Valtamerilaivassa tutustun monenlaisiin ihmisiin ja monenlaisiin
ihmisvaiheisiin. Toiset ovat kyllä omista asioistaan puhuessaan hyvin
vaiteliaita, ihan umpeensulkeutuneita, mutta toiset taas juttelevat
niistä — ja nimenomaan niistä — hyvin avonaisesti, niin, muusta kuin
omista asioistaan he eivät voikaan keskustella. Heidän ajatusmaailmansa
kieppuu kokonaan tuon yhden, heidän omaa minäänsä koskevan
kysymyksen ympärillä. Tätä viimeksimainittua lajia olivat erään
eteläamerikkalaisen perheen jäsenet, joihin laivassa tutustuimme. Sitä
perhettä oli kolmea ikäpolvea: isoäiti, vanha ja raihnainen rouva, joka
alituiseen oli muun perheen huolenpidon kohteena, hänen poikansa, pitkä
ja komea mies, varsin kypsässä iässä jo hänkin, tämän rouva, tuntuvasti
nuorempi ja elämänhaluinen nainen, sekä tämän pariskunnan kaksi lasta,
poika ja tyttö, noin parinkymmenen vuoden iässä olevia.
En tiedä mistä ansiosta olimme, vaimoni ja minä, päässeet tämän kaukaa
tulevan perheen luottamukseen, — ehkä he sentään olivat yhtä
avomielisiä muillekin, — niin vain tapahtui, että perheen eri jäsenet
pitkin kotimatkaa laivassa usein avasivat sydämensä meille ja kertoivat
yksityisistä oloistaan ja aikomuksistaan. Esittivät meille
elämäntarinansa, kyselivät neuvojamme ja purkivat meille huolensa. Nuo
huolet eivät olleet minkään köyhän perheen huolia, päinvastoin, ne
aiheutuivat perheen suuresta varallisuudesta, jota olisi olevissa
oloissa pitänyt mahdollisimman tehokkaasti käyttää. Vaivana oli
alituiseen uudistuva kysymys siitä, miten perhe Eurooppaan saavuttuaan
voisi mukavimmin elää ja nauttia. Niinpä sen jäsenet joskus meiltä
kysyivät:
— Mitä neuvoisitte meille, kun tietysti tahdomme nähdä eri seutuja
Euroopasta, ostaisimmeko Hampurista auton ja ajelisimme sillä maasta
toiseen?
— Sehän on mukavin tapa nähdä maailmaa, varsinkin jos tahtoo kiirettä
pitää.
— Kiirettä meillä kyllä ei ole, selitti aviomies. Mutta kävisiköhän
vanhalle äidilleni rasittavaksi aina pysähdyspaikoilla, ateriain aikana
ja yöseuduiksi, astua autosta ulos ja taas autoon, hotelliin yöksi ja
taas aamulla matkalle.
— Mutta sehän se tulee eteen, vaikka junassakin matkustaisimme, pisti
hänen rouvansa väliin. — Kuinka hän sen ja junanmuutot kestäisi!
— Eikö teidän sopisi valita jokin sopiva kaupunki, esim. kylpypaikka
keskukseksi, jonne sijoittaisitte vanhan rouvan ja josta tekisitte
matkoja länteen ja itään ja etelään ja pohjoiseen?
Aviopuolisot katselivat silloin vaiti ollen toisiaan ja nuorten
kasvoilla leikki melkein ivallinen hymy — ajatus ei näyttänyt olevan
heille uusi, mutta se oli jostakin syystä mahdoton.
— Sopisihan sitäkin tuumia, vastasi sitten aviomies verkalleen. —
Pelkään vain, että äitini ei suostuisi jäämään yksin...
Siinäpä se! Vanha rouva ei ollut keskustellessamme saapuvilla, vaan
tulla köpitti hetken kuluttua naisten salongista. Hänen poikansa riensi
heti häntä vastaan, saattaen hänet seuraamme, ja kaikki perheen jäsenet
kilpailivat nostaakseen isoäidille mukavimman tuolin ja asettaakseen
sen sopivimpaan siimekseen. Se oli kumara muija, arviolta 75-80 vuoden
ikäinen; kasvot olivat ryppyiset, mutta niillä pälyi vielä
itsetietoisuutta ja tahdonvoimaa. Hän ei puhunut saksankieltä, jolla
keskustelimme, mutta tahtoi kuitenkin saada selon kaikesta, mitä
puhuttiin, joten kävi vaivalloiseksi kääntää hänelle kaikki espanjaksi.
Keskustelu noista auto-aikeista katkesi sen vuoksi ja muutenkin heti,
perheen jäsenet eivät nähtävästi tahtoneet sitä nyt jatkaa.
Sen lisäksi, mitä perhe itse kertoi, kuulimme eräältä heidän
maanmieheltään vähän tarkemmin sen elämänvaiheista.
Kantaisä oli kuollut sanomattoman rikkaana kolmisen kuukautta sitten.
Hän oli ollut tuomari ja virassaan rikastunut, omituista kyllä
meikäläisten käsitysten mukaan, mutta hänen maassaan se ei ollut mitään
aivan outoa. Ja hänen oli, vastoin tavallisuutta, onnistunut pysyä
tuottoisessa virassaan vuosikymmeniä. Yleensähän siellä tosin
virkamiehet vaihtuvat hallitusvaihdosten aikana, joita tiheään
tapahtuu, mutta tällä miehellä oli ollut niin hyvät tuntosarvet, että
hän presidentinvaaleissa tai muissa hallituspulissa osasi aina liittyä
voittavaan puolueeseen ja siten säilyttää virkansa ja asemansa. Hän oli
siten kasannut peson toisensa päälle ja käyttänyt niitä hyvin vähän
kotinsa ja perheensäkin hyväksi; oli elää kituutettu vallan
alkeellisessa asunnossa ja hyvin niukasti, — mitkään huvitukset tai
muut elämännautinnot eivät tietysti tulleet kysymykseenkään. Ja tämä
saituri eli hyvin vanhaksi, kiduttaen perhettään miltei puutteessa. Kun
hän sitten vihdoin kuoli, lankesivat nuo suuret varat tietysti hänen
perheelleen, ennen kaikkea leskelle, joka kaiken ikänsä oli saanut
säästää ja kieltäytyä ja raataa.
Nyt alkoivat perheelle makean leivän päivät. Kaikki olivat yksimieliset
siitä, että nyt tulee entisestä kitupiikinelämästä loppu, nyt on
saadusta varallisuudesta nautittava. Mutta ensiksi oli tehtävä
suunnitelma, miten oli nautittava tehokkaimmalla tavalla. Päätettiin
kaikkein ensiksi tehdä tropiikkimaissa aina uneksittu Euroopan-matka,
panna säästövaroista tarpeellinen määrä sitä varten pyörimään ja elää
rennosti. Nyt oltiin juuri tällä matkalla, — koko perhe.
Sillä vanha rouva, joka kauimmin oli miehensä rinnalla köyhyydessä
kitunut, ei iästään eikä heikoista voimistaan huolimatta ollut
suostunut jäämään kotiin; hänen piti päästä mukaan, hänkin halusi vielä
elää ja nauttia. Hänen takanaanhan olivat vielä rahat ja hän piti nyt
perheensä kurissa — kaikki saivat hyppiä varpaillaan hänen edessään ja
totella hänen toivomuksiaan. Hän ei tosin jaksanut enää paljon liikkua,
vielä vähemmin hän kesti syömisen tai juomisen nautintoja, mutta
kaikkialla, mihin perhe vain meni, elokuviin tai iltakonsertteihin,
piti hänen kuitenkin olla mukana, — muuten ei mennyt kukaan. Hän näet
halusi vielä nauttia elämästä hänkin, mutta se nauttimisen aika oli
valitettavasti tullut hänelle liian myöhään.
Siksi mutkisti perheen kaikkia tulevaisuudenkin suunnitelmia se
kysymys, miten niihin isoäiti kulloinkin suhtautuisi, miten voitaisiin
järjestää asiat niin, ettei hän asettuisi poikkiteloin. Hänellä oli
kärttyisä luonne, oli kai elämänsä varrella kovasti kiusaantunut, eikä
hän nyt tahtonut suoda toisille sitä, mistä hän ei itse jaksanut
nauttia.
Eikä hän enää jaksanut nauttia paljon mistään. Soittajaisissa hän
nukahti ja viinilasi, josta pariskunta paljon piti, häntä pyörrytti —
pullo pois! Hänen kohtalonsa oli kaikesta nykyisestä rikkaudestaan
huolimatta oikeastaan syvästi traagillinen, sillä nuo elämännautintoon
tarvittavat varat hän oli saanut käsiinsä liian myöhään. Jos saituri
olisi kuollut muutamia vuosia aikaisemmin, olisi leskikin vielä voinut
nauttia esim. matkustamisesta ja hyvinvoinnista, joihin molempiin häntä
aina luonto oli vetänyt. Mutta ukkorähjä eli pahimmoilleen niin kauan,
että leskeltäkin olivat voimat kuluneet lähelle loppuaan, nauttimiskyky
kokonaan loppuun, halu ja kademieli vain oli jäänyt jälelle.
Kun muori väsyneenä ja raihnaisena väliin oli saatu hytissään vuoteelle
ja torkahtamaan, silloin perhe kuin vapautuneena nousi kannelle, tilasi
itselleen jotakin virkistävää juotavaa ja seurusteli matkatoverien
kanssa. Mutta silloinkin pyrki keskustelu aina kohdistumaan siihen,
miten kantaäitiä maihin tultua olisi hoivattava.
— Olemme nyt päättäneet ensiksi asettua Pariisiin, siellähän on niin
paljon nähtävää, kertoi vanhentuva herrasmies, jolla ilmeisesti oli
vilkas halu tutustua maailman keskipisteen erilaisiin huvipaikkoihinkin
ja -keinoihin. — Asettuisimme johonkin hyvään hotelliin, mutta emme
tiedä, käykö se äitini vuoksi päinsä ja täytyneekö hänen takiaan hakea
siellä jokin täyshoitola, joka ehkä on kodikkaampi, mutta ikävämpi.
— Ottakaa sairaanhoitaja vanhaa rouvaa vaalimaan, kehoittelimme. —
Silloin voitte hyvin asua hotellissakin ja vapaammin käydä museoissa ja
teattereissa.
Mutta perheenjäsenet katselivat taas vakavina toisiaan, se oli
nähtävästi sekin vaihtopuoli jo tarkoin pohdittu. Ja elämänhaluinen
aviopuoliso vastasi alakuloisesti:
— Hän ei suostu siihen, hän tahtoo tulla mukaamme, minne me vain
menemmekin, vaikkei jaksaisikaan. On hyvin vaivalloista raahata häntä
kaikkialle.
Ymmärsimme hyvin, että niin todella oli. Ja yritimme sen vuoksi puhua
järkeä, että täytyyhän nyt sentään nuorempain saada käydä katsomassa
Pariisin merkillisyyksiä, vaikkei vanha ihminen jaksaisikaan
kaikkialle, sehän on luonnon laki. Perheen nuoremmat jäsenet
suhtautuivat suurella innostuksella tähän järkeilyymme, mutta
aviopuolisot pudistelivat surumielisesti päätään. Ja hetken kuluttua
näkyivät taas ovella vanhan kantaäidin harmahtavat, ryppyiset, mutta
samalla terävät kasvonpiirteet. Hän oli vain hetken torkahtanut,
herännyt ja huomannut olevansa yksin, suuttunut ja soittanut. Nyt
hyttipalvelija talutti häntä tupakkahuoneeseen, jossa istuimme, ja
perheen jäsenet ryntäsivät taas häntä vastaanottamaan. Mutta ankaruus
ei heti sulanut hänen kasvoistaan, hän laski tulemaan kappaleen
vihaisensävyistä espanjaa ja katseli sangen epäilevästi meitäkin,
muukalaisia, jotka muka aina houkuttelimme perheen hänen luotaan pois
ja neuvoimme sille kuka ties mitä.
Jatkoimme vielä tuokion kankeaksi käynyttä seurustelua ja vetäysimme
sitten syrjään tuosta yksin jääneestä perheestä. Emme voineet olla
toteamatta, kuinka monenlaisia surut ja vaivat tässä maailmassa voivat
olla. Tälläkin perheellä on nyt varoja elää kuinka mukavasti ja
loisteliaasti tahansa. Toisten on yhtenään pohdittava, miten saada
vaatimaton elämisensä kunkin kieltäytymisen avulla solumaan
siedettävästi päivästä toiseen, ei siinä auta kenenkään ryppyillä.
Tässä vatvovat perheen jäsenet lakkaamatta, miten käyttää rajattomia
varojaan mukavuudekseen ja elämännautinnokseen, — heillä on siinä
kuitenkin yksi paha solmu, jonka ohi eivät koskaan pääse. Ja tuo solmu,
tuo raihnainen, vanha rouva, — myötätuntomme oli kaikesta huolimatta
hänenkin puolellaan — hän halusi käyttää riutuvien voimiensa rippeet
maistellakseen vielä jotakin siitä elämänmukavuudesta ja loistosta,
jota hän aina oli uneksinut ja josta hänen aina oli ollut, työn orjana,
katveessa raataessaan, kieltäydyttävä, mutta hänelle oli nyt juuri, kun
taivas oli kirkastunut, tullut ehdoton este: elinvoimat olivat
katveessa kuluneet!
Ilmeisesti jäivät tuon tuttavamme perheen vaikeat pulmakysymykset
ratkaisemattomiksi vielä laivamatkan päättyessäkin. Toisinaan näin
kuitenkin varsinkin perheen nuorempain jäsenten katseissa, heidän noita
kysymyksiä yhä pohtiessaan, kärsimättömyyttä ja uhmaa, joka pani
aavistamaan, että he jollakin hetkellä halusivat tehdä tenän ja mennä
mihin tahtovat, upota suuren maailman huvitteluelämään. Mutta säälin
heitä silloinkin, sillä kaikesta näkemästäni ja kuulemastani ymmärsin,
että heillä ei tule koskaan olemaan voimaa vapautua niistä kahleista,
jotka heitä sitoivat. Sen he, alakuloisiksi taas vaipuessaan, näyttivät
itsekin oivaltavan. Minulla ei tietenkään ollut oikeutta ajatella
mitään rumaa tämän tavallaan hienosti sivistyneen perheen jäsenistä,
mutta joskus en sittenkään voinut olla kuvittelematta, että he väliin
toivoivat, ettei kohtalo jatkaisi näitä heidän nykyisiä kahleitaan yhtä
pitkälle, kuin se jatkoi saidan kantaisän painostavaa komentoa. Mutta
jos heistä todella joskus siltä tuntuikin, niin he varmaankin samassa
kavahtivat mokomaa mieleen hiipivää ajatustakin, sillä olisihan se itse
asiassa tietänyt heidän toivovan vanhan muorin kuolemaa.