I.

Talvi vuonna 1860 oli niin kylmä, että Oise-joki jäätyi ja alisen

Picardian tasangot olivat paksujen lumikinosten peitossa; varsinkin

joulupäivänä oli kova koillispyry, joka miltei hautasi lumeen Beaumontin

kaupungin. Jo aamulla oli lumisade alkanut, illansuussa se yltyi, ja

sitten pyrytti yhtä mittaa koko yön. Yläkaupungissa, Kultaseppäinkadulla,

jonka päässä oli kuin kehyksissä tuomiokirkon pohjoisen ristilaivan

julkisivu, kiidätti tuulenpuuska lunta vinhana pyörteenä, piiskaten

pyhän Agneksen porttia, joka oli puoleksi romaanilainen, puoleksi

goottilainen, muodostaen runsaine veistokoristeineen vastakohdan yllään

kohoavalle sileälle päädylle. Aamun sarastaessa oli siinä lunta melkein

puolitoista kyynärää.

Katu nukkui vielä edellisen illan juhlimisesta uupuneena. Kello löi

kuusi. Itsepäisesti varisevien lumihiutaleitten hunnuttamassa pimeydessä

näkyi vain yksi ainoa epäselvä liikkuva olento, yhdeksänvuotias

tyttönen, joka oli paennut portin holvikaarien alle suojaa etsimään ja

värjöttänyt siinä koko yön, koettaen suojata itseään parhaansa mukaan.

Hän oli puettu ryysyihin, päässä oli hänellä repaleinen silkkihuivi ja

paljaissa jaloissa suuret miehenkengät. Hän oli varmaankin pysähtynyt

tähän vasta sitten kun oli kuljeksinut kauan ympäri kaupunkia, sillä hän

oli kompastunut tässä uupumuksesta. Hänelle se oli viimeinen

äärimmäisyys, kaikkien mahdollisuuksien loppu, kalvava nälkä, tappava

vilu; ja heikkoudessaan, mielensä raskaan painon menehdyttämänä, hän

lakkasi taistelemasta, hänelle jäi vain ruumiillinen tuskantunne, joka

saattoi hänet vaistomaisesti muuttamaan asentoaan ja vetäytymään

vanhojen kivien suojaan, kun tuulenpuuska ryöpytti lunta.

Tunti tunnin perästä kului. Hän oli seisonut kauan nojaten kahden

kaksoisoven väliseen pylvääseen, jonka päässä seisoo pyhän Agneksen,

kolmentoistavuotiaan marttyyrin kuva, palmunoksa kädessään ja karitsa

jalkainsa juuressa. Ja otsikossa ovenkamanan yläpuolella on koko tuon

neitsyt-lapsen, Jeesuksen morsiamen legenda esitettynä korkokuvissa,

jotka ilmaisevat yksinkertaisen harrasta uskoa; siinä on kuvattu, kuinka

hänen hiuksensa kasvavat pitkiksi ja verhoavat hänet, kun maaherra

lähettää hänet alastomana huonoon paikkaan kostoksi siitä että hän ei

ole huolinut maaherran pojasta; siinä on hänen polttorovionsa, jonka

liekit kaikkoavat hänestä ja polttavat sensijaan hänen pyövelinsä heti

kun nämä ovat sytyttäneet puut; siinä on ihme, jonka tekevät hänen

luunsa, parantamalla keisarin tyttären Konstantian spitalitaudista, ja

ihme, jonka tekee eräs hänen maalaamansa kuva, kun Paulinus niminen

pappi, jota kiusaa halu mennä naimisiin, lahjottaa kuvalle paavin

kehotuksesta smaragdilla koristetun sormuksen, ja kuva ojentaa sormensa

ja vetää sen sitten takaisin, pitäen sormuksen, joka nähdään siinä vielä

tänäkin päivänä, -- ja tämä pelasti Paulinuksen. Otsikon huipussa

nähdään sädekehän keskellä, kuinka Agnes viimein otetaan taivaaseen,

missä hänen ylkänsä Jeesus ottaa hänet omakseen, hänet, niin pienen ja

niin nuoren, antaen hänelle iankaikkisen autuuden suudelman.

Mutta kun tuuli puhalsi pitkin katua ja lumi vihmoi suoraan edestäpäin,

uhkasivat nietokset peittää kynnyksenkin; silloin lapsonen väistyi

sivulle, pylväänjalustalla seisovien neitsyenkuvien luokse. Ne ovat

Agneksen tovereita, pyhimyksiä, jotka muodostavat hänen seurueensa.

Niitä on kolme oikealla puolella: Dorotea, joka vankilassa ollessaan eli

ihmeleivästä, Barbara, joka eli tornissa, Genoveva, jonka neitsyys

pelasti Pariisin, ja kolme vasemmalla: Agata, jolta reväistiin rinnat,

Kristiina, jota hänen isänsä kidutti ja joka viskasi omaa lihaansa tämän

kasvoille, ja Cecilia, jota eräs enkeli rakasti. Näiden yläpuolella

vielä neitsyitä, kolme tiheää riviä neitsyitä, jotka kohoavat

päätekivikaarien mukana ja reunustavat kaikki kolme holvia voitollisten,

siveitten neitsyt-ruumiittensa kukoistuksella, alhaalla rääkättyinä ja

kidutettuina, ylhäällä kerubiiniparven vastaanottamina, autuudesta

haltioituneina keskellä taivaan salia.

Mutta kellon kahdeksaa lyödessä, kun päivä alkoi valjeta, ei mikään

ollut enää suojannut häntä pitkään aikaan. Jollei hän olisi tallannut

lunta, olisi se noussut hänen olkapäittensä tasalle. Vanhan portin hänen

takanaan se oli verhonnut ikäänkuin kärpännahoilla, joten se oli aivan

valkoinen, mutta sen yläpuolella kohoava seinä oli paljas ja harmaa,

sillä sen sileään pintaan ei yksikään lumihiude voinut tarttua.

Varsinkin ovisyvennyksen pyhimykset oli lumi vaatettanut hohtavan

valkoisiin vaippoihin kiireestä kantapäähän. Ylhäällä otsikossa olevat

korkoveistoskuvaelmat ja holvikaarien pienet pyhimykset esiintyivät

selväpiirteisinä, valkoisin ääriviivoin kuvattuina tummalle pohjalle,

aina riemuisaan loppukohtaukseen saakka, jossa arkkienkelit näyttivät

viettävän Agneksen häitä keskellä valkoista ruususadetta. Ja

lapsi-neitsyen kuvapatsas seisoi pylväällään valkoinen palmu kädessään

ja valkoinen karitsa jalkainsa juuressa, puhtaan valkoisena, tahrattomin

lumiruumiin, kuin liikkumattomaksi jäykistyneenä samaan kylmyyteen, joka

oli jäädyttänyt voittoisan neitsyyden salaperäistä Jumalaan yhtymistä

esittävät kuvat hänen ympärillään. Ja hänen jalkainsa juuressa

värjöttävä poloinen lapsi oli lumesta valkoisena hänkin, kangistuneena

ja valkoisena kuin kiveksi muuttunut, niin ettei häntä enää voinut

erottaa kirkon suurista neitsyistä.

Äkkiä hän kuitenkin kohotti katseensa, kun jossakin kadun varrella

ikkunan säleluukku rämähtäen avautui. Se oli oikealla, aivan

tuomiokirkon vieressä olevan talon yläkerrassa. Noin nelikymmen-vuotias,

kookas, erinomaisen kaunis tummaverinen nainen oli kumartunut ulos

ikkunasta; ja nähtyään lapsen liikahtavan, hän jäätävästä kylmyydestä

huolimatta unohti paljaan käsivartensa hetkeksi ulos. Surkutteleva

hämmästys kuvastui hänen tyvenillä kasvoillaan. Sitten häntä alkoi

värisyttää ja hän sulki ikkunan. Hänen mieleensä jäi kuva riekaleiseen

silkkihuiviin kietoutuneesta vaaleaverisestä tytöstä, jolla oli

orvokinsiniset silmät, kapeat kasvot, pitkä, hienopiirteinen kaula ja

kaltevat olkapäät; hän oli kylmästä sinervä, pienet kädet ja jalat

kohmetuksissa, eikä hänessä ollut muuta elävää kuin hänen hengityksensä

kevyt huuru.

Lapsen silmät olivat koneellisesti jääneet katsomaan taloa. Se oli

kapea, kaksikerroksinen talo, hyvin vanha, rakennettu viidennentoista

vuosisadan loppupuolella. Se oli ihan kirkon kyljessä kiinni, kahden

tukimuurin välissä, ikäänkuin käsnä jättiläisen varpaitten välissä. Ja

täten tuettuna se oli säilynyt ihmeellisen hyvin; siinä voitiin vielä

nähdä vanha kivijalka, näkyvillä tiilireunuksilla varustetut puiset

seinäpinnat, metrin verran esiinpistävät kattohirret ja ulkoneva

porrastorni vasemmassa kulmassa, jonka kapeassa ikkunassa oli vielä

vanhat lyijykehyksensä. Aika oli kuitenkin vaatinut korjauksia.

Tiilikatto oli nähtävästi Ludvig XIV:n ajalta. Saattoi helposti tuntea

mitkä olivat sen ajan töitä: tornin jalustaan oli puhkaistu pieni

ikkuna, puiset ikkunankehykset oli asetettu kaikkialle entisten

lyijyisten tilalle, yläkerran kolme vierekkäistä ikkunaa oli supistettu

kahdeksi muuraamalla keskimäisen aukko umpeen, mikä antoi talon

julkisivulle samanlaisen sopusuhtaisen ulkonäön kuin oli kadun muilla,

uudemmilla rakennuksilla. Alakerrassa olivat muutokset yhtä helposti

huomattavissa; entisen raudotetun ulko-oven sijalla oli korulistoilla

kaunistettu tammiovi, ja keskiseinän suuri kaariaukko oli muurattu

kiinni alhaalta, sivuilta ja ylhäältä, joten siinä nyt oli vain

suorakulmainen aukko, jonkinlainen suuri ikkuna, entisen kadulle

avautuneen huippukaarisen oven tilalla.

Mitään ajattelematta lapsi katseli yhä tätä hyvin säilynyttä,

kunnianarvoisaa käsityömestarin taloa ja luki oven vasemmalle puolelle

naulattua keltaista kilpeä, jossa mustilla, vanhoilla kirjaimilla oli

maalattuna sanat: _Hubert, messupukujen tekijä_, kun hänen huomionsa

herätti jälleen avautuvan ikkunaluukun rämähdys. Tällä kertaa se oli

alakerran neliskulmaisen ikkunan luukku; siitä kumartui nyt vuorostaan

mies, kotkannenäinen, kyhmyotsainen, kärsivännäköisiä kasvoja ympäröivä

tukka jo harmaantunut, vaikka hän oli tuskin neljänkymmenenviiden vuoden

vanha. Hänkin unohtui hetkeksi tähystämään lasta, tuskallinen piirre

kookkaan, tunteellisen suunsa ympärillä. Sitten lapsi näki hänen vielä,

suljettuaan ikkunan, seisovan pienten, vihertäväin ruutujen takana. Hän

kääntyi, viittasi kädellään, ja hänen vaimonsa ilmestyi, hyvin kauniina.

Molemmat seisoivat vierekkäin, liikahtamatta, kääntämättä katsettaan

hänestä, kasvot syvää surua ilmaisevina.

Jo neljäsataa vuotta olivat Hubertin suvun jäsenet asuneet tässä

talossa, ollen kaikki koruompelijoita isästä poikaan. Messupukujen

tekijä Hubert oli rakennuttanut sen Ludvig XI:n aikana, eräs toinen

korjauttanut Ludvig XIV:n aikana; ja nykyinen Hubert kirjaili siinä

messupukuja niinkuin esi-isänsäkin. Kaksikymmenvuotiaana hän oli

rakastunut seitsentoistavuotiaaseen neitoon Hubertineen niin

intohimoisesti, että kun tytön äiti, tuomarin leski, ei huolinut häntä

vävykseen, hän karkasi tytön kanssa ja meni sitten hänen kanssaan

naimisiin. Tyttö oli ihmeen kaunis, siitä sai alkunsa koko heidän

romaaninsa, heidän onnensa ja onnettomuutensa. Kun Hubertine kahdeksan

kuukautta myöhemmin, ollen raskaana, tuli katsomaan kuolinvuoteella

makaavaa äitiään, teki tämä hänet perinnöttömäksi ja kirosi hänet, niin

että lapsi, joka syntyi samana iltana, kuoli. Eikä tuo jäykkä nainen

vielä haudassa maatessaankaan antanut anteeksi, sillä senjälkeen ei

heille enää ollut syntynyt lasta, vaikka he olivat sitä hartaasti

toivoneet. Vielä neljänkolmatta vuoden perästä he surivat menetettyä

pienokaistaan, eivätkä he enää toivoneet voivansa lepyttää vainajaa.

Heidän katseitaan ujostellen pienokainen oli painautunut pyhän Agneksen

patsaan taakse. Kadun heräävä elämä alkoi myös saattaa häntä

levottomaksi: myymälöitä aukaistiin, ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Tämä

Kultaseppäinkatu, jonka pään sulkee kirkon pohjoisristin julkisivu,

olisi todellinen umpikuja, Hubertien talo kun sulkee tien kuorin

puolelta, jollei vastaisella puolella avautuisi Soleil-katu, joka

kapeana käytävänä kulkee kirkon sivustaa pitkin aina kirkon etupuolella

olevalle Luostaritorille; ja ohitse kulki juuri pari kirkkoonmenijää,

luoden kummeksuvan katseen tuohon pieneen kerjäläiseen, jota he eivät

ennen olleet nähneet Beaumontissa. Lunta tuiskutti yhä verkkaan ja

itsepintaisesti, pakkanen tuntui kiristyvän haalean päivän valjetessa,

eikä paksuihin, pehmeihin, valkoisiin käärinliinoihin kiedotussa

kaupungissa kuulunut muuta kuin kaukaista, epäselvää huminaa.

Mutta säikkyen, häveten hyljättyä tilaansa kuin pahaatekoa, vetäytyi

lapsi yhä taemmaksi, kun hän yhtäkkiä huomasi edessään Hubertinen, joka

oli lähtenyt ostamaan leipää, hänellä kun ei ollut palvelijaa.

-- Lapsukainen, mitä sinä täällä teet? Kuka sinä olet?

Mutta hän ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa. Hänen jäsenensä

olivat menneet turraksi, hänen mielessään himmeni kaikki, ikäänkuin

sydän olisi jäätynyt ja lakannut sykkimästä. Kun kunnon vaimo, tehden

pienen säälivän eleen, kääntyi menemään, hervahti lapsi nääntyneenä

polvilleen, vaipui lumeen kuin vaateriekale, ja lumihiutaleet

kietoutuivat äänettömästi hänen peitteekseen. Ja kun vaimo palasi lämmin

leipä kainalossaan ja huomasi hänet maassa makaavana, tuli hän jälleen

hänen luokseen.

-- Kuulehan, lapsi, et sinä voi jäädä tänne portin alle.

Silloin Hubert, joka myöskin oli tullut ulos ja seisonut talonsa

kynnyksellä, otti häneltä leivän ja sanoi:

-- Nosta hänet ylös ja kanna!

Hubertine otti mitään virkkamatta lapsen vahvoille käsivarsilleen. Eikä

lapsi vastustellut, hän oli kannettaessa kuin eloton esine, hampaat

yhteenpuristettuina, silmät suljettuina, aivan kylmä, kevyt kuin pesästä

pudonnut linnunpoikanen.

Tultiin sisään. Hubert sulki oven, sillaikaa kun Hubertine taakkoineen

kulki kadunpuoleisen huoneen läpi, joka teki salin virkaa ja jossa

muutamia koruompeluksia oli näytteillä suuren, neliskulmaisen ikkunan

edessä. Sitten hän tuli keittiöön, entiseen yhteistupaan, joka oli

säilynyt melkein koskematonna, näkyvine kattopalkkeineen, monesta kohden

paikattuine kivilattioineen ja avaroine kiviliesineen. Hyllyillä oli

talousastioita, patoja, kattiloita, vateja, jotka olivat yhden tai

kahden vuosisadan vanhoja, vanhoja posliiniastioita, vanhoja

saviastioita, vanhoja tina-astioita. Mutta vanhaan lieteen oli sovitettu

uudenaikainen, suuri, valurautainen liesi, jonka kupariosat olivat

kirkkaan kiiltäviä. Se oli kuumuudesta punainen, ja kattilasta kuului

kiehuvan veden porina. Täysinäinen kahvipannu oli lieden toisella

reunalla, pysyäkseen kuumana.

-- Huh! on täällä hauskempi olla kuin ulkona, sanoi Hubert, asettaen

leivän keskellä huonetta olevalle Ludvig XIII:n aikuiselle pöydälle. --

Vie se lapsi raukka uunin viereen, että hän sulaa.

Hubertine jo laittoi lasta istumaan. Molemmat sitten katselivat, miten

tämä vähitellen virkosi. Lumi suli hänen vaatteistaan, tippuen raskaina

pisaroina. Suurten miehenkenkien rei'istä näkyivät hänen pienet

sinertyneet jalkansa, ja ohut puku ilmaisi hänen jäykistyneitten

jäsentensä piirteet, kurjuuden ja tuskan runteleman pienen ruumiin.

Häntä värisytti pitkään, hän avasi silmänsä ja katsahti säikähtyneenä

ympärilleen, säpsähtäen kuin eläin, joka herätessään huomaa olevansa

ansassa. Hänen kasvonsa näyttivät uppoavan leuan alle solmitun

huiviresun sisään. He luulivat, että hänen oikea kätensä oli vaivainen,

kun hän piti sitä liikkumattomana, lujasti puristettuna rintaansa

vasten.

-- Ole rauhassa vain, emme tahdo tehdä sinulle pahaa... Mistä sinä

tulet? Mikä sinun nimesi on?

Sitä mukaa kuin hänelle puhuttiin, peljästyi hän yhä enemmän, kääntäen

päätään, ikäänkuin joku olisi hänen takanaan ja aikoisi lyödä häntä. Hän

tarkasti salavihkaisin silmäyksin kyökkiä, sen lattiakiviä,

kattopalkkeja, kiiltäviä keittoastioita; sitten hänen katseensa siirtyi

kahden entiseen oviaukkoon jätetyn epäsäännöllisen ikkunan kautta ulos,

kulkien läpi puutarhan aina piispankartanon suuriin puihin asti, jotka

valkoisina kohosivat taustalla olevan muurin yli, ja näytti hämmästyvän

huomatessaan vasemmalla tuomiokirkon kuorikappelien pyörökaariset

ikkunat. Ja häntä värisytti jälleen pitkään, kun lieden lämpö alkoi

tunkea hänen ruumiiseensa; ja hän siirsi katseensa maahan eikä

liikahtanut enää.

-- Oletko sinä Beaumontista?... Kuka sinun isäsi on?

Hubert arveli hänen äänettömyydestään, että hänen kurkkuaan ehkä kuristi

niin ettei hän voinut vastata.

-- Älkäämme huoliko kysellä, sanoi hän, vaan antakaamme hänelle

mieluummin aimo kuppi kuumaa kahvia.

Tämä oli niin järkevä huomautus, että Hubertine heti antoi oman

kuppinsa. Hänen leikatessaan kahta paksua vehnäviipaletta lapsi vielä

epäili ja arasteli; mutta nälän vaiva voitti, ja hän söi ja joi

ahnaasti. Mies ja vaimo olivat vaiti, jotteivät häntä häiritsisi, ja

tunsivat liikutusta nähdessään hänen vapisevan pienen kätensä vain

vaivoin osaavan suuhun. Hän käytti vain vasenta kättään, oikea käsivarsi

pysyi itsepintaisesti rintaa vasten painettuna. Lopetettuaan hän oli

vähällä rikkoa kupin, mutta sai sysätyksi sen kohdalleen kyynärpäällään,

tehden kömpelön liikkeen kuin raajarikko.

-- Oletko loukannut käsivartesi? kysyi Hubertine. Älä pelkää, näytähän

vähän, typykkäni.

Mutta heti kun hän kosketti häntä, nousi lapsi kiivaasti ja riuhtoi

vastaan. Kahakassa hän tuli ojentaneeksi kättään, ja pieni pahvikantinen

kirja, joka oli ollut hänellä ihoa vasten kätkettynä, solahti esiin

vaatteitten halkeamasta. Hän yritti ottaa sitä kiinni ja jäi seisomaan

nyrkit vihasta vääntyneinä, nähdessään noitten tuntemattomien avaavan

sen ja lukevan sitä.

Se oli Seinen departementin lasten vaivaishoitohallituksen antama

kasvattikirja. Ensimmäisellä sivulla oli pyhän Vincentius Pauluksen

ympyräkuva ja sen alla painetut kaavakkeet: kasvatin sukunimi -- ja

musteella vedetty viiva täytti tyhjän kohdan; sitten etunimet --

Angélique Marie; aikamäärät -- syntynyt tammikuun 22 p. 1851, otettu

kirjoihin saman kuun 23 p. matrikkelinumerolla 1634. Siis isä ja äiti

tuntemattomat, ei minkäännäköistä kirjallista todistuskappaletta, ei

edes kastetodistusta, ei mitään muuta kuin tuo virallisen kylmä kirjanen

punertavine vaatepäällyksineen. Ei ketään omaista koko maailmassa ja

vankipassi -- numeroitu ja luokiteltu turvattomuus.

-- Oh, löytölapsi! huudahti Hubertine.

Silloin Angélique hillittömästi kuohahtaen puhkesi puhumaan:

-- Minä olen parempi kuin kaikki muut, niin! minä olen parempi, parempi,

parempi... Minä en ole milloinkaan varastanut muilta, ja ne varastavat

minulta kaikki... Antakaa takaisin, mitä olette varastanut minulta!

Hänen pikku ruumistaan nostatti niin kuohuva ylpeys, niin kiihkeä halu

olla voimakkaampi, että aviopuolisot jäivät hämmästyksestä sanattomiksi.

Tuo tyttö heidän edessään ei ollut enää sama vaaleaverinen lapsi, jonka

silmät olivat orvokinsiniset ja hento kaula hienopiirteinen kuin lilja.

Hänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi, kasvojen ilme oli häijy,

kuohuva veri paisutti hänen kaulaansa. Nyt, kun hänellä oli lämmin, hän

nousi pystyyn ja sähisi niinkuin kyykäärme, joka on poimittu hangelta.

-- Oletko sinä häijy? sanoi Hubert lempeästi. Me tarkotamme sinun

hyvääsi, kun tahdomme tietää, kuka sinä olet.

Ja hän tutki vaimonsa olkapään yli kirjaa, jota tämä selaili. Toisella

sivulla oli hoitajan nimi. »Lapsi Angélique Marie on tammikuun 25

päivänä 1851 jätetty hoidettavaksi Françoise'lle, maanviljelijä

Hamelin'in vaimolle, joka asuu Soulanges'in pitäjässä, Nevers'in

piirikunnassa; ja on mainittu hoitaja lähteissään saanut yhden kuukauden

hoitopalkan ynnä lapsen vaatekerran.» Sitten seurasi kastetodistus,

jonka oli allekirjottanut lasten vaivaistalon saarnaaja; sitten lapsen

lähtiessä ja saapuessa annetut lääkärintodistukset. Neljännesvuosittain

suoritettujen kuukausimaksujen merkinnät täyttivät edempänä neljän sivun

sarekkeet, ja joka kerta toistui niissä kantomiehen epäselvä

nimikirjotus.

-- Kuinka, Nevers? kysyi Hubertine, -- Neversin tienoillako sinut on

kasvatettu?

Ollen kykenemätön estämään heitä lukemasta kirjaa, oli Angélique

sulkeutunut jälleen entiseen synkkään äänettömyyteensä. Mutta viha avasi

hänen huulensa, hän puhui hoitajastaan.

-- Ihan varmaan Nini-täti olisi lyönyt teitä. Hän puolusti minua aina,

vaikka hän kyllä läimikin minua... Ihan varmaan minä en olisi niin

onneton siellä, eläinten kanssa...

Hänen kurkkuaan kuroi, hän puhui katkonaisin, hajanaisin lausein

niitystä, jolla hän paimensi Punikkia, valtatiestä, jolla leikittiin,

muroleivistä, joita paistettiin, suuresta koirasta, joka oli häntä

purrut.

Hubert keskeytti hänet, lukien ääneen:

-- »Vakavan sairauden sattuessa tai huonon kohtelun takia on

apulaistarkastaja oikeutettu siirtämään lapset hoitajan luota.»

Alle oli merkitty, että lapsi Angélique Marie oli kesäkuun 20 päivänä

1860 jätetty hoidettavaksi Teresialle, Louis Franchommen vaimolle, jotka

molemmat olivat ammatiltaan tekokukkien valmistajia ja asuivat

Pariisissa.

-- Hyvä, minä ymmärrän, sanoi Hubertine. Sinä sairastuit ja sinut

tuotiin Pariisiin.

Mutta niin ei ollut asian laita, Hubertit eivät saaneet selville lapsen

vaiheita ennenkuin he olivat pala palalta urkkineet ne Angéliquelta.

Louis Franchommen, joka oli Nini-tädin serkku, oli pitänyt tulla

kuukauden ajaksi maalle, tointuakseen kuumetaudista. Silloin hänen

vaimonsa Teresia, joka oli ruvennut kovasti pitämään lapsesta, oli

hankkinut luvan ottaa hänet mukaansa Pariisiin, missä hän lupasi opettaa

hänelle kukkien valmistusta. Kolme kuukautta myöhemmin hänen miehensä

kuoli, ja kun hän oli itsekin hyvin heikko, täytyi hänen silloin muuttaa

veljensä, nahkuri Rabier'n luokse Beaumontiin. Joulukuun alkupäivinä hän

oli kuollut, uskoen kasvattinsa kälynsä huostaan, ja siitä lähtien sai

pienokainen kärsiä loukkauksia, lyöntejä ja kidutusta.

-- Rabier, mutisi Hubert, niin, kyllä tiedän, nahkuri Rabier, Ligneulin

rannalla, alakaupungissa... Mies juo ja vaimo käyttäytyy huonosti.

-- He haukkuivat minua kilometripatsaan lapseksi, jatkoi Angélique

kuohuksissaan, loukatun ylpeyden raivossa. He sanoivat, että katuoja oli

kyllin hyvä äpärälle. Ja vaimo löi ja hakkasi minua ja pani sitten

minulle ruokaa lattialle, niinkuin kissalleen; ja monasti sain vielä

panna maata syömättä... Oh! minä olisin tappanut itseni viimein!

Hän teki hurjan epätoivon eleen.

-- Eilen, jouluaamuna, he joivat ja ryntäsivät minun päälleni ja

uhkasivat puristaa peukaloillaan silmät ulos minun päästäni, huvikseen

vain. Mutta se ei käynyt, ja silloin he alkoivat tapella ja löivät

toisiaan nyrkeillä niin kovasti, että minä luulin heidän kuolleen, he

makasivat molemmat pitkänään lattialla... Minä olin jo aikoja sitten

päättänyt karata. Mutta minä tahdoin kirjani. Nini-täti näytti sitä

minulle usein ja sanoi: »Katsos, tässä on kaikki mitä sinä omistat,

sillä jos ei sinulla olisi tätä, niin ei sinulla olisi mitään.» Ja minä

tiesin, missä he sitä pitivät sitten kun Teresia-täti kuoli, piirongin

ylimmäisessä laatikossa... Silloin minä harppasin heidän ylitseen ja

otin kirjan ja juoksin ulos, puristaen kirjaa käsivarteni alla, ihoa

vasten. Se oli liian suuri, minä luulin että kaikki ihmiset sen

näkisivät, että he ryöstäisivät sen minulta. Ja minä juoksin, minä

juoksin niin hirveästi! Ja yöllä pimeässä, tuon portin alla minua paleli

niin kauheasti, paleli niin että luulin kuolevani. Mutta ei se haittaa

mitään, enpä minä heittänyt kirjaani, tässä se on!

Ja syöksähtäen äkkiä Hubertien luokse hän sieppasi kirjan heidän

käsistään, kun he olivat sitä sulkemassa antaakseen sen hänelle

takaisin. Sitten hän istui, heittäytyi pöytää vasten ja nyyhkytti,

pitäen kirjaa kaksin käsin ja painaen poskeaan sen vaaleanpunertavaan

päällykseen. Ääretön nöyryytyksen tunne painoi alas hänen ylpeytensä,

koko hänen olemuksensa näytti sulavan siihen katkeruuteen, mikä sisältyi

noihin muutamiin kuluneisiin lehtiin, tuohon mitättömään esineeseen,

joka oli hänen aarteensa, ainoa side mikä kiinnitti hänet maailman

elämään. Hänen sydämensä ei voinut tyhjentyä niin suuresta epätoivosta,

hänen kyyneleensä juoksivat juoksemistaan; ja mielensä murtuessa hän oli

saanut takaisin kauniin vaalean muotonsa, hänellä oli jälleen samat

pitkähkön soikeat kasvot, samat orvokinsiniset silmät, jotka hänen

heltyessään olivat vaalenneet, sama sulopiirteisenä kohoava kaula, joka

saattoi hänet muistuttamaan jotakin kirkonikkunan pientä neitsyttä.

Yhtäkkiä hän tarttui Hubertinen käteen, painoi hyväilyistä osattomat

huulensa sitä vastaan, suudellen sitä kiihkeästi.

Molempien aviopuolisoitten sydän täyttyi liikutuksesta, he sopersivat,

ollen itsekin herahtamaisillaan itkuun:

-- Rakas, rakas lapsi!

Hän ei siis ollutkaan vielä perinpohjin paha? Ehkä hänet voisi vielä

ojentaa tuosta kiivaudesta, joka oli heitä pelottanut?

-- Oi, minä rukoilen, älkää viekö minua takaisin niitten luokse, sopersi

hän, -- älkää viekö minua niitten luokse!

Mies ja vaimo katsahtivat toisiinsa. Juuri viime aikoina, syksystä

alkaen, heillä oli ollut aikomus ottaa oppilas, joka asuisi heidän

luonaan, joku tyttönen, joka ilahduttaisi heidän pettyneitten toiveitten

varjostamaa asuntoaan. Ja nyt tuli asia heti ratkaistuksi.

-- Suostutko? kysyi Hubert.

Hubertine vastasi verkkaan, tyynellä äänellään:

-- Suostun kyllä.

He ryhtyivät heti suorittamaan muodollisuuksia. Hubert läksi kertomaan

seikkailua Beaumontin pohjoispiirin rauhantuomarille, herra

Grandsire'lle, joka oli hänen vaimonsa serkku ja ainoa sukulainen, mitä

tämä oli tavannut mentyään naimisiin. Herra Grandsire otti huolekseen

kaikki, kirjotti köyhäinhoitohallitukseen, missä Angélique helposti

tunnettiin matrikkelinumeron avulla, ja sai suostumuksen siihen, että

tämä saisi jäädä oppilaana Hubertien luokse, jotka olivat erittäin

kunnon ihmisten maineessa. Piirikunnan apulaistarkastaja tuli

merkitsemään asiaankuuluvat seikat kasvattikirjaan ja teki samalla uuden

isännän kanssa sopimuksen, jossa tämä sitoutui kohtelemaan lasta

lempeydellä, pitämään hänet siistinä, antamaan hänen käydä koulussa

ja kirkossa sekä pitämään hänellä oman omituisen vuoteen.

Köyhäinhoitohallitus puolestaan sitoutui maksamaan hänelle korvausta ja

hankkimaan pukimet, ohjesääntöjensä mukaan.

Kymmenen päivän perästä kaikki oli kunnossa. Angélique nukkui ylhäällä

puutarhanpuoleisessa ullakkokamarissa; hän oli jo saanut ensimmäiset

oppitunnit koruompelussa. Sunnuntaiaamuna ennen kirkkoonlähtöä Hubertine

avasi hänen läsnäollessaan työhuoneen vanhan kaapin, missä hän säilytti

hienoja kultalankoja. Hänellä oli kädessään kirjanen, jonka hän pani

erään laatikon pohjalle, sanoen:

-- Katso, mihin minä panen tämän, jotta voit saada sen, jos haluat sitä,

ja että muistaisit.

Kun Angélique samana aamuna astui kirkkoon, tuli hän jälleen kulkemaan

pyhän Agneksen portin alitse. Viikolla oli yrittänyt suveta, mutta

sitten oli pakkanen jälleen tullut niin ankarana, että veistokuvien

puoleksi sulanut lumi oli jäätynyt monimuotoisiksi rypäleiksi ja

neulasiksi. Neitsyet olivat nyt ylt'yleensä jään verhoamina,

läpikuultavat puvut lasipitsein koristettuina. Dorotea kantoi soihtua,

jonka sula, kirkas metalli valui hänen käsistään; Cecilialla oli

hopeinen kruunu, josta varisi kimaltelevia helmiä; Agatan pihtien

raatelema rinta oli kristallipanssarilla peitetty. Ja otsikon

korkokuvakohtaukset ja holvikaarien pienet neitsyet näyttivät siltä kuin

olisivat ne jo satoja vuosia olleet tällä tavoin ikäänkuin

jättiläissuuruisen pyhäinjäännöslippaan lasiruutujen ja jalokivien

takana. Agnes itse oli verhottu kuninkaalliseen vaippaan, joka oli

kudottu valosäteistä ja kirjailtu tähdillä. Hänen karitsallaan oli

timanttivilla, hänen palmunsa oli tullut taivaanväriseksi. Koko portti

loisti puhtaassa, tuikeassa pakkasessa.

Angélique muisti yötä, jonka hän oli viettänyt tässä neitsyitten

turvissa. Hän nosti silmänsä ja hymyili heille.