Euroopasta Etelä-Amerikkaan matkustettaessa on päiväntasaajan yli
kulkeminen suuri tapaus. Sitä joka laivassa juhlitaan ja näitä juhlia
valmistellaan monta päivää. Pannaan käyntiin entisajoilta periytyneet,
hiukan karkeatemppuiset kastetoimitukset, joissa esiintyvät
toimitusmiehinä ja "vannottajina" (laivamiehistä palkatut)
Neptunus-jumala ja hänen lukuisat apulaisensa, jotka kannelle
laaditussa altaassa kastavat ensikertalaiset matkustajat, kuitenkin
vain ne, jotka siihen ilveilyyn tahtovat antautua. Järjestetään
urheilukilpailuja, nuorisonleikkejä ja pukutanssiaisia, ja lopuksi
juodaan pullo samppanjaa, joka seuraavan puolentunnin kuluessa
raskaasti hikoillaan ruumiista ulos. Koetetaan pitää iloa matkan
helteisen yksitoikkoisuuden viihdyttämiseksi.
Päinvastaiseen suuntaan matkustettaessa ei ainakaan suuria
Neptunus-juhlia panna toimeen syystä, että melkein kaikki etelästä
Eurooppaan matkustajat, lapsia lukuunottamatta, ovat jo päiväntasaajan
yli kulkeneet. Mutta jännittyneinä ja kaivaten odotetaan tälläkin
retkellä saapumista tälle rajaviivalle ja sen yli pääsemistä, sillä
sehän tietää kuumuusvyöhykkeen sivuuttamista ja solumista viileämmille
vesille. Jotakin juhlallisuutta tahtoi laivamme nuoriso kuitenkin
tälläkin retkellä saada toimeen ja niin asetettiin "komitea", jonka
tuli ekvaattoripäiväksi järjestää kilpailuja ja leikkejä tanssiaisineen
ja soittajaisineen. Nuo valmistelupuuhat, joihin useimmat nuoremmista
luokkamatkustajista joutuvat mukaan, ovatkin ehkä kiinnostavimmat koko
juhlahommissa, koska ne eräiksi päiviksi sitovat ajatukset tiettyyn,
yhteiseen harrastukseen.
Juhlapäivän aamu oli käsissä. Laivanpäällystön tiedoitusten mukaan oli
klo 11 ap. "hurahdettava" päiväntasaajan yli. Hiukan jännitystä oli
siis mielialassa. Saapuessani ruokasalista, aamukahvilta, kannelle,
tapasin siellä erään matkustajatoverin, jonka kanssa silloin tällöin
olin jutellut — hänen lepotuolinsa oli lähellä omaani — ja joka
nytkin pysähdytti minut tarinoimaan. Se oli hienopiirteinen, solakka
herra, aina huolellisessa puvussa ja usein kukkanen napinlävessä. Hän
seisoi siellä nyt katon kannatuspylvääseen nojaten, niinkuin usein oli
tapansa, — hän veti näet toista jalkaansa perässään ja levähti sen
vuoksi kävellessäänkin usein. Tervehdin häntä tuttavallisesti ja
totesin ensi sanoikseni, että nyt tänään siis juhlitaan päiväntasaajaa.
— Niin, tänään päästään pallomme paremmalle puolelle, hän vastasi
iloisesti.
— Paremmalle, virkahdin hiukan hämmästyneenä, sillä tiesin, että hän
oli argentinalainen. — Tarkoitatte, että nyt pääsemme vähitellen
pallon lauhkeammalle, viileämmälle puolelle.
— Niin, ja yleensä paremmalle puolelle, hän vastasi itsepäisesti,
siirtyen mukavampaan noja-asentoon. — Jos päiväntasaaja jakaa
maapallon kahtia, on sen pohjoisempi puoli epäilemättä parempi puoli.
Siellä on Eurooppa ja Yhdysvallat, vanha sivistys ja uusi
yritteliäisyys, työ ja kunto, jalot aatteet, paremmat ihmiset...
— Niin, etelän maathan ovat vielä nuoria ja tavallaan muokkaamattomia,
yritin vielä väitellä, — mutta niillähän on rajattomat mahdollisuudet,
tulevaisuus...
Mutta hän puisteli sormeaan ja jatkoi melkein kiihtyen:
— Ei, ei, se on erehdys. Niistä maista ei tule koskaan muuta kuin
siirtomaita, joiden antimia kaikkialla tarvitaan, mutta joita vain
"eksploateerataan". Niissä ei viihdytä, nimittäin eivät viihdy muut
kuin sekarotuiset ja neekerit — alkuasukkaitahan ei enää paljon
olekaan —, kaikki muut sieltä kaihoilevat tänne "paremmalle puolelle".
— Etteköhän sentään tänään katso asioita etelän kannalta liian
pessimistisesti, intin vieläkin. — Kun kulttuuri kerran juurtuu näihin
maihin...
— Se ei sinne juurru, keskeytti hienopiirteinen puhetoverini melkein
äkäisesti. — Minulla ei ole mitään syytä panetella tuota uutta
maailmaa, jossa minulla on kotini ja perheeni ja toimeentuloni, jossa
olen pari vuosikymmentä menestyksellisesti työskennellyt ja jonne siten
olen eläytynyt. Enkä sieltä kai nytkään olisi lähtenyt, ellei minun
terveyteni vuoksi olisi pakko Saksasta hakea erikoislääkärin hoitoa —
sitä ei sieltä saa. En panettele uutta kotimaatani, mutta tiedän, mikä
se on ja mitkä ovat sen edellytykset. Ja siihen perustuen olen selvillä
siitä, että pohjoinen puolisko on parempi puolisko. Siksi niin
sydämestäni iloitsen siitä, että sinne nyt pääsen, iloitsen, että
tänään solahdetaan rajaviivan yli ja että sitten ripeästi lähestytään
terveempiä, raikkaampia ja kaikin puolin arvokkaampia seutuja. Ja
teillä on tietysti sama tunne?
— Mitäs minusta, pikamatkustajasta!
— Tässä suhteessa olemme pikamatkustajia kaikki. Olimmepa tropiikissa
vuosia, kuukausia tai vuosikymmeniä, kun sieltä palaamme, hengitämme
kaikki helpotuksesta.
Hän hymähti hilpeästi ja lähti taas jatkamaan hidasta kävelyään,
toivottaen:
— Näkemiin, siellä paremmalla puolella!
Jäin katselemaan juhlavalmistuksia ja istahdin sitten vuokratuoliini
odottamaan sitä hetkeä, jolloin laiva sivuuttaa päiväntasaajan.
Jo töräyttikin laivan höyryämyri pitkän, karkean tuhahduksen merkiksi
siitä, että nyt juuri kuljettiin tasaajaviivan yli, missä päivä ja yö
ovat yhtä pitkiä, missä ei ole kesää eikä talvea eikä hämärää. Syntyi
vilkasta liikettä kannella, ihmiset nousivat nojatuoleistaan,
taputtivat käsiään ja tervehtivät toisiaan iloisin huudahduksin.
Soittokunta puhalsi reippaan marssin ja rupattelevissa seuroissa
singahteli tavanmukaisia kompalauseita:
— Näittekö sen, tuossahan se juuri vielä on (nimittäin päiväntasaaja).
— En nähnyt, mutta kuulin.
— Kolahtiko laiva sitä vastaan?
— Ei, mutta vinkaisi...
— Sitä viivaapa ei nähdä eikä kuulla, mutta se tunnetaan. Eikä sitä
tunnettaan voi kukaan kieltää!
— Hei, nyt ravakasti eteenpäin, pohjoista kohden!
Tuntia myöhemmin istuttiin taas ruokasalissa, aamiaisella. Huomasin,
että se hienopiirteinen herra, joka tavallisesti huonoine jalkoineen
ensiksi asettui ruokapöytään, nyt ei ollut siellä, kuinka lie
myöhästynyt. Ateria oli aluksi tavallista vilkkaampi, mutta se vilkkaus
tyrehtyi ja sammui vähitellen, mielialaan tuli jotakin hillitsevää. Ja
yht'äkkiä kuiskasi edeskäypä, joka usein muulloinkin välitti meille
päivän uutisia, annostaan tarjotessaan ja nyökäyttäen päätään tuota
tyhjää tuolia kohden, hiljaa:
— Hän on äsken kuollut.
— Tuoko kukkarintainen argentinalainen?
— Juuri hän, tieto siitä leviää nyt pöydästä pöytään.
— Mutta kuinka se on mahdollista, tiedustelin järkyttyneenä. —
Tapasin hänet toista tuntia sitten ja juttelin hänen kanssaan pitkän
hetken, — hän oli aivan entisellään.
— Niin oli, pukeutui aamulla, kuten tavallisesti ja käveli kannella.
Sitten hän meni 1/2 11:n aikaan laivalääkärin vastaanottohuoneeseen —
hän kävi lääkärin luona joka päivä —, ja siellä hän yhtäkkiä horjahti
ja kaatui tuolilta lattiaan. Sai tietenkin halvauksen...
— Ilmeisesti...
Kävin aivan sanattomaksi, ajatukseni tuntui melkein kuin pysähtyvän.
Hänkö, jonka kanssa äsken rupattelin, joka tuossa juuri iloitsi
pääsemisestään päiväntasaajan "paremmalle puolelle", hänkö ei sitten
sen rajaviivan yli päässytkään ... tuli äkkieste... Taikka hän joutui
viime hetkessä kulkemaan toisen, vielä tärkeämmän rajaviivan yli,
siirtyi sillä tavalla "paremmalle puolelle". Hänen heikko, taudin
runtelema ruumiinsa taittui, taittui juuri ennen kuin höyrytorvi
törähti. Hän astui kyllä rajaviivan yli hänkin, mutta hiukan toisella
tavalla, kuin itse äsken kuvitteli, vakavammin, lopullisemmin...
Vakavina syötiin ateria loppuun, äskeinen äänekäs hilpeys oli
tiessään, hiljaisina matkustajat vetäytyivät eri tahoille supattamaan.
Ekvaattori juhlan komitea piti eräässä nurkassa hiljaista kokousta ja
päätti, että juhlavalmistukset peruutetaan, juhlasta ei tietenkään
tänään voi tulla mitään; se siirretään paria päivää tuonnemmaksi,
kunnes vainajan hautaamisesta ollaan selvillä. Laivan pappi pitää sen
sijaan tänään hartaushetken. Vainajan omaisille oli jo heti
langattomasti sähkötetty tapahtumasta ja nyt odotettiin heiltä tietoa,
oliko ruumis balsamoitava ja ilmanpitävässä sinkkiarkussa kuljetettava
Eurooppaan, — se kuuluu olevan sangen kallis juttu, — vai onko
vainaja haudattava mereen. Illalla saapuikin jo vastaus, että vainaja
oli vietävä Hampuriin.
Se päiväntasaajan päivä kului siten vakavan mielialan vallitessa.
Nähtävästi yksi ja toinen matkustajista "meni itseensä" ja mietti
lepotuolissaan hetkisen iäisyyden ongelmaa. Katseli hattarapilvien
lentoa ja antoi ajatuksensa lentää niiden mukana tavallista totisempiin
ilmakehiin. Omasta puolestani en saanut ajatuksiani irti tuosta
aamuisesta kohtauksestamme; näin koko ajan edessäni tuon häiverän,
hienopiirteisen miehen, joka iloitsi pääsemisestään muutaman tunnin
perästä rajaviivan "paremmalle puolelle".
Seuraavana päivänä oli mieliala laivassa sentään jo tasaantunut ja
nuoriso rupesi jatkamaan keskeytyneitä ekvaattorijuhlansa puuhia. Mutta
kun niitä sitten jonkin päivän perästä oli ryhdyttävä toteuttamaan,
tuli uusi keskeytys: Taas kuolemantapaus laivassa! Laivan ylikokki oli
kuollut. Saanut siellä keittiöhelteessään yskän, joka meni keuhkoihin,
ärtyi keuhkokuumeeksi ja kaatoi miehen lyhyessä ajassa. Eihän sitäkään
sopinut juhlia.
Päinvastoin painui mieliala nyt entistä vakavammaksi. Kysyttiin, kuka
on oleva kolmas vainaja. Vastaus saattoi kohdistua kehen tahansa.
Juhlimisinnostus talttui nuoremmistakin — kaksi vainajaa oli laivassa.
— Tuleeko tällä kertaa merihautaus, kyselivät matkustajat toisiltaan.
Tiedettiin, että merimiehet ja muut palvelushenkilöt, jotka matkalla
kuolevat, tavallisesti haudataan mereen; pistetään säkkiin, johon
pannaan riittävä paino, ja solautetaan lautasiltaa myöten valtameren
syvyyteen, laivapapin lukiessa ruumiinsiunauksen. Olisi ollut
mielenkiintoista, joskin samalla kaameaakin, olla mukana sellaisissa
hautajaisissa.
Mutta samalla tiedettiin jo vastauskin tehtyyn kysymykseen:
— Ei tule merihautausta, tämäkin vainaja viedään Hampuriin omaistensa
haudattavaksi.
Kokki oli palvellut laivayhtiötä parikymmentä vuotta ja yhtiö suostui
sen vuoksi suorittamaan balsamoimisesta ym. aiheutuvat kustannukset.
Kokkivainaja siirrettiin senvuoksi jäädytettyyn säilytyshuoneeseen
hienopiirteisen herran toveriksi. Ja juhlapuuhat siirtyivät taas
toistaiseksi.
Eikä niistä lopulta tullutkaan mitään. Oli jo soluttu moniaita
päivämatkoja ekvaattorista, joka ei siten enää soveltunut juhlan
esineeksi. Ja samalla tapahtui ilmassa omituinen, sanottiin
harvinainen, äkkimuutos.
Olihan eletty viikkokausia yhtämittaisessa helteessä, jota jatkui
päiväntasaajan toisellekin puolelle. Alituista hikoilemista oli saanut
kärsiä laivassakin päivät ja yöt, — mitään peittoa ei öillä voinut
pitää ja päiviksi oli pukeuduttu aina yhä ohuemmin. Miehet kulkivat
pyjamaspuvuissaan kannella eikä naisilla ollut verhonaan kuin
usvanhienoja harsohepeneitä, mutta sittenkin täytyi vähänväliä ottaa
kylpy tai käydä altaassa uimassa, jotta tuota tuuletonta hellettä
ollenkaan kestäisi.
Nyt rupesi puhaltamaan pohjoistuuli ja varsin viileä. Oi, kuinka se
aluksi tuntuikin suloiselta, kuinka nautittiin, kun tuulenhenki kuivasi
hikistä ihoa. Mutta se tuuli yltyi. Jossakin Pyreneitten rannikolla oli
ollut täysi pohjoismyrsky, ja se lennätti nyt lehahduksiaan tänne
etelän merille asti. Suloista, mutta outoa, ehkä vähän liikaakin
äkiksestään. Matkustajista veti yksi ja toinen takin tai kangaspuseron
ylleen — yöpuku ja usvahepenet katosivat näkyvistä. Pohjoistuulta
jatkui ja ennen pitkää tropiikin helteeseen tottuneet etelämaalaiset
pujottivat tuulensuojaksi villapuserot, "pulloverit" ylleen ja
reipastelivat niin kannella, yhä kehuen ihanaa viileyttä. Mutta pian
eivät riittäneet "pulloveritkaan", ja kehumiset loppuivat. Pohjoisen
henkäys oli yhä kylmempää. Sitä etelän iho jo arasteli. Nuo
lämminveriset katselivat aivan kauhulla keskikannella olevaa
vesiallasta, jossa muutamaa päivää aikaisemmin oli uitu ja nauttien
pulikoitu; heidän pintaansa karmi ajatellessaan, että nyt, tällä
vilutuulella, olisi mentävä tuohon "kylmään" veteen. Eikä vesi
kumminkaan ollut kuin noin 20:ssä asteessa, ilma oli sitäkin yhä
lämpimämpi. Mutta sekin tuntui lämpötuulten hemmottelemista jo
viluiselta. Heidän piti hakea matka-arkuistaan yhä tukevampaa
vaatetusta, mikäli tropiikkiin tottuneilla sellaista olikaan. Päivässä,
parissa, oli matkustajisto siten kokonaan muuttanut muotoaan. Toisilla
oli villahuivi kaulassa, toisilla palttoot yllään, kaikilla tukevat
tamineet eilisten hellepukujen ja harsopuserojen tilalla.
Se oli meille pohjoismaalaisille oikein kodikasta nähdä ja me
viihdyimme erinomaisesti tuossa uudessa seurassa; pukeuduimmepa itsekin
liiveihin, joita ei koko etelänretkellä oltu käytetty, ja paksumpiin
pukuihin, — oli näet syytä varoa vilustumista äkillisessä
ilmanvaihdoksessa ja nuo äskeiset kuolemantapauksetkin tietysti
matkustajia varoittivat.
Mutta samalla me nautimme sanomattomasti. Siunattu pohjoistuuli, se
oli niin kodikas ja tuttavallinen! Se toi meille tervehdyksen,
kuvittelinpa, aivan suoranaiset terveiset, kaukaisesta kotimaastamme.
Siellä se usein on äksy ja epäystävällinen, täällä se tuntui terveisien
tuojana mitä herttaisimmalta ystävältä, rehdiltä, kunnolliselta ja
luotettavalta. Sen viileät henkäykset hivelivät suloisesti tropiikissa
kiusautunutta ihoani ja antoivat minun maistaa pohjolan vilpoista
makeutta. "Huoleti kiitelkööt muut" ... laususkelin siellä kannella,
tuulen keskessä, kävellessäni ja kiitin matkaamme onnistuneeksi senkin
puolesta, että näin väleen oli päästy raikkaan pohjoistuulen
tuiverrettaviksi.
Eräät nuoret herraskeikarit, jotka olivat matkalla Brasiliasta
Portugaliin — ei sen pohjoisemmas —, siis kuumasta ilmanalasta
lauhkeaan, ja joiden pukuvarastot olivat vain sitä silmälläpitäen
hankitut, kulkivat siinä kupeellani yhä napittaen takkejaan ja
painellen lakkejaan syvemmäs päähänsä ja olivat hölmistyneen ja
onnettoman näköisiä.
— Mitä tämä on? he virkkoivat huolestuneina. — Täällä eteläisellä
merellä jo näin kylmä, mitä sitten onkaan, kun perille tullaan viikon
perästä, jolla aikaa kuljetaan yhä pohjoisemmas. Mitä tämä on?
— Tämä on vain heikko henkäys pohjolasta, vastasin hilpeästi. —
Tulkaa minun maahani, niin saatte tutustua siihen tarkemmin.
— Emme uskalla, hyväpä, jos Portugalin ilmaa kestämme. Meille on
kodikkaampi eteläinen pallonpuolisko.
— Sen olemme nyt jättäneet ja kynnämme nyt "paremman puoliskon"
laineita. Iloitkaamme siitä!
Mutta heille se ilo ei ollut yhtä täyspitoista kuin meille. He
upposivat hetken perästä kannen alle ja pukeutuivat siellä
kaksinkertaisiin alusvaatteisiin, joten he olivat aika pullean
näköiset, kun taas kannelle ilmestyivät. Ja he olivat tuoneet sieltä
mukanaan "pledejä" ja "saaleja", joihin he kietoutuivat, kun istahtivat
tuulen suojaan päivänpaisteen puolelle.
Mutta me pohjoismaalaiset seisoimme tuulessa ja annoimme sen valtoinaan
leyhyttää vaatteitamme, — sen kylmempää se pohjoistuulikaan siellä
kuitenkaan ei ollut. Kerroin siinä keskustelustani "hienopiirteisen
herran" kanssa tämän kuolinpäivänä, ekvaattorinpäivänä, ja lisäsin
täydellä myötätunnolla:
— Oikeassa se sairas miesraukka sittenkin oli, me siirryimme kaikki
todella sinä päivänä "paremmalle" puolelle. Sääli vain miesparkaa, joka
ei itse saanut olla mukana tässä ihanassa siirtymisessä!