Helteinen oli aamupäivä ollut junassa, jossa ajettiin Rio de Janeirosta
länteenpäin, eikä umpinaisessa vaunussa — ikkunat oli pidettävä kiinni
lukuisain tunnelien vuoksi, joissa kivihiilensavu olisi työntynyt
sisään — voinut huomata, että oli jo noustu melko korkealle
vuoristoon, sen vilpoisemmalle ylätasangolle. Sitä ei huomannut paljon
silloinkaan, kun pieneltä asemalta ajettiin aukeita mäenrinteitä myöten
kuorma-autossa päämäärää, Penedon suomalaista siirtokuntaa, kohti.
Mutta perille tultaessa, talon näkyvillä ollessa, tuntui olo äkkiä
kevyemmältä kuin kuumalla rannikolla; oli helpompi hengittää, sielu ja
ruumis tuntui virkeämmältä. Vai johtuiko se ehkä siitäkin, että oltiin
tulossa omien kansalaisten keskuuteen, että ikäänkuin kotoinen,
pohjoismainen tunnelma lehahti vastaan? Ajettiin pihaan, noustiin
"fordista". Vastaamme kajahti suomalainen laulu ja suomalaiset
tervetuliaissanat — ihmekö, että vieraita maita matkustaneesta tuntui
keveämmältä hengittää ja että sydän ilosta sykähti.
Vaihdettiin ensi tervehdyssanat, puristettiin käsiä, tuotiin terveiset.
Siirtokunnan jäsenet, jotka juuri tulivat talosta murkinalta,
hajaantuivat pian eri töihinsä tilan vainioille. Me pysähdyimme siihen
pihalle katsomaan ympäristöä ja vastaanottamaan ensi vaikutelmaamme.
Heti pistivät silmään eräät oudot vastakohdat. Taivaanrannalla
rajoittivat näköalan Etelä-Amerikan korkeat vuorijonot, laajat ja
kaljut; niiden rinteet ovat paljaat kuin päivän polttamat, mutta
vuorten välissä rehevöi tropiikin tummahtava kasvullisuus: palmumetsät
ja kovalehtiset lehdot. Lähemmässä ympäristössä kylpevät viljelys- ja
puutarhakedot etelän paahtavassa paisteessa, auringon loimutessa
kohtisuoraan alas tummansinervältä taivaalta. Ja sen tropiikkimaiseman
keskellä ahertaa ryhmä vaaleatukkaisia suomalaisia, miehiä ja naisia,
ohuissa puseropaidoissa, Kauhavan puukot vyöllä ja hellehatut päässä,
tonkien etelän punaista savea. Tämän ryhmän vieressä äestää
"tummaihoinen" — asianomaiset pitävät "neekeri"-nimitystä
haukkumasanana —, käkkärätukkainen, paljasjalkainen äijä peltoa
härkäparilla, joiden pitkät sarvet törröttävät sivulle ja joiden
läpikuultavat pystykorvat kertovat villilehmän rodusta. Tummaihoinen
hymyää ohi äestäessään leveästi vaaleatukkaisille suomalaisille, jotka
istuttavat punamultaiselle rinteelle riviin abakatipuiden taimia,
herkullisia hedelmiä tuottavia puita, ja hyräilevät sitä tehdessään
suomalaista kansanlaulua.
Pohjolan pojat etelän pellolla!
Pellon pientareella, mäenrinteeseen kuokitun tien kupeella, kasvaa
banaanipuita, joissa riippuu kypsymäisillään olevia, raskaita
banaaniterttuja, ja ylempänä ahteella seisoo pyöreänmuotoisia
appelsiinipuita, joista suuret, vihreänruskeat hedelmät hohtavat kuin
omenat kotoisesta joulukuusesta. Ja suomalaiset, pellavatukkaiset
lapset leikkivät niiden juurella kuin kotoisessa vesakossa.
Pienoiskappale Suomea tropiikin päivänpaahtamassa luonnossa.
Rinnastelmat ja vastakohdat tuntuvat ensi silmäykseltä luonnottomilta,
mutta ehkäpä ne sopeutuvat hyvinkin toisiinsa! Suomen pojat ja tyttäret
ovat tulleet tänne muokkaamaan näitä etelän palaneita rinteitä ja
hedelmöittämään niitä. Olisipa asia järjestettävissä toisinpäin! Niin,
että suomalaisten ei tarvitsisi poistua kotoaan aurinkoa ja etelää
hakemaan, vaan että saataisiin kappale etelän luontoa, sen
kasvullisuutta ja sen lämpövoimaa siirretyksi jollekin karulle
suomalaiselle kankaalle, kanervaiselle hiekkanummelle taikka hallaa
huokuvaan suorantaan!
* * * * *
Kävelemme katselemassa Penedon maita ja viljelyksiä, tutkimme toiveita
ja edellytyksiä ja vastuksia. Siellä on, niinkuin kaikkialla, hyvät,
onnelliset puolensa, mutta niinkuin kaikkialla myös vaikeutensakin ja
huolensa, — menepäs mittaamaan, missä ovat suuremmat onnen
edellytykset, kylmässä, karussa kotimaassako, vaiko aurinkoisessa, ehkä
liiankin kuumassa etelässä — edut ja haitat ovat niin erilaiset.
Varsinkin, jos niihin luetaan yhtäällä oman maan "mansikka", toisaalla
vieraan maan ainainen koti-ikävä. Vastakohtia voidaan lieventää,
voidaanpa yrittää siirtää kappale Suomea omine lauluineen ja omine
henkisine rientoineen kaukaisen etelän rinteelle. Mutta pelkäänpä, että
ne vastakohdat eivät ole sittenkään hiottavissa pois, että ne
lopultakin jäävät sovittamattomiksi.