Sen vuoden pääsiäismaanantaina Hubertit olivat vieneet Angéliquen
syömään aamiaista Hautecoeur'in linnan raunioille, jotka kohoavat
Ligneul-joen rannalla pari penikulmaa Beaumontista alaspäin. Ja kun
seuraavana aamuna tämän ulkoilmassa vietetyn rattoisan retkeilypäivän
jälkeen työhuoneen vanha kello löi seitsemän, nukkui Angélique vielä.
Hubertinen täytyi nousta koputtamaan hänen ovelleen.
-- No, laiskuri! Me olemme jo syöneet aamiaisen.
Angélique pukeutui nopeasti ja meni syömään yksin. Tullessaan sitten
työhuoneeseen, jossa Hubert ja hänen vaimonsa juuri olivat asettuneet
työhönsä, sanoi hän:
-- Oi, kuinka minä olen nukkunut! Ja tuo messupaita, joka on luvattu
sunnuntaiksi!
Työhuone, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin, oli jotensakin avara
huone, melkein koskemattomana alkuperäisessä asussaan säilynyt. Katon
molemmat niskavuolet ja näkyvien poikkihirsien kolme välipintaa eivät
olleet edes saaneet valkomaalausta, vaan pohottivat nokisina ja
madonsyöminä, ja murenneen rappauksen alta näkyivät välipintojen rimat.
Eräässä kattopalkkeja kannattavista olkakivistä oli vuosiluku 1463,
arvattavasti rakennusvuosi. Kivinen uuni, vaikkakin halkeillut ja
murentunut, oli säilyttänyt yksinkertaisen siroutensa solakoine
pylväineen, kauluskivineen ja seppelkoristeisine reunuksineen. Saattoipa
reunuksella erottaa vielä ajankuluttaman alkeellisen veistokuvankin,
joka esitti pyhää Clarusta, korko-ompelijain suojeluspyhää. Mutta uuni
ei enää ollut käytännössä, sen pesästä oli tehty avonainen kaappi,
asettamalla siihen poikittain lautoja hyllyiksi, joille oli kasattu
mallipiirustuksia. Huonetta lämmitti nyt jykevä valurautainen kamiini,
jonka savutorvi, kuljettuaan pitkin kattoa, lävisti uunin kyljen.
Rempalleen menneet ovet olivat Ludvig XIV:n ajalta. Lattiassa näkyi
vielä vanhoja, lahonneita parkettilevyjä uudempien välissä, jotka oli
asetettu paikalleen yksitellen, kukin koloonsa. Seinien keltainen
maalaus oli jo sadan vuoden vanha, ylhäältä haalistunut, alhaalta
kulunut, täynnä salpietaritahroja. Joka vuosi puhuttiin
uudestaan-maalaamisesta, mutta vastenmielisyys uudistuksia kohtaan
pidätti sitä toteutumasta.
Istuessaan ompelukehyksen ääressä, johon messupaita oli pingotettu,
Hubertine nosti päänsä ja sanoi:
-- Muistat kai, että olen luvannut sinulle korin orvokkeja puutarhaasi,
jos saamme sen valmiiksi sunnuntaiksi.
Iloisena huudahti Angélique:
-- Niin, sehän on totta!... Kyllä otan sen nyt käsiini!... Mutta missä
minun sormituppeni on? Kaikki kapineet lentävät tiehensä, kun ei tee
työtä.
Hän solautti norsunluisen sormitupen pikkusormensa toiseen niveleeseen
ja istuutui kehyksen toiselle puolelle, ikkunaa vastapäätä.
Edellisen vuosisadan puolivälistä asti ei työhuoneen varustuksissa ollut
tapahtunut yhtään muutosta. Muodot muuttuivat, korko-ompelutaide
kehittyi, mutta täällä tavattiin vielä seinään kiinnitetty puukappale,
johon kehys nojautui, liikuteltavan pukin kannattaessa sen toista päätä.
Loukoissa nukkui vanhanaikaisia työkaluja: »sukkela», eräs koje
hammasrattaineen ja vartaineen, jolla pantiin kultalankaa puolalta
puikkoon koskematta siihen; käsirukki, jonkinlainen seinään
kiinnitettävä rataslaite, jolla kierrettiin lankaa; kaikenkokoisia
ompelukehyksiä niihin kuuluvine silkkivaatteineen ja säleineen. Eräällä
hyllyllä oli vanha kokoelma reikätalttoja päärmäyskultaa varten; sillä
näkyi myöskin hylyksi joutunut entisaikaisten korko-ompelijain suuri,
kuparinen kynttiläjalka. Nahkaremmistä naulatun pitimen silmukoissa oli
purasimia, puisia ja rautaisia vasaroita, leikkuurautoja pergamentin
leikkaamista varten ja puksipuisia taltantapaisia esineitä, joilla
lankoja muovailtiin sitä mukaa kuin niitä käytettiin. Lehmuspuisen
pöydän alla, jolla pergamenttia leikattiin, oli isot kerinpuut, jonka
liikkuvien pajukelojen ympäri oli pingotettu vyyhti punaista
villalankaa. Lankaan pujoteltuja erivärisiä silkkipuolia riippui
nuoralla lähellä kaappia. Lattialla oli kori täynnä tyhjiä puolia.
Käärelankakerä oli pudonnut tuolilta alas ja purkautunut vieriessään.
-- Oi tuota ihanaa, ihanaa ilmaa! virkkoi Angélique. Se tekee elämän
suloiseksi.
Ja ennenkuin hän kumartui työhönsä, hän unohtui vielä hetkiseksi
avonaisen ikkunan ääreen, josta säteilevä toukokuun aamu tulvi
huoneeseen. Auringon syrjä liukui tuomiokirkon harjan yli, ja
piispantalon puutarhasta lemahti tuore syreenintuoksu. Angélique hymyili
häikäistyneenä, kylpien sisääntulvivassa keväässä. Sitten hän säpsähti,
ikäänkuin olisi nukahtanut, ja sanoi:
-- Isä, minulla ei ole läpiompelukultaa.
Hubert, joka oli lopettamassa jonkun messupuvun mallin
kalkkiopiirustusta, meni kaapille ja etsi sen sopukoista vyyhden,
leikkasi sen poikki ja kehitti hiukan kumpaakin päätä, raaputtaen
silkkilangan päällä olevaa kultaa; sitten hän toi vyyhden Angéliquelle
pergamenttipalasessa.
-- Eikö muuta?
-- Ei muuta.
Angélique oli heittänyt silmäyksen ympärilleen ja nähnyt ettei mitään
enää puuttunut: erilaiset kultalangat, punainen, viheriä ja sininen;
kaikenväriset silkkipuolat; päärmäyskulta ja kierrekulta, pöyhötetty ja
käherretty, rasian virkaa tekevässä hatunkopassa; pitkät, hienot neulat,
teräspihdit, sormustimet, sakset, vahatyyny. Kaikki nämä olivat hujan
hajan itse kehykselle pingotetulla kankaalla, jolle oli levitetty
suojaksi vahvaa harmaata paperia.
Hän oli pannut neulansilmään säikeen läpiompelukultaa. Mutta heti ensi
pistolla se katkesi, ja hänen täytyi kehittää sen päätä uudestaan,
raaputtamalla pois hiukan kultaa, jonka hän heitti samoin kehyksellä
ajelehtivaan jätevasuun.
-- No vihdoinkin! sanoi hän, pistettyään neulan kankaan läpi.
Syvä hiljaisuus vallitsi. Hubert oli ryhtynyt pingottamaan kehystä. Hän
oli asettanut toisen tukin seinään kiinnitetylle pidikkeelle ja toisen
pukille, tarkalleen toistensa kohdalle, joten tukille kiinnitetyn
karmosiinipunaisen silkkisen messupukuvaatteen langat tulivat ihan
suoraan. Hän asetti sivulistat tukeissa oleviin reikiin, kiinnittäen ne
niihin neljällä nappulalla. Toimitettuaan kiinnipujotuksen oikealla ja
vasemmalla, hän sitten päätti pingottamisen, peräyttäen nappuloita. Kun
hän koputti kangasta sormellaan, kumisi se kuin rumpu.
Angéliquesta oli tullut erinomainen koruompelija. Hubertit ihmettelivät
hänen taitoaan ja aistiaan. Sen lisäksi, mitä he olivat hänelle
opettaneet, pani hän työhön oman herkän tunteensa, joka saattoi elämää
kukkiin ja uskoa vertauskuviin. Hänen käsissään silkki ja kulta alkoivat
elää, pienimmätkin koristeet saivat salaperäisen lennokkuuden, hän pani
niihin kaiken sielunsa, alati virkeän mielikuvituksensa ja uskonsa
näkymättömiin. Muutamat hänen koruompeluistaan olivat niin kovasti
liikuttaneet Beaumontin pappiskuntaa, että eräs pappi, joka harrasti
muinaistiedettä, ja toinen, joka oli taiteentuntija, olivat tulleet
häntä tervehtimään, ilmaisten ihastuksensa hänen neitsytkuviinsa, joita
he vertasivat alkuaikaisen kirkon yksinkertaiseen kuvaustaiteeseen.
Niissä oli sama vilpittömyys, sama harras tunne, ikäänkuin vannehdittuna
yksityispiirteitten äärimmäisen tarkkaan täydellisyyteen. Hänellä oli
todella ihmeellinen piirustuslahja, joka, vaikkei hänellä ollut ollut
mitään muuta opetusta kuin omat harjotuksensa iltasin lampun valossa,
saattoi hänet usein muuttamaan mallejaan, poikkeamaan niistä ja luomaan
neulallaan oman mielikuvituksensa mukaan. Ja niin joutuivat Hubertit,
jotka pitivät piirustustaitoa välttämättömänä hyvälle koruompelijalle,
varjoon hänen rinnallaan, vaikka he olivat niin paljon vanhempia
ammatissa. He olivat lopulta vain hänen vaatimattomia apulaisiaan, jotka
jättivät hänen tehtäväkseen kaiken vaativamman loistotyön, suorittaen
itse niistä vain alustavat työt.
Millaisia loistavia ja pyhiä ihmeteoksia kulkikaan hänen kättensä kautta
vuosien mittaan! Hän eli keskellä silkkiä, satiinia, samettia, kulta- ja
hopeakankaita. Hän kirjaili messupaitoja, stola-vöitä, käsiliinoja,
kasukoita, dalmatikoja, hiippoja, lippuja, kalkkiverhoja ja
öylättirasia-peitteitä. Mutta varsinkin messupaitoja hän sai tehdä tuon
tuostakin; aina käytettiin niihin viittä väriä: valkoinen edusti
ripitystä ja neitseitä, punainen apostoleja ja marttyyrejä, musta
kuolleita ja paastoaikaa, orvokinsininen viattomia lapsia, viheriä pyhiä
juhlia. Usein käytettiin kultaakin, jonka saattoi panna valkoisen,
punaisen tai viheriän sijalle. Ristin keskuksessa oli aina samat
vertauskuvat, Jeesuksen ja Marian nimikirjaimet, säteitten ympäröimä
kolmio, karitsa, pelikaani, kyyhkynen, kalkki, öylättirasia ja
piikkiköynnöksen ympäröimä vertavuotava sydän; kauluksessa ja hihoissa
taasen kiemurteli koristekuvioita tahi kukkia, koko vanhojen tyylien
koristepaljous, kaikki suurikukkaiset kasvit, vuokot, tulppaanit,
pioonit, granaattiomenat, hortensiat. Ei mennyt yhtään vuodenaikaa,
ettei hän olisi ommellut joitakin vertauskuvallisia tähkiä ja terttuja,
mustalle pohjalle hopealla, punaiselle kullalla. Hyvin upeihin
messupaitoihin hän väritteli kuvaelmia, pyhimysten päitä, ynnä
keskusalueen, johon hän kuvasi Marian ilmestyksen, Vapahtajan syntymän
ja ristiinnaulitsemisen. Milloin olivat kultakirjaukset ommellut suoraan
pohjavaatteelle, milloin taas hän kiinnitti silkkiset tai satiiniset
kuviokaistaleet kultakirjovaatteelle tahi sametille. Ja tämä säihkyvä,
pyhä kukkasloiste syntyi pisto pistolta hänen hoikkien sormiensa
liikkeistä.
Se messupaita, jota Angélique tällä kertaa kirjaili, oli valkoisesta
satiinista. Sen ristin muodosti kimppu kultaisia liljoja, joitten väliin
oli pujoteltu heleänvärisiä ruusuja varjotetusta silkistä. Keskellä,
himmeästä kullasta ommeltujen pienten ruusujen muodostaman seppeleen
ympäröimänä säteilivät Marian nimikirjaimet, punaisella ja viheriällä
kullalla ommeltuina, runsaasti koristettuina.
Hän ompeli viimeisiä pienten kultaruusujen lehtiä läpipistoilla, ja
siten kului tunti täydellisessä äänettömyydessä. Mutta säie katkesi
uudelleen ja hän pani sen jälleen neulansilmään kehyksen alla katsomatta
siihen, kuten taitavan koruompelijan tulee. Kohottaessaan päänsä hän
näytti pitkällä siemauksella juovan sisäänvirtaavaa kevättä.
-- Oi, kuiskasi hän, kyllä oli kaunista eilen!... Kuinka tuo
auringonpaiste tekee hyvää!
Hubertine, joka juuri vahasi lankaansa, pudisti päätään.
-- Minä olen ihan kuin piesty, jäseneni ovat kaikki turtana. Enhän
olekaan kuusitoistavuotias, kuten sinä, ja kun tulee niin vähän olleeksi
ulkona!
Hän ryhtyi kuitenkin heti jälleen työhön. Hän valmisti liljoja, neuloen
veliinipalasia merkittyihin kohtiin piirustuksessa, jotta kuviot
kohoaisivat enemmän pohjapinnasta.
-- Ja sitten nämä ensimmäiset päivänpaisteet panevat teidät
puolipyörryksiin, lisäsi Hubert, joka kehyksen pingotettuaan ryhtyi
kalkkioimaan silkille kaapun reunustaa.
Angélique oli jäänyt haaveilevin silmin katsomaan erääseen kirkon
pilariin heijastuvaa auringonsädettä. Hiljaisella äänellä hän vastasi:
-- Ei, ei, minua se virkisti, tuo eilinen ulkoilmapäivä vei minusta pois
väsymyksen.
Saatuaan valmiiksi pienet kultalehdet, hän kävi käsiksi yhteen suurista
ruusuista, pitäen valmiina yhtä monta valmiiksi pujotettua säiettä kuin
oli eri värivivahduksia ja ommellen erkanevilla ja jälleen yhtyvillä
pistoilla, terälehtien kuperan muodon mukaan. Ja vaikka työ olikin näin
arkaluontoista, purkautuivat nyt hänen huuliltaan edellisen päivän
muistot, joita hän äsken hiljaisuudessa oli johdatellut mieleensä, niin
lukuisina ja elävinä, ettei hän saanut lopetetuksikaan. Hän muisteli
lähtöä, avaroita niittyjä, aamiaista Hautecoeurin linnan raunioilla
eräässä kivipermantoisessa salissa, jonka murtuneet seinät kohosivat
korkealla kummulla puolensadan metrin päässä salavien reunustamasta
Ligneulin joesta. Hän ei voinut saada mielestään noita raunioita, noita
hajallaan olevia, sinivattupensaitten peittämiä jäännöksiä, jotka
kertoivat tuon jättiläisen mahtavasta suuruudesta siihen aikaan, kun se
pystyssä seisovana hallitsi molempia laaksoja. Linnotustorni seisoi
vieläkin kuudenkymmenen metrin korkuisena, sortunein huipuin,
haljenneena, mutta sentään vahvana viisitoista jalkaa paksulla
perustallaan. Kaksi muuta tornia oli myöskin säilynyt, Kaarle Suuren
torni ja Davidin torni, ja niitä yhdistävä valli oli melkein ehyt.
Muurien sisäpuolella voi nähdä osan rakennuksia, linnankirkon,
oikeussalin ynnä muita huoneita. Ja porrasastuimet, ikkunain ulkonemat,
pengermien penkit näyttivät nykyaikaisten ihmisten mittakaavaan
verrattuina kuin jättiläisten rakentamilta. Se oli kokonainen linnotettu
kaupunki, viisisataa soturia saattoi siinä kestää piiritystä
kolmekymmentä kuukautta elatusvarojen ja ampumatarpeitten loppumatta.
Kahden vuosisadan aikana olivat jo orjanruusupensaat levitelleet
muurikivien reunaan rakennuksen alaosissa, syreenejä ja
kultasadepensaita kasvoi alasromahtaneitten kattojen muodostamilla
sorakasoilla, vartiahuoneen liedessä kasvoi plataani. Mutta auringon
laskiessa, kun linnotustornin ruho ojensi varjonsa kenttien yli kolme
penikulmaa pitkälle ja koko linna näytti rakentuvan uudelleen mahtavaan
haahmoonsa illan hämärässä, saattoi vielä tuntea sen muinaisen mahdin,
sen jäykän voiman, joka oli tehnyt siitä vallottamattoman linnotuksen,
jota vapisten pelkäsivät itse Ranskan kuninkaatkin.
-- Ja minä olen varma, jatkoi Angélique, että siinä asuu henkiä, jotka
kummittelevat yöllä. Siellä kuuluu kaikenlaisia ääniä, siellä
kurkistelee joka sopesta olentoja, ja minäkin näin, kun olimme lähteneet
sieltä, taakse katsoessani suuria valkoisia haamuja liitelevän muurien
yläpuolella... Eikö se ole totta, äiti, te joka tiedätte linnan
historian?
Hubertine hymyili tyynesti.
-- Oh, kummituksia en minä ole koskaan nähnyt.
Mutta hän tunsi kyllä linnan tarinan, jonka hän oli lukenut jostakin
kirjasta, ja tytön innokkaitten kysymysten johdosta hänen täytyi kertoa
se uudelleen.
Linnan alue kuului Reimsin arkkipiispan-istuimelle pyhän Remigiuksen
ajalta asti, joka oli saanut sen Klodovigilta. Kymmenennen vuosisadan
alussa eräs arkkipiispa Severinus rakennutti Hautecoeuriin linnotuksen,
puolustaakseen maata normanneja vastaan, jotka samosivat Oise-virtaa
ylöspäin, mihin Ligneul laskee. Seuraavalla vuosisadalla eräs
Severinuksen seuraaja antoi sen läänitykseksi Norbertille, Normandian
suvun nuoremmalle jäsenelle, määräten kuudenkymmenen sou'n vuotuisen
pohjaveron, sillä ehdolla että Beaumontin kaupunki ja kirkko jäisivät
verosta vapaiksi. Siten tuli Norbert I ensimmäiseksi mieheksi siinä
kuuluisassa Hautecoeurin markiisien suvussa, joka siitä lähtien täyttää
historian. Hervé IV:n aikana, joka oli kaksi kertaa kirkonkirouksessa
kirkolle kuuluvan omaisuuden anastamisesta ja harjotti maantierosvoutta,
lyöden yhdellä iskulla kuoliaaksi kolmekymmentä porvaria, Ludvig Paksu
hävitti linnan tornin, kun sen omistaja oli uskaltanut nousta kapinaan
häntä vastaan. Raoul I, joka oli lähtenyt ristiretkelle Filip Augustin
kanssa, kaatui Akkon edustalla saatuaan keihäänpiston sydämeensä. Mutta
kuuluisin oli Jean V Suuri, joka 1225 rakensi linnotuksen uudelleen,
pystyttäen vajaassa viidessä vuodessa Hautecoeurin mahtavan linnan,
jonka suojassa hän kerran jo uneksi Ranskan kruunusta. Ja selvittyään
hengissä kahdenkymmenen taistelun verileikistä hän kuoli sängyssään,
Skotlannin kuninkaan vävynä. Sitten oli vielä Félicien III, joka kulki
paljain jaloin Jerusalemiin, Hervé VII, joka vaati itselleen Skotlannin
kruunua, ja useita muita, mahtavia ja ylhäisiä halki vuosisatojen, aina
Jean IX:een asti, joka kardinaali Mazarinin aikana sai nähdä linnansa
hävityksen. Viimeisen piirityksen jälkeen tornien holvikatot
räjäytettiin ilmaan ja pistettiin palamaan rakennukset, jonne Kaarle VI
oli tullut karkottamaan hulluuttaan ja joissa lähes kaksisataa vuotta
myöhemmin Henrik IV oli asunut viikon päivät Gabrielle d'Estrées'n
kanssa. Kaikki nämä kuninkaalliset muistot nukkuivat nyt nurmen alla.
Angélique kuunteli jännittyneenä, pysäyttämättä neulaansa, ikäänkuin nuo
muinaiset valtaherrat olisivat ilmestyneet näkyviin itse
ompelukehyksestä, sitä mukaa kuin ruusu siinä syntyi vienoon
värielämään. Hänen puutteellinen historiantietonsa suurensi tapahtumia,
siirtäen ne ihmeellisen legendan tasolle. Hän värisi hartaasta
ihastuksentunteesta, linna kohosi jälleen pystyyn, nousten aina taivaan
porttien tasalle, ja Hautecoeurit olivat pyhän neitsyen orpanoita.
-- Ja meidän uusi piispamme, monseigneur d'Hautecoeur, on siis tuon
suvun jälkeläinen? kysyi hän.
Hubertine vastasi, että monseigneur varmaan oli jonkun suvun nuoremman
haaran jäsen, sillä vanhempi haara oli jo ammoin sammunut. Se oli muuten
omituinen seikka, sillä Hautecoeurin markiisit ja Beaumontin papisto
olivat kautta vuosisatain olleet sotajalalla. Noin 1150 eräs abotti
ryhtyi rakennuttamaan kirkkoa, ainoastaan seurakunnalliset varat
käytettävänään. Rahat loppuivatkin, rakennuksen ollessa vasta
sivukappelien holvikattojen tasalla, ja täytyi tyytyä kattamaan päälaiva
puukatoksella. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Jean V, saatuaan
linnan uudestaanrakennetuksi, antoi kolmesataatuhatta livreä, jotka
muihin summiin lisättynä tekivät mahdolliseksi kirkon rakennuksen
jatkamisen. Päälaiva sai holvikaton. Kirkon kaksi tornia ja suuri
julkisivu valmistuivat vasta paljon myöhemmin, noin 14S0, puhtaaseen
viidennentoista vuosisadan tyyliin. Korvaukseksi Jean V:n
anteliaisuudesta papisto antoi hänelle ynnä hänen jälkeläisilleen
hautapaikkaoikeuden eräässä kuorikappelissa, joka oli pyhitetty pyhälle
Yrjölle ja jota siitä pitäen kutsuttiin Hautecoeurin kappeliksi. Mutta
hyviä välejä ei kestänyt kauan. Linnanherrat pyrkivät yhtenään
riistämään Beaumontilta sen verovapautta, lakkaamatta syntyi riitoja
vero- ja etuoikeuskysymyksistä. Varsinkin kysymys tilausoikeudesta, jota
linnanherrat vaativat itselleen ja joka olisi tehnyt mahdottomaksi
laivaliikkeen Ligneul-joella, muodostui loppumattomaksi riidan
pitkittäjäksi, kun alakaupunki alkoi huomattavasti vaurastua
hienovaate-teollisuutensa avulla. Siitä ajasta alkaen Beaumontin
onnentähti yleni päivä päivältä, kun Hautecoeurin tähti taas aleni,
kunnes hävityksen kohdatessa linnaa kirkko sai täydellisen voiton.
Ludvig XIV teki siitä tuomiokirkon, piispantalo rakennettiin entiseen
luostaripihaan. Ja sattuma määräsi nyt, että juuri Hautecoeurin suvun
jälkeläinen tuli piispana hallitsemaan tätä yhä pystyssä pysynyttä
papistoa, joka oli voittanut hänen esi-isänsä nelisatavuotisen taistelun
perästä.
--- Mutta, sanoi Angélique, monseigneurhän on ollut naimisissa. Hänellä
on aikainen, kahdenkymmenen vuoden vanha poika, eikö niin?
Hubertine oli ottanut sakset korjatakseen erästä veliinipalaa.
-- Niin kyllä, pastori Cornille on kertonut sen minulle. Se on hyvin
surullinen tarina... Monseigneur tuli kapteeniksi yhdenkolmatta vuoden
vanhana, Kaarle X:n aikana. Neljänkolmatta vuotiaana, 1830, hän otti
eron, ja kerrotaan, että hän aina neljänkymmenen ikään asti vietti
huikentelevaa elämää ... matkoja, seikkailuja, kaksintaisteluja. Sitten
eräänä iltana, ollessaan joittenkin ystäviensä luona maalla, hän kohtasi
kreivi de Valençay'n tyttären Paulen, joka oli hyvin rikas, ihmeen
kaunis, tuskin yhdeksäntoistavuotias, kaksikymmentäyksi vuotta nuorempi
häntä. Hän rakastui neitoon kuin hullu ja neito jumaloi häntä, häät oli
pidettävä mitä pikimmin. Silloin hän osti Hautecoeurin rauniot
polkuhinnalla, kymmenellätuhannella frangilla muistaakseni, hänellä oli
nimittäin aikomus panna linna jälleen kuntoon ja asettua siihen asumaan
puolisoineen. Yhdeksän kuukautta he olivat eläneet syrjässä eräällä
vanhalla maatilalla Anjoussa, kieltäytyen tapaamasta ketään, nauttien
hetkistä, jotka tuntuivat liian lyhyiltä... Paule synnytti pojan ja
kuoli.
Hubert paineli mallipiirustusta valkoisella väritukolla. Hän kohotti
päätään, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.
-- Mies poloinen! kuiskasi hän.
-- Kerrotaan, että hän oli kuolla, jatkoi Hubertine. Viikkoa myöhemmin
hän astui hengelliseen säätyyn. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ja hän on
nyt piispa... Mutta kerrotaan vielä, että näitten kahdenkymmenen vuoden
aikana hän ei ole tahtonut nähdä poikaansa, lasta, joka oli maksanut
äitinsä hengen. Hän oli lähettänyt lapsen pois luotaan, jättäen sen
hoidettavaksi tämän sedälle, eräälle vanhalle abotille, ja kieltänyt
antamasta siitä edes tietoja hänelle, koettaen unohtaa sen olemassaolon.
Kun hänelle sitten kerran lähetettiin lapsen muotokuva, luuli hän
näkevänsä rakkaan vaimovainajansa, ja hänet löydettiin lattialta
tiedottomana, kuin moukarin iskun kohtaamana... Mutta ikä ja rukoukset
lienevät sittemmin keventäneet tuota syvää surua, sillä pastori Cornille
sanoi minulle eilen, että monseigneur on vihdoinkin kutsunut poikansa
luokseen.
Angélique oli saanut valmiiksi ruusun, joka oli niin tuore että se
tuntui melkein tuoksuvan, katsoi jälleen ulos auringonpaisteisesta
ikkunasta haaveellisin silmin ja virkkoi matalalla äänellä:
-- Monseigneurin poika...
Hubertine päätti kertomuksensa:
-- Nuori mies, kaunis kuin jumala, kuulemma. Hänen isänsä halusi hänestä
pappia. Mutta abotti-vanhus ei siihen suostunut, kun pojalla ei ollut
vähintäkään kutsumusta... Ja omaisuutta monet miljoonat! Viisikymmentä
miljoonaa, jos puheissa on perää! Niin, hän kuuluu perineen äidiltään
viisi miljoonaa, ja ne on sijotettu tonttialueihin Pariisissa, joilla on
nyt yli viidenkymmenen miljoonan frangin arvo. Siis rikas kuin kuningas!
-- Rikas kuin kuningas, kaunis kuin jumala, kertasi Angélique
itsetiedottomasti, uneksivalla äänellä.
Ja koneellisella kädenliikkeellä hän otti kehykseltä puikon, jossa oli
kultusäie, ryhtyäkseen valmistamaan gipyyri-ompelulla suurta liljaa.
Vedettyään kultalankaa esiin puikon kärjestä, hän kiinnitti sen pään
silkkirihmapistolla ihan korokkeeksi ommellun veliinin reunaan.
Alettuaan sitten ommella hän virkkoi vielä, lopettamatta lausettaan,
ajaen takaa kaukaista, epämääräistä toivetta:
-- Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin...
Tuli jälleen syvä hiljaisuus, jota hämmensi vain kirkosta vaimeasti
kuuluva veisuu. Hubert laittoi piirustustaan lopulliseen kuntoon,
kuljettaen siveltimen kärkeä pitkin värijauheen tekemiä pisteviivoja; ja
kaavun koristeet ilmestyivät siten valkoisina punaiselle silkkipohjalle.
Hän alotti jälleen puhelun.
-- Ennen muinoin oli suurenmoista! Ylhäiset herrat käyttivät pukuja,
jotka olivat ihan kankeat koruompeluista. Lyonissa myytiin vaatetta,
joka maksoi kuusikin sataa livreä kyynärä. Sen ymmärtää, kun lukee sen
aikuisia koruompelumestarien ohjesääntöjä; niissä sanotaan, että
kuninkaallisilla koruompelijoilla on oikeus asevoimalla ottaa työhönsä
muitten mestarien työntekijöitä... Ja meillä oli vaakunakilvetkin
sinisellä pohjalla kultainen poikkijuova ja kolme kultaista liljaa,
kaksi ylhäällä ja yksi alhaalla... Ah, se oli kaunista mutta siitä on
kauan!
Hän vaikeni, koputtaen kynnellään vaatetta, poistaakseen pölyä. Sitten
hän jatkoi:
-- Beaumontissa kulkee Hautecoeureistä vielä eräs tarina, jota äitini
usein kertoi minulle, kun olin pieni... Kauhea rutto raivosi
kaupungissa, puolet asukkaista olivat jo kuolleet, kun Jean V, sama joka
rakennutti linnan uudelleen, huomasi, että Jumala antoi hänelle voiman
taistella vitsausta vastaan. Silloin hän lähti paljain jaloin sairaitten
luokse, laskeutui polvilleen ja suuteli heitä suulle. Ja heti kun hän
oli huulillaan koskettanut sairaitten huulia, sanoen: »Jos Jumala
tahtoo, tahdon minäkin», tulivat sairaat terveiksi. Sen takia ovat nuo
sanat pysyneet Hautecoeurien tunnuslauseena, joilla kaikilla on sen
jälkeen ollut kyky parantaa ruttoa... Oh, ne olivat mainioita miehiä!
Kokonainen valtiassuku! Ennenkuin monseigneur astui pappissäätyyn, oli
hänen nimensä Jean XII, ja hänen poikansa nimen perässä on kai myöskin
järjestysnumero, kuin ruhtinaalla ikään.
Jokainen hänen sanansa tuuditti ja jatkoi Angéliquen haaveilua. Hän
toisti yhä samalla laulavalla äänellä:
-- Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin...
Pitäen kädessään puikkoa hän kuletti kultalankaa, koskematta siihen
kädellään, vuoroin oikeaan ja vasempaan, edestakaisin veliinipalan yli,
ja kiinnitti sen kussakin käänteessä silkkipistolla. Suuri kultainen
lilja alkoi vähitellen kukoistaa.
-- Oi! minä tahtoisin, minä tahtoisin mennä naimisiin ruhtinaan
kanssa... Ruhtinaan, jota minä en olisi milloinkaan nähnyt, joka tulisi
jonakin iltana hämärän tullen ja ottaisi minua kädestä ja veisi
palatsiinsa... Ja minä tahtoisin, että hän olisi hyvin kaunis ja hyvin
rikas, oi, kaikkein kaunein ja rikkain mitä koskaan on maa päällään
kantanut! Minä kuulisin hevosten hirnuntaa ikkunani alta, ja jalokiviä
välkkyisi yhtenä hohteena minun ylläni, ja kultaa, sitä sataisi ja
tulvaisi, niin että heti kun aukaisisin käteni, niin kultaa varisisi
maahan... Ja vielä minä tahtoisin, että minun ruhtinaani rakastaisi
minua ihan mielettömästi, jotta minäkin rakastaisin häntä mielettömästi.
Me olisimme hyvin nuoria, hyvin puhtaita ja hyvin jaloja, aina, aina!
Hubert oli poistunut kehyksensä äärestä ja lähestynyt häntä hymyillen.
Mutta Hubertine varotti tyttöä hyväntahtoisesti sormellaan:
-- Voi sinua turhamielistä olentoa, sinä olet ihan parantumaton! Vai
kuningattareksi sinä haluaisit. Se unelma ei kyllä ole niin rumaa kuin
sokerin varastaminen ja röyhkeät vastaukset, mutta pidä varasi, siinä
piilee sielunvihollinen, siinä houkuttelee sinua intohimo ja ylpeys.
Angélique katsoi häneen iloisesti.
-- Äiti, äiti, mitä te puhutte?... Onko sitten väärin rakastaa kaunista
ja rikasta? Minä rakastan sitä, koska se on kaunista, koska se on
rikasta, ja koska se ikäänkuin lämmittää minua täällä, sydämessä... Te
tiedätte kyllä, etten minä ole itsekäs. Kyllä te näkisitte, mitä minä
tekisin rahalla, jos minulla olisi paljon. Sitä sataisi yli kaupungin,
sitä virtaisi köyhille. Siitä syntyisi todellinen siunaus, kurjuutta ei
enää olisikaan! Ensiksi tekisin rikkaaksi teidät ja isän, tahtoisin
nähdä teidät kultakirjovaatteissa niinkuin entisajan ylhäiset naiset ja
herrat.
Hubertine kohautti olkapäitään.
-- Hupsu!... Mutta, hyvä lapsi, sinähän olet köyhä, ethän sinä saa
äyriäkään myötäjäisiä naimisiin mennessäsi. Kuinka voit uneksiakaan
ruhtinaasta? Ottaisitko siis mieheksesi rikkaamman kuin itse olet?
-- Miksi en ottaisi!
Angélique oli kovasti kummastelevan näköinen.
-- Tietysti, ottaisin minä!... Kun hänellä olisi rahaa, niin miksi sitä
tarvitsisi olla minulla? Minä saisin kiittää häntä kaikesta ja
rakastaisin häntä senvuoksi sitä enemmän.
Tuo kumoamaton todistus ihastutti Hubertia. Hän seurasi mielellään lasta
hänen pilvimatkalleen. Hän huudahti:
-- Angélique on oikeassa.
Mutta vaimo heitti häneen tyytymättömän katseen. Hän tuli vakavaksi.
-- Tyttöseni, sinä näet kyllä vastedes, kun tulet tuntemaan elämää.
-- Kyllä minä tunnen elämää.
-- Missä olisit oppinut sitä tuntemaan?... Sinä olet liian nuori, et
tunne maailman pahuutta. Mutta usko minua, pahuus on suuri, se on
kaikkivaltias.
-- Pahuus, pahuus...
Angélique äänsi tuon sanan hitaasti, päästäkseen perille sen
merkityksestä. Ja hänen puhtaissa silmissään oli yhä sama viattoman
hämmästyksen ilme. Hän tunsi kyllä pahuuden, olihan Legendassa siitä
kyllin kerrottu. Eikö pahuus ollut samaa kuin paholainen? Ja eikö hän
ollut nähnyt, että paholainen syntyi yhä uudelleen, mutta voitettiin
aina? Jokaisessa taistelussa hän sortui surkeasti saamistaan iskuista.
-- Voi, jos te tietäisitte, äiti, kuinka minä halveksin pahuutta!... Ei
tarvitse muuta kuin voittaa itsensä, niin tulee onnelliseksi.
Hubertine teki surullisen huolestuneen eleen.
-- Sinä saatat minut katumaan, että olen kasvattanut sinut täällä yksin
meidän kanssamme, kaikesta erillään, näin tietämättömänä elämästä...
Mistä paratiisista sinä oikein uneksit? Millaiseksi sinä kuvittelet
maailmaa?
Nuoren tytön kasvot kirkastuivat suuresta toivosta. Hän oli kumartuneena
työnsä yli, kulettaen puikkoa yhä samalla jatkuvalla liikkeellä.
-- Te pidätte minua varmaan hyvin tyhmänä, äiti?... Maailma on täynnä
kelpo ihmisiä. Kun elää hyvin ja tekee työtä, niin se tulee palkituksi
aina... Oh, kyllä tiedän, että on joitakin pahojakin ihmisiä. Mutta mitä
niistä on väliä? Kun pysyy niistä erillään, niin ne tulevat pian
rangaistuiksi... Ja sitten, katsokaas, maailma näyttää minusta etäältä
katsoen suurelta puutarhalta, niin, äärettömältä puistolta, joka on
täynnä kukkia ja päivänpaistetta. On niin hyvä elää, elämä on niin
suloinen, ettei se voi olla paha.
Hän vilkastui, kuin olisi silkin ja kullan loiste mennyt hänen päähänsä.
-- Onnihan on niin yksinkertainen asia. Me kolme olemme onnellisia. Ja
miksi? Siksi, että rakastamme toisiamme. Siinä kaikki, se ei ole sen
vaikeampaa... Ja kyllä te saatte nähdä, sitten kun se tulee, jota
odotan. Me tunnemme toisemme heti. Minä en ole häntä koskaan nähnyt,
mutta minä tiedän millainen hän tulee olemaan. Hän tulee sisään ja
sanoo: Minä tulin sinua noutamaan. Ja minä sanon: Minä olen odottanut
sinua, ota minut. Hän ottaa minut, ja sillä se on tehty, kaikiksi
ajoiksi. Me menemme palatsiin nukkumaan timanteilla koristetulla
kultavuoteella. Oh! se on hyvin yksinkertaista!
-- Sinä olet hullu, ole vaiti! keskeytti Hubertine ankarasti.
Ja nähdessään että hän oli innoissaan ja valmiina palaamaan jälleen
unelmaansa, jatkoi hän:
-- Ole vaiti! Sinä saatat minut pelkäämään... Onneton, kun naitamme
sinut jollekin köyhälle raukalle, niin sinä murskaat luusi, pudotessasi
jälleen maahan. Onni on meille köyhille vain nöyryydessä ja
kuuliaisuudessa.
Angélique hymyili yhä, tyvenen itsepintaisesti.
-- Minä odotan, ja hän tulee.
-- Mutta hänhän on oikeassa! huudahti Hubert, hänkin intoutuneena,
herkän verensä nostattamana. Miksi torut häntä?... Hän on kyllin kaunis,
jotta kuningaskin voi tulla häntä pyytämään. Kaikkea voi tapahtua.
Surullisena Hubertine nosti häneen kauniit, viisaat silmänsä.
-- Älä toki yllytä häntä tekemään pahoin. Sinä tiedät paremmin kuin
kukaan muu, mitä sydämensä totteleminen maksaa.
Hubert tuli hyvin kalpeaksi, suuret kyynelet kohosivat hänen silmiinsä.
Hubertine oli paikalla katunut nuhdettaan, hän oli noussut ylös
tarttuakseen hänen käsiinsä. Mutta Hubert veti itsensä irti, sopertaen
katkonaisella äänellä:
-- Ei, ei, minä olin väärässä... Kuule, Angélique, sinun tulee kuulla
äitiäsi. Me olemme molemmat mielettömiä, hän yksin on järkevä... Minä
olin väärässä, minä olin väärässä...
Hän oli liian kiihottunut voidakseen istuutua, ja hän jätti kehykseen
pingotetun kaavun, alkaen sen sijaan liimata lippua, joka oli kehyksellä
valmiina. Otettuaan kaapista astian Flanderin-liimaa hän siveli sitä
siveltimellä vaatteen nurjalle puolelle, jotta koruompelu kovettuisi.
Hänen huulensa värähtelivät vielä hiukan, eikä hän enää puhunut mitään.
Mutta vaikka Angélique tottelevaisesti oli myöskin vaiti, jatkoi hän
haaveiluaan hiljaa itsekseen, nousten yhä ylemmäksi, yhä vieläkin
ylemmäksi toiveittensa pilvimaahan. Kaikki hänessä sitä ilmaisi, hänen
puoliavoimen suunsa haltioitunut ilme, hänen silmänsä, jotka heijastivat
hänen näkyjensä auersineä. Tätä köyhän tytön unelmaa hän nyt kirjaili
kultalangallaan; siitä syntyi nyt valkoiselle kiiltosilkille sekä suuret
liljankukat että ruusut ja Marian nimikirjaimet. Liljan varsi oli kuin
valon säde, sen pitkät ja kapeat lehdet kaatuivat alas tähtisateena.
Häikäisevin oli vahvasti kohoavalla gipyyriompelulla tehty,
upokekuvioilla koristettu Marian nimikirjain keskellä ristiä, se paloi
kuin tabernaakkelin pyhyys, liekehtien salaperäisin sätein. Ja
hienoväriset silkkiruusut elivät, ja koko messupaita loisti hohtavan
valkoisena kultaisten ihmekukkiensa ihanuudessa.
Pitkän äänettömyyden jälkeen Angélique nosti päänsä. Hän katsoi
Hubertineen veitikkamaisesti, nykäisi leukaansa ja toisti:
--- Minä odotan, ja hän tulee.
Tuo mielikuva oli hullu. Mutta hän riippui siinä itsepäisesti. Hän oli
varma, että niin tulisi tapahtumaan. Ei mikään voinut järkyttää hänen
hymyilevää vakaumustaan.
-- Minä sanon sinulle, äiti, että kaikki tämä tulee tapahtumaan.
Hubertine tarttui puheeseen leikin kannalta. Hän alkoi ärsyttää
Angéliquea.
-- Mutta minähän luulin, ettet sinä ollenkaan tahtoisi mennä naimisiin.
Eiväthän pyhimyksetkään, jotka ovat saaneet sinut pyörälle päästäsi,
menneet naimisiin. Ennenkuin he siihen suostuivat, he mieluummin
käännyttivät sulhasensa, karkasivat kotoaan ja antoivat katkaista
kaulansa.
Nuori tyttö kuunteli ällistyneenä. Sitten hän purskahti heleään nauruun.
Koko hänen olentonsa terveys, hänen elämänrakkautensa kaikui tuossa
helisevässä iloisuudessa. Nuo pyhimystaruthan olivat niin vanhoja! Ajat
olivat toki muuttuneet, Jumala oli saanut voiton eikä vaatinut enää
ketään tähtensä kuolemaan. Legendassa esiintyvä ihmeenomaisuus oli
tehnyt häneen suuremman vaikutuksen kuin maailman-halveksiminen ja
kuoleman-halu. Ei, luonnollisesti hän tahtoi mennä naimisiin ja rakastaa
ja olla rakastettu ja olla onnellinen!
-- Häpeä toki! jatkoi Hubertine, sinähän saatat Agneksen,
suojeluspyhimyksesi, itkemään. Eikö muista, että hän ei huolinut
maaherran pojasta, vaan piti parempana kuolla, viettääkseen häitä
Jeesuksen kanssa?
Tornin suuri kello alkoi soida, varpusparvi pyrähti lentoon tuuheasta
murattiköynnöksestä, joka ympäröi erästä kuorin ikkunaa. Työhuoneessa
ripusti Hubert, yhä äänetönnä, pingotetun, liimasta kostean lipun
seinälle suureen rautanaulaan kuivamaan. Päivänpaiste oli auringon
kiertäessä siirtynyt ja valaisi vanhoja työkaluja, käsirukkia,
pajuteloja, kuparista kynttiläjalkaa. Ja kun se ehti ompelijain luo,
alkoi kehys, jonka ääressä he työskentelivät, leimuta. Kaikki loisti,
niin messupaita kuin käyttämisestä kiiltäviksi kuluneet sivulistat ynnä
kaikki kankaalla ajelehtivat esineet, päärmäyskulta ja kierrekulta
rasiassaan, silkkipuolat ja pitkät neulat kultasäikeineen.
Tuossa lämpimässä kevään säihkynnässä katseli Angélique suurta
vertauskuvallista liljaa, jonka hän oli saanut valmiiksi. Sitten hän
vastasi luottavaisen iloisella äänellään:
-- Mutta Jeesuksenhan minä tahdonkin!