II.

Beaumontin muodostaa oikeastaan kaksi kokonaan erillään olevaa ja

erilaista kaupunkia: kukkulan laella sijaitseva Beaumont-l'Eglise,

Kirkko-Beaumont, jossa on vanha, kahdenneltatoista vuosisadalta peräisin

oleva tuomiokirkko, seitsemänneltätoista vuosisadalta oleva

piispankartano ja lähes tuhatkunta asukasta, sullottuina ahtaitten

katujen perukoihin; ja kukkulan juurella, Ligneul-joen rannalla

sijaitseva Beaumont-la-Ville, Kaupunki-Beaumont, entinen etukaupunki,

joka kukoistavien pitsi- ja palttinatehtaittensa vaikutuksesta on

rikastunut ja kasvanut, joten siinä nyt on lähes kymmenentuhatta

asukasta sekä avaroita toreja ynnä kaunis, uudenaikainen alimaaherran

virastotalo. Kaupungin molempien alueitten, pohjois- ja eteläpiirin

välillä ei näinollen ole juuri muuta yhteyttä kuin hallinnollinen.

Vaikka Beaumont-l'Eglise on vain noin kolmenkymmenen penikulman päässä

Pariisista, jonne pääsee kahdessa tunnissa, tuntuu sentään siltä kuin se

olisi vieläkin suljettuna vanhojen suojamuuriensa sisään, joista ei

kuitenkaan ole jäljellä muuta kuin kolme porttia. Sillä on pysyväinen,

erikoinen asujamistonsa, joka viettää siinä samankaltaista olemassaoloa

kuin heidän esi-isänsä ovat siinä viettäneet isästä poikaan jo viiden

vuosisadan ajan.

Tuomiokirkko selittää kaiken, se on aiheuttanut kaiken ja säilyttää

kaiken. Se on kuin äiti, kuningatar, se kohoaa mahtavan suurena keskellä

pientä, matalaa taloryhmää, mikä on kuin poikue tuomiokirkon jäykkien

kivisiipien suojassa. Siinä asutaan vain sitä varten ja sen turvin;

käsityöläiset työskentelevät, kauppiaat myövät tavaroitaan vain

elättääkseen, verhotakseen ja ylläpitääkseen sitä ja sen pappiskuntaa;

ja jos joskus tapaa jonkun porvarishenkilön, niin ovat ne vain

hävinneitten joukkojen viimeisiä uskollisia rippeitä. Kirkko sykkii

keskellä, kadut ovat kukin sen suonia, kaupunki elää ja hengittää vain

sen kautta. Siitä koko tuo muinaisaikainen henki, tuo uskonnollisen

harras menneisyyden horros-uni, tuo maailmasta eristäytynyt yhdyskunta,

joka sitä ympäröi, huokuen vanhaa rauhan ja uskon sulotuoksua.

Ja kaikista tämän salaperäisen kaupungin taloista oli Hubertien talo,

jossa Angélique tästä lähtien oli asuva, kaikkein lähimpänä

tuomiokirkkoa, aivan sen kylkeen painautuneena. Oikeuden rakentaa

siihen, kahden tukimuurin väliin, oli varmaan antanut joku entisajan

kirkkopaimen, joka tahtoi kiinnittää tämän koruompelijaan suvun esi-isän

vakituiseksi messupaitojen tekijäksi, sakariston tarpeiden hankkijaksi.

Eteläpuolella varjosti pientä puutarhaa tuomiokirkon valtava runko:

ensin sivukappelien kehä, joitten ikkunain alla oli kasvisarakkeita,

sitten päälaivan korkea runko, jota tukipilarit kannattivat, sitten

lyijylevyillä peitetty laaja katto. Aurinko ei milloinkaan päässyt

tunkeutumaan puutarhan perukkaan asti, vain muratit ja puksipuut siellä

rehottivat. Mutta tuon jättiläiskorkean kirkonharjan sinne heittämä

varjo oli kuitenkin hyvin vieno, jonkinlainen uskonnollinen,

haudanomainen ja puhdas hämäryys, joka tuoksui hyvältä. Kirkon tornit

eivät päästäneet tuohon rauhallisen vilpoisaan vihertävään puolihämärään

muuta kuin kellojensa kuminan. Mutta sen värinä tuntui koko tuossa

kirkon seinään painautuneessa, sen kiviin kiinni juuttuneessa talossa.

Se värähti kaikista kirkonmenojen äänistä, juhlamessut, urkujen humina,

laulajien äänet, vieläpä uskovaisten ahdistetut huokauksetkin hymisivät

sen jokaisessa huoneessa, tuudittivat sitä näkymättömästä maailmasta

lemahtavalla pyhällä henkäyksellä; tuntuipa toisinaan haalean seinän

läpi tunkeutuvan suitsutussavun tuoksuakin.

Viisi vuotta kasvoi Angélique siinä ikäänkuin luostarissa, kaukana

maailmasta. Hän meni ulos vain sunnuntaisin iltamessua kuuntelemaan,

sillä Hubertine oli hankkinut luvan saada olla panematta häntä kouluun,

missä hän pelkäsi hänen saavan huonoja vaikutuksia. Tuo vanhanaikuinen

pieni talo hiljaisine, varjoisine puutarhoineen oli koko hänen

maailmansa. Hänen hallussaan oli valkeaksi kalkittu kamari ullakolla.

Aamulla hän tuli pohjakerroksessa olevaan keittiöön syömään aamiaista,

sitten hän meni toisessa kerroksessa olevaan työhuoneeseen ryhtyäkseen

työhön. Nämä huoneet ynnä tornissaan kiertävät portaat olivat ainoat

paikat, joissa hän päivittäin liikkui, -- juuri vanhanaikaisimmat, läpi

aikojen säilyneet paikat, sillä hän ei koskaan käynyt Hubertien omassa

huoneessa eikä alakerran salissakaan juuri muuten kuin läpikulkiessaan,

jotka viimemainitut huoneet olivat enimmän nuorentuneet ajan makusuunnan

mukaan. Salissa oli palkit kipsillä rapattu; kattoa koristi

palmunlehtikarniisi vastaavine keskusruusukkeineen; suurikukkaiset

seinäpaperit olivat ensimmäisen keisarikunnan ajalta, samoin kuin

valkoinen marmoriuuni ja mahonkinen huonekalusto, pieni pöytä, sohva ja

neljä samettipäällyksistä nojatuolia. Niinä harvoina kertoina, kun hän

viipyi siellä uudistamassa ikkunaan näytteille ripustettua

koruompeluvalikoimaa, näki hän ulos silmätessään saman muuttumattoman

aukeaman, pyhän Agneksen porttiin päättyvän kadun: joku kirkkoonmenijä

työnsi ovipuoliskoa, joka sulkeutui jälleen äänettömästi, vastapäätä

olevat kultasepän ja kynttilänvalajan puodit, joitten öylättirasiat ja

vahakynttilät olivat riveissä nähtävänä, näyttivät aina tyhjiltä. Ja

itse unettavassa ilmassakin tuntui koko tuon vanhan kaupungin ja sen

katujen, piispankartanon takana kulkevan Kunniakadun, Kultaseppäinkatuun

yhtyvän Isonkadun, Luostaritorin ja sen laidassa kohoavien kahden tornin

luostarinomainen rauha, se laskeutui laimean päivänvalon mukana

verkalleen tyhjälle kivikadulle.

Hubertine oli ottanut täydentääkseen Angéliquen opinnot. Hänellä oli

muuten se vanhanaikainen mielipide, että nainen on kyllin oppinut, kun

hän osaa oikeinkirjotusta ja neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla.

Mutta hänen oli taisteltava oppilaan haluttomuutta vastaan, sillä tämä

huvitteli katselemalla ikkunasta ulos, vaikka siellä ei ollut paljonkaan

hauskaa nähtävää, kun ikkuna oli puutarhaan päin. Angélique ei juuri

välittänyt muusta kuin lukemisesta; huolimatta sanelukirjotuksesta,

johon käytettiin jotakin klassikkovalikoimaa, hän ei koskaan oppinut

kirjottamaan sivuakaan virheettömästi. Hänellä oli kuitenkin soma

käsiala, siro ja jäntevä, joka muistutti entisajan suurten naisten

epäsäännöllistä käsialaa. Mitä tulee muihin oppiaineisiin,

maantieteeseen, historiaan ja laskentoon, pysyi hän täysin

tietämättömänä. Mitä hyötyä oli tietoviisaudesta? Ei niin mitään.

Myöhemmin, Herran ehtoolliselle pääsemisensä aikaan hän opetteli

katkismuksensa sanasta sanaan sellaisella uskoninnolla, että kaikki

ihmettelivät hänen terävää muistiaan.

Ensimmäisenä vuonna joutuivat kasvatusvanhemmat usein lempeydestään

huolimatta toivottomiksi. Angélique, josta näytti kehittyvän hyvin

taitava koruompelija, aiheutti heille levottomuutta äkillisillä

mielenkäänteillään, tullen usein käsittämättömän laiskaksi, oltuaan

päiväkausia mallikelpoisen uuttera. Hän muuttui yhtäkkiä veltoksi ja

luihuksi, varasti sokeria ja istui kasvot punaisina ja silmät laimeina;

jos häntä nuhdeltiin, antoi hän äkäisiä vastauksia. Joskus, kun he

tahtoivat häntä ojentaa, kävi hän rajuksi ja hillittömäksi, löi nyrkkiä

ja polki jalkaa, ollen valmis kynsimään ja puremaan. Silloin he

kauhistuneina peräytyivät tuon pienen pedon edestä, hänessä riehuvan

pahuuden voima pelotti heitä. Mikä hän oikein oli? Mistä hän tuli?

Tuollaiset löytölapset tulevat melkein aina paheen ja rikoksien

poluilta. He olivat jo kaksi eri kertaa päättäneet luopua hänestä ja

jättää hänet jälleen vaivaishoidon huostaan, katuen että olivat

ottaneetkaan häntä luokseen. Mutta nämä pelottavat kohtaukset, joista

koko talo vapisi, päättyivät aina samaan kyyneltulvaan, samaan

hillittömään katumuksenpuuskaan, minkä vallassa lapsi heittäytyi maahan

niin kovasti haluten rangaistusta, että hänelle täytyi kuin täytyikin

antaa anteeksi.

Vähitellen Hubertine sentään sai valtaa hänen ylitseen. Hänen

hyväsydämisyytensä, hänen ylevä, luja ja lempeä käytöksensä, hänen

tervejärkisyytensä ja mielensä täydellinen tasapaino tekivät sen, että

hän oli kuin luotu tähän kasvatustyöhön. Hän opetti hänelle kieltäymystä

ja kuuliaisuutta, jotka hän asetti intohimon ja ylpeyden vastakohdaksi.

Kuuliaisuus oli elämän ehto. Piti olla kuuliainen Jumalalle,

vanhemmille, esivallalle. Oli olemassa kokonainen kunnioituksen pohjalle

rakentuva järjestelmä, jonka ulkopuolella ihmistä odotti turmelus ja

tuhoutuminen. Ja aina uuden sisunpurkauksen sattuessa hän, opettaakseen

hänelle nöyryyttä, määräsi hänelle, ikäänkuin parannusharjotukseksi,

jotakin alempiarvoista työtä, kuten astioitten pyyhkimistä tai keittiön

lattian pesemistä; ja hän pysyi määräyksessään järkähtämättä loppuun

asti, antaen tytön ryömiä polvillaan lattiakiviä hangaten, kunnes hänen

sisunsa lauhtui ja mielensä suli. Erityisesti häntä huoletti lapsen

tunteitten hillittömyys, hänen hyväilyjensä kiihkeys ja tulisuus.

Useampia kertoja hän oli hämmästyksekseen nähnyt hänen suutelevan omia

käsiään. Sitten Hubertine huomasi hänessä syntyvän kuvakiihkon, hän

intoutui keräämään pieniä uskonnollisaiheisia kuvia, varsinkin

Vapahtajan kuvia; ja eräänä iltana hän löysi hänet itkemässä puoleksi

tiedottomana, pää pöytään valahtaneena, huulet kuvia vasten painettuna.

Syntyi jälleen kauhea kohtaus, kun Hubertine otti ne häneltä

takavarikkoon, hän itki ja parkui kuin tapettava. Siitä lähtien

Hubertine piti häntä ankarassa kurissa, ei suvainnut hänen tuuliaan,

pysytti hänet aina uutterassa työssä, masentaen hänet äänettömyydellä ja

kylmyydellä, heti kun hän hänen äksystä katseestaan ja punottavista

poskistaan huomasi veltostumisen oireita.

Muuten oli Hubertine keksinyt itselleen apulaisen

vaivaishoitohallituksen kirjasesta. Aina kolmen kuukauden päästä, kun

kantomies teki siihen merkinnät, pysyi Angélique allapäin iltaan asti.

Hänen sydäntään viilsi kipeästi, jos hän sattumalta, ottaessaan kaapista

kultapuolaa, huomasi kirjasen. Ja eräänä päivänä, kun hänellä taas oli

raivoisa häijyyden puuska, jota ei mikään voinut hillitä, ja hän penkoi

ja mullisti laatikkoa pohjia myöten, jäi hän äkkiä tyrmistyneenä

seisomaan, nähdessään kirjasen edessään. Nyyhkytykset tukahduttivat

häntä, hän heittäytyi kasvatusvanhempiensa jalkoihin sopertaen

anteeksipyyntöjä ja sanoen, että he olivat tehneet väärin korjatessaan

hänet taloonsa ja ettei hän ollut ansiollinen syömään heidän leipäänsä.

Sen päivän jälkeen hän usein hillitsi kiukkunsa muistaessaan kirjaa.

Näin kasvoi Angélique kahdenteentoista ikävuoteensa asti, jolloin hänet

oli laskettava Herran ehtoolliselle. Hänen ympäristönsä, tuon

tuomiokirkon varjossa uinuvan, suitsutuksen tuoksua hengittävän, veisuun

hyminästä väräjävän pienen kodin rauha edisti tuon villin vesan

vähittäistä muodostumista parempaan päin, vesan, joka oli nyhdetty Herra

tiesi mistä ja istutettu tuon pienoisen puutarhan salaperäiseen maahan;

sitä edisti myöskin tässä kodissa vietetty säännöllinen elämä,

jokapäiväinen työ ja siinä vallitseva maailmasta tietämättömyys, joka

oli niin täydellinen ettei edes tuon uneliaan kaupunginosan kaiku sinne

ulottunut. Mutta etupäässä vaikutti tuohon muuttumiseen aviopuolisoitten

suuri keskinäinen rakkaus, joka näytti siltä kuin olisi joku

parantumaton tunnonvaiva sitä laajentanut. Mies koetti lakkaamatta

poistaa vaimonsa muistosta sitä vääryyttä, minkä hän oli hänelle tehnyt

menemällä hänen kanssaan naimisiin vastoin hänen äitinsä tahtoa. Kun

heidän lapsensa kuoli, oli hän selvästi tuntenut että vaimo luki tämän

rangaistuksen hänen syykseen, ja hän koetti tehdä kaikkensa saadakseen

sen anteeksi. Se olikin tapahtunut jo aikoja sitten, vaimo tunsi nyt

häntä kohtaan jumaloivaa rakkautta. Toisinaan hän epäili tätä, ja tämä

epäily synkensi hänen elämäänsä. Ollakseen varma siitä, että tuo

jäykkäluontoinen äiti-vainaja oli leppynyt haudassaan, olisi hän

tahtonut saada jälleen lapsen. Tämä anteeksiannon-lapsi oli heidän ainoa

toivonsa, ja hän lähestyi vaimoaan kuin uskovainen jumalaansa, palvoen

häntä tuollaisella hartaalla aviollisella rakkaudella, joka on palava ja

puhdas kuin alati jatkuva kihlausaika. Vaikkakaan hän oppilaan

läsnäollessa ei suudellut häntä edes hiuksille, niin joka kerta, kun hän

astui heidän yhteiseen huoneeseensa, tunsi hän vielä nytkin,

kaksikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen, samanlaista liikutusta kuin

nuori aviomies hääiltana. Tämä huone oli näköjään vaatimaton,

valkoiseksi ja harmaaksi maalattu, seinillä sinikukkaiset paperit ja

pähkinäpuiset huonekalut kretongilla päällystetyt. Sieltä ei koskaan

kuulunut melua eikä kolinaa, mutta siellä oli hieno hellyyden tuoksu,

joka vaikutti lämmittävästi koko taloon. Ja Angélique tuli täten kuin

kylpemään hellyydessä, missä hän kasvoi hyvin tuntehikkaaksi ja hyvin

puhtaaksi.

Eräs kirja täydensi työn. Eräänä aamuna, kun hän penkoi muuatta

työhuoneen tomuista hyllyä, löysi hän käytännöstä pois joutuneitten

koruompeluvälineitten joukosta hyvin vanhan kirjan, jonka nimi oli

_Kultainen Legenda_. Se oli painettu vuonna 1549 ja sen kirjottaja oli

Jacques de Voragine. Sen oli varmaan joskus ostanut joku

messupukumestari kuvien vuoksi, jotka olivat täynnä hyödyllisiä tietoja

pyhimyksistä. Pitkään aikaan ei Angélique välittänyt juuri muusta kuin

kuvista, noista vanhoista hurskaista puupiirroksista, jotka viehättivät

häntä. Heti kun hän sai luvan leikkiä, otti hän kellertäviin

vasikannahkakansiin sidotun nelitaitteis-niteen ja selaili sitä

verkalleen: ensin suojusnimiö, joka oli painettu punaisella ja mustalla

ja varustettu kustantajan nimellä ja osotteella; sitten varsinainen

nimiö, jossa oli kahtapuolta neljän evankelistan ympyräkuvat sekä

alhaalla Itäisen maan tietäjät kunnioittamassa Jeesuslasta ja ylhäällä

kuoleman voittamista esittävä kuva, jossa Vapahtaja polkee luita

jalkainsa alle. Senjälkeen seurasi kuva toisensa perästä, koristeltuja

alkukirjaimia, suuria ja keskikokoisia piirroksia tekstissä ja pitkin

sivuja: Marian ilmestys, jossa suuri enkeli kietoo säteittensä sisään

pienen, hennon Marian; viattomain lasten surma, jossa julma Herodes

seisoo keskellä pienten ruumiitten kasaa; Jeesuksen syntymä, jossa

Jeesus makaa seimessä neitsyt Marian ja vahakynttilää kantavan Joosefin

keskellä; pyhä Johannes Almunantaja jakelemassa köyhille; pyhä Matias

särkemässä epäjumalankuvaa; pyhä Nikolai piispanpuvussa, oikealla

puolellaan ammeessa seisovia lapsia; ja kaikki naispuoliset pyhimykset,

Agnes, rinta miekan lävistämänä, Kristiina, jolta rinnat reväistään

pihdeillä irti, Genoveva karitsainsa seuraamana, Juliana ruoskittavana,

Anastasia poltettavana, Maria Egyptiläinen erämaassa katumusta

harjottamassa, Magdalena astia hyvänhajuista voidetta kädessään. Ja

paljon muita vielä, joita jokaista katsoessa tunsi yhä suurempaa kauhua

ja sääliä, aivan kuin kuunnellessaan jotakin samalla haavaa hirmuista ja

suloista satua, joka kouristaa sydäntä ja nostaa vedet silmiin.

Mutta Angéliquessa heräsi vähitellen halu tietää tarkemmin, mitä kukin

näistä piirroksista esitti. Alussa nuo kaksi tiheätekstistä palstaa ja

niitten kellastuneella paperilla pikimustina kiemurtelevien

goottilaiskirjainten outo ulkonäkö pelottivat häntä. Mutta hän tottui

siihen, sai selville kirjaimet, ymmärsi lyhennykset ja supistukset ja

oppi arvaamaan vanhanaikuisten lausepartten ja sanojen merkityksen.

Lopulta hän luki sujuvasti, ihastuksissaan kuin jonkun salaisuuden

perille päästyään ja riemuissaan aina kun selvisi voittajana jostakin

uudesta pulmasta. Tuon vaivalloisen pimeyden takaa ilmestyi kokonainen

säihkyvä maailma. Hän astui kuin taivaalliseen loisteeseen. Entisiä

kuivia ja kylmiä klassikkojaan hän ei enää muistanutkaan. Legenda yksin

sai hänet innostumaan. Pää käsien välissä hän istui sen yli

kumartuneena, se kiehtoi hänet kokonaan, niin ettei hän enää lainkaan

elänyt jokapäiväistä elämää, vaan unhotti ajan kulunkin katsellessaan

tuntemattomuuden pohjasta suurena kirkastuvaa unelmien maailmaa.

Jumala on hyvä ja hurskas, ja niin ovat pyhimyksetkin alusta alkaen. He

ovat ennakolta valittuja, äänet ilmottavat heidän syntymistään, heidän

äitinsä näkevät merkillisiä unia. Kaikki ovat kauniita, voimakkaita,

voitollisia. Kirkas hohde on heidän ympärillään, heidän kasvonsa

loistavat. Dominikuksella on tähti otsallaan. He lukevat ihmisten

sisimmät aivotukset, he lausuvat ääneen mitä toiset ajattelevat. Heillä

on ennustamisen lahja, ja heidän ennustuksensa käyvät aina toteen. Heitä

on lukematon paljous, heidän joukossaan on piispoja ja munkkeja,

neitsyitä ja porttoja, kerjäläisiä ja kuninkaallisen huoneen jäseniä,

alastomia, juurilla eläviä erakoita ja peurojen kanssa luolissa asuvia

vanhuksia. Heidän kaikkien elämäkertansa on samanlainen: he kasvavat

Kristukselle, uskovat häneen, kieltäytyvät uhraamasta väärille

jumalille, joutuvat kidutettaviksi ja kuolevat kunnian ihanuudessa.

Vainot saavat keisarit väsyksiin. Andreas saarnaa ristiinnaulittuna

kaksi päivää kahdellekymmenelletuhannelle ihmiselle. Joukkokääntymyksiä

tapahtuu, neljäkymmentätuhatta ihmistä kastetaan yhdellä kertaa.

Jolleivät kansanjoukot käänny nähdessään ihmeen tapahtuvan, pakenevat he

kauhun valtaamina. Pyhimyksiä syytetään noituudesta, heille annetaan

ongelmia ratkaistavaksi ja he selvittävät ne, heitä pannaan väittelemään

oppineitten kanssa ja nämä jäävät mykiksi. Kun heidät viedään temppeliin

uhrattavaksi, kaatuvat epäjumalat heti heidän henkäyksestään ja menevät

murskaksi. Eräs neitsyt sitoo vyönsä Venuksen kaulaan, ja tämä hajoaa

tomuksi. Maa järisee, Dianan temppeli luhistuu raunioiksi salaman

iskusta. Ja kansat nousevat kapinaan, sisällisiä sotia syttyy. Silloin

tapahtuu usein, että pyövelit pyytävät kastetta ja kuninkaat polvistuvat

köyhien, ryysyisten pyhimysten eteen. Sabina pakenee kotitalostaan.

Paula jättää viisi lastaan ja kieltäytyy kylvyistä. Lihan kidutukset ja

paastot puhdistavat heitä. He eivät nauti vehnää eikä öljyä. Germanus

sirottaa tuhkaa ruokaansa. Bernhard ei enää osaa erottaa ruokia

toisistaan, hän ei tunne muuta kuin puhtaan veden maun. Agaton pitää

kolme vuotta kiviä suussaan. Augustinus on epätoivoissaan tekemästään

synnistä, pitäen huvitteluna sitä että on katsonut koiran juoksua.

Varallisuudella ja terveydellä ei ole mitään arvoa, iloa tuottavat vain

kieltäymykset, jotka kuolettavat ruumista. Ja näin he voiton saatuaan

elävät puutarhoissa, missä kukat ovat tähtiä ja puiden lehdet laulavat.

He tappavat lohikäärmeitä, he nostavat ja tyynnyttävät myrskyjä, he

joutuvat haltioihinsa ihastuksesta saadessaan omistaa kaksi kyynärää

maata. Leskivaimot pitävät huolta heidän tarpeistaan heidän eläessään ja

saavat unessa käskyn mennä heidät hautaamaan, kun he ovat kuolleet.

Heille tapahtuu merkillisiä asioita, ihmeellisiä seikkailuja, yhtä

kauniita kuin romaaneissa. Ja kun satojen vuosien kuluttua avataan

heidän hautojaan, lemahtaa sieltä hyviä tuoksuja.

Mutta näitä pyhimyksiä vastassa on siellä paholaisia, ääretön paljous

paholaisia. »Ne lentelevät usein meidän ympärillämme kuin kärpäset ja

täyttävät ilman vailla määrää. Ilma on yhtä täynnänsä perkeleitä ja

pahoja henkiä, kuin auringon säde on täynnänsä atoomeja. Ne ovat kuin

tomu.» Ja heidän välillään syntyy iankaikkinen taistelu. Pyhimykset

saavat aina voiton, ja aina on heidän uudestaan saavutettava voittonsa.

Mitä enemmän paholaisia ajaa pois, sitä useampia saapuu tilalle. Niitä

lasketaan kuusituhatta kuusisataa kuusikymmentäkuusi yhdessä ainoassa

naisessa, jonka Fortunatus pelastaa. Ne riehuvat, puhuvat ja huutavat

riivattujen suun kautta ja ne ravistelevat näiden ruumista kuin

tuulispää. Ne menevät heidän sisäänsä nenästä, korvista ja suusta, ja

poistuvat heistä suurella kiljunnalla monipäiväisten kauheitten

taistelujen perästä. Joka tienkäänteessä vääntelehtii riivattu, pyhä

mies kulkee ohi ja rupeaa taistelemaan. Basilius painiskelee

hartiavoimin pelastaessaan erästä nuorta miestä. Makariuksen ollessa

nukkumassa hautojen keskellä rupeavat paholaiset häntä ahdistamaan ja

hän taistelee heitä vastaan koko yön. Enkelienkin täytyy vainajien

vuoteitten ääressä rusikoida paholaisia, saadakseen haltuunsa sielun.

Toisin kerroin taas taistelu muodostuu vain kilpailuksi älyssä ja

oveluudessa. Tehdään sukkelia temppuja, keksitään viekkaita juonia.

Apostoli Pietari ja Simon velho taistelevat ihmeillä. Saatana, joka käy

ympäri, pukeutuu kaikenkaltaisiin valheasuihin, ottaa naisen muodon,

sukeutuu pyhimykseksikin. Mutta heti kun hänet on voitettu, näyttäytyy

hän kaikessa rumuudessaan: »Kuin musta kissa, joka on koiraa suurempi,

jolla on isot ja tultasuitsevat silmät, pitkä ja verinen kieli aina

napaan asti ulottuva, häntä kiemurainen ja pystyyn nostettu, näyttäen

hänen peränsä, josta hirmuinen haju käy ulos.» Se on kaikkivallitsevana

ajatuksena, se on yhteinen suuri vihollinen. Sitä peljätään ja sitä

pilkataan. Vieläpä tehdään hänelle petostakin. Ja vaikka hänen

tulikattilansa näyttävätkin niin julmilta, jää hän kuitenkin lopulta

aina siksi, jota vedetään nenästä. Mitä sopimuksia hän tekeekin,

riistetään ne häneltä joko väkivallalla tai viekkaudella. Heikot

naisetkin lyövät hänet maahan, Margareeta murskaa jalallaan hänen

päänsä, Juliana ruhjoo hänet lyömällä häntä kahleillaan. Se aiheuttaa

jonkinlaisen iloisen turvallisuuden; pahuus joutuu halveksituksi, koska

se on voimaton, hyvyys on aina varma, sillä hyve on ylivoimainen. Ei

tarvitse muuta kuin tehdä ristinmerkki, niin saatana ei voi mitään, vaan

pakenee ulvoen. Kun neitsyt tekee ristinmerkin, niin koko helvetti

kukistuu.

Tässä pyhimysten ja saatanan välisessä taistelussa esiintyy hirveitä

kidutuksia, joita vainoojat panevat toimeen. Pyövelit sivelevät

marttyyrejä hunajalla ja jättävät heidät kärpästen käsiin; antavat

heidän kävellä avojaloin lasinsiruissa taikka hehkuvilla hiilillä;

laskevat heidät kuoppiin, joissa on ilkeitä matelijoita; ruoskivat heitä

lyijykuulilla varustetuilla ruoskilla; naulaavat heidät elävänä

ruumisarkkuihin, jotka sitten heittävät mereen; panevat heidät

riippumaan tukasta ja sytyttävät palamaan; valavat heidän haavoihinsa

sammuttamatonta kalkkia, kiehuvaa pikeä ja sulatettua lyijyä; istuttavat

heidät metallituoleihin, jotka on kuumennettu hehkuvan kuumiksi;

painavat heidän päähänsä tulikuumia kypäreitä; kärventävät heidän

ruumistaan soihduilla, murskaavat heidän reisiluunsa alasimella,

puhkaisevat silmät, leikkaavat kielen, katkovat sormet yhden erältään.

Ja kärsimyksillä ei ole tehoa, pyhimykset halveksivat niitä perinpohjin,

heillä on vain kiire kärsimään enemmän ja he tuntevat siitä vain iloa.

Ihmeet suojelevat heitä yhtämittaa, he väsyttävät pyövelinsä. Johannes

juo myrkkyä saamatta siitä mitään vahinkoa. Sebastianus hymyilee

nuoliparven lävistämänä. Toisinaan taas nuolet jäävät riippumaan ilmaan

marttyyrin kahden puolen, taikka kääntyvät takaisin ampujaansa päin ja

puhkaisevat häneltä silmät. He juovat sulatettua lyijyä kuin kylmää

vettä. Jalopeurat heittäytyvät maahan heidän eteensä ja nuolevat heidän

käsiään lauhkeina kuin karitsat. Pyhälle Laurentiukselle tuntuu halstari

suloisen vilpoisalta. Hän huudahtaa: »Onneton, sinä olet paisunut toisen

puolen, käännä toinenkin ja syö sitten, sillä se on kyllin paistunut.»

Cecilia pannaan ammeeseen, joka on täynnä kiehuvaa vettä, ja »hän oli

siellä ikäänkuin kylmässä paikassa eikä tuntenut ensinkään kuumuutta.»

Kristiina tekee tyhjäksi kaikki kidutukset: hänen isänsä panee

kaksitoista miestä pieksämään häntä ja nämä nääntyvät uupumuksesta;

toinen pyöveli sitoo hänet rattaaseen ja sytyttää tulen alle, ja liekit

leviävät ja surmaavat viisitoistasataa henkeä; hän heittää hänet mereen

kivi kaulassa, mutta enkelit kannattavat häntä, Jeesus itse tulee alas

kastamaan häntä ja antaa sitten pyhän Mikaelin tuoda hänet maihin; vielä

uusi pyöveli sulkee hänet kyykäärmeitten joukkoon, jotka kiertyvät

hyväillen hänen kaulansa ympäri, ja antaa hänen olla viisi päivää

palavassa pätsissä, missä hän vain laulaa saamatta mitään vahinkoa.

Vinsentius, joka saa kestää vieläkin enemmän, ei tunne kärsimystä:

häneltä murretaan jäsenet, hänen ruumistaan raastetaan rautakartoilla

kunnes sisälmykset tulevat ulos, hänet pistellään täyteen neuloja, häntä

paahdetaan nuotiossa niin että veri tulvii hänen haavoistaan, hänet

heitetään vankikoppiin jalat pölkkyyn naulattuna, ja vaikka hän on

silvottuna ja kärvennettynä ja vatsa auki, niin hän yhä elää, ja hänen

kidutuksensa ovat muuttuneet kukkien suloisuudeksi, suuri valkeus

täyttää vankiluolan, hän lepää ruusuvuoteella ja enkelit laulavat hänen

kanssaan. »Laulun suloinen sävel ja kukkain ihana tuoksu levisivät

ympäri, ja kun vartiat sen näkivät, niin he kääntyivät uskoon, ja kun

Dacius tämän kuuli, niin hän vihastui suuresti ja sanoi: Mitä me hänelle

enempi teemme, me olemme voitetut.» Sellainen on kiduttajain huuto,

lopputulos on aina joko heidän kääntymyksensä tai kuolemansa. Heidän

kätensä halvaantuvat. He saavat äkillisen, väkivaltaisen lopun:

kalanruodot tukehduttavat heidät, salamat iskevät heihin, vaunut

särkyvät heidän altaan. Ja pyhimysten vankiholvit muuttuvat kaikki

säteilevän valoisiksi, Maria ja apostolit kulkevat niihin esteettömästi

läpi muurien. Taivas lähettää lakkaamatta apua ja tukea, sieltä tulee

ilmestyksiä, näyttäytyypä itse Jumalakin avonaisessa taivaassa pitäen

kädessään jalokivikruunua. Kuolemakin on iloinen, he halveksivat sitä.

Omaiset riemuitsevat, kun joku heidän joukostaan sortuu. Araratin

vuorella kuolee kymmenentuhatta ristiinnaulittua. Kölnin luona menee

yksitoistatuhatta neitsyttä hunnien teurastettavaksi. Sirkuksissa luut

ruskavat petojen hampaitten välissä. Kolmivuotiaana joutuu Quiricus,

jonka Pyhähenki saattaa puhumaan kuin mies, marttyyrikuoleman uhriksi.

Rintalapsetkin herjaavat pyöveleitä. Lihan halveksiminen kiihottaa

tuskan taivaalliseksi nautinnoksi. Revittäköön, murskattakoon,

poltettakoon sitä, se on hyvä vain; vielä ja yhä vielä, se ei tule

koskaan kitumaan kyllin paljon; ja he kehottavat kaikki pistämään heidän

rintaansa miekan tai keihään, mikä yksin voi heidät tappaa. Eulalia,

seisoessaan roviolla herjaavan, sokaistuneen kansanjoukon keskellä,

hengittää liekkiä sisäänsä kuollakseen pikemmin. Jumala täyttää hänen

toivomuksensa, valkea kyyhkynen lentää hänen suustaan ja nousee

taivaaseen.

Näitä lukiessaan Angélique ihmetteli. Tuollaiset kauhut ja sellainen

voitonriemuinen ilo vaikuttivat häneen hurmaten, kohottivat hänet

todellisuuden yläpuolelle. Mutta häntä huvittivat Legendassa myöskin

toiset, vienommat kohdat, nimittäin eläimet, koko Noakin arkki, joka

siinä toimi. Häntä huvittivat kaarneet ja kotkat, joitten tehtävänä oli

ruokkia erakoita. Ja kuinka kauniita kertomuksia siinä oli leijonista!

Palvelevaisesta leijonasta, joka kaivaa haudan Maria Egyptiläiselle;

tulisesta leijonasta, joka vartioi pahojen talojen portilla, kun

varakonsulit antavat viedä niihin neitsyitä; ja sitten Hieronymuksen

leijonasta, jonka huostaan on uskottu aasi ja joka antaa varastaa sen ja

hakee sen sitten takaisin. Siellä oli myöskin susi, joka tulee

synnintuntoon ja tuo takaisin varastamansa sian. Bernhard julistaa

kirouksen kärpäsien ylitse, ja nämä putoavat kuolleina maahan. Remigius

ja Blasius ruokkivat lintuja pöydältään, siunaavat niitä ja parantavat

ne terveiksi. Fransiskus, »jolla oli suuri kyyhkysen lempeys», saarnaa

linnuille, kehottaen heitä rakastamaan Jumalaa. »Yksi lintu, jota

sirkaksi kutsutaan, istui viikunapuussa, ja Fransiskus ojenti kätensä ja

kutsui sitä lintua, ja hän totteli nopeasti ja tuli hänen kädellensä. Ja

hän sanoi hänelle: Laula, sisareni, ja ylistä meidän Herraamme. Ja lintu

rupesi kohta laulamaan, ja ei mennyt pois ennenkuin hän hänen lupasi.»

Tämä oli Angéliquelle jatkuvan huvituksen aiheena, se antoi hänelle

ajatuksen kutsua pääskysiä ja odottaa sitten uteliaana, tulevatko ne.

Sitten siellä oli kertomuksia, joita hän ei voinut kertaakaan lukea

tulematta kipeäksi naurusta. Kristofer, lempeä jättiläinen, joka kantoi

Jeesusta, saattoi hänet nauramaan vedet silmissä. Hän oli menehtyä

lukiessaan maaherran epäonnistuneesta seikkailusta Anastasian kolmen

palvelijaneidon kanssa, kun hän menee heitä tapaamaan keittiöön ja

suutelee patoja ja pannuja, luullessaan suutelevansa heitä. »Hän meni

ulos sangen mustana ja rumana muodoltaan ja muuttuneilla vaatteilla. Ja

kun hänen palvelijansa, jotka odottivat ulkona, näkivät hänet

senkaltaisena, niin he ajattelivat, että hän oli muuttunut piruksi.

Silloin he löivät häntä kepeillä ja pakenivat ja jättivät hänet aivan

yksin.» Mutta kaikkein hurjimmin hän nauroi silloin kun pirua

kuritettiin, varsinkin kun Juliana, jota hän vankiluolassa kiusasi,

antoi hänelle aika saunan rautakahleillaan. »Silloin tuomari käski

noutaa Julianan, ja kun hän tuli ulos, veti hän pirua perässään, joka

huusi sanoen: Hyvä rouva Juliana, älkää tehkö minulle enää pahaa! Vaan

Juliana veti häntä sillä tavalla koko turun poikki ja heitti hänet

viimein saastaiseen kuoppaan.» Taikka sitten hän ommellessaan kertoi

Huberteille legendoja, jotka olivat mielenkiintoisempia kuin sadut. Hän

oli lukenut ne niin moneen kertaan, että hän osasi ne ulkoa. Hän kertoi

tarun seitsemästä unikeosta, jotka lähdettyään vainoa pakoon nukkuivat

eräässä luolassa kolmesataa seitsemänkymmentäseitsemän vuotta ja joitten

herääminen niin suuresti hämmästytti keisari Teodosiusta; pyhän

Klemensin tarinan, joka on täynnä loppumattomia, odottamattomia ja

liikuttavia seikkailuja, kun suuret onnettomuudet hajottavat kokonaisen

perheen, isän, äidin ja kolme poikaa, ja nämä lopulta tulevat jälleen

yhteen mitä kauneimpien ihmeitten kautta. Hän itki liikutuksesta, hän

näki niistä unta öisin, hän ei enää elänytkään muualla kuin tässä

murheen- ja riemun-kylläisessä ihmemaailmassa, jossa esiintyvät kaikki

hyveet, saaden palkakseen kaikki ilot.

Kun Angélique kävi ensi kerran Herran ehtoollisella, tuntui hänestä kuin

olisi hän liikkunut kuin pyhimykset, kahden kyynärän korkeudella maasta.

Hän oli alkuaikaisen kirkon nuori kristitty, joka antoi itsensä kokonaan

Jumalan käsiin, sillä hän oli oppinut kirjasta, ettei hän voinut tulla

pelastetuksi ilman armoa. Hubertit olivat tavallisia yksinkertaisia

uskovaisia: he kävivät messussa sunnuntaisin ja rippikirkossa suurina

juhlina, tehden sen nöyrien sielujen hiljaisella uskolla, jossakin

määrin myös perintätottumuksen ja ostajapiirinsä vaikutuksesta, sillä

messupukujen tekijät olivat isästä poikaan harjottaneet säännöllistä

Herran ehtoollisella käyntiä. Hubert keskeytti toisinaan ompelukehyksen

pingottamisen kuunnellakseen kun Angélique luki pyhimystarujaan, ja

tunsi niistä samanlaista väristystä kuin hänkin, ikäänkuin kevyt henkäys

näkymättömästä maailmasta olisi leyhyttänyt hänen tukkaansa. Hänessä oli

melkoinen määrä tunteellisuutta, hän itki nähdessään Angéliquen

valkopukuisena. Tuo päivä oli kuin unta, he palasivat kirkosta

ihmeissään ja väsyneenä kumpikin. Hubertinen täytyi torua heitä illalla,

sillä hän oli järkevä ja tuomitsi kaikenlaisen liiottelun, hyvissäkin

asioissa. Siitä lähtien hänen piti taistella hillitäkseen Angéliquen

uskonintoa, erittäinkin sitä anteliaisuuskiihkoa, mikä tämän oli

vallannut. Fransiskuksella oli köyhyys rakastettunaan, Julianus

Almunantaja kutsui köyhiä herroikseen, Gervasius ja Protesius pesivät

heidän jalkansa ja Martinus jakoi heidän kanssaan viittansa. Ja lapsi

tahtoi noudattaa Lucian esimerkkiä ja myydä kaikki voidakseen antaa

kaikki. Hän oli luopunut ensin omista pikku tavaroistaan, sitten hän

alkoi ryöstää taloa. Mutta mitan kukkuraksi tuli vielä se, että hän

antoi ansiottomille ja kunnottomille ilman erotusta avoimin käsin. Kun

häntä eräänä iltana pari päivää hänen Herran ehtoollisella käymisensä

jälkeen nuhdeltiin sen takia, että hän oli heittänyt ikkunasta

liinavaatteita jollekin juopolle naiselle, joutui hän entiseen tapaansa

hillittömään raivoon, riehuen kamalasti. Sitten hän häpeän musertamana

tuli sairaaksi ja makasi vuoteessa kolme päivää.

Mutta viikot ja kuukaudet vierivät. Kaksi vuotta oli kulunut, Angélique

oli neljäntoista vuoden vanha ja alkoi kehittyä naiseksi. Kun hän luki

Legendaa, niin hänen korvissaan humisi ja veri tykytti hänen ohimojensa

pienissä, sinertävissä suonissa, ja hän tunsi nyt sisarellista hellyyttä

sen neitsyitä kohtaan.

Neitsyys on enkelien sisar, siihen sisältyy kaiken hyvän omistus,

sielunvihollisen kukistus, uskon voitto. Se tuottaa armon, se on

voittamaton täydellisyys. Pyhähenki tekee Lucian niin painavaksi, ettei

tuhat miestä eikä viisi paria härkiä jaksa vetää häntä huonoon paikkaan,

johon maaherra on määrännyt hänet vietäväksi. Muuan maaherra, joka

yrittää suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Kidutettaessa ilmenee

neitsyitten puhtaus loistavasti. Kun rautapiikit raastavat haavoille

heidän valkoisen ihonsa, vuotaa niistä veren asemesta maitoa.

Kymmeneenkin kertaan esiintyy kertomus kristitystä neidosta, joka

omaisiaan paeten verhoutuu munkin kaapuun, ja kun hänen syytetään

tehneen väkivaltaa jollekin seudun nuorelle tytölle, kestää hän

panettelut vastustamatta ja saattaa sitten panettelijat riemullisesti

häpeään, kun hänen viaton sukupuolensa tulee ilmi. Eugenia viedään täten

tuomarin eteen, tuntee tämän omaksi isäkseen, repäisee kaapunsa ja

näyttää itsensä. Siveyden säilyttämiseksi on taisteltava lakkaamatta,

lihan himo syntyy aina uudestaan. Pyhimysten viisaus saattaakin heidät

peljäten karttamaan naisia. Maailma on täynnä pauloja, ja erakot menevät

erämaahan, missä ei ole naisia. He kamppailevat hirmuisesti, ruoskivat

itseään, heittäytyvät alastomina piikkipensaisiin tai lumikinoksiin.

Eräs erakko peittää sormensa vaipallaan, taluttaessaan äitiään

kahlauspaikan poikki. Eräs marttyyri, joka ollessaan kiinnisidottuna

joutuu huonon naisen kiusattavaksi, puraisee kielensä poikki ja

sylkäisee sen naisen silmille. Fransiskus tunnustaa, että hänen suurin

vihollisensa on hänen oma ruumiinsa. Bernhard huutaa: varkaita!

varkaita! puolustaakseen itseään asuntonsa emäntää vastaan. Kun eräs

nainen suutelee paavin kättä, kun tämä antaa hänelle ehtoollisieipää,

sivaltaa paavi kätensä poikki ja neitsyt Maria panee sen jälleen

paikalleen. Aviopuolisoitten eroamiselle annetaan suuri kunnia.

Aleksius, rikas, naimisissa oleva mies, opettaa vaimolleen siveyttä ja

lähtee pois hänen luotaan. Naimisiinmeno tapahtuu vain kuolemaa varten.

Justiina, jota kidutetaan Kyprianuksen silmäin edessä, kestää tuskat,

käännyttää hänet ja menee yhdessä hänen kanssaan kuolemaan. Cecilia,

jota enkeli rakastaa, ilmaisee tämän salaisuuden hääiltana puolisolleen

Valerianukselle, ja Valerianus ei tahdo häneen kajota, vaan vaatii tulla

kastetuksi, saadakseen nähdä enkelin. Hän löysi huoneessansa Cecilian

puhumassa enkelin kanssa, ja enkeli piti kädessään kahta ruusukruunua ja

antoi niistä toisen Cecilialle ja toisen Valerianukselle ja sanoi:

»Säilyttäkää nämä kruunut tahrattomalla sydämellä ja ruumiilla.» Kuolema

on rakkautta voimakkaampi, siinä ilmenee olemassaolon halveksiminen.

Hilarius rukoilee Jumalaa kutsumaan taivaaseen tyttärensä Apian, jotta

tämä ei joutuisi naimisiin; tytär kuolee, ja hänen äitinsä pyytää isää

kutsuttamaan samaten pois hänetkin, mikä tapahtuukin. Itse neitsyt Maria

riistää naisilta heidän sulhasensa. Eräs ylimys, Unkarin kuninkaan

sukulainen, luopuu nuoresta, ihanan kauniista morsiamestaan heti kun

Maria ilmestyy kilpailemaan. »Äkkiä ilmestyi Pyhä Neitsyt, sanoen

hänelle: Jos minä olen niin kaunis kuin sinä sanot, niin minkätähden

hylkäät minut ottaaksesi toisen?» Ja ylimys kihlautuu neitsyt Marialle.

Kaikkien näitten pyhäin ihmisten joukossa oli Angéliquella

mielipyhimyksensä, joitten tarinat tunkivat syvälle hänen sydämeensä ja

vaikuttivat häneen ojentavasti. Siten viehätti häntä ylhäissyntyinen,

viisas Katariina, joka osottaa omistavansa kaiken maailman tiedon,

väitellessään viidensadan oppineen kanssa, jotka keisari Maksimus

lähettää hänen vastustajikseen. Hän saattaa heidät hämmentymään ja

vaikenemaan. »He hämmästyivät eivätkä taitaneet mitään sanoa, vaan

olivat kaikki ääneti. Ja keisari pilkkasi heitä, että he olivat häpeällä

antaneet nuoren tytön voittaa itsensä.» Silloin nuo viisisataa menevät

hänen eteensä ja ilmottavat kääntyvänsä. »Ja kun tiranni tämän kuuli,

niin hän puuskui vihaa ja antoi käskyn, että heidät piti kaikki elävältä

poltettaman keskellä kaupunkia.» Angéliquen silmissä Katariina oli juuri

sellainen ylivoimaisen viisauden ja kauneuden perikuva, jollaiseksi hän

itse olisi tahtonut tulla, voidakseen käännyttää ihmiset ja saadakseen

elää vankihuoneessa kyyhkysen ruokkimana, ennenkuin häneltä hakattaisiin

pää poikki. Mutta pysyväksi opetukseksi tuli hänelle erittäinkin

Elisabet, Unkarin kuninkaan tytär. Aina kun hänen ylpeytensä nousi

kapinaan ja kiivas luonteensa pyrki saamaan vallan, ajatteli hän tuota

lempeyden ja säveyden esikuvaa, joka jo viisivuotiaana oli Jumalaa

pelkääväinen, kieltäytyi leikkimästä ja nukkui paljaalla lattialla

kunnioittaakseen Jumalaa, ja sittemmin Turingin maakreivin kuuliaisena

ja tylysti kohdeltuna puolisona esiintyi miehensä edessä aina iloisin

kasvoin, vaikka öisin vuodatti kyyneliä tulvanaan, ja lopuksi eli

maastaan karkotettuna, pidättyväisenä leskenä, jolle köyhyys oli onni.

»Hänen vaatetuksensa oli niin halpa, että hän kantoi harmaata vaippaa,

joka oli jatkettu toisen värisellä vaatteella. Hänen pukunsa hihat

olivat rikki ja paikatut toisella värillä.» Kuningas, hänen isänsä,

lähettää jonkun kreivin häntä hakemaan. »Ja kun kreivi näki hänet näin

puettuna kehräävän lankaa, niin hän huusi säälistä ja hämmästyksestä ja

sanoi: Ei milloinkaan ole kuninkaan tytär kantanut senkaltaista pukua,

ei myös nähty kehräävän villoja.» Hänessä on kristillinen nöyryys

täydellisenä; hänellä on ruokanaan samaa karkeaa leipää kuin

kerjäläisillä, hän hoitaa heidän haavojaan ilman vastenmielisyyttä,

pitää heidän halpaa pukuaan, nukkuu paljaalla maalla ja seuraa

kirkollisia juhlakulkueita avojaloin. »Hän ei pessyt yhtäkään kertaa

ruokamaljoja ja astioita, ja meni piiloon ja kätkeytyi, etteivät

kamaripiiat kääntäisi itseänsä pois hänet nähdessään, ja sanoi: Jos minä

olisin löytänyt toisen, enemmän halveksitun elämän, niin minä olisin sen

omistanut.» Ja niinpä Angélique, joka ennen oli pakahtua harmista, kun

hänet pantiin pesemään keittiön lattiaa, nyt etsimällä etsi halpoja

askareita, kun hän tunsi omapäisen vallanhalun vaivaavan mieltään. Mutta

vielä rakkaampi kuin Katariina, vielä rakkaampi kuin Elisabet, rakkaampi

kuin kukaan muu oli hänelle Agnes, lapsimarttyyri. Hänen sydämensä

sylkähti, kun hän löysi Legendasta tämän hiuksiensa verhoaman neitseen,

joka oli suojellut häntä tuomiokirkon portin alla. Kuinka hehkuva

olikaan hänen puhdas rakkautensa! Millä inholla hän työntää luotaan

maaherran pojan, kun tämä puhuttelee häntä hänen koulusta tullessaan!

»Pois minusta, sinä kuoleman paimen, sinä synnin alkaja ja rikoksien

elättäjä.» Kuinka hän ylistää rakastettuaan: »Minä rakastan sitä, jonka

äiti on Neitsyt ja jonka isä ei ole koskaan naista tuntenut, ja jonka

kauneutta aurinko ja kuu ihailevat ja jonka hengähdyksestä kuolleet

virkoavat.» Ja kun Aspasianus käskee pistää miekan hänen rintaansa,

nousee hän paratiisiin yhdistyäkseen »valkeaan ja paistavaan ylkäänsä».

Varsinkin viime kuukausina, kun Angéliquella oli levottomia hetkiä,

jolloin veri kuumana tykytti hänen ohimoissaan, hän rukoili häntä

erityisellä hartaudella; ja hänestä tuntui heti kuin hän olisi saanut

virkistystä. Hän näki hänet alati lähellään, ja häntä suretti kovasti,

kun hän niin usein teki ja ajatteli sellaista, minkä tunsi pahottavan

häntä. Eräänä iltana, kun hän suuteli käsiään, niinkuin hän vielä joskus

huvikseen teki, punastui hän yhtäkkiä kovasti ja kääntyi hämillään

ympäri, vaikka hän oli yksin, sillä hän tunsi, että pyhä Agnes oli ollut

näkemässä. Agnes oli hänen vartiansa.

Viidentoista vuotiaaksi tullessaan oli Angélique näinollen erinomainen

tyttö. Tosin ei tuo eristetty, työteliäs elämäntapa, ei tuomiokirkon

lempeä varjo eivätkä kauniit pyhimystarut olleet tehneet hänestä mitään

enkeliä tai ehdottoman täydellistä olentoa. Yhä vielä saattoi hänen

mielensä kuohahtaa, yhä vielä oli hänessä vikoja, jotka ilmenivät

odottamattomina jostakin hänen sielunsa sopukasta, joka oli jäänyt

kiinni aitaamatta. Mutta hän häpesi silloin niin kovin, hän olisi niin

mielellään tahtonut olla täydellinen! Ja hän oli niin sydämellinen, niin

vilkas, niin viaton ja puhdas pohjaltaan! Palatessaan eräältä pitemmältä

kävelyretkeltä, jollaisia Hubertit tekivät kahdesti vuodessa,

pääsiäismaanantaina ja Marian taivaaseenastumisen päivänä, hän oli

tuonut mukanaan tien varrelta nyhtämänsä orjanruusupensaan ja istuttanut

sen pieneen puutarhaan. Hän hoiti ja kasteli sitä. Se tuli hänen

hoidossaan pystymmäksi ja kantoi suurempia, hienotuoksuisia kukkia.

Kukkimisaikana hän vartioi sitä jännityksellä, sillä, vaikka hän ei

ollut suostunut sitä ymppäämään, odotti hän tavallisella haaveellisella

innollaan, että siitä jonkun ihmeen kautta puhkeaisi ruusuja. Hän hyppi

sen ympärillä, toistellen ihastuneena: »Minä! minä!» Ja jos laskettiin

leikkiä hänen maantieltä saadusta ruusupuustaan, nauroi hän sille

itsekin hiukan kalpeana, silmät puoleksi kyynelissä. Hänen

orvokinsiniset silmänsä olivat vielä pehmenneet väriltään, hänen

puoleksi avautuneitten huuliensa välistä näkyi pienet, valkoiset

hampaat, hänen pitkähkön soikeita kasvojaan ympäröivät vaaleat, kevyet

hiukset kultaisena sädekehänä. Hän oli kasvanut tulematta liian

hoikaksi, kaulan ja hartiain piirteissä oli yhä vielä sama ylevä sulo,

rinta oli pyöristynyt, vartalo oli notkea. Hän oli iloinen ja terve,

harvinaisen laatuinen kaunotar, jonka loppumaton viehätys oli

yhdistyneenä täydelliseen viattomuuteen ja sielun puhtauteen.

Hubertit kiintyivät häneen päivä päivältä yhä hellemmillä tunteilla.

Heissä oli kummassakin herännyt ajatus ottaa hänet lapsekseen. Mutta he

eivät virkkaneet siitä mitään toisilleen, peläten herättävänsä eloon

heidän haihtumattoman surunsa. Ja sinä aamuna, jolloin Hubert karkaisi

mielensä ja puhui, vaipui vaimo tuolille ja puhkesi nyyhkytyksiin. Jos

he ottaisivat omakseen tämän lapsen, eikö se merkitsisi samalla, että he

olivat lopullisesti luopuneet toivostaan saada itse lasta? Oli kyllä

totta, että heidän iässään ei sellaista juuri voinut odottaa, ja

Hubertine suostui, kun hän samalla ajatteli, minkä hyvän työn he siten

tekisivät tytölle. Kun he ilmaisivat aikeensa Angéliquelle, lensi tämä

heidän kaulaansa, ollen tukehtua kyyneliin. Tietysti hän näin ollen

tulisi jäämään heidän luokseen, tuohon taloon, jossa hän oli jo niin

suurena tekijänä, nuortaen sitä nuoruudellaan, ilostuttaen sitä

naurullaan. Mutta jo ensi askeleella ilmeni vaikeuksia. Rauhantuomari

Grandsire, jolta he kysyivät neuvoa, selitti tämän lapseksiottamisen

kokonaan mahdottomaksi, koska laki vaatii, että lapseksi otettavan tulen

olla täysi-ikäinen. Sitten hän kuitenkin, nähdessään heidän surunsa,

neuvoi heille toisen keinon, nimittäin virallisen holhoojan aseman.

Asetusten mukaan voi näet jokainen vähintään viisikymmentä vuotta

täyttänyt henkilö laillisen asiakirjan kautta kiinnittää itseensä

viittätoista vuotta nuoremman alaikäisen, rupeamalla hänen viralliseksi

holhoojakseen. Iät soveltuivat, ja he suostuivat ilostuneina.

Päätettiinpä vielä, että he sittemmin antaisivat lapsenoikeudet

holhokilleen testamenttimääräyksellä, niinkuin laki sallii. Herra

Grandsire otti huostaansa Hubertin anomuksen, varustettuna vaimon

suostumuksella, ja kääntyi sitten vaivaishoitohallituksen esimiehen

puoleen, joka oli kaikkien vaivaisapua nauttivien lasten holhooja ja

jonka suostumus oli saatava tällaisessa asiassa. Siellä tutkittiin

asiaa, ja viimein lähetettiin asiakirjat Pariisiin asianomaiselle

rauhantuomarille. Ei puuttunut enää muuta kuin oikeuden pöytäkirja, joka

vahvistaisi Hubertin virallisen holhooja-aseman, kun aviopuolisot

valtasi vielä myöhästynyt epäilys.

Ennenkuin he täten ottaisivat Angéliquen lapsekseen, eikö heidän olisi

pitänyt koettaa ottaa selvää hänen omaisistaan? Jos hänellä oli olemassa

äiti, niin mikä antaisi heille oikeuden olla lapsen määrääjinä,

jolleivät he olleet täysin varmat hänen turvattomuudestaan? Ja kaiken

pohjalla oli tuo tuntematon, turmeltunut alkujuuri, josta lapsi ehkä oli

lähtenyt ja joka oli tuottanut heille levottomuutta jo aikaisemmin. Sama

huoli valtasi heidät nyt niin voimakkaana, että se riisti heiltä

unenkin.

Hubert matkusti äkkiä Pariisiin. Se oli järkyttävä tapaus hänen

rauhallisessa elämässään. Hän valehteli Angéliquelle, sanoen matkansa

syyksi sen, että hänen läsnäoloaan tarvittiin holhousasiassa. Yhdessä

vuorokaudessa hän toivoi saavansa tietää kaikki. Mutta Pariisissa kului

päivä toisensa perästä, joka askeleella ilmeni vaikeuksia, ja hän vietti

siellä kokonaisen viikon, juosten yhden luota toisen luo ympäri

kaupunkia, toivottomana, miltei itkien. Vaivaishoitotoimistossa otettiin

hänet ensinnäkin vastaan sangen kylmäkiskoisesti. Vaivaishoidolla oli

sääntönä, että lapsille ei ilmoteta heidän syntyperäänsä ennenkuin he

tulevat täysi-ikäisiksi. Kolmena aamuna peräkkäin hänet lähetettiin

takaisin tyhjin toimin. Hänen täytyi ruveta itsepintaiseksi, selittää

neljässä virastossa, puhua äänensä käheäksi esittäessään itseään

virallisena holhoojana, kunnes viimein eräs osastonpäällikkö, pitkä,

laiha mies, suvaitsi ilmottaa hänelle, ettei mitään varmoja

todistuskappaleita ollut olemassa. Vaivaishoitohallitus ei tiennyt

mitään, eräs kätilö oli jättänyt sen huostaan Angélique Marie nimisen

lapsen, ilmottamatta äidin nimeä. Epätoivoissaan Hubert oli jo

palaamaisillaan takaisin Beaumontiin, kun eräs ajatus sai hänet menemään

toimistoon vielä neljännen kerran, pyytämään lähempiä tietoja

syntymätodistuksesta, jossa täytyi olla mainittuna kätilön nimi. Siitä

syntyi vielä uusi juttu. Vihdoin hän sai tietää nimen; se oli madame

Foucart, ja hänelle ilmotettiin vielä, että tämä nainen asui vuonna 1850

Deux-Écus-kadulla.

Silloin alkoi samoilu uudelleen. Deux-Écus-kadun pää oli hävitetty, eikä

kukaan lähikatujen myymälänpitäjistä muistanut madame Foucart nimistä

henkilöä. Hän tutki ammattikalenteria: siinä ei enää ollut sitä nimeä.

Lopuksi hän alentui turvautumaan viimeiseen keinoon. Hän kulki katse

kohotettuna, tähyillen ammattikilpiä, aikoen käydä puhuttelemassa

kätilöltä. Tästä olikin toivottu tulos; hän osui tulemaan erään vanhan

vaimon luo, joka, kuultuaan hänen asiansa, huudahti: Kuinka! Että

tunsiko hän madame Foucartia! Häntä, joka oli niin erinomainen ihminen

ja jolla oli ollut paljon vastoinkäymisiä! Hän asui Censier-kadulla,

toisessa päässä Pariisia. Hubert juoksi sinne.

Siellä hän, kokemuksen opettamana, aikoi toimia viisaasti. Mutta madame

Foucart, joka oli tavattoman lihava, lyhytsäärinen nainen, ei antanut

hänen esittää järjestyksessä edeltäpäin valmistettuja kysymyksiään. Heti

kun hän oli saanut suustaan lapsen nimen ja aikamäärän, päästi madame

Foucart kielensä valloilleen ja kertoi koko jutun katkeran vihan

puuskassa. Vai niin! Vai oli se lapsi elossa! No niin, hän voi imarrella

itseään sillä, että hänellä on äitinä kuuluisa lutka! Niin, madame

Sidonie, niinkuin häntä kutsutaan hänen leskeksi tulonsa jälkeen.

Hänellä on arvokasta sukua, veli ministerinä, kuulemma, mutta se ei estä

häntä harjottamasta kunniatonta ammattia! Ja hän selitti millä tavoin

hän oli tullut hänet tuntemaan, siihen aikaan kun tuo natu piti

Saint-Honoré-kadulla hedelmäkauppaa, tultuaan Pariisiin Plassansista,

mistä hän ja hänen miehensä olivat lähteneet maailmalle onneaan

koettamaan. Kun mies oli kuollut ja haudattu, oli vaimo viisitoista

kuukautta myöhemmin saanut lapsen, eikä voinut oikein tietää, mistä hän

sen oli saanut, sillä hän oli kuiva kuin lasku, kylmä kuin protesti ja

tunnoton kuin ulosmittaaja. Hairahduksen saattaa antaa anteeksikin,

mutta se kiittämättömyys! Eikö hän, madame Foucart, ollut hoitanut häntä

hänen lapsivuoteensa aikana, eikö hän ollut mennyt häntä auttaessaan

niin pitkälle, että oli sijottanut lapsen vaivaishoidon huostaan, joten

hän pääsi kaikista hankaluuksista? Ja kiitokseksi ei hän ahdinkoon

jouduttuaan ollut saanut häntä maksamaan hoitopalkkaansa, ei edes

kädestä käteen lainaamiaan viittätoista frangia.

Nykyään oli madame Sidoniella Faubourg-Poissonnière-kadulla pieni puoti

ja kolme huonetta välikerroksessa, missä hän piti muka pitsikauppaa,

mutta möi mitä vain. Hohoijaa! sellaista äitiä olisi parempi olla

kerrassaan tuntematta!

Tuntia myöhemmin Hubert maleksi madame Sidonien puodin edustalla. Hän

näki siellä laihan, kalvakan, iältään epämääräisen, joleannäköisen

naisen, puettuna mustaan, nukkavieruun pukuun, jossa näkyi monia

alkuperältään epämääräisiä tahroja. Hänen sattumalta syntyneen lapsensa

muisto ei olisi koskaan voinut lämmittää tuon luvatonta elinkeinoa

harjottavan naisen tunnotonta sydäntä. Hubert teki varovaisia

tiedusteluja ja sai kuulla asioita, joita hän ei koskaan kertonut

kenellekään, ei edes vaimolleen. Kuitenkin hän epäröi yhä, ja tuli vielä

viimeisen kerran kävelemään tuon salaperäisen puodin ohi. Eikö hänen

sentään tarvitsisi ilmottaa itsensä ja hankkia suostumus? Hänen, kunnon

miehen, oli nyt tuomittava, oliko hänellä oikeus tällä tavoin katkaista

side ainiaaksi. Äkkiä hän kääntyi selin taloon, ja illalla hän palasi

Beaumontiin.

Hubertine oli juuri saanut herra Grandsireltä kuulla, että asiakirja,

joka Hubertille antoi virallisen holhoojan aseman, oli asianomaisessa

oikeudessa vahvistettu. Ja kun Angélique heittäytyi Hubertin syliin,

näki Hubert selvästi hänen pyytävästä, kysyvästä katseestaan, että hän

oli ymmärtänyt hänen matkansa todellisen vaikuttimen. Silloin hän sanoi

yksinkertaisesti:

-- Lapseni, äitisi on kuollut.

Angélique itki, syleillen heitä kiihkeästi. Koskaan enää ei siitä

puhuttu. Hän oli nyt heidän tyttärensä.