Valtamerilaivoissa on sydänpäivän kuumimmaksi ajaksi määrätty ns.
"hiljainen tunti", joka on tarkoitettu matkustajain ja laivamiestenkin
lepohetkeksi. Sellainen onkin etelämeren helteessä hyvin tarpeellinen
— sehän onkin tropiikin maissa aivan yleisesti käytännössä —, sillä
keskitaivaalta paahtavan auringon tulikehä raukaisee sydänpäivällä
erityisesti ruumista, jonka siis täytyy lepäämällä kerätä voimia
kestääkseen taas iltapäivärupeaman. Silloin, noin klo 1-3 päivällä, on
kaikki kolina laivan kannella kiellettyä, mitkään kilpailupelit tai
soitot eivät silloin saa tulla kysymykseen, työvuorossa olevat
matruusit liikkuvat tavallista hiljempään, — laiva lepää. Me oikein
riisuudumme ja koetamme hetkisen nukkua hyteissämme.
Mutta yhtä lajia melua eivät laivan ankarimmatkaan järjestyssäännöt
sentään tälläkään tunnilla voi vaimentaa — lasten äänekästä leikkiä.
Laivassa on aina paljon lapsia — perheittäin on näet usein matkalle
lähdetty —, on kaikenikäisiä. Koetetaan tosin viedä hiljaiseksi
tunniksi lapsetkin nukkumaan, ja pienempien suhteen se onnistuukin,
mutta suuremmat lapset rientävät kiellosta huolimatta jatkamaan
leikkejään; heitä ei nukuta, eikä mikään voima voi heitä pidättää
kannen alla. He telmivät, juoksevat ja kirkuvat — tuntuupa siltä, kuin
he tällä tunnilla tekisivät sen tavallistakin rajummin.
No, sitä on siedettävä, täytyyhän lasten saada leikkiä, muutenhan he
menehtyisivät tässä eristetyssä laivassa; eihän heille saa asettaa
kuonokoppaa. Mutta etelän lapset ovat tavattoman vilkkaita ja
äänekkäitä, he kun ovat kasvaneet suuremmassa vapaudessa kuin
eurooppalaiset, heidän vallattomuutensa on aivan erikoista.
Laivankannella käy siis aamusta iltaan hirmuinen meteli ja helske, joka
pian katkaisee raukeimmankin lepäilijän päiväunen. Hän harmittelee sitä
siinä hetkisen, mutta nousee sitten makuukomerostaan kannelle —
katsomaan noiden lasten leikkiä.
Siihen temmellyksen ääreen sattui meitä kerrankin kaksi vanhempaa
herraa, hiljaisen hetken levostamme säälittä herätettyä. Kovaäänistä,
meluavaa menoa jatkui nyt ilmeisesti yltyvällä tempolla ja me olimme
varmat, jopa melkein vahingoniloiset siitä, ettei tällä säestyksellä
kukaan muukaan matkustaja voi levätä.
— Miksi lapset ovat täällä noin tavattoman rajuja, virkahdin, —
Osaavat ne siellä meillä sentään hiljaisemminkin leikkiä.
— Meillä myös, vastasi puhetoverini, tanskalainen. — Mutta kuten
kasvojen väristä näette, ovat nämä lapset enimmäkseen tropiikin lapsia,
sieltä villeistä siirtomaista peräisin; arvatenkaan ei siellä ole aikaa
eikä haluakaan kasvattaa heitä hiljaisempiin tapoihin, ja luontohan on
heillä myöskin tulisempaa. Näettekö, kuinka noillakin mustapintaisilla
pojilla silmät palavat ja posket hohtavat, — sellainen veri kuohahtaa
pian yli laitojensakin.
— Ja Euroopan poikiin tuo rajuus näkyy helposti tarttuvan, he ovat
täällä huimapäitä hekin. Noin...!
— Tietenkin, heidän täytyy täällä koettaa olla miehiä puolestaan
heidänkin.
Ennen pitkää siinä mustapintaisten poikain luonto loiskahtikin yli
laitojensa. He joutuivat riitaan jostakin kilpailutuloksesta,
väittelivät hetkisen kiihkeästi ja, annas ollakaan, jo karkasivat
toisiinsa käsiksi, mukiloivat nyrkeillä, potkivat ja vetivät tukasta
toisiaan. Hirmutappelu oli yht'äkkiä syntynyt. Se pojista, joka joutui
alakynteen, kirkui kuin pistetty sika, toiset säestivät, hyökkäsivät
joukkoon auttajiksi tai erottajiksi, tuossa tuokiossa kuhisi poikaparvi
yhdessä huimassa porukassa, sanomattomassa hälinässä. Aikaihmiset
hätkähtivät, joku isä, jonka rakas taimi siinä mylläkässä oli joutunut
alimmaiseksi, juoksi joukkoon, sirotteli taistelevia sivummalle,
pelasti kalliin toivonsa, antoi tillikoita oikealle ja vasemmalle ja
torui ankarasti koko joukkoa. Se asettuikin silloin läähättäen ja
ponteissaan, kiukku oli samassa mennyt ohi ja koko poikaparvi rämähti
pian hilpeään nauruun. Sen pidempää ei se "viha" ollut. Leikki,
kilpajuoksu tai väistämispeli alkoi taas alusta ja jatkui yhtä
sovinnollisena ja yhtä äänekkäänä, kunnes ehkä hetken kuluttua tuprahti
uuteen tupenrapinaan.
Lapset näyttelevät valtamerilaivassa siten hyvin huomattavaa osaa. He
tutustuvat pian toisiinsa ja löytävät heti yhteiset harrastuksensa,
joita vanhempain ei ole niinkään helppo löytää. En käsitä, kuinka he
niin helposti ymmärtävätkin toisiansa. He puhuvat eri kieliä, espanjaa,
portugalinkieltä, saksaa, ranskaa, joku englantiakin taikka tsekin tai
puolan kieltä, muuta eivät osaa, mutta tuota pikaa on leikkivä joukko
kehittänyt itselleen eräänlaisen yhteiskielen, jolla he toisilleen
kirkuvat ja toisiaan komentelevat. Eikä väärinkäsityksiä näytä syntyvän
— jos ei joku heti sanasta ymmärrä, niin ymmärtää ainakin käsivarren
nykäisystä tai nyrkin sivalluksesta. Se on omalaatuistansa esperantoa.
Joskus kumminkin näytti leikkiväin piiriin välähtäneen jonkinverran
käsitystä siitä, että he olivat eri kansallisuutta, eri maanosain
edustajia. Paluumatkallamme Brasiliasta olivat laivan useimmat
matkustajat eteläamerikkalaisia, enimmäkseen argentinalaisia, ja samoin
tietysti lapsetkin, joiden joukossa siis myöskin espanjan kieli oli
vallitsevana. Ja nämä olivat kylläkin tietoisia enemmistöasemastaan ja
selvästi myöskin kansallisuustuntoisia. He pyrkivät väliin sortamaankin
vähemmistöön kuuluvia, jopa halveksumaankin toiskielisiä. Kerrankin
kuului poikaparvesta — taisipa olla tyttöjäkin joukossa — äänekästä
ilkuntaa, siellä lapset hokivat rääkyen parille parvessaan olevalle
jotakin sanaa, joka ilmeisesti oli haukkumasana. En voinut ensiksi
kuulla enkä erottaa, mitä sanaa he siinä hokivat, mutta vähitellen se
minulle selvisi:
— Eurooppalainen, eurooppalainen!
Se oli noista etelän kasvavista vesoista siis erikoisen halveksuttava
käsite; toisia solvatakseen he eivät voineet mielestään löytää sen
loukkaavampaa eivätkä pistävämpää mainesanaa kuin "eurooppalainen".
Tässä ilmeni siis aivan päinvastainen käsitys kuin sen laivassa
kuolleen tuttavani puheissa, joka itsepäisesti vakuutteli ja todisteli,
että päiväntasaajan yli pohjoiseenpäin kulkiessamme olimme tulleet sen
"paremmalle puolelle". Näillä hokevilla etelän vekaroilla oli
ilmeisesti se usko tai tajunta, että he olivat kulkemassa maapallon
huonommalle puolelle ja että he itse kuuluivat johonkin ylhäisempään
rotuun.
— Eurooppalainen, eurooppalainen! Näin "haukutut" lapset vetäytyivät
kuin häpeissään vanhempainsa suojaan, jotka kohtaukselle hymähtivät, ja
pian oli leikki taas löytänyt uuden innostumisaiheen. Mitäpä "vekarain"
nimityksistä, pian lapset taas saattoivat yhdessä kirkua ja hokea
jotakin toista sanaa. Mutta tuo kohtaus tarttui kuitenkin mieleeni, se
ikäänkuin avasi uusia näköaloja, uusia johtopäätöksiä, enkä voinut olla
tuokion ajan ajattelematta sananpartta: mitä isot edellä, sitä pienet
kiljuen perässä!