Seisahduin kävellessäni sen talon katvepuoleiselle seinämälle, jossa
Suomen lähetystö Rio de Janeirossa sijaitsee, ja odottelin siinä
talosta tulevaa seuralaistani. Samassa katveessa lepäili myöskin pieni
miesjoukko, ja ennen pitkää olin miesten ulkonäöstä ja verkkaisista
eleistä päässyt selville siitä, että siinä oli parvi suomalaisia
siirtolaisia. Puhuttelin heitä ja sain tietää, että pari joukosta oli
noussut lähetystöön passiasioitaan toimittamaan — nämä toiset
odottelivat nyt heitä, koska yhdessä oli pysyttävä. Tiesin jo ennestään
vähän tämän suomalaisjoukon aikeista ja hankkeista. He olivat äsken
tulleet suomalaisesta siirtokunnasta Penedosta, jossa he jonkun aikaa
olivat työskennelleet, mutta jossa he eivät viihtyneet taikka joka ei
tyydyttänyt heidän yrittämis- ja seikkailuhaluaan. Nyt he olivat
aikeissa jatkaa matkaansa omin päin yhä etelämmäs, Argentinaan, jossa
toivoivat nopeammin ja paremmin löytävänsä onnen. He olivat jo ostaneet
piletit Riosta Buenos Airesiin menevään laivaan ja selvittelivät nyt
viimeisiä viisumimuodollisuuksia Brasilian pääkaupungissa.
Yksi joukosta, kellervätukkainen, mutta hiilisilmäinen poika — oli kai
hän jo täysi mies, mutta vaikutti kovin nuorelta —, kiinnitti
erityisesti huomiotani katseittensa levottomalla palolla ja hiukan
hermostuneilla liikkeillään. Hänen kasvonsa olivat — päinvastoin kuin
suomalaisten yleensä — kuin aukinainen kirja, josta saattoi lukea
hänen mielialojensa nopeita ailahteluja, ankaraa päättäväisyyttä ja sen
sekaan hiipivää epäilystä. Hän toi mieleeni tarinan eräästä
siirtolaisseikkailijasta, jonka vaiheista näissä etelän maissa minulle
äsken oli kerrottu, ja mielikuvituksessani rupesin, joskin varsin omin
valloin, soveltamaan kuulemaani kertomusta häneen. Enkä siitä
mielikuvastani sitten päässytkään irti.
Puheenaolevalle seikkalijalle, josta minulle oli kerrottu — annanpa
hänelle vaikka nimen Heikki Heikura — ei elämäntaistelu kotimaassa
ollut luonnistanut. Hän yritteli siellä yhtä jos toistakin, hänellä oli
työkykyä ja intoa, luomisvoimaa hän tunsi suonissaan ja hän uskoi
itseensä ja menestykseensä, mutta siellä kotimaassa hän ei saanut
mistään kiinni. Kaikki, mihin hän tarttui, ikäänkuin mureni hänen
käsissään, parhaimmankin ponnistuksensa tuloksena hän tunsi nolauksen.
Hänen yrityksensä oli taas valunut hiekkaan, niin täytyi hänen aina
todeta, muut, vähemmänkin lahjakkaat, porhalsivat hänen edelleen.
Sanottiin, että Heikillä ei ollut kestävyyttä mihinkään vakavaan
työhön, että hänen luonteensa oli liian levoton ja huikentelevainen —
omaiset sanoivat häntä tuhkimukseksi ja päivittelivät, että mikähän
siitä Heikistä lopultakin tulee. Nuorukaista ne arvostelut syvältä
viilsivät; hän tiesi nuhteet epäoikeutetuiksi, — hän ei vain
ollut päässyt työalalle, jossa hän olisi voinut tehdä lahjansa
hedelmällisiksi. Hän yritti sen vuoksi yhä uutta toimialaa, puski siinä
aikansa kuin härkä, kirvoitti vaikeuksia, raivasi esteitä tieltään,
mutta hänen täytyi piankin taas myöntää epäonnistuneensa. Silloin hän
aina hetkeksi lamaantui ja hänestä rupesi tuntumaan, ettei hän siellä
pienissä kotoisissa oloissa löydäkään omaa työalaansa, jossa
menestyisi. Kaikki on niin ahdasta ja pikkumaista, — jospa hän vain
löytäisikin tukipisteen, mistä ponnistaa, tämän ahtaan pikkumaan
ulkopuolelta, kyllä hän silloin näyttäisi!
Heikissä rupesi näin heräämään kaipuu pois kotimaansa ilmattomista
aloista, hänessä syntyi halu lähteä lentämään kauas, koettamaan
siipiään suuremmassa maailmassa, missä saisi yksin ponnistaa eikä joka
askeleella olisi äidin tai sedän arvosteleva ääni nuhtelemassa ja
herpaisemassa. Se kaipuu kasvoi hänessä yhä jokaiselta epäonnistuneelta
yritykseltä; se kiihtyi vähitellen poltoksi, joka häntä alati kalvoi,
sitä kuumemmaksi poltoksi, kuta toivottomammalta hänestä näytti saada
tuo jäytävä janonsa sammutetuksi. Ei ollut varoja, ei mitään
mahdollisuuksia! Mutta se toivottomuus herpaisi yhä enemmän hänen
kotoiset yrityksensä, se vei häneltä halun ja voiman uusiin yrityksiin.
Silloin, sen raskaan mielialan lumoihin vaipuneena ollessaan, Heikki
kuuli — näin punoutuivat toisiinsa kuvitelmani ja kuulemani —
puhuttavan Penedon äskenperustetusta suomalaisesta siirtokunnasta
Brasiliassa. Kaikki hänen ajatuksensa ja pyrkimyksensä kohdistuivat nyt
siihen, miten hän pääsisi tuohon houkuttelevaan kaukaisuuteen, pääsisi
sinne uusiin oloihin aloittamaan elämänsä alusta. Hän teki nyt työtä
kovasti, säästi jokaisen ansaitsemansa markan ja kävi, joskin
arkaillen, kyselemässä tietoja henkilöiltä, joilla oli tekemistä uuden
siirtokuntapuuhan kanssa. Vähitellen hän rupesi puhumaan unelmastaan
sedille ja tädeillekin, tutkiakseen, olisiko tällä taholla vastarinta,
jota hän muuten ei aikonut totella, hyvinkin jyrkkä. Eipä ollutkaan.
Omaiset, jotka olivat huolissaan Heikin tulevaisuudesta eivätkä
uskoneet hänestä siellä kotona mitään tulevan, rupesivat päinvastoin
kannattamaan hänen unelmiaan. — Lähteköön maailmalle, he puhuivat
toisilleen, yritelköön nyt siellä, koetelkoon, mihin pystyy,
ponnistakoon todella kerrankin omin päin, koska uskoo onnistuvansa. He
avustivatkin häntä matkalle, antoivat kukin puolestaan satasen, pari,
Heikin omien säästöjen lisäksi.
Niin koitti vihdoinkin se päivä, jolloin hän muutamien muiden
samanhankkeisten kanssa sai nousta laivaan aloittaakseen matkansa
Brasiliaan. Hän uhosi kai niihin aikoihin lujaa päättäväisyyttä ja
tulevaisuususkoa, oli kuin yhtä jänterettä koko mies, hän oli
terästänyt kaikki hermonsa ja virittänyt ne vahvaan työintoon, — jo se
kotimaasta lähtö valoi viihdykettä hänen polttoonsa. Kaikki esteet hän
nyt aikoi voittaa ja osoittaa noille kotiinjääville epäilijöille,
että hän kykenee sittenkin työllään ja tarmollaan nousemaan, ehkä
korkeammaskin kuin moni muu!
Onnellisesti hän oli tullut perille uuteen toimintapaikkaansa, uuden
elämäntaipaleensa lähtökohtaan. Täällä hän tahtoi nyt raataa kuin
muurahainen. Hän tutustui pian uusiin olosuhteisiin ja uusiin
tehtäviinsä, katseli paikat ja kyseli neuvoja, näki edessä olevat
vaikeudet, mutta ei niitä säikähtänyt. Hänellä oli katse kovana, mieli
kireänä päättäväisyydestä ja tahdonlujuudesta.
— Tuli mikä tuli, niskat nurin kaikilta vaikeuksilta!
Työ uudessa siirtokunnassa oli maanviljelystyötä, pelto- ja
puutarhatyötä, jota oli tehtävä etelän polttavan auringon alla. Siitä
työstä oli siirtokunnan elettävä, siltä pohjalta oli sen yhteisesti
noustava. Kovaa maanraatajan sisua siinä kysyttiin, mutta sitä oli nyt
Heikillä mielestään riittämiin asti; kaikella nuorekkaalla voimallaan
ja säästetyllä tarmollaan hän tahtoi iskeä ja voittaa.
Varsinaisestihan maatyö ei ollut hänen alaansa; hän oli kotimaassaan
kyllä yritellyt sitäkin, mutta enemmän kuitenkin kaikenlaisia muita
hommia. Maatyötä hän oli kotona, eteenpäin pyrkiessään, pitänyt liian
hitaasti edistävänä; mutta nyt, kovat koulut käytyään, hän ei
aikonut sitä halveksia, vaan ottaa sen vakavasti elämänsä uudeksi
ponnahtimeksi. Ja itseään säästämättä hän ensi päivästä asti puski
paahtavassa auringonpaisteessa Penedon punaista savimäkeä eikä
aikonutkaan helteen vuoksi otettaan hellittää. Se oli raskaampaa työtä
kuin kotona, auringon paahtovoima oli armoton, se pyrki raukaisemaan ja
nujertamaankin raatajan siihen paikkaan, eikä käsivarsi aina
käskijäänsä totellut. Mutta Heikki taisteli ankarasti uupumista
vastaan, hikosi ja ponnisti, pysyäkseen toisten rinnalla — ja
pysyikin. Rupeama kului, joskin hitaasti, aina lepotuntiin asti,
jolloin saatiin sydänpäivän hetket maata katveessa ja koota voimia
iltapäivätyöhön.
Näin menivät päivät yksitellen, meni viikkoja, meni kuukausia. Heikki
puri hammasta, toivoi vähitellen tottuvansa uusiin oloihin ja raatoi
hellittämättä. Mutta takoessaan yhä uudelleen tajuntaansa, että tässä
on nyt kerta kaikkiaan kestettävä, tätä tietä on noustava, muuta ei
enää ole, hän ei voinut olla tuntematta, että epäilys sittenkin
takateitä hiipi hänen sieluunsa. Se hiipi esille kysymyksen muodossa:
mitä tästä lopultakin tulee, mihin vie tämä ylivoimainen reuhtominen,
jonka suoranaisia jälkiä ei näy? Hän karkoitti nuo epäilykset
luvattomina luotaan, karkoitti ne yhä uudelleen ja suuttuneena. Nythän
ollaan vasta työn alussa, hän vakuutti itselleen, näihin vaikeuksiinhan
hän oli varustautunut, niitä unelmoinutkin, — lopussa sitten kiitos
laulaa! Mutta karkoitettu epäilys hiipi yhä takaisin uusien kysymysten
muodossa: miten mies tällaisella hidastuottoisella maantonginnalla voi
osoittaa omaisilleen, että hänessä on kykyä ja tarmoa, miten tällaisen
myyräntyön avulla pääsee nousemaan? Hän vastasi noihin kysymyksiin
neuvoen itselleen malttia ja kestävyyttä, mutta nuo itsepäiset
kysymykset kävivät samalla hänelle yhä tuttavallisemmiksi; hän ei aina
voinut ajaa niitä luotaan ja rupesi tuntemaan veressään uutta polttoa.
Se uusi kuume häntä peloitti, mutta hän ei voinut sille mitään.
Ja anna ollakaan! Pian hänelle selvisi, että hänen tovereistaan toisia
vaivasi sama epäilys ja poltto.
Eräänä päivänä työmaalla, jossa heitä oli neljä, viisi miestä sitkeää
savikkoa kuokkimassa, pulpahti keskustelussa tuollainen kysymys
ääneensä esiin. Mitä tästä tulee, tähänkö jääkin tämä uusi elämämme?
Heikki oivalsi samassa, että nuo kysymykset eivät siis olleetkaan
yksinomaan hänen oman verensä polton aiheuttamia, ne kiusasivat samalla
tavalla noita toisiakin, jotka hänen laillaan olivat lähteneet
valtameren takaa onneaan etsimään ja aloittamaan uuden elämänsä. Se
tieto kiihoitti hänen polttoaan ja synnytti taas uuden yrittämisen
janon.
Kerran sydämensä toisilleen avannut miesjoukko keskusteli sitten
epäilyksistään ja unelmistaan usein ja rupesi pian rakentelemaan uusia
suunnitelmiakin. Onnen rattaaseen on rutommin päästävä käsiksi,
siivet kaipaavat lentoa taas, pois on päästävä näistä verkkaisista
muurahais-aherruksista, joihin ruumis maatuu ja sielu korventuu
karreksi.
— Poisko, mutta minne? Kotimaahanko takaisin, sen ahtaisiin oloihin?
— Ei koskaan, sehän olisi häpeä ja nöyryytys! Jos sinne täytyisi
palata yhtä tyhjänä kuin sieltä lähti ja olisi tuhlaajapoikina
ruvettava tonkimaan kotikylän tunkioita, niin olisihan siinä selvä
todistus, että muuhun ei mies kelpaa! — Ei, koettaa täytyy täällä
maailmalla, mutta jossakin muussa paikassa, aloittaa taas jostakin
toisesta päästä, josta menestys pikemmin lähtisi versomaan.
Veri poltteli nyt taas yhtenään Heikin suonissa, maakin tuntui jo
polttavan jalkojen alla. — Salaisia neuvotteluja pidettiin yhä
tiheämpään. Miehillä oli muutamien kuukausien palkka säästössä, sen
avulla oli yritettävä, ainahan sillä pääsee jonkin matkaa liikkumaan.
Ja sitten taas työhön käsiksi.
— Yritettävä mitä?
— Työtä jonkinlaista, mitä tahansa, mutta uudelta pohjalta?
Kuume kasvoi. Ja eräänä päivänä tuo kauan poistumistaan hautonut
miesjoukko äkkiä ilmoitti siirtokunnalle lähtevänsä sieltä pois.
— Poisko täältä, minne?
— Käymme katsomassa naapurimaata, olisiko siellä
työnsaantimahdollisuuksia. Taikka edellytyksiä yrittää jotakin omin
päin.
— Oletteko sen kypsästi harkinneet, tuntemattomuus on edessänne?
— Harkittu on ... viikon perästä lähdemme...
Vakaana, mutta päätöksessään horjumatta, pieni miesjoukko oli
matkustanut Rio de Janeiroon ja heti siellä tiedustellut Argentinaan
lähtevää laivaa.
Oliko heissä ja minkä verran syntynyt epäilyksiä uudesta
uhkayrityksestään, sitä he eivät sanoneet, mutta lujaa päättäväisyyttä
heidän kasvonsa kertoivat, kun he lähetystöntalon edustalla odottelivat
sisään menneitä tovereitaan, joiden oli saatettava passiasiat reilaan.
Sitten laivaan! — Arvasin parista tekemästäni kysymyksestä sekä siitä,
mitä miesten hankkeesta ennakolta tiesin, että heidän päätöksensä oli
järkähtämätön, enkä heitä senvuoksi paljon yrittänytkään varoittaa tai
neuvoa. Heitin keskustelun varrella esille vain muutamia kysymyksiä
miesten aikeista ja suunnitelmista. Toiset aikoivat painua ylämaahan
Argentinan ja Paraguayn rajoille, missä ennestään asui eräitä
suomalaisia siirtolaisia muokkaamainsa maapalstain viljelijöinä,
toiset taas halusivat Argentinassa hakea jotakin muuta työtä ja
ansiomahdollisuutta, — minkälaista, siitä heillä ei ollut
aavistustakaan!
— Onhan sinne mennyt miehiä ennenkin, — selitti eräs joukosta, mennyt
kaikista maista, on suomalaisiakin, ja sinne ovat jääneet. Emmeköhän
mahtune sinne mekin?
— Mutta onko teillä mitään varmuutta, että olo ja työnsaanti on siellä
parempaa kuin esimerkiksi täällä Brasiliassa? — Näin varovasti
kyselin.
— Varmuutta ei ole tietenkään mitään — vastasivat miehet —, koettaa
vain täytyy.
Huomasin, että siinä hiilisilmäisessä nuorukaisessa, jonka mielessäni
oli ristinyt Heikiksi, tuo kysymykseni nosti veret poskille. Hän oli
lopultakin nähtävästi kaikkea muuta kuin varma, mutta tekeytyi peräti
järkähtämättömäksi. Jatkoin vielä kyselemistäni:
— Entäpä, jos siellä Argentinassa käy olo vielä vaikeammaksi kuin
täällä?
— Kestettävä se on siinä tapauksessa sekin, vastasi Heikki, ikäänkuin
itseäänkin rohkaisten ja suggeroiden. — Yrittää täytyy, niin kauan
kuin on nuori, joskushan sitten pakostakin onnistaa.
Seikkailuveri poltteli häntä edelleen, se hänessä taas ilmeisesti
voitti hiipivät epäilykset. Milloinka se veri saaneekaan tyydytyksensä?
ihmettelin itsekseni. Ehkä silloin, kun lopultakin "onnistaa", —
taikka ehkei silloinkaan. Mutta siihen "onnistamiseen" oli minulla,
kaiken mukaan, mitä Argentinasta ja sen siirtolaisten oloista olin
lukenut ja kuullut, hyvin vähän uskoa. Useimmat siellä joutuvat
mierolle ja häipyvät kuulumattomiin. Virkahdin:
— Mutta jospa ei onnista sielläkään, mitäs sitten?
— Koettaa täytyy, intti vain nuorukainen. — Ja jos kaikki lopulta
raukee, kaikki yritykset pettävät, silloinhan se on loppuun asti
koettu!
— Se on uhkapeliä, panoksena nuori elämä, näin jo varoitin
vakavissani. Mutta vastaus oli edelleen jyrkkä ja melkein poistyöntävä:
— Yksi on tämä elämä elettävänämme, ja se on jokaisen oma, hänen
yksin!
— Niin on, myönsin. — Ja ehkäpä teillä onnistaakin, sitä hartaasti
toivon. Muistin vain, että teillä tänne Brasiliaan tullessanne toki oli
tietty paikka, minne mennä, varma osoite ainakin. Onko teillä siellä
kauempana etelässä, Buenos Airesin satamaan saavuttuanne, ketään, kenen
puoleen käännytte, keneltä kysytte neuvoja?
— Ei ketään, vastasi eräs joukosta vakavana, mutta horjumattomana.
— Maan kieltä ette osaa, mistä saatte siellä ensi yösijan, ensi
työpaikan?
Silloin Heikki taas kävi ääneen ja kasvoi ikäänkuin entistä pidemmäksi
edessäni. Hän haukkoi hetkisen ilmaa ja vastasi sitten:
— Noita kysymyksiä ja paljon muita olemme itseksemme pohtineet monet
unettomat yöt ja helteiset päivät paahteisella pellolla, ne eivät ole
meille uusia. Vastauksia niihin emme ole löytäneet, ne ovat meitä
varoittaneet ja peloittaneet ja niiden painosta olemme päätöksemme
usein hylänneetkin. Mutta vaikka näin onkin, — meidän täytyy kuitenkin
päästä matkalle, ei auta säikkyä vaikeuksia! Kävelemme satamasta
kaupunkiin ja kaupungista maaseudulle etsien työtä, näissä maissa voi
nukkua taivasallakin ja työtä voimme tehdä millaista tahansa.
— Entäpä jos matkarahanne loppuvat, ennenkuin saatte työtä, jos tulee
nälkä, ettekä saa ostetuksi leipää?
— Silloin — yksi menneen kaikki! Yrittää vain täytyy, veri polttaa,
eikä sille poltolle voi mitään. Tie on takanapäin poikki, eteenpäin on
painettava, muu ei neuvoksi. Joko siinä onnensa löytää taikka ei,
valitsemisen varaa ei ole!
— Toivon teidän sen löytävän, toivon hartaasti, — hyvästi!
Ne miehistä, jotka olivat käyneet lähetystössä passiasioillaan,
palasivat sieltä nyt ja yhtyivät tovereihinsa kadulla, ja minun
odotettavani saapui myös samassa. Enemmittä jäähyväisittä, osaamatta
antaa lähteville kansalaisilleni sen parempia neuvoja, erosin siinä
tuosta pikaisesta kohtauksesta, mutta hiukan miettiväisenä ja
vakavamielisenä.
Vakavina rupesivat katveessa odottaneet miehetkin kävelemään kaupungin
sisäosiin päin. Eturivissä käveli siinä Heikuran Heikki, selkä suorana,
tanakoin, kiirehtivin askelin, ikäänkuin rientäen onneaan etsimään. Hän
tuntui takaapäinkin katsoen hyvin varmalta ja lujalta, päättäväisyyttä
kuvastui hänen askelissaan, kun hän iski jalkansa maahan. Mutta en
voinut olla muistamatta, että äsken, miehiä puhuttelemaan käydessäni.
oli pieni epäilyksen punerrus noussut hänen ilmehikkäille kasvoilleen.
Se oli kai poissa taas, — joka tapauksessa sen ilmeisesti yhä
uudelleen voitti hänen sisässään jatkuvasti käyvä veren poltto.