Eräänä päivänä, jolloin ei ollut mihinkään menoa, olin päättänyt tehdä
vähän kirjoitustyötä. Samanlaisen päätöksen olin muuten jo tehnyt pari
kertaa ennen, mutta silloin oli sitä purkamaan aina tullut jokin
mieluinen keskeytys: oli ollut lähdettävä johonkin, taikka oli postissa
saapunut lehtiä, joita heittäysin lukemaan. Laiskuuteni ja
tarmottomuuteni oli aina saanut jonkin tekosyyn puolustautuakseen.
Tänään ei kuitenkaan ollut odotettavissa mitään keskeytystä, postikin
oli jo tullut tyhjänä ja olin yksin asunnossamme. Eikäpä tekisi
mielikään nyt lähteä mihinkään. Olin aamulla pistäytynyt kävelemässä ja
palannut läpihiostuneena ja se luja päätös mielessäni, että tässä
helteessä, — kuvittelin sitä aivan poikkeukselliseksi, — en tänään
enää lähde mihinkään.
Nyt oli siis vihdoinkin tehtävä hiukan työtä. Vähensin vaatetta
siitäkin vähästä, mitä yleensä Brasiliassa käytin, hain esille paperin
ja kynän ja sytytin tupakan. Olihan minulla ollut ylimalkaista ajatusta
siitäkin, mitä minun olisi kirjoitettava, mutta pöydän ääreen
istahtaessani en saanut ajatuksiani järjestykseen enkä päästä kiinni.
Puhtaana pysyi paperi. Mitä hittoja, onhan se ennen alku syntynyt,
vaikka pakosta, ja siitä on sitten juttu juossut! On kuin jokin
sumuharso nyt olisi edessäni, taikka aivojeniko ympärillä se on? —
jotakin tahkeata, läpäisemätöntä, ennen kaikkea kiusallista. Kirjoitan
pari sanaa, — ei juttu siitä lähde, pyyhin ne pois —. Vikana on kai
se, että kuvani siitä, mitä olisi paperille pantava, on hämärä, on kuin
kiinni kytketty, — se on vallan hirvittävää! Yritys vielä kerran,
tiukka henkinen pinnistys, — ei juokse!
Mitä tämä on? Ajatusko tylsynyt, aivotko pehmenneet? Ei, sitä en toki
myönnä, olenhan täysin terve ja normaali, eikähän aikomukseni toki
olekaan kirjoittaa tässä mitään raskasta viisaustiedettä, pieni koruton
juttu vain, pari, kolme paperiliuskaa...
Pyyhin hikeä kasvoiltani, mutta sitä kihoo yhä lisää, paitanikin on
aivan märkä. Nousen, ravistan ruumistani, astun aukinaisen ikkunan
ääreen. Sieltä huokuu vastaani helteen kyllästämä, henkeä salpaava,
tuuleton ilma, kuumempi vielä kuin on huoneessani. Minut valtaa avuton
tuska. Istahdan taas pöydän ääreen, mietin vaatimatonta, pientä
tehtävääni, mutta silmäni painuvat puoliumpeen ikäänkuin nukuttaisi,
vaikka yöni olen äsken hyvin nukkunut ja virkein työaika on käsissä.
Käteni koskettaa ikkunapieltä, — sehän polttaa! Sivelen seinää:
polttavan kuuma on sekin!
Tämä kuumuus se siis minua painaa ja työtäni estää. — Sekö siis vain?
Olenhan tähän jo vähän tottunut, tuskin tänään on sanottavasti kuumempi
kuin muina päivinä. Ehkä nostikin minussa tämän kuumuudentuskan ja
avuttoman raukeuden vain yritykseni ryhtyä työhön, — vikana on siis
sittenkin vain oma saamattomuuteni ja tarmottomuuteni, jota koetan
ulkonaisilla seikoilla kaunistella, pettääkseni itseni!
— Enköhän kuitenkin voi, niinkuin usein ennen, päättäväisyydellä
voittaa haluttomuuteni? Täytyy voida, muuten olen hukassa!
Kirjoitin muutamia rivejä, mutta lamaannuin taas, tuskan hien
helmeillessä otsastani. Tämä vietävän tulipätsi, tässähän muuttuu
ihminen hyytelöksi, ruumis ja sielu palavat karstaksi! — Mutta
näinköhän sittenkään? Tekeväthän täälläkin sentään ihmiset työtä,
ruumiillistakin, pitäisihän pikkuruisen henkistä työtä voida vieraankin
kestää. Ja olenhan kotona Suomessa, kiireen paikan sattuessa, joskus
voinut kirjoitella täydessä kuumeessakin, korvien soidessa. Tässä on
nyt jotakin noiduttua, olen varmaankin menettämäisilläni kaiken
henkisen kykyni ja luomisvoimani. Kamalata!
Yritin taas oikein vihan voimalla, mutta helle raukaisi minut yhä
uudestaan. Vihasin todella sillä hetkellä kaikkia tropiikin oloja,
jotka tekevät ihmisestä vetelyksen, ja siitäpä rupesin nyt purkamaan
sydäntäni paperille. Sadattelin oikkuani, joka oli viskannut minut
tänne maapallon helvetinpuoleiselle laidalle... Tavallaanhan nämä
etelän maat ovat armoitetut ja onnetarten suosimat. Täällähän kasvaa
mikä tahansa nopeasti ja vaivattomasti, puu työntää hedelmäänsä, maa
viljaansa, luonnonrikkauksia on mitä laatua tahansa vuorissa, metsissä,
meressä. Mutta sittenkin, mikä niistä on täällä siunauksena, kun sama
tropiikki riistää ihmiseltä tarmon ja työkyvyn ja tahdon ja voiman? Ja
mikä pahempi tämä luonnon ruhtinaallisuus ja saavutusten helppous sekä
siitä johtuva pyrkimys ansaita lyhyessä ajassa rikkautta, jonka
omistajana jokainen tänne tullut eurooppalainen uneksii palaavansa
kotiseudulleen, se kaikki turmelee ihmisen moraalisestikin, pilaa hänen
luonteensa ja tekee hänestä epäilyttävillä konsteilla keinottelevan
olion, oiusteiden kulkijan, lahjusten käyttäjän, niinkuin joka päivä
nähdään. Rehellinen, raskas työ vie hitaammin perille, sitä ei täällä
kestä. Täytyy rientää, voittaa voitot lyhyessä ajassa, ja sitten pakoon
tropiikin hellettä!
Siihen ponnistukseen vaaditaan tavatonta tarmoa, jota esim. minulla ei
olisi, sen jo huomaan, mutta johon kai hätä ja kärsimys ja
kunnianarkuus ja taistelu olemisen puolesta pakottaa. Ne, jotka ovat
tänne onnenhakuun tulleet, himoitsevat täältä aina pois viileämpiin
maihin, vaikka olisivat olleet täällä 40 vuotta. Alkuasukastenkin
ylimpänä unelmana on täällä kerran päästä ostamaan huvila tai "linna"
jostakin vuoristosta, jossa ilma on lauhkeampaa ja jossa sitten sopii
lekotella vaikka toimettomana. Työn orjat, neekerit ja ensi polven
siirtolaisetkin, ovat tavallisesti tuomitut siihen orjuuteensa
kaatumaan, ja siksipä he paiskivatkin töitä vain säännöstellen,
mahdollisimman vähän, siksi vain, että henki pihisee vaikkapa banaanien
turvin.
Näissä oloissa tuskin on kansanvalistuksellakaan koskaan edellytyksiä
päästä yleiseksi ja sosialiset reformit, voidaanko niitä toteuttaa
tässä tarmottomuuteen viettelevässä, kirotussa helteessä...?
— Sanoinko "kirotussa"? Se on tietysti liikaa ja väärin sanottu. Armas
aurinko, joka täällä paisteellaan hedelmöittää maat ja panee kaiken
kukoistamaan, se sisältää tietysti siunauksen täällä niinkuin
muuallakin. Mutta ettei tämä armoitettu tropiikki kävisi aivan
ylivoimaiseksi maapallon muiden osain rinnalla eikä vetäisi luokseen
kaikkia ihmisiä kiertotähtemme muista seuduista, on tuohon siunaukseen
kytketty samaisen auringon aiheuttama kuumuus eräänlaiseksi
jalkaraudaksi, joka estää tämän hellemaan väestön lentämästä kovin
paljon muita korkeammaksi ja häikäisemästä loistollaan kaikkien muiden
maanosain kalpeampia valoja. Liikakuumuus on täkäläisen kukoistavan
ruusun pistävä okanen, joka alituisesti haavoittaen herpaisee ja
lamauttaa ylen upean kehityksen.
Neekerit sen kuumuuden kestävät, ja ilmaston sekä rotusekoituksen
vaikutuksesta muodostuu kai tämän maanosan asukkaista vähitellen jokin
uusi, yhtenäinen rotu, jolla on mustien karaistuneet, ruumiilliset
ominaisuudet ja samalla joukko valkoihoisten henkisiä avuja.
Mutta jaksaako sekään uusi rotu näissä oloissa voittaa maapallon
lauhkeain osain kansojen luonteen ja tarmon ominaisuuksia, se lienee
epäiltävää. — —
Näin järkeilen siinä läähättäen ja hikisenä kirjoittaessani ja
silmäilen sitten läpi, mitä olen kirjoittanut. — No, tulihan näille
liuskoille kuitenkin jotakin, joskaan ei juuri sitä, mitä alkujaan olin
ajatellut jutustella eikä kenties asiallisesti niin erikoisen
pätevääkään. Olin toki saanut puretuksi paperille osan helteestä
kärsivää sisuani, ja se oli hetkeksi helpottanut. Mutta — puh! kuinka
on kuumaa, — nyt tämä saa jo riittää! Täytyy taas nojautua ulos
ikkunasta hengittämään, siellä käy nyt toki heikko tuulen henkäys! —
Puh — paita on ihossa kiinni! — ulos tästä sittenkin täytyy mennä,
ulos meren suolaiseen tuoksuun tai palmujen varjoon, olipa sielläkin
kuinka helteistä tahansa. Päätökseni keskeytymättömästä työpäivästä sai
raueta, ja olihan tässä toki jotakin jo hosaistukin, niin, vallan
tarpeeksi tämän maan oloihin katsoen.
Vedin eräänlaisella nautinnolla kengät jalkaani ja takin päälleni ja
laskeuduin kuin tuota työn rasitusta paeten hississä alas.