IKÄVÄ.

Laivankeula irtausi verkalleen Rio de Janeiron rantalaiturista.

Peräpuolen rappukäytävä oli vielä maissa kiinni ja myöhästynyt

matkustajaretkue, joka juosten saapui satamaan, nousi kiireesti sitä

myöten ylös. Viimeiset brasilialaiset viranomaiset laskeutuivat samalla

laivasta maihin ja heti sen jälkeen vivuttiin tuo viimeinen "lankonki"

jyrinällä laivan kylkeen. Alus lipui loitommas laiturista.

Se tuntui minusta, siinä kannella seistessäni, ensin sanomattoman

vapauttavalta. Vaatteeni olivat taas lähtötouhussa liimautuneet ihoon

kiinni, nyt ne pääsevät kuivumaan. Päivä porotti tosin helteisenä, ja

tiesinhän, että se niin tulisi porottamaan vielä monta päivää matkan

varrellakin. Mutta tietoni siitä, että nyt kuitenkin olin lähtevässä

laivassa, jonka keula kääntyi pohjoista kohti ja joka viikossa, parissa

oli vievä minut tästä helteestä viileämmille vesille, se oli jo omansa

tuomaan mieleeni lohdullisen tunteen. Tämä raukeuttavan hikoilemisen

aika oli siis kerran loppuva, jokainen uusi päivä oli vievä minut

kotimaan rantaa, kotoista tunnelmaa kohti. Hienon tuulen lehahtaessa

laivan yli hengitin helpotuksesta. Keuhkoni, jotka nyt puolentoista

kuukauden ajan olivat olleet kuin yhtenäisessä puristuksessa, ne

tuntuivat taas laajentuvan ja ilomielin totesin itsekseni, että vielä

hetkinen, niin ne saavat jo täytensä ilmaa!

Mutta se vapautuksen tunteeni kahliutui taas, kun loin silmäyksen

loittonevalle rannalle — siellä ei nyt vapautusta tunneta! Siellä

seisoi laiturisillan kohokkeella muiden, valtamerenlaivaa saattamassa

olleiden joukossa nuori, hoikkainen pariskunta, jonka silmissä hiilosti

surumielistä kaipausta. He seisoivat, nainen ja mies, toisiinsa

painautuneina, heilutellen meille, lähteville, nenäliinojaan ilmeisesti

haikein, hillityin kädenliikkein. Sydäntäni riipaisi sinne

katsellessani. Noiden nuorten, meille rakkaiden ihmisten täytyi siis

jäädä sinne yksin helteen mantereelle, samalla kun me lähtevät nautimme

vapautuksestamme. Heillä ei saanut olla samaa helpotuksen tunnetta,

heitä jäyti päinvastoin, sen tiesin, sanomaton ikävä. Näin sen koko

heidän asennostaan, luin sen heidän kalpeista kasvoistaan, joissa asui

syvä, alistuva vakavuus.

Tunsinpa hyvin sen vakavuuden lähteen. Se on sitä samaa pohjatonta ja

sammumatonta ikävää, joka hellittämättömänä janona kalvaa kaikkia

eurooppalaisia, nimenomaan pohjoismaalaisia, jotka joutuvat elämään

tropiikin maissa. Sitä janoa ei siellä saa sammumaan millään eikä

koskaan. Olen tavannut ikänsä Etelä-Amerikassa olleita eurooppalaisia,

jotka siellä ovat menneet naimisiin ja perustaneet kukoistavat perheet,

omaksuneet kaikki tropiikin tavat ja elinkeinot, sulautuneet sen

ilmastoon ja melkein unhoittaneet äidinkielensä, — eikös peijakas vie

heitäkin yhä jäydä sama kalvava koti-ikävä! He vakuuttavat kyllä usein

itselleen ja muille, että täällähän heidän kotimaansa nyt on, ja hyvä

on täällä olla; "vanhassa maassa" heillä ei enää ole kotia eikä omaisia

elossa, mitäpä sinne ikävöisi! Mutta pian sen huomaa, että he koettavat

pettää itsensä, valehtelevat itselleen; siellä syvemmällä sydämessä

kytee yhä kotimaan kaipuu, leimahtaen usein liekkiinkin, ja pidemmältä

keskusteltaessa he sen avoimesti myöntävätkin. Se ei sammu tuo ikävä

ainakaan täysikäisinä kotimaasta lähteneissä, ennen kuin haudassa,

olivatpa he kuinka hyviä uuden maan kansalaisia tahansa, jopa

natsionalistejakin. Nouseva, uudessa maassa syntynyt polvi ei

tietenkään tuota kaipuuta tunne samalla tavalla, mutta jokin

vaistomainen veto kaukaiseen alkukotiin on sentään silläkin.

Eräs vanha, hollantilainen pariskunta, johon laivassa tutustuimme, oli

ollut Argentinassa 43 vuotta. Oli hankkinut, monien vaikeuksien

jälkeen, itselleen siellä hyvän toimeentulon; perhe oli siellä täysin

"kansallistunut", — yksi pojista oli edustajana Argentinan

parlamentissa — ja siis kaikin puolin kasvanut kiinni uuteen

kotimaahansa. Mutta läpi kaikkien näiden vuosien ja vaiheiden oli

kotimaankaipuu kalvanut iäkkäiden matkatoveriemme mieltä. Ja nyt, kun

he ryppyisinä ja harmaina vihdoin kerran olivat lähteneet matkalle

vanhaa syntymämaataan tervehtimään, oli aivan sydäntälämmittävää nähdä

sitä lapsellista iloa, sitä mielenkevennystä, jolla he odottivat

saapumistaan rakkaaseen Hollantiinsa. He laskivat saapumispäivän

lähestymistä jännittyneemmin mielin kuin me. Kysäisin heiltä kerran:

— Oletteko ajatelleet, että siellä kotona on lähtönne jälkeen kaikki

muuttunut, käynyt teille vieraaksi. Onko teillä siellä enää omaisiakaan

elossa?

— Varmaa tietoa ei ole, vastasi äijä. — Yksi sisaristani luultavasti

elää, muita ei.

— Kenen luo siis sinne riennätte?

— Vanhan Hollannin luo! Siellähän ovat olot tietysti paljon

muuttuneet, sitten kun sieltä 23-vuotiaana läksin, mutta se on

sittenkin oma, rakas syntymämaani, jota olen 43 vuotta kaivannut ja

jonka nyt saan nähdä.

— Se kaipuu ei siis ole haihtunut mielestänne koskaan?

— Ei parhaan menestymiseni varrella eikä suurimman alennukseni

aikoina, — tämä kaipuu ja toivo on meitä silloin juuri ylläpitänyt ja

kannustanut työhön. Tätä paluumatkaa olen aina unelmoinut...

Tuota kaipuun voimakkuutta miettiessäni en hetkeksikään hellittänyt

katsettani sieltä Rion loittonevalta rannalta, josta nuo kaksi ohkaista

olentoa yhä piirtyivät silmiini. Tiesin hyvin, mitä noiden nuorten

mielissä liikkuu, kun he tuossa ääneti tuijottavat lähtevää laivaamme,

— tiesin, vaikken luultavasti voinut kuvitella sen ikävän väkevyyttä,

jota he nyt mielissään tunsivat. Johan he ovat uuteen maahansa ja sen

olosuhteisiin perehtyneet hekin, oppineet maan kielen, eläytyneet

kaikella nuoren mielen joustavuudella sen tapoihin ja tarmokkaasti

paneutuneet työhönsä, sitä paremmin vielä viihtyäkseen ja

menestyäkseen. Heillä on siellä pieni, sievä koti, jota vaalivat ja

täydentävät, ja monessa suhteessa he ovat saaneet ajatuksensakin jo

kiertämään uusien olojen edellyttämässä kehässä. Mutta tiedänpä myös,

että heitä arkioloissakin kalvaa herkeämätön koti-ikävä, joka joskus

voi tempautua aivan ylivoimaiseksi. Toisiinsa turvautumalla he aina

jaksavat sen voittaa, mutta lakkaamatonta, hivuttavaa taistelua se

heiltä vaatii. Nyt tuli siihen ikävään pieni keskeytys, kun saapui

kotimaasta omaisia vieraiksi, se oli heille kuin kosteikko erämaassa.

Mutta se kuukausi kului kovin nopeasti, kosteikko kuivui, ja nyt tuntuu

heistä, sen tiedän, erämaa kahta rasittavammalta ja autiommalta. Isoksi

osaksi heidän vuokseen, heitä virkistääksemme, olimme me lähtevät

tehneet tämän pitkän matkan etelän hehkuville maille. Mutta tällä

hetkellä, rannalle katsellessani, melkein kaduin, että saavuin

muutamiksi viikoiksi heidän luokseen. Sillä nyt on heillä taistelu

tuota jäytävää ikäväänsä vastaan moninkerroin ankarampi, nyt se on

vasta ylivoimainen. Heidän nuorissa mielissään ei nyt olisi tuota

erikoista tuskaa, ellemme olisi ollenkaan tulleet.

Välimatka rantaan pitenee, esineet ja henkilöt kantautuvat silmiini

sieltä jo hämärinä ja utuisina. Mutta vielä näen sentään selvästi nuo

kaksi vaaleaa olentoa sillankohokkeella, kuin kivettyneinä siihen

toisiinsa nojautuneina. He tahtovat tietysti hekin nähdä laivan ja sen

kannella seisovat omaisensa niin kauan kuin vain voivat, koko heidän

huomionsa ja aistimuksensa näyttää kohdistuvan siihen. Heidät on

kotimaan kaipuu ikäänkuin naulinnut tuohon paikkaan ja he pelkäävät,

että uusi ikävä heidät lopullisesti voittaa, jos he siitä hievahtavat

ja lähtevät hakeutumaan vieraalla maalla yksin jääneeseen kotiinsa.

— Onkohan tuossa laivaa saattaneessa väkijoukossa muitakin, jotka

taistelevat samoin kuin he, virkahdin alakuloisena seuralaiselleni.

— Arvatenkin. Tuntuu siltä, että koko tuon jäävän rannikon täyttää

yksi ainoa suuri, viiltävä ja polttava ikävä.

— Ja ehkä on sitä samaa tunnelmaa täällä laivassakin, muissakin kuin

meissä.

— Ehkä on... Emmehän ole lähteviä yksin.

Sama jäytävä tunne, jonka tiesimme rannalle jääneitä raatelevan,

viilteli näet meidänkin mieltämme. Laituri häipyi hämärään, peittyi

toisten alusten ja niemien taa, ja saattajat katosivat auttamattomasti

silmistämme. Saatoimme enää ainoastaan mielikuvituksessamme nähdä

heidän seisovan siellä keksiäkseen vielä vilauksenkaan poistuvasta

laivasta. Emmekä sen vuoksi voineet siitä kaiteen äärestä vielä kotvaan

aikaan irtautua. Tahdoimme nähdä edes ne kukkulat, joiden juurella

noilla nuorilla rakkaillamme on yksinäinen asuntonsa ja jonne he nyt

palaavat jatkamaan taisteluaan kalvavata kaipuutaan vastaan. Siinä

seisomalla tosin vain kannustimme omaa ikäväämme, mutta emmepä voineet

siitäkään erota, se oli jo tavallaan käynyt meille rakkaaksi sekin.

Ilta oli käsissä. Lyhyt hämärä häivytti kukkulatkin näkyvistämme ja

pian laskeutuneen täyspimeän lävitse vilkkuivat enää vain etääntyvän

kaupungin himmenevät valot, kun laiva nopeasti kynti aallokkoa

pohjoiseen päin.