveittensa

suurentamana, neidon hentona, vaaleana, puhdaspiirteisenä, pyhimyksen

loistavana ja uljaana, kauniina kuin arkkienkeli. Häntä tulikin pyhä

Yrjö vapauttamaan, hän olisi kiitollisuudesta tahtonut suudella hänen

käsiään. Hän näki haavelmissaan epämääräisenä kohtauksen järven rannalla

suuren vaaran, josta hänet pelasti nuori mies, kauniimpi kuin päivä, ja

tähän haaveseikkailuun sekottui muisto hänen käynnistään Hautecoeurin

raunioilla, koko tuo feodaaliaikainen linna esiinmanattuna, pilviin

piirtyvänä, muinaisten suurherrain kansottamana. Vaakuna loisti kuin

tähti kesäyössä, hän tunsi sen hyvin ja saattoi helposti lukea sen

sointuvat sanat, olihan hän niin usein kirjaillut vaakunoita. Jean V

kulki ovelta ovelle ruton saastuttamassa kaupungissa, suuteli kuolevia

suulle ja paransi heidät, sanoen: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.»

Félicien III, saatuaan tietää että Filip Kaunis ei sairauden takia

voinut lähteä Palestiinaan, matkasi sinne hänen puolestaan, paljain

jaloin, vahakynttilä kädessä, minkä johdosta neljäsosa Jerusalemissa

olevasta sotavoimasta määrättiin hänen johdettavakseen. Monta, monta

tarinaa vielä astui esiin menneisyydestä, erittäinkin kertomuksia

Hautecoeurin jalosukuisista naisista, autuaista vainajista, niinkuin

tarina heitä kutsui. Hautecoeurin suvussa naiset kuolivat nuorina,

täydessä onnessaan. Toisinaan säästyi pari kolme sukupolvea, sitten

kuolema jälleen ilmestyi hymyilevänä ja vei hellin käsin

jonkun Hautecoeurin tyttären tai puolison, kaikkein vanhimmat

kaksikymmenvuotiaina, juuri jonkun rakkauden-onnen hetkellä. Kun Raoul

I:n tytär Laurette oli kihlautunut serkulleen Richardille, joka asui

linnassa, näki hän kihlauspäivän iltana, istuessaan huoneensa ikkunan

ääressä Davidin tornissa, sulhasensa tämän huoneen ikkunassa Kaarle

Suuren tornissa. Hän luuli kihlattunsa kutsuvan häntä, ja kun kuun säde

heitti heidän välilleen valosillan, lähti hän kulkemaan häntä kohti.

Mutta keskellä tietä hän kiireissään astui syrjään valonsäteeltä, putosi

ja murskautui kuoliaaksi tornien juurelle. Ja sen jälkeen hän kirkkaina

kuutamoöinä kulkee ilmassa linnan kohdalla, jonka hänen äärettömän laaja

laahusvaippansa kietoo valkoiseen hohteeseen. Balbine, Hervé VII:n

vaimo, uskoi kuuden kuukauden ajan, että hänen miehensä oli surmattu

sodassa. Sitten eräänä aamuna, kun hän yhä odottaen tähysteli tornin

huipulla, hän tunsi hänet linnaan johtavalla tiellä, ja hän juoksi alas

tornista niin poissa suunniltaan ilosta, että kuoli porrasten alimmalle

astuimelle. Ja vielä tänään hämärän tullessa hän yhä laskeutui alas läpi

raunioitten, hänen nähtiin juoksevan kerroksesta kerrokseen, rientävän

käytävien ja huoneitten kautta, kiitävän ohi kuin varjo tyhjinä

ammottavien ikkuna-aukkojen takana. Kaikki he ilmestyivät jälleen,

Ysabeau, Gudule, Yvonne, Austreberthe, kaikki nuo autuaat vainajat,

joita kuolema rakasti, jotka se säästi elämältä, temmaisten heidät pois

yhdellä siiveniskulla, nuorina, ensimmäisen onnensa hurmauksessa.

Joinakin öinä he täyttivät linnan valkoisena joukkona kuin kyyhkysparvi.

Ja mukana oli viimeinenkin heidän joukostaan, monseigneurin pojan äiti,

joka oli löydetty hengettömänä lapsensa kehdon äärestä, minne hän

sairaana ollen oli ryöminyt, kuollakseen ilosta saadessaan painaa sitä

syliinsä. Nämä tarinat asuivat alati Angéliquen mielikuvituksessa: hän

puhui niistä kuin ihan äsken sattuneista tositapahtumista. Hän oli

lukenut Lauretten ja Balbinen nimet kappelin seiniin upotetuista

vanhoista muistokivistä. Miksi ei siis hänkin kuolisi aivan nuorena,

onnellisena? Vaakunakuva säteili, pyhimys astui alas ikkunastaan, ja hän

oli taivaaseen saakka hurmaantunut kevyestä suudelman henkäyksestä.

Legenda oli sen hänelle opettanut: eikö ihme olekin yleissääntönä

maailmassa, eikö se kuulu asiain tavalliseen kulkuun? Se on aina

olemassa tehoisana ja jatkuvana, ilmenee äärettömän helposti, milloin ja

missä hyvänsä, monistuu, laajentuu, tulvii ylitsevuotavana,

hyödyttömästikin, kuin huvikseen vain kieltäen luonnonlakeja. Ihminen

elää samalla tasolla Jumalan kanssa. Abagar, Edessan kuningas, kirjottaa

Jeesukselle ja saa häneltä vastauksen. Ignatius saa kirjeitä Pyhältä

Neitsyeltä. Joka paikassa ilmestyvät Pyhä Äiti ja Poika, esiintyvät

valepuvuissa ja puhelevat hyväntahtoisina hymyillen. Stefanus on heitä

tavatessaan aivan tutunomainen. Kaikki neitsyet viettävät häitä

Jeesuksen kanssa, marttyyrit menevät taivaaseen yhdistyäkseen Mariaan.

Ja enkelit ja pyhimykset ovat ihmisten tavallisia seuralaisia, menevät

ja tulevat, kulkevat läpi seinien, ilmestyvät unessa, puhuvat ylhäältä

pilvistä, auttavat syntymässä ja kuolemassa, antavat kestävyyttä

kidutuksissa, vapauttavat vankitornista, tuovat vastauksia ja

toimittavat asioita. Ihmeet seuraavat ehtymättöminä heidän askeliaan.

Sylvester sitoo rihmalla kiinni lohikäärmeen kidan. Maa kohoaa

istuimeksi Hilariukselle, kun hänen seuralaisensa tahtoivat häntä

nöyryyttää. Kallisarvoinen kivi putoaa pyhän Lupuksen ehtoolliskalkkiin.

Puu murskaa pyhän Martinuksen vihamiehet, koira nuolee jänistä, tulipalo

lakkaa palamasta, kun hän käskee. Maria Egyptiläinen käy meren

aalloilla, Ambrosiuksen suusta pujahtaa mehiläisiä lentämään hänen

syntyessään. Alati parantavat pyhimykset kipeitä silmiä, halvattuja tai

kuivuneita jäseniä, spitalia ja varsinkin ruttoa. Ei yksikään tauti voi

vastustaa ristinmerkkiä. Kansanjoukosta erotetaan sairaat ja heikot

erilleen ja parannetaan salamaniskulla yhdessä tukussa. Kuolema on

voitettu, ylösnousemukset ovat niin yleisiä, että ne tulevat

jokapäiväisiksi pikkutapahtumiksi. Eivätkä ihmeet lakkaa sittenkään, kun

pyhimykset ovat heittäneet henkensä, vaan lisääntyvät niinkuin

monivuotiset kukat heidän haudoillaan. Nikolauksen pään ja jalkojen

kohdalta kumpuaa kaksi öljylähdettä, joitten neste on kaikkiparantavaa

lääkettä. Cecilian ruumisarkusta lemahtaa avattaessa ruusujen tuoksua.

Dorotean arkku on täynnä mannaa. Kaikki neitseitten ja marttyyrien luut

saattavat valehtelijat häpeään, pakottavat varkaat tuomaan takaisin

varastamansa tavarat, täyttävät hedelmättömien vaimojen toivomukset,

antavat terveyden kuolemansairaille. Ei mikään ole enää mahdotonta,

näkymättömät voimat ovat hallitsevina, yliluonnollisuuden oikku on

ainoana lakina. Temppeleissä rupeavat velhot tekemään ihmeitään, nähdään

sirppien leikkaavan itsestään ja vaskikäärmeitten kiemurtelevan,

kuullaan pronssipatsaitten nauravan ja naamioitten laulavan. Heti

pyhimykset vastaavat, voittaen heidät loistavasti: rippileivät muuttuvat

eläväksi lihaksi, Kristuksen kuvista vuotaa verta, maahan pistetyt

sauvat alkavat vihannoida, lähteitä kumpuaa esiin, lämpimiä leipiä,

kasvaa kasoittain puutteenalaisten jalkojen juureen, kasvava puu

kumartuu kunnioittaen Jeesusta; ja vielä, katkaistut päät puhuvat,

särkyneet kalkit korjaantuvat itsestään, sade kaikkoaa kirkosta

hukuttaakseen läheiset palatsit, erakkojen vaatteet eivät kulu

ollenkaan, vaan uudistuvat joka vuosi kuin eläinten nahat. Armeniassa

vainoojat heittävät viiden marttyyrin lyijyiset ruumiskirstut mereen, ja

se, jossa on apostoli Bartolomeuksen jäännökset, asettuu etunenään,

toiset neljä seuraavat sitä osottaen hänelle kunniaa, ja kaikki

purjehtivat tuulen puhaltaessa, hyvässä järjestyksessä kuin laivasto,

pitkin aavoja ulapoita Sisilian rannikolle saakka.

Angélique uskoi vahvasti ihmeisiin. Tietämättömyydessään hän kuvitteli

ympäristönsä täyteen ihmeitä, sellaisia kuin tähtien syttyminen ja

orvokinkukkain puhkeaminen. Hänestä tuntui mielettömältä kuvitella

maailmaa muuttumattomien lakien ohjaamaksi koneistoksi. Häneltä jäi niin

paljon huomaamatta, hän tunsi itsensä niin neuvottomaksi, niin heikoksi

kaikkien voimain keskellä, joitten mahtavuutta hänen oli mahdoton mitata

ja joitten läsnäoloa hän ei olisi aavistanutkaan, jollei hän toisinaan

olisi tuntenut kasvoillaan niitten voimakasta henkäystä! Ja niinkuin

alkuaikaisen kirkon kristitty, jollaiseksi Legenda oli hänet

kasvattanut, hänkin antautui Jumalan käsiin tahdottomana,

poispyyhittävine perisynnin tahroineen. Hänellä ei ollut omaa vapautta,

Jumala yksin saattoi pelastaa hänet lähettämällä hänelle armonsa. Ja

armo oli se, että Hän oli johdattanut hänet Hubertien katon alle,

tuomiokirkon varjoon, elämään alistumisen, puhtauden ja uskon elämää.

Hän kuuli perisynnin pahanhengen mumisevan syvällä sisässään. Kuka

tietää, mitä hänestä olisi tullut syntymäpohjallaan? Varmaankin huono

tyttö. Nyt hän sitävastoin kasvoi vuosi vuodelta terveempänä tässä

siunatussa sopukassa. Eikö ollut armo, että sai asua tällaisessa

ympäristössä, keskellä taruja, jotka hän taisi ulkoa, keskellä uskoa,

jota hän oli siinä juonut, keskellä salaperäistä henkielämää, jossa hän

kylpi, tässä näkymättömäin asiain täyttämässä ympäristössä, missä ihmeet

tuntuivat hänestä olevan aivan luonnollisia ja kuuluvan hänen

jokapäiväisen elämänsä tasolle? Se vahvisti häntä elämää varten,

niinkuin armo vahvisti marttyyrejä. Ja hän loi sitä itse, tietämättään:

se syntyi hänen tarujen elähyttämästä mielikuvituksestaan, hänen

ruumiillisen murrosaikansa tiedottomista haluista; se laajentui kaikesta

siitä, mistä hän oli tietämätön, se kasvoi esiin kaikesta siitä

tuntemattomasta, mitä oli hänessä ja hänen ulkopuolellaan. Kaikki lähti

hänestä ja palasi häneen, ihminen loi Jumalan ihmisen pelastukseksi,

kaikki oli vain unelmaa. Toisinaan hän kummastellen kosketti kasvojaan,

täynnä levottomuutta, epäillen omaa aineellisuuttaan. Eikö hän ollutkin

vain näennäis-olio, joka häviäisi luotuaan harhaluulon?

Eräänä toukokuun yönä, kun hän taas oli parvekkeella, missä hän vietti

niin monet hetket, hän puhkesi kyyneliin. Hän ei ollut lainkaan

suruissaan, hänen mieltään liikutti vain jokin odotus, vaikkei ketään

tiedetty tulevaksi. Oli hyvin pimeä. Mariantarha ammotti varjoaukkona

tähdikkään taivaan alla, eikä hän erottanut muuta kuin piispantalon ja

Voincourtin palatsin vanhojen jalavien tummat ryhelmät. Ainoastaan

kappelin ikkuna loisti. Jos ei ketään ollut odotettavissa, miksi sitten

hänen sydämensä sykki niin valtavin lyönnein? Se odotus oli alkuisin

kaukaa, hänen nuoruutensa alkuajoilta, se oli kasvanut iän mukana,

päätyäkseen tähän hänen täysikasvuiseksitulonsa kuumeenomaiseen

levottomuuteen. Ei mikään olisi häntä hämmästyttänyt, hän oli jo

viikkokausia kuullut äänien suhisevan tässä mielikuvituksensa

kansottamassa salaperäisessä sopukassa. Legenda oli päästänyt sinne

valloilleen yliluonnollisen pyhimysmaailmansa, ihme oli siellä valmiina

puhkeamaan. Hän ymmärsi selvästi, että kaikki oli alkanut elää, että

ennen äänettömät esineet nyt ääntelivät, että puitten lehdet, Chevrotten

vesi ja tuomiokirkon kivet puhuivat hänelle. Mutta kenestä ilmottivat

näin nuo näkymättömät kuiskutukset, mitä tahtoivat hänestä nuo

tuntemattomat voimat, jotka tuulahtivat tuonpuoleisesta maailmasta ja

leijuivat ilmassa? Hän tähysti katseillaan pimeyteen, kuin valmiina

kohtaukseen, jota ei kukaan ollut hänelle määrännyt, ja hän odotti,

odotti yhä vain, kunnes uni alkoi painaa silmäluomia, tuntien koko ajan,

että näkymättömässä maailmassa hänen tahtonsa ulkopuolella ratkaistiin

hänen elämänsä.

Viikon Angélique täten itki tummassa yössä. Hän saapui aina uudelleen,

kärsivällisenä. Hänen ympärillään jatkui salaperäinen kiehdonta,

lisääntyen ilta illalta, ikäänkuin näköpiiri olisi supistunut ja

ruvennut häntä ahdistamaan. Hänen sydäntään painoi, äänet humisivat nyt

hänen päässään, hänen voimatta kuitenkaan tajuta niitä sen selvemmin. Se

oli kuin hiljainen valtaus, koko luonto, maa ja taivaan avaruus astuivat

hänen olemukseensa. Pienimmänkin risahduksen kuuluessa hänen kätensä

kuumenivat, hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden. Tuliko

odotettu ihme vihdoinkin? Ei, ei mitään vielä, ei mitään muuta kuin

jonkun yölinnun siipien suhahdus, kaiketikin. Ja hän tarkisti korvansa

uudelleen, hän erotti erilaisen lehtien kahinankin jalavissa ja

salavissa. Monet kerrat hän täten vavahti koko ruumiiltaan, kun jokin

kivi vierähti puroon tai jokin ulkona hiiviskelevä eläin liukui

muurinkylkeä alas. Hän kumartui henkeään pidättäen. Ei mitään vieläkään.

Vihdoinkin eräänä iltana, kun kuuta ei näkynyt taivaalla ja lauha pimeys

peitti maan, jotakin alkoi tapahtua. Se oli uusi ääni, joka kuului

entisten tuttujen äänten seasta, mutta niin heikosti erottuvana ja

melkein huomaamattomana, että hän pelkäsi erehtyvänsä. Se lakkasi

kuulumasta joksikin aikaa, hän pidätti henkeään. Sitten se kuului

jälleen, kovempana, mutta yhä epäselvänä. Hänestä se tuntui etäiseltä,

tuskin kuuluvalta askelen ääneltä, tuo ilmassa tuntuva värähdys ennusti

jonkun tuloa, jota ei silmä voinut erottaa eikä korva kuulla. Se mitä

hän odotti, saapui näkymättömästä, tuli hiljalleen esiin kaikesta siitä,

mikä värähteli hänen ympärillään. Pala palalta se irtaantui hänen

unelmastaan, ikäänkuin hänen nuoruutensa hämärien toiveiden

toteuttajana. Oliko se kirkonikkunan pyhä Yrjö, joka äänettömin

kuvajaloin astui ruohikkoa pitkin tullakseen hänen luokseen? Ikkuna

kalpeni juuri, hän ei nähnyt enää selvästi pyhimystä, se näytti vain

pieneltä, sekavalta, häipyvältä purppurahattaralta. Sinä iltana hän ei

saanut tietää sen enempää. Mutta seuraavana iltana samaan aikaan ääni

kuului jälleen pimeydestä hiukan selvempänä ja lähempää. Ihan varmaan ne

olivat askelia, ilmestyksen kevyitä askelia, jotka tuskin hipoivat

maata. Ne taukosivat ja alkoivat jälleen kuulua, milloin sieltä, milloin

täältä, oli mahdotonta sanoa tarkalleen paikkaa. Ehkä ne kuuluivat

Voincourtin puutarhasta, missä joku myöhäinen kävelijä liikkui jalavien

alla. Tai ehkä ne pikemminkin tulivat piispankartanon tuuhean pensaston

suurien syreenien takaa, joitten väkevä lemu tunki huumaavana hänen

rintaansa. Turhaan hän tähyi silmillään pimeyteen, odotetusta ihmeestä

ei ilmottanut muu kuin hänen kuulonsa, ja myöskin kukkien tuoksu, joka

oli lisääntynyt, ikäänkuin siihen olisi sekottunut jonkun hengitys. Ja

useampina öinä askelten piiri pieneni parvekkeen alapuolella, hän kuuli

niitten saapuvan aivan puutarhanmuurin viereen hänen jalkainsa alle.

Siinä ne pysähtyivät, ja silloin syntyi pitkä hiljaisuus, ja yhä

tiukempaan ympäröi hänet tuo salaperäinen kiedonta, tuo hitaasti kasvava

näkymättömyyden syleily, joka pyörrytti häntä.

Seuraavina iltoina hän näki tähtien joukkoon ilmestyvän uudenkuun kapean

sirpin. Mutta se laski yön lähetessä, häviten tuomiokirkon harjan taakse

kuin kirkas silmä, jonka painuva silmäluomi peittää. Hän seurasi sitä,

hän näki sen kasvavan ilta illalta, hän odotti kärsimättömänä soihtua,

joka heittäisi valoa pimeyteen. Vähitellen Mariantarha astuikin esiin

pimeydestään vanhoine myllynraunioineen, puuryhmineen ja vilkkaine

puroineen. Ja niin syntyneessä valossa luomistyö jatkui. Se mikä oli

saanut alkunsa unelmasta, ilmeni nyt näkyvänä varjona. Sillä hän ei

nähnyt alussa muuta kuin kuunvalossa liikkuvan, epämääräisen varjon.

Mikä se oli? Tuulen huojuttaman oksan varjoko? Toisinaan kaikki hävisi,

kenttä nukkui kuoleman liikkumattomuudessa, ja hän uskoi varjon olleen

näköhäiriötä. Mutta sitten liukui varjo erään valoisan kohdan yli,

siirtyen yhden salavan luota toisen luo, ja silloin ei epäily ollut enää

mahdollista. Hän kadotti sen näkyvistään, löysi sen jälleen, mutta

selville hän ei siitä päässyt. Eräänä iltana hän oli erottavinaan

keveästi liukuvassa varjossa kaksi olkapäätä. Heti hänen silmänsä

kääntyivät kirkonikkunaan: se oli harmahtava, ikäänkuin täydeltä terältä

paistava kuu olisi tyhjentänyt ja sammuttanut sen. Kohta sen jälkeen hän

huomasi, että tuo elävä varjo pitentyi ja lähestyi hänen ikkunaansa,

siirtyen ruohikon yli pimennosta toiseen pitkin kirkon seinustaa, tullen

yhä likemmäksi ja likemmäksi. Sitä mukaa kuin hän arvasi sen olevan

lähempänä, valtasi hänet yhä kasvava liikutus, sellainen jota tuntee

tietäessään itseensä kohdistetuksi salaperäisten silmien katseen, joita

ei itse voi nähdä. Ihan varmaan tuossa lehvien alla seisoi joku, joka

herkeämättä katsoi häneen. Hän tunsi käsissään ja kasvoillaan noitten

katseitten vaikutuksen. Ne olivat pitkiä, hyvin lempeitä ja samalla

arastelevia katseita. Hän ei vetäytynyt pois niiden edestä, koska hän

tunsi että ne olivat puhtaita ja tulivat Legendan lumotusta maailmasta.

Ja hänen ensi levottomuutensa muuttui suloiseksi liikutukseksi, hän oli

nyt varma onnestaan. Eräänä iltana ilmestyi kuun valaisemalle kentälle

äkkiä selväpiirteinen miehen varjo, miehen itsensä ollessa salavain

suojassa, niin ettei hän voinut häntä nähdä. Mies ei hievahtanut, ja

Angélique katsoi kauan liikkumatonta varjoa.

Siitä lähtien Angéliquella oli salaisuus. Se täytti kokonaan hänen

alastoman, valkeaksi kalkitun huoneensa. Tuntikausia hän makasi suuressa

sängyssään, jossa hän näytti häipyvän pieneltä, suljetuin silmin, mutta

kuitenkin valvoen, nähden yhä tuon liikkumattoman varjon valoisalla

kentällä. Kun hän aamun sarastaessa avasi silmänsä, kulki hänen

katseensa suuresta piirongista vanhaan kirstuun, kaakeliuunista pieneen

pesupöytään, kummissaan, kun ei enää nähnyt tuota salaperäistä

varjokuvaa, jonka hän olisi voinut ihan tarkasti piirtää muististaan.

Nukkuessaan hän oli nähnyt sen liukuvan vuodeverhojensa haalistuneitten

kanervankukkien keskellä. Hänen unensa niinkuin valvetilansakin olivat

sitä täynnä. Se oli hänen oman varjonsa toveri, hänellä oli kaksi

varjoa, vaikka hän oli yksin unelmansa seurassa. Ja tätä salaisuutta hän

ei uskonut kenellekään, ei edes Hubertinelle, jolle hän siihen saakka

oli kaikki puhunut. Kun Hubertine teki hänelle kysymyksiä ihmetellen

hänen iloaan, hän punastui kovasti ja vastasi että varhainen kevät teki

hänet iloiseksi. Hän hyräili aamusta iltaan kuten ensimmäisten

päivänpaisteitten juovuttama kärpänen. Eivät milloinkaan olleet hänen

kirjailemansa messupuvut liekehtineet sellaisessa silkin ja kullan

loisteessa. Hubertit hymyilivät, luullen kaiken johtuvan vain

hyvinvoinnista. Hän tuli sitä iloisemmaksi, mitä pitemmälle päivä kului,

kuun noustessa hän lauloi, ja kun hetki oli saapunut, nojasi hän

parvekkeen kaidetta vasten ja näki varjon. Koko kuun neljänneksen aikana

hän tapasi sen aina täsmällisesti saapuneena kohtaukseen. Hän näki sen

seisovan suorana ja äänettömänä, tulematta sitä sen tarkemmin tuntemaan,

tietämätönnä siitä, mikä oli se olento, jonka varjo oli hänen edessään.

Ehkä se olikin vain varjo, ainoastaan näky, ehkä se oli kirkonikkunan

pyhimys, joka oli hävinnyt ikkunastaan, ehkä se oli enkeli, joka muinoin

oli rakastanut Ceciliaa ja laskeutui nyt rakastamaan häntä vuorostaan?

Tuo ajatus täytti hänet ylpeydellä, se oli hänestä suloinen kuin

näkymättömästä maailmasta tullut hyväily. Sitten hänessä kasvoi halu

tulla tuntemaan se, ja hänen odotuksensa alkoi uudelleen.

Täysikuu paistoi kirkkaana Mariantarhaan. Kun se oli keskitaivaalla, ei

puilla ollut enää varjoa. Luotisuoraan lankeavassa valossa ne olivat

kuin suihkukaivoja, joista kumpusi äänetöntä kirkkautta. Koko kenttä

kylpi valon hohteessa, sen täytti suuri, loistava aalto, joka oli

kuulakas kuin kristalli; ja sen loiste oli niin kirkas, että siinä

saattoi erottaa salavan lehtien hienot piirteet. Ja vähäisinkin ilman

värähdys näytti panevan karehtimaan tuon sädejärven, joka uinui ylväässä

rauhassaan läheisten puutarhojen korkeain jalavain ja tuomiokirkon

jyhkeän rungon välissä.

Kaksi iltaa oli vielä kulunut, kun Angélique, tullessaan parvekkeelle

kolmantena iltana, tunsi sydämessään ankaran sysäyksen. Hän näki hänen

seisovan siellä kirkkaassa valossa, häneen päin kääntyneenä. Hänen

varjonsa oli, niinkuin puitten varjotkin, kutistunut kasaan hänen

jalkainsa juureen ja hävinnyt. Ainoastaan hän itse seisoi siinä, selvänä

ja kirkkaana. Niin kaukaakin Angélique näki hänet kuin selvällä

päivällä. Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, vaaleaverinen, pitkä ja

solakka. Hänellä oli kihartuva tukka, ohut parta, suora, hiukan kookas

nenä ja mustat silmät, joista loisti ylevä lempeys. Hän muistutti pyhää

Yrjöä tai jotain ihanaa Jeesuksenkuvaa. Angélique tunsi hänet heti

täydellisesti: hän ei ollut koskaan nähnyt häntä toisenlaisena, juuri

sellaisena hän oli häntä odottanut. Ihme oli vihdoinkin täyttynyt,

näkymättömän maailman hiljaisesta luomistyöstä oli sukeunut tämä elävä

ilmiö. Se tuli näkymättömästä maailmasta, luonnon värinästä, äänten

kuiskinasta, yön herkistä liikahduksista, kaikesta siitä mikä oli häntä

kietonut huumaten, pyörryttäen. Ja hän näki hänet kahden jalan

korkeudella maasta, ylenluonnollisena niinkuin hänen tulonsakin oli

ollut, ihmeen ympäröidessä häntä joka puolelta, kuunvalon salaperäisillä

aalloilla keinuvana. Hänellä oli seurueena koko Legendan väestö,

pyhimykset vihannoivine sauvoineen, neitseet maitoa vuotavine

haavoineen. Ja neitseitten valkoinen parvi kalvensi tähtien valon.

Angélique katseli ilmestystä herkeämättä. Se kohotti käsivartensa ja

ojensi ne häntä kohti aukilevitettyinä. Ja hän ei pelännyt, hän hymyili

sille.