Seisoskelimme eräänä paahteisena päivänä, suomalainen tuttavani ja
minä, Rio de Janeiron satamalaiturilla odottamassa suomalaista
lastilaivaa, jonka näihin aikoihin piti saapua. Virkistyksen hetki,
miltei juhlahetki, on aina pienelle, kaukaiselle koloniallemme, kun
saapuu kotimaasta laiva, joka usein tuo omaisilta pienen paketinkin ja
jonka päällystön tai miehistön kanssa joka tapauksessa on mukava
jutella. Sill'aikaa kun laiva viipyy satamassa, purkaen suomalaisen
paperilastinsa ja ottaen sijaan brasilialaista kahvia ja maissia,
pidetään kotimaanvierasten kanssa usein pieniä "piknikkejä", jotka ovat
kuin keitaita erämaassa. — Tällä kertaa oli laiva jostakin syystä
hieman myöhästynyt, mutta saadun radiotiedon mukaan se oli tuossa
paikassa saapuva. Odottelimme sen vuoksi rauhallisesti rautapeltisen
tavarakatoksen alla ja katselimme kuhisevaa rantaliikettä, — laivoja
oli laajassa satamassa satoja, toisia tuli ja toisia meni, ja laituri
oli kirjavanaan yleisöä, asiakkaita, matkustajia, laivamiehiä ja
joutilaita toljottajia, niinkuin me.
Siinä viilletti valkoisten, mustien ja puolirotuisten joukossa
lihavahko, pulleavatsainen, mutta silti teräväliikkeinen neekeri, jonka
silmänvalkuaiset valppaina vilkuilivat joka taholle. Hän oli hienosti
pukeutunut — nämä mustukaiset ovat mielellään keikareita —, valkoinen
paidanrinnus hohteli kauas ja keppi, hoikkainen keppi, heilui
nokkelasti hansikaspeitteisessä kädessä. Ja hän kiepsautteli ehtimiseen
vaaleankellertävää olkihattuaan suurella käden liikkeellä oikealle ja
vasemmalle, tervehtien kohteliaasti tuttaviaan, joita hänellä näkyi
olevan joka taholla. Kas vain, jopa sai toverinikin, joka kanssani
kuitenkin seisoi verraten etäisessä katveessa, häneltä syväkumarteisen
tervehdyksen ja hatunheilahduksen.
— Tuttavako? kysyin hiukan kummissani.
— Sitä en voi oikeastaan sanoa, olen kai joskus tavannut hänet
jossakin laivassa, joissa hän alituiseen käy. Hän tuntee muuten koko
kaupungin, varsinkin sen meriliikettä harjoittavat jäsenet.
— Ehkä hän on jonkin laivayhtiön asiamies?
— Ei sitäkään. Hänellä on omalaatuisensa tehtävä täällä satamassa,
niinkuin koko sillä ammattikunnalla, johon hän kuuluu —
shipsmakereilla.
— Mitä ne ovat?
— Eräänlaisia merimiesten paikanvälittäjiä.
— Hankkivat siis paikkoja työttömille merimiehille?
— Kyllä sitäkin, hyvästä maksusta. Mutta tuonkin mustan keikarin
toiminta on hiukan erikoista sikäli, että hän ei konttorissaan odota
paikan eikä työvoiman tarvitsijoita, vaan kulkee täällä satamassa
hankkimassa uhrejaan, joille hän sitten väkeä ja paikkoja hankkii.
Täällä hän voi tavata työttömän merimiehenkin, jonka hän hyvästä
maksusta saattaa saada johonkin laivaan sijoitetuksi, mutta se on
satunnaista. Tavallisesti hänen toimintansa kohdistuu siihen, että hän,
päästyään jonkin merimiessakin puheille, houkuttelee sen kauniilla
lupauksilla, usein liioitelluilla ja valheellisilla, lähtemään
laivastaan "lietsuun" ja ottamaan pestin toisessa laivassa. Ainahan
merimiehillä satamaan tullessaan on jotakin syytä tyytymättömyyteen
laivaansa taikka sen päällystöä kohtaan; tekee mieli saada vaihtelua,
koettaa jotakin uutta, ja "runnarin" koreat puheet lankeavat sen vuoksi
usein hedelmälliseen maahan. Tietääkö vaihto merimiehille parannusta
vaiko huononnusta, se ei välittäjää huoleta, hän saa joka tapauksessa
kaksinkertaisen välityspalkkionsa. Ja sellaisesta onnistuneesta
yrityksestä avautuu hänelle tavallisesti uusi toiminnan ja tulojen
sarja.
— Kuinka niin?
— Hän menee silloin, sanokaamme tuohon hollantilaiseen laivaan, josta
hän juur'ikään oli houkutellut miesjoukon, suuremman tai pienemmän
pois, pyrkii sen päällikön luo ja kysyy, eikö tarvittaisi miehiä
laivaan. Tarvittaisiin kyllä, vastataan, joku vietävän runnari on äsken
houkutellut muutamia aasinpäitä laivasta karkuun, — onko teillä miehiä
tarjolla? — On kyllä, montako? — Hyvä, hankin ne heti. Ja nyt kävellä
leuhtoo musta välittäjämme — niinkuin tuossa juuri näimme — johonkin
toiseen laivaan, sanokaamme tuolla etäämpänä olevaan englantilaiseen,
— on olevinaan siihen asiaa, ja hiipii siellä salaa miesten puheille.
Kuvaa heille, kuinka mainioita paikkoja, entistä paljon parempia,
hänellä nyt juuri sattumalta on heille tarjottavana eräässä suuressa,
komeassa, hollantilaisessa laivassa. Miehet tarttuvat syöttiin,
hiipivät yksitellen laivasta pois, taikka purkavat jollakin tekosyyllä
sopimuksensa, ja rientävät runnarin luo, joka ensi töikseen heiltä
ottaa välityspalkkion. Sitten lähdetään hollantilaiseen laivaan, jonka
päällikkö tietenkin mielellään ottaa vastaan uuden miehistön ja maksaa
hänkin puolestaan "välittäjälle" hankintapalkkion.
— Ja englantilaisen laivan päälliköllä on nyt tietysti miesten puute,
— minäkin alan jo vähän ymmärtää tuota systeemiä ja elinkeinoa.
— Tietysti. Hän on nyt vuorostaan pulassa, on ehkä lähtö jo huomenna,
ja kalliiksi kävisi ruveta odottamaan täydennysmiehistöä. Runnari
taikka joku hänen asiamiehensä menee nyt englantilaisen päällikön luo
ja tarjoutuu hankkimaan miehiä. Kapteeni tietysti kiroaa: kunhan
voisitte sen heti tehdä!...
— Parissa, kolmessa tunnissa ovat tarvittavat miehet täällä! vakuuttaa
neekeri.
— Ovatkohan?
— Ovat.
Ja niin todella ovat. Toimelias ja ovela "välittäjä" hankkii nuo miehet
samalla tavalla kuin edellisessä tapauksessa. Ja siten kulkee vyöry
edelleen, — laivoja on, kuten näkyy, tässä satamassa satoja ja ellei
yhdestä onnistu taivutella miehiä lähtemään, onnistuu toisesta.
Kaikkein pahimmassa tapauksessa mies haalii kokoon maihin
juopottelemaan jääneitä karkureita tai mustia tovereitaan, — kyllä
hänellä keinot on ja uusista välityspalkkioista hän on aina varma.
— Mutta supliikkiakin sillä miehellä täytyy olla!
— Sitä on. Kieli on hänellä yhtä sulava ja vetreä kuin kädenliikkeet
ja kepinheilunta, ja hän esiintyy aina hyväntahtoisena auttajana ja
pelastajana pulasta. Puhuu merimiehille kauniisti hyvänsuopeudestaan
heitä kohtaan ja sadattelee kapteenien kanssa näitä nykyajan
epäluotettavia laivamiehiä — hän hankkii toki parempia! Tosin ne, sekä
miehet että kapteenit, jotka kerran ovat joutuneet tämän välittäjän
"avustettaviksi", eivät hevillä toisen kerran hänen pauloihinsa
antaudu. Mutta Rio de Janeiroon tulee joka päivä uusia laivoja ja uusia
merimiehiä, joita voi huiputtaa.
Notkeaselkäinen neekeri oli jo hetki sitten uponnut asioilleen johonkin
satamassa olevaan laivaan ja meidän huomiomme kiintyi taas toisaalle.
Jo hetken kuluttua näkyi väylältä tulevan uusi höyrylaiva —, niin,
todella, sillä on Suomen lippu mastossa; siinä saapuu nyt odotettu
vieras kaukaisesta kotimaastamme.