Asuntomme ikkunasta olin usein katsellut sitä vaunua, joka ilmarataa
myöten nousi eräälle Rio de Janeiroa ympäröiväin vuorten korkeimmalle
kukkulalle. En voinut erottaa sitä ohutta teräslankaa, jota myöten se
nousi syvän kuilun yläpuolelle, näkyi vain ilmassa kiipeevä vaunu — se
ilmiö oli aluksi vallan vaikeatajuinen. Se kiipeili tuo vehje siellä
kilometrin korkeudella maasta, nousi verkkaisesti ja tasaisesti ja
saapui vihdoin huipulle. Ja laskeutui yhtä sievästi alas.
— Olisi se aika tärskähdys, jos tuo näkymätön lanka katkeaisi ja vaunu
pudota roiskahtaisi maahan, virkahdin kerrankin. — Korkeus on
huimaava, ei siitä jäisi märkää paikkaakaan jäljelle, ei muuta kuin
vähän sälöjä ja riekaleita laakson pohjalle.
— Mutta se "lanka", teräsköysi, sepä ei katkea, vakuutettiin minulle.
— Taikka jos se irtautuisi kiinnittimistään? olettelin edelleen.
— Ei irtaudu. Köysi on kytketty ja upotettu vuoreen niin lujasti, että
se kestää vaunun satakertaisen painon, ja itse köysi kestää myöskin
monikymmenkertaisesti käytetyn kuormituksen, se on koetettu ja todettu.
Vaunujen kannattimissa on myös moninkertaiset varalaitteet; jos yksi
pettäisi, kestää toinen. Mikään tapaturmanvaara ei siis tule
kysymykseen, jos lähdet siellä vuorenhuipulla käymään sen näköaloja
ihailemaan.
— Lähdenpä tietenkin, en puhu pelosta. Vaarahan voi piillä autossa ja
junassakin ajaessa, lentokoneesta puhumattakaan. Mutta lentokonettakin
sentään voidaan ohjata, tehdä tarvittaessa hätälasku, tuolla roikutaan
taivaan ja maan välillä — näkymättömän langan varassa...
— Niin, ainoa ikävyys tuolla taipaleella voisi olla se, jos
sähkökoneisto, jolla sitä kuljetetaan, joutuisi epäkuntoon — siksi
liike esim. kovilla ukonilmoilla keskeytetäänkin. Silloin jäädään
todella roikkumaan taivaan ja maan välille — vaunun automaattiset
varalaitteet pysäyttävät sen silloin heti liikkumattomaksi —, ja siinä
voidaan roikkua hetki, ehkä puolituntinenkin, kunnes sähkövirta taas on
saatu käyntiin.
— Omalaatuisensa lepopaikka se kieltämättä olisi varsinkin
ukkosella...
— Mutta mitään hengenvaaraa ei ole silloinkaan, vika voidaan varmasti
ja pian korjata.
Näin minulle vakuutettiin, mutta pientä kauhua tuntien katselin sentään
senkin jälkeen alhaalta käsin usein tuota kilometrin korkeudella
kelluvaa vaunua, jolla huvimatkailijat ja sunnuntainviettäjät nousivat
vuorenhuipulle, siellä olevassa ravintolassa juomaan iltapäiväteetään
ja ihailemaan kaupunkia ja merta. Kuvittelin, kuinka sittenkin
mahdollisesti katkenneet langanpäät roikkuisivat alas rinteelle ja
kuinka kuilusta haettaisiin vaunun sirpaleita ja vainajain
jäännöksiä...
Mutta kun sitten itse tein tuon vuorimatkan, ei se tuntunut ollenkaan
kammottavalta, pienintäkään pahantuntemusta se ei aiheuttanut.
Astuttiin kadunpäästä pieneen asemahuoneeseen, ostettiin piletit ja
istahdettiin kuin umpinaiseen junavaunuun odottamaan sen lähtöä. Pian
se lähtikin, tasaisesti ja varmasti kuin kiskoja myöten, kiipesi
viistoon ylöspäin — vanha äijä hoiti "rattia", — eikä siinä ehtinyt
ilmassakulkemista huomatakaan, kun jo oltiin ensimmäisellä,
matalammalla kunnaalla, mistä toinen köysirata vie syvemmän kuilun
poikki vuorenhuipulle. Tupakoitiin ja tarinoitiin. Sanottiin, että
toisilla tosin päätä huimaa, jos kuilun yli kulkiessaan katsovat vaunun
verraten korkealla olevista ikkunoista ulos ja alas. Koettelin sitäkin
ihan pahimman syvänteen kohdalla, mutta ei huimannut enempää kuin
lentokoneestakaan katsellessa. Syrjästä ja syrjäisenä katsellen tuntuu
moni seikka usein arveluttavalta ja peloittavaltakin, mutta kun itse
menee leikkiin mukaan, on siihen kohta kotiutunut ja koko ilmiö tuntuu
maailman luonnollisimmalta. Ennakkoluulot ne vain kammottavat ja
jarruttavat...
Ei ole mitään sellaistakaan pikkuilkeää tunnetta, kuin alhaalta tänne
ylös katsellessa. Silmä tähyilee rauhallisesti kaunista maisemaa, joka
ei tunnukaan enää olevan "alapuolella", muuten vain hiukan etäämpänä.
Saavutaan vuoren huipulle, 1.200 metrin korkeuteen. Ilma on siellä
raikasta ja kevyttä, tuuli liehahtelee siellä vilpoisena — tasangon ja
vuorenhuipun lämpötilan erotus onkin useita asteita —, suloista on
siellä viivähtää. Laaja kaupunki laajoine ympäristöineen on kuin
tarjottimella siinä edessä ja sen takana siniseltä siintävä meri
lainehtii kirkkaassa päivänpaisteessa. Se näköala hurmaa, mutta ei
huimaa. Tämä vuori ja sinne vievä köysirata on kieltämättä aarre
helteiselle, tukahduttavalle kaupungille eikä sen laella seistessä
johdu mieleenkään, että sinne on ollut noustava kuilujen yli ohuen
langan varassa.
Kun vuorelta laskeuduttiin alas, tuli taas puhe siitä äkkiseisahduksen
mahdollisuudesta keskellä taivalta, jonka sähkölaitteiden "oikosulku"
joskus voi aiheuttaa. Sellainen sattuma olisi sentään aika kiusallinen,
todettiin.
— Muutamain mielestä sellainen tapaus olisi päinvastoin hyvinkin
toivottava, virkkoi siihen joku seurueesta.
— Kenen mielestä, kyselimme epäillen.
— Tässä jokin vuosi sitten kuuluu eräs englantilainen matkustaja
ajaneen viikkokausia yhtä mittaa tätä rataa edestakaisin ja nimenomaan,
milloin oli vähänkään ukkosta ilmassa. Hän halusi näet saada sen
kieltämättä voimakkaan "sensation", jonka vaunun pysähtyminen kuilun
yläpuolelle aiheuttaisi, halusi nauttia siitä erikoistärähdyksestä sekä
omassa hermostossaan että ympäristössään. Ajeli siis päiväkaudet
edestakaisin, osti piletin yhä uudelleen, mutta ei kertaakaan hänen
kohdalleen sitä pysäystä sattunut. Harmistuneena ja hermoiltaan entistä
ärtyneempänä hän sen vuoksi matkusti Brasiliasta pois.
— Olipa syy ärtyä, virkkoi siihen toinen. — Mutta sellaisia
sensaatsioiden metsästäjiä on. Monta vuotta sitten tapasin Tukholmassa
samanlaisen englantilaisen. Hänen huvinaan oli ajella monta kertaa
päivässä edestakaisin pienellä höyrylaivalla, joka kulki siksi matalan
sillan alitse, että laivan saranoilla liikkuva savupiippu joka kerta
oli sillä kohdalla laskettava alas — hän vaani tapausta, jolloin
laivapoika muilta puuhiltaan unohtaisi kääntää piipun alas. Siitä olisi
syntynyt aika rysäys, — tällaista muistamattomuutta englantilaiseni
odotti ja nautti siitä jo etukäteen. Mutta hänenkään kohdalleen ei sitä
sattunut, vaikka hän viipyi kaupungissa koko kesän. Vasta syksyllä,
hänen lähtönsä jälkeisenä päivänä, unohti poika vivuta piipun alas —
siitä kerrottiin oikein sanomalehdissä. Voipa kuvitella, kuinka tätäkin
englantilaista miljoonanomistajaa harmitti, kun oli lähtenyt
Tukholmasta päivää liian aikaisin. Hän olisi varmaankin maksanut
paljon, jos olisi saanut olla tuossa kolauksessa mukana, ja saada
hermoilleen toivomansa tärähdyksen.
— Onpa hyvä, lisäsi siihen kolmas seurueestamme, — ettemme ole
englantilaisia puntaruhtinaita, joilla ei ole muuta ajateltavaa, —
meistäkin voisi silloin ehkä helposti tulla höynähtäviä.
— Vaikka muuten ei kylläkään olisi hulluinta olla heidän tilallaan,
nimittäin shekkikirjan omistajana.
Näin kaskuillen olimme jo saapuneet alas kadulle ja loimme siitä vielä
silmäyksen ylöspäin niitä taas kovin ohkaisilta näyttäviä "lankoja"
kohden, joiden varassa äsken olimme riippuneet. Mutta nyt sen teimme
varsin välinpitämättömästi — kyllä ne kestävät!