Iltayö oli siellä Penedon ylängöllä verraten vilpoinen, mutta jostakin
syystä en kuitenkaan heti päässyt uneen. Mikään ei tosin häirinnytkään:
niin hiljaista oli kuin haudassa ja yhtä pimeää kuin siellä. Ikkuna oli
auki, mutta ei sieltä ilman henkäystäkään tuntunut. Makasin valveilla
ja katselin ulos mustaan yöhön.
Silloin olin silmissäni näkevinäni jotakin valon väikettä, joka punersi
tuokion ja taas katosi. Taisinpa erehtyä. Mutta hetken kuluttua näkyi
tuota himmeää hohdetta taas, se tuli kuin ulkoa, — sehän oli
salaperäistä! Nousin ikkunan ääreen katsomaan, — en nähnyt mitään
sysimustassa yössä. Mutta hetken siihen tuijotettuani — tropiikin yö
osaa vasta olla pilkkoisen pimeä! — välähti silmiini jälleen sieltä
etäämpää yht'äkkiä pieni, punainen tuli, niinkuin pikkuruisen
taskulampun hehku, joka himmeästi valaisi lähintä ympäristöään. Se
syttyi itsestään, mutta samalla se liikkui, muodostaen kiemurassa
kulkevan, ohuen valolangan, joka taas yht'äkkiä sammui.
Minua melkein puistatti, niin outo ja salaperäinen oli tuo ilmiö. Mikä
ihme sytytti siellä valon ja millä voimalla se liikkui? — Tiesin, että
ikkunani edustalla oli keittiöpuutarha, jossa taimet äsken olivat
nousseet, ja sen reunoilla pensaskasveja sekä pari kolme suurta,
tuuheaa lehtipuuta, jotka rajoittivat näköalan oikealle käsin, puron
rantaan päin. Tulen täytyi tulla pensaasta tai taimitarhasta tai niiden
välimailta. Mikä sen aiheutti? Liikkuiko siellä joku ihminen, punainen
sähkölamppu kädessään, sitä heitellen ja hypitellen ja vähänväliä
sytyttäen ja sammuttaen? Sehän olisi mieletöntä. Ja tuo valojuova oli
sitäpaitsi liian ohut ja liian häilyvä johtuakseen ihmiskäden
liikkeestä, eikä noilla heilahteluilla näyttänyt olevan mitään
määräperäisyyttäkään. Syttyvä ja sammuva valoviiru läheni kyllä taloa
ja ikkunaani, mutta ei suoraan, vaan omituisesti sivuille
syöksähdellen, nousten, pudoten ja pomppien...
Olisiko tuossa jokin niitä etelän merkillisiä matelijoita, joista on
juttuja kerrottu, sisilisko tai käärme tai jättiläismuurahainen, jonka
silmä — yksi! — näin säteilee omalla valollaan, elukan pyydystellessä
sammakoita tai toukkia! Mutta se ei suinkaan näyttänyt matelevan maata
myöden, se hyppi, leiskahti toisinaan metrin, parin korkeudelle,
niinkuin kypene sammuvasta nuotiosta, loikkasi, lupsahti ja loppui. Ja
tuokion kuluttua se leimahti taas kappaleen matkan päässä.
Kiiltomatoko? Ei, sehän kiiltää fosforivalolla eikä hyppele, — tässä
loistelee kirkas, punainen valo, joka ehtimiseen muuttaa paikkaa.
Kauan katselin, äärimmilleen jännittyneenä, tuota ihmeellistä
näytelmää, tuijottaen pimeään yöhön, niin että silmiäni kirveli.
Joskus, kun valojuova pitempään kiemurteli, minua melkein peloitti.
Mitähän, jos tuo otus yht'äkkiä loikkaa ikkunaani kohti —
ilmeisesti se läheni, — mikähän kuvatus sieltä silloin kasvoilleni
ryöpsähtäisikään? Tyhjä ei liiku, jotakin elämää tuolla tarhassa täytyy
olla. Mutta mitään ei kuulu, tarha on äänetön kuin kalmisto. — Kas
noin, nyt se tupsahti taas, valorihma läheni nopeasti, pysähtyi, hohti
siinä kuin pieni kekäle — hyi hittoja! Hieroin silmiäni, — kyllä ne
toimivat, eivät valehtele eivätkä uneksu, — tuossahan se hehkuu yhä!
Jo sammui. Mutta syttyi heti taas.
Nyt käy liike, edelleen heilahdellen, pensaikkoon ja noita suuria
mamaopuita kohden. Se muuttuu nyt vähän määrätietoisemmaksi, ohjautuen
viistoon puroon päin. Yhä se katkeilee, pysähtyy, jatkuu — on kuin
otus kulkisi pensaiden läpi tai niiden latvoja pitkin. Valorihma on nyt
varsin lähellä ikkunaani, mutta sen aiheuttajaa en voi nähdä, eikä
risahdustakaan kuulu. Hyih! Onneksi rihma nyt vetäytyy yhä enemmän
sivulle, tässä täytyisi kai muuten ryhtyä sulkemaan ikkuna.
Nyt se katosi, sammui, kaikki on pimeätä. Olin tuota himmeää
valonäytelmää katsellut mielestäni kauan, ikkunapieleen nojanneita
kyynäspäitäni tuntui väsyttävän, mutta kuinka kauan siinä olin seissyt
en osannut arvioida. Ehkä puolen tuntia, ehkä vain pari minuuttia. Ja
sinne, minne valoviiru hupeni, tuijotan vieläkin — ehkäpä se syttyy
taas. Edessäni oleva maisema on yhä synkeän pimeä — olisivatko silmäni
sittenkin nähneet jotakin valheellista virvatulta, olisiko valvonnasta
herkistynyt mielikuvitukseni luonut eteeni tuollaisen sairaan haaveen?
Puhutaanhan aarnitulista, mutta liikkuvatko nekään? Tämä tuli varmasti
liikkui.
Nyt se on poissa. Ei sentään kokonaan. Säpsähdän taas. Sillä sieltä
sivulta, missä mamaokapuiden pitäisi olla, vilahtaa vielä katkonainen,
tupsahteleva, punainen valo, vilahtaa ja katoaa, syttyy ja sammuu.
Mutta se näyttää etääntyvän, hupenevan sinne pimeään yöhön kuin häipyvä
kuumehaave...
Kun ei sitten kotvaan aikaan näy mitään, rauhoitun ja menen
vuoteeseeni. Mutta uni karttaa vielä kauan silmiäni. Näen niissä yhä,
vaikka ne ummistankin, tulenpunertavaa rihmaa, kuin tulehtunutta
verisuonta — olisiko koko näkyni ollutkin vain sitä? Näen
hyppelehtävää hehkua, sekovaa, sakovaa, häipyvää — siihen nukun.
Aamulla kerron isäntäväelle yönäkyjäni, luultavasti vieläkin hiukan
hämmentyneenä. Mutta minulle hymähdetään: Enkö ole kuullut puhuttavan
tulikärpäsestä taikka tuliperhosesta, joka öisin lentää liipoittelee ja
jolla on oma, säihkyvä sähkövalonsa? Niitä lentää kedolta väliin
huoneisiinkin — olisi se siis helposti voinut lentää minunkin
ikkunastani sisään —, ja pari kolme sellaista perhosta saattaa
valaista huoneen aivan valoisaksi. Ne sytyttävät ja sammuttavat valonsa
kuin autonajaja lyhtynsä, lentävät aina kappaleen matkaa, laskeutuvat
maahan tai pensaisiin ja nousevat sitten taas lentämään...
En tosiaankaan ollut siitä kärpäsestä koskaan kuullut puhuttavan —
muista merkillisistä "kärpäsistä" kyllä —, ja siksi en tuota
luonnonilmiötä voinut yön pimeässä ymmärtää. Nyt pieni, viaton
herhiläinen sai mielikuvitukseni voimakkaasti liikkeelle ja pani minut
öisestä näkemyksestäni luomaan jos jonkinlaiset kuvat ja kuvatukset.