— Tänään mennään kaupungille toimittamaan pois nuo piletti- ja
pankkiasiat, — näin päättelemme varhaisena ja verraten vilpoisena
aamuhetkenä, kun yön levähdettyämme tunnemme itsemme virkeiksi.
— Lähdetään jo aikaisin, silloin on raitioteillä kulku ja kaupungissa
liikkuminen vielä siedettävää, myöhemmin käy siellä tukahduttavaksi.
— Mutta pankit ja konttorit eivät valitettavasti ole silloin vielä
auki, täytyy lykätä lähtö vähän myöhempään päivällä.
Ja silloin, myöhemmin aamupäivällä, herää meissä epäilyksiä koko
kaupungille lähtöä kohtaan. Onkohan meidän nyt tänään todellakin
lähdettävä siihen helteeseen? Tiedämmehän jo ennestään, minkälaista se
kävely Rio de Janeiron kaduilla päiväsydännä on. Yhden kadunvälin
käveltyäsi on paitasi likomärkä ja niissä yksissä lämpimissä saat
sitten vaeltaa päiväkauden. Se on saunassa oloa koko ajan, erotus
suomalaisesta saunasta on vain se, että sinun täällä täytyy olla
vaatteissasi ja hikisenä nousta rappusia ja ravata asioilla.
— Jos jätettäisiin huomiseen se kaupungissakäynti? ehdotamme
toisillemme.
— Huomenna on kyllä sama helle...
— No, mennään siis tänään. Hoidettavathan ne asiat on.
— Ei mennä tänään, ehditään me vielä...
Se on meissä täällä omituista päättämättömyyttä, soutamista ja
huopaamista, jota emme kotimaasta tunne. Merkillistä, tässä kuumuudessa
ei jaksa tehdä edes ruttoa päätöstä eikä varsinkaan panna sitä toimeen.
Tuo päättämättömyys ja vitkastelu, jonka rasittava kuumuus aiheuttaa ja
jonka leima on koko yhteiskunnassa, on siis jo tarttunut meihinkin
pikamatkailijoihin. Olemme jo monena päivänä päättäneet tehdä tuon
pienen kaupunginmatkan asioitamme hoitamaan, mutta aina on päätös
rauennut, retki on jäänyt toistaiseksi. Niin näkyy jäävän tänäänkin.
Hiukan huoahtaen alistumme siihen lopputulokseen.
Se on, kuten sanottu, kuumuudesta aiheutuvaa raukeusilmiötä, jota
täällä tapaamme joka askeleella. Suunnitellaan paljonkin, luvataan ja
päätetään; siitä jonkin innostuksen hetkellä tehdystä päätöksestä
saattaa olla tieto sanomalehdissäkin, mutta sen toimeenpanosta ei
sitten kuulukaan mitään, se kuivui hiljalleen kokoon. Sama juttu on
pienissä yksityispiireissä tehtyjen suunnittelujen tai sopimusten.
Lähdetään esim. ensi pyhänä sinne tai sinne. Mutta sattuu esteitä, ei
tule lähdetyksikään. Ja sen oivallamme niin peräti hyvin: tekee mieli
torkahtaa sunnuntaiaamuna vähän pidempään, eikähän ole syytä tässä
helteessä liiaksi rehkiä.
Myöskin liikealalla luvattujen suoritusten laita on usein tässä
hellemaassa sama. Teemme esim. jonkin tilauksen. Se luvataan suorittaa
ja lähettää tavara asuntoomme määräaikana. Kokenut tietää jo ennakolta,
ettei se silloin tule eikä piankaan. Koetamme rauhoittua, soitamme ja
kiirehdimme tilaustamme, ja meille luvataan, anteeksipyytäen ja
kohteliaasti, että tavara nyt varmasti tulee silloin ja silloin. Mutta
ei se tietysti tule silloinkaan. Kohteliaisuudesta on helppo luvata,
luvata melkein mitä tahansa; mutta se lupaus ei ole vakavasti
tarkoitettukaan, se on vain ystävällistä ja myötämielistä puhetta, joka
täällä asiantuntevissa piireissä heti rajoitetaan oikeaan arvoonsa. —
Niin, olet odottanut kauan tuota tilaustasi ja vihdoin jo lopettanut
odottamisen. Olet ehkä, mikäli tuota tavaraa todella tarvitset, ostanut
sen korvikkeen muualta ja raahannut itse kotiisi. Silloin yht'äkkiä
tulla tupsahtaa lähetys ja lasku. Kuka tuota olisi uskonut! Mutta
tavara ei ole aivan samaa, kuin mitä alkujaan tilasit, se on ilmeisesti
laadultaan vähän huonompaa, — lasku sitä vastoin voi olla sovittua
hintaa parempikin. Suutut tietysti, aiot palauttaa koko hökötyksen
takaisin, mutta sitä sinun ei pidä tehdä. Se tietäisi hyvien tapojen
loukkaamista ja rumaa rettelöimistä, — on parasta, että nielet harmisi
ja koetat kärsiä. Jos saat tilaisuuden, otat puolestasi toisella
kerralla toisella taholla ja toisessa muodossa vahinkosi takaisin yhtä
ovelasti. Ja niin tekee taas sinun uhrisi kolmannelle ja näin yhä
edespäin. —
Mutta eksyinpä kauas tuosta aikeestamme lähteä eräänä päivänä
kaupungille ja siitä tekemämme päätöksen raukeamisesta. Me oivallamme,
että tämä horjumisemme on sitä "ikuista taistelua" kuumuuden
aiheuttamaa raukeutta vastaan, jota jo olemme täällä etelässä oppineet
käymään hidastellen ja peräytyen askel askeleelta. Se on tropiikin
ainaista taistelua sitä luonteenpehmenemistä vastaan, jonka esim.
erittäin tarmokkaat siirtolaiset onnistuvat voittamaan, nousten sen
ponnistuksen voimalla nopeasti menestykseen ja rikkauteen, mutta joka
useimmille päättyy tappioksi, pysyväksi lamaantumiseksi ja lopulliseksi
sortumiseksi. Se on meillekin jo pienoiskoossa tuttua taistelua, jossa
armotta joutuisimme alakynteen, jos sitä olisi vuosikausia jatkettava,
— sitkeimmätkään ponnistuksemme eivät ilmeisesti kestäisi tässä
"ikuisessa taistelussa". Siksi kunnioitamme sitä enemmän niitä,
jotka tässä taistelussa pystyvät pysymään voitonpuolella, varsinkin
jos heidän samalla onnistuu säilyttää luonteensa lujana ja
turmeltumattomana.
— Siis emme lähde tänäänkään kaupungille noita pikku asioitamme
hoitamaan? kysymme lopullisesti toisiltamme, vielä heikosti toivoen,
että tarmomme ehkä sittenkin olisi lujittunut.
— Niinhän me sen jo päätimme, eikö niin? Tänään tulee armoton helle,
johan se huoneessakin tuntuu.
— Tuntuu kyllä, ja tuntuu kai taas huomennakin. Mutta lykätään siis
asiat huomiseksi!
Istumme hiukan noloina tätä tarmottomuutemme ja tappiomme tulosta
harkiten. Oivallamme, että se on huono päätös, heikkoutemme todistava,
mutta minkäpä sille mahtaa. Onneksi tarmottomuus ei tällä kertaa ole
korvaamaton.
— Mutta sen me tästä nyt näemme, että meidän on pian paettava tästä
maasta pois. Menemme täällä nopeasti alaspäin, tekisimme täällä
varmaankin pian moraalisen haaksirikon. Sillä voimamme eivät kestäisi
tässä ikuisessa taistelussa.